»Luulen, että jos näin menee, niin Urpona jo lehmät viedään
kesäkartanoille.»
»Niin todellakin!»
Ja Martin mieleen muistuivat monet kesäyöt siellä karjakartanolla
Airijyppyrän päiväpaisteisella rinteellä. Usein olivat sinne kahden
Annan kanssa menneet ja kahden palanneet.
»Niin todellakin», jatkoi Martti. »Kesäyöt! Kuinka täällä on ihanaa,
täällä Pohjolassa... Mutta harva tätä luontoa rakastaa ja ymmärtää...»
Annan silmiin ilmausi iloisempi ilme. Kasvoille levisi kuin kirkastettu
hohde, ja niistä sädehti semmoinen sulous, että Martti säpsähti...
»En usko mitään maailmassa olevan niin suloisen kaunista kuin kesäyö»,
sanoi Anna, ja koko hänen sisäinen sielunsa näytti kuvastuvan silmiin
ja kasvoihin. »Jos osaisin runoilla tai maalata... kesäyöstä tekisin
laulun ensiksi ja kesäyön kankaalle kiinnittäisin... ja Pohjolaa
ylistäisin... Ovatko etelän yöt sellaisia kuin meidän yömme?» hän kysyi
sitten, ja nyt hän katsoi Marttia silmiin.
»Ne ovat kauniita, mutta eri lailla kauniita», sanoi Martti, mutta
silloin juuri sattuivat heidän katseensa yhteen, ja molempien sydämessä
läikähti kumman lämpimästi.
Se pani sanattomaksi kumpaisenkin.
»Me lähdemme karjaa saattamaan kesäkartanolle, niinkuin ennenkin»,
virkkoi Martti vihdoin.
»Niin teemme, ja tulemme polkuja pitkin takaisin... Kuulehan, Martti...
nyt minä tiedän sen tarinan Haltiain kivestä... Olen äijävaarilta
kuullut...»
»Se sinun pitää minulle kertoa...»
»Minä kerron sitten kun palaamme kesäkartanolta...»
»Minä odotan...»
He lähtivät pois puutarhasta.
Ilta jo oli. Aurinko oli jo pohjoisessa, vaarojen huippuja lähennellen.
Anna kävi toimiinsa, ja Martti nousi ullakolle, jossa hänen suuri
erämaanmaisemansa keskentekoisena odotti luojaansa.
Tuli yö, valoisa ja hauska. Martti katseli yli tulvivan joen
pohjoiselle taivaanrannalle, jossa yö alkoi vaihtua päivään. Hänen
ajatuksensa eivät pysyneet koossa, vaan harhailivat ympäri avaraa
maailmaa, mutta lopulta hän näki Annan edessään, vaaleine, kauniine
hiuksineen...
Ja vaikka hän ei niin aikonut, alkoi hän kuitenkin verrata Annaa
morsiameensa Elli Merikariin...
Anna ei ollut enää sisar hänelle, sen oli hän jo heti tuntenut, kun
kotia palasi, mutta tänä päivänä vielä tarkemmin. Se katse, jonka Anna
häneen loi, ei ollut sisaren eikä hyvän ystävänkään, se oli suoraan
rakastavan naisen, niin lämmin se oli ja niin syvälle tunki... Ja
kummasti alkoi hän mielessään verrata Annaa Elliin.
Tunsiko hän Elliä ensinkään? Lahjakas, iloinen maailmannainen, joka
haki kunniaa ja kuuluisuutta... Elli oli kyllä kaunis ja miellyttävä ja
saattoi olla hyväsydäminenkin, mutta sittenkin... Ei Ellin kasvoissa
eikä silmissä ollut sitä sielun hienoa väreilyä, jonka hän oli Annassa
havainnut...
Rakastiko ehkä Anna häntä! Niin hän nyt uskoi, vaikka hänellä ei siitä
ollut mitään todistusta... Oli ehkä rakastanut kauan...
Hän otti morsiamensa kuvan käteensä ja vertaili... Eikä hän
huomannutkaan, kuinka hän löysi vikoja nyt noissa silmissä, joihin oli
ihastunut, ja kuinka morsiamen kuva ikäänkuin himmeni ja pieneni...
Suun ympärilläkin hän nyt huomasi jyrkän, kovan piirteen ja muisti,
että Ellin etuhampaat olivat paikatut...
Mutta silloin hän suuttui haaveilleen ja alkoi riisuutua levolle
mennäkseen. Aurinko paistoi punaisena suoraan pohjoisesta ja näytti
kuin levähtävän... Harmaalakisten vuorten huippujen päällitse näyttivät
liitelevän kevään hengettäret ja ilma olevan täynnä omituista, pehmeää
valoa...
Miksi olikin hän mennyt kihloihin?
Vaikka hän olikin ollut onnellinen ensi lemmessään, oli häntä kuitenkin
alkanut painostaa tunne, ettei hän ollut oikein vapaa. Eihän hän
kuitenkaan ajatellut eikä aikonut avioliittoon vielä pitkään aikaan...
Hänen suuret unelmansa olivat vielä kaukana...
Näillä keväisillä hankiretkillään oli hän unohtanut koko kihlauksensa,
oli tuntenut itsensä vapaaksi ja poikamaiseksi. Mutta heti kun hän sen
muisti, tuli hän alakuloisemmaksi...
Ei pitäisi sitoa nuorta elämäänsä mihinkään maailmassa hänen, joka elää
ja kuolla tahtoi taiteelleen. Taide tarvitsee miehensä kokonaan, kaiken
sydämen lämmön ja kaiken innon — koko elämän...
Hän koetti panna maata. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ei hisahdusta
kuulunut. Hän yksin valvoi valoisana yönä...
Kesäyö!
Anna oli sen sanonut! Ja hänen ajatuksensa siirtyivät polttavina uuteen
ihmeelliseen tauluun »Kesäyö». Hänelle tuli ikäänkuin kuume, ja hänen
täytyi nousta pois peitteen alta.
Kesäyö!
Mikä ihana, suuri ajatus! Isäkin oli kerran siitä puhunut.
Voi että hänen elämänsä riittäisi!
Hän nousi kävelemään, avasi ikkunan, josta lempeää yöilmaa tulvasi
huone täyteen. Oliko hänellä kykyä ja voimaa? Liian rohkeasti hän taisi
ajatella!
Silloin hänelle kesken tuskallisen tunteen muistui mieleen, mitä vanha
Erkki oli sanonut:
— Jumalansa kanssa on hyvä yksinkin olla!
Niin on totta. Suuri, ihmeellinen Jumala, joka on valkeus itse!
Onnettomina, kovina kiusausten hetkinä oli hän aina Jumalaansa
muistanut ja mielessään päättänyt, että ihmeellinen Jumala oli hänen
askeleitaan johtanut. Samaan Jumalaan täytyi nytkin luottaa. Hän
opastaa, antaa voimaa ja rohkeutta... Ihmiselle iloksi antoi hän
valkeutensa ja suuren, ihanan maailmansa...
Mitä tiesi Anna kesäyöstä! Ehkä oli nähnyt siinä paljon enemmän kuin
hän. Anna oli luonnon ihailija, runoilija, jonka herkkä sielu imi
kaiken näkemänsä... Anna oli nähnyt kaunista kesäyössä, jota ei kukaan
vielä ollut kyennyt kuvaamaan...
Hän värisi sisäisestä liikutuksesta niinkuin tekee se, joka tuntee ja
näkee sielussaan täydellisen taideteokset, mutta ei voi sitä kuvata...
Mutta sitten hän rauhoittui. Tuntui kuin jostakin syvältä sielun
pohjalta nousisi hiljaa loiskiva laine, joka tyynnytti ja lämmitti
niin, että sydän alkoi sykkiä rauhallisesti...
Hän sulki ikkunan, loi kerran vielä katseensa pohjoiselle
taivaanrannalle, jossa nousevan päivän säteet jo terävinä, kirkkaina
nuolina kuvastuivat vaaleaa taivasta vasten. Mutta kun hän sulki
silmänsä, ilmestyi Anna hänen eteensä, lempeissä silmissä kaihoisa,
melkein kärsivä katse...
Hän näki unta, että Elli jo oli tullut. He soutivat veneellä
suvannolla. Elli nauroi ja oli iloinen. Mutta hän ei saattanut iloita.
Ellin silmät kiiluivat, ja kun hän nauroi, näkyivät hampaiden paikat
aivan selvään, vaikka hän istui perässä ja Martti soututeljolla. Elli
koetti laulaa, mutta hänen äänensä oli käheä.
Martin tuli yhä pahempi olla, ja hän päätti jo kääntää veneen
kotirantaan takaisin. Silloin alkoi kuulua käkien kukuntaa joka
haaralta. Elli koetti matkia ja nauroi väliin. Hänen huulensa olivat
vaaleat ja hiuskiharat oienneet, pieninä nauhoina piipattaen pitkin
otsaa.
»Miksi sinun kiharasi ovat oienneet ja miksi ovat huulesi niin
vaaleat?» kysyi Martti.
»Täällä on kylmää sinun Pohjolassasi... sen vuoksi oikenevat
kiharani... Ja etkö tiedä, että huulien puna vaalenee suudellessa...»
Marttia alkoi ilettää.
»Kuka sinua on suudellut?» hän uskalsi kysyä.
Oo... etkö tiedä, että olen ollut kihloissa jo monta kertaa ennenkun
sinut näinkään... Nuorena pitää nauttia, näet... Oikeastaan minä vain
rakastuinkin sinuun sen vuoksi, että olit niin kaukaa pohjoisesta, ja
sen vuoksi, että olit niin alkuperäinen rakastaja... originelli...
ymmärrätkös...»
Siihen Martti heräsi ja oli niin kumman pelon vallassa, että hiki
otsalle nousi...
— Mikä kauhea uni! Mikä minun on, kun aina uneksin... Sairas olen...!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan ja koetti karkoittaa unen mielestään.
Mutta se vaivasi häntä koko päivän, niin ettei hän kyennyt työhönsäkään.
7.
Kesä tuli niin varhain, että Urpona jo lehmät päästettiin
kesälaitumille. Näin varhaista kesää ei ollut tämän miespolven aikana
sattunut kuin kaksi ennen, ja viimeisestäkin varhaisesta kesästä oli jo
aikaa toistakymmentä vuotta.
Pappilan kesäkartano oli Kyläharjun takana, louhikkoisen Airijyppyrän
päivänpuolisella rinteellä. Siellä oli kylän muidenkin talojen
kesämajoja mikä loitompana mikä likempänä korkeaa, laaja-alustaista
Kontiovaaraa, jonka ympärillä verrattomat jänkät ja ruohoiset ahteet
olivat karjan mieluisia kesälaitumia. Sinne vietiin karja kaikista
kirkonkylän taloista kultaisen kesän ajaksi, jota ei kestänyt kuin
vajaat kolme kuukautta, mutta se olikin sitä ihanampaa valon ja riemun
aikaa.
Kevätkylvöt oli jo toimitettu, ja jyrkimpäin päiväpaisteisten peltojen
sileäksi pölkytyltä pinnalta pilkisti jo hentona ujo ohran oras.
Kevättulva oli laskenut, valtaväylä virtaili entisessä uomassaan,
kaukaisen Lapin kirkkaita kirsivesiä meren suulle kuljetellen.
Erkin päivänä oli ollut kylmä. Paksun pilven takana pysyi aurinko, ja
pohjoinen puhalsi purevasti. Tuntui kuin Lapin taivas vielä viimeisiä
talven vihoja karistelisi pois kylmiltä kulmiltaan ja kuin erämaa
huokuisi viimeisiä routia kevenevästä rinnastaan. Mutta Urpo tulikin
»paita päällä», ja yhteen sanaan loppuivat Lapilta voimat ja kiveliön
povi sykki lämpimästi.
Urvon aamuna helisivät lehmäin kellot jokaisen kirkonkylän talon
pihalla.
Karjaa laskettiin laitumelle.
* * * * *
Martti ja Anna olivat varustautuneet saattamaan lehmiä kesäkartanolle.
Sinne vei kärrytie keskikylältä yli kyläharjun, jänkkien rantoja pitkin
ja vaarojen häntäin yli, kierrellen leviä, maisia maita hakien. Mutta
lehmät laskettiin suoraan vainioaidan takaa metsään, josta vanhat
karjan polut johtivat Airijyppyrän rinteelle.
Karjakko kulki edellä, lehmiä nimeltään huutaen, Martti ja Anna
seurasivat perässä, Martilla kontti selässä ja keppi kädessä, Annalla
nyytti ja keppi kädessä. Hyppien ja teutaroiden juoksi karja tuttavan
äänen perässä. Kellot kalkkuivat, että metsä raikui, ja suuri, juureva
sonni mylvi vapautensa kunniaksi.
Pian loittoni karja kyläharjun kuusikkoon, ja kellojen kalkatukset
haihtuivat vaaroille ja metsiin. Pitkin hietaisia polkuja, jotka
nousivat loivimpia rinteitä kyläharjulle, seurasi karja kutsujaansa,
ja Martti ja Anna menivät juoksujalkaa perässä. Karjapolut johtivat
yli harjun loitompaa Haltiain kiveä ja Jäkälärovan torppaa. Mutta kun
harjun laelle nousivat, näkyi kivestä hitunen nurkkaa ja pirtistä vähän
harmajaa malkokattoa.
»Milloin kerrot sen tarinan Haltiain kivestä?» kysyi Martti.
»Nyt kun palaamme», lupasi Anna.
He olivat puolijuoksua seuranneet lehmiä, ja molemmat olivat
hengästyksissään, kun harjun laelle pääsivät. Annan posket punoittivat,
ja silmistä loisti lapsellinen ilo. Hän oli niin kovin sievä keveässä
kesäpuvussaan ja valkoisessa huivissaan, joka vähä väliä pyrki
niskaan valumaan. Martti katseli häntä ihastuneesti, kun he hetkeksi
seisahtuivat huoahtamaan. Karjan kellot kuuluivat jo toiselta puolen
harjun, ja Kontiovaaran suuri puuton laki välkkyi päiväpaisteessa.
Nyt tuntuu niin hauskalta kuin ennenkin, kun veimme lehmiä tänne»,
sanoi Anna, ja koko hänen olennostaan säteili ilo ja valui kuin kirkas
virta suoraan Martin sydämeen.
»Onko sinusta niin hauskaa kuin ennen?» kysyi Anna sitten, kävellen
edellä harjun takaa rinnettä alas.
Mutta kun Martti ei heti vastannut, kääntyi hän katsomaan...
»On kyllä niin hauskaa kuin ennenkin», ehätti Martti sitten vastaamaan.
Hän näki Annan sievän varren notkeana pujahtelevan mutkaista polkua
pitkin ja puiden oksain alla kumartuvan. Jalka nousi keveästi, nilkka
sujui kauniisti, ja vaalea, vankka palmikko heilahteli virkusti.
Kun ehtivät harjun alle, josta polut maanrantaa pitkin lähtivät
kiertämään Airijyppyrään päin, sanoi Anna, kävelyään hidastuttamatta:
Kun sinun ystäväsi saapuu Pohjolaan, niin tänne hänetkin viemme... ehkä
hänkin rakastaa kiveliötä ja kesäisiä öitä...»
Martti säpsähti. Anna ei ollut siihen asiaan kertaakaan viitannut. Ja
nyt suoraan puhui niinkuin olisi jo monesti ennen samasta asiasta puhe
ollut! Hän ei ehtinyt mitään vastaamaan ennenkun Anna taas sanoi:
»Sinä ikävöit ystävääsi nyt... Mutta kun hän tulee, onkin ilosi sitä
suurempi...»
Anna riensi edellä niin nopeaan, että Martin oli kiire pysytellä
perässä.
Mutta Annan puheisiin ei hän vastannut mitään ja jäi tahallaan vähän
jälkeen.
Anna jäi häntä odottamaan kivelle polun viereen.
»Väsyttääkö?» kysyi hän naurusuin. Hänen hampaansa välkkyivät kuin
helmet, punaisten huulten alta.
»Ei toki, vaikka sinähän riennät kuin varjo», sanoi Martti hikeä
pyyhkien ja kontin kannikkeita nostellen.
Mutta nyt hän taas muisti, että Ellin hampaat olivat paikatut ja huulet
vaaleammat.
He jatkoivat matkaa.
»Miten onkaan runosi laita? Lupasit minulle sen lukea!» huomautti
Martti, kun he lähtivät liikkeelle.
»Se on huono», virkkoi Anna. »Mutta ihanaa olisi osata runoilla...
Jospa saattaisi kertoa kaikki, mitä sydän tuntee kesäyönä... tai
hitusenkaan niin, että sen muutkin ymmärtäisivät... Kuinka onnellinen
olet sinä, joka voit kankaalle kiinnittää niin ihanan maiseman...»
»Oletko nähnyt tauluani?»
»Olen. Kun sitä katselee, tuntuu aivan kuin seisoisi Kontiovaaran
laella kevätaamuna, kun valkoiset hanget vielä peittävät erämaan...
Mutta vielä ihanampi olisi kesäyö, joka valaisisi jyrkkätörmäistä
maisemaa... Viime kesänä jo sellaista ajattelin... Oletko sinä koskaan
sitä ajatellut...»
Anna kääntyi nyt katsomaan Marttia suoraan silmiin.
»Olen paljonkin ajatellut... nyt viime aikoina varsinkin... Ja kerran
vielä koetankin...»
He saapuivat jyrkälle hietaiselle ahteelle, josta näki kauas
Kontiovaaralle ja sen eteläiselle rinteelle; sieltä jo kesämajoilta
nousi savu. Lehmäin kellot kalkkasivat notkossa ahteen ja Airijyppyrän
välillä. Pappilan kesäkartanosta näkyi jo pienen pirtin eteläinen seinä
ja maitokellarin pääty.
Annallekin oli tullut väri. Huivi oli valunut kokonaan niskaan, ja
hiukset olivat käpristyneet ohimoilta ja otsalta.
»Jopahan tulit palaviisi sinäkin», sanoi Martti.
Hänelle tuli ääretön halu koskettaa kädellään Annan hiuksia ja silittää
niitä.
»Muistatko, kun kerran eksyimme tänne, palatessamme kesäkartanolta?»
kysyi Anna. »Itkimme molemmin, mutta lopulta osasimme kärrytielle.»
Martti muisti sen vallan hyvin.
»Sinä olit silloin noin pieni!» sanoi hän ja samalla laski kätensä
Annan hiuksille. Ne tuntuivat pehmeiltä kuin silkki.
»Joko lähdemme?» kysyi Anna, mutta hän ei katsonut Marttia silmiin.
»Kohtahan olemmekin perillä», vastasi Martti, sydämen sykkiessä rajusti.
Anna riensi edellä niin nopeaan, ettei Martti nähnyt häntä kuin
vilahdukselta puiden välitse. Hänen ajatuksensa olivat kuin sekaisin,
ja sydän sykki rajusti. Ellin viime kirje poltti hänen povitaskussaan
kuin tuli, ja samalla muistui mieleen unikin...
Anna oli jo ehtinyt kesäkartanolle. Lehmät laskettiin vainiolle nyt
ensi päivänä, sillä niin oli ollut ikivanha tapa, ja karjakko kävi
niille evästä valmistamaan navettaan, joka oli melkein pirtin vieressä.
Anna oli avannut pirtin oven sepposen selälleen ja oli tulta takkaan
sytyttämässä, kun Martti saapui konttia kantaen.
Hauskalta ja kodikkaalta tuntui tämä pienoinen maja täällä kiveliön
keskellä. Yksin oli täällä talo ollut paksun lumen peitossa, mutta nyt
yhtäkkiä ilmestyi elämää ja liikettä. Päivä paistoi kirkkaasti, karjan
kellot kilkattivat, käet kukkuivat, ja pienet laululinnut ilmestyivät
pihan puihin...
»Kuinka täällä on suloista ja rauhallista», sanoi Martti, ottaen kontin
hartioiltaan ja avonaisesta ovesta katsellen ulos. Siihen näkyi korkean
Kontiovaaran laki ja muita kesäkartanoita laajojen harjujen metsiköistä.
»Niin... täällä on niin hauskaa... olisin koko kesän täällä, jos
joutaisin... Viime kesänä olin täällä kokonaisen viikon enkä nukkunut
yhtenäkään yönä... päivillä vähäisen... Sattuivatkin niin äärettömän
kauniit yöt... valoisat ja lämpimät... niinkuin nytkin... Mutta silloin
oli jo kesäkuu alussa... nyt on vasta Urvon päivä...»
Anna puhui iloisella äänellä, ja minkä vuoksi olikin häneen nyt tällä
retkellä tullut entinen iloisuus, jota ei pitkään aikaan ollut tuntenut!
Hän toimitti kahvipannun tulelle, siistisi pöydän, aukoi ikkunat ja
hommaili minkä mitäkin.
Rengit olivat tulleet kärrytietä hevosilla, matkassaan tuoden
kaikenlaisia tarpeita kesää varten, ja ryhtyivät töihinsä: kauran
kylvöön vihantarehuksi karjalle kesäksi.
Martti läksi ulos ympäristöä katselemaan.
Kolmeen kesään ei hän ollut täällä käynyt, mutta usein oli muistanut
tätä rauhallista paikkaa, kun kulki suurkaupungin vilinässä. Täällä oli
kuin linnoituksen sisällä, suurien vaarojen ympäröimänä. Tänne eivät
mitkään viestit maailmalta tunkeutuneet eikä muu maailma täältä mitään
kuullut.
Hän istahti vanhan petäjän alle, joka oli keskelle pihaa jätetty
käelle kukkumapuuksi. Suuri, siintävä kiveliö oli siinä hänen edessään
rannattoman laajana, vasta puhjenneessa tehdessään riemuiten. Käet
kukkuivat, linnut lauloivat. Karjakko asteli kiuluineen navetan ja
lähteen väliä, muutamat lehmistä olivat panneet maata märehtimään,
toiset puskivat leikillään toisiaan, mutta vasikat ynisivät juomaansa
karjakon luo pyrkien. Alempana notkossa, jossa oli muutamia
peltosarkoja, olivat rengit sytyttäneet nuotion, siinä polttaen
syksyllä kuokitusta sarasta risuja ja kantoja.
Martin silmä, joka aina haki kaunista ja alkuperäistä, havaitsi
edessään viehättävän idyllisen kuvan. Ja hänen mieleensä tuli uusi
ajatus ja salainen toivo. Hänen mielensä lämpeni, ja näin hän haaveksi:
Tänne hän kultaisen kesän ajaksi muuttaa, erämaan hiljaisessa
huminassa taidettaan jatkamaan... Anna on kumppanina... Syksyllä
vasta, kun lehdet kellastuvat, he muuttavat Kirkonkylään... Kun hän
lankeaa epätoivoon työn menestymisestä, silloin Anna laskee pehmeän
käsivartensa hänen kaulaansa, puhuu toiveista ja innostaa ja terästää
lannistunutta mieltä...
Kesäyö!
Siitä tulee hienon hieno taulu, jossa yön kirkkaus valaisee joen ja
metsät ja kaukaisten vaarojen harmaat huiput...
Eikä hän enää koskaan halua pois Pohjolasta, ei takaisin riettaaseen
maailmaan, jonka jo tuntee. Täällä elämänsä elää, loihtii maailman
nähtäväksi unhoitetun, kylmän maan kauneuksia... yhdessä Annan kanssa...
Mutta kesken onnellisia haaveitaan hän muisti Elliä ja untaan, ja hänen
tuli niin paha olla, että täytyi nousta ylös. Ja nyt hän tunsi itsensä
onnettomaksi. Sillä hän oli aivan varma, ettei hän Elliä rakastanut.
Ei ollut koskaan rakastanutkaan. Eivät hänen tunteensa Elliä kohtaan
olleet koskaan olleetkaan niin puhtaita ja niin hyviä kuin...
Rakastiko hän Annaa?
Hän tunsi sen niin selvästi, ettei siitä voinut olla epäilemistä. Joka
päivä oli hän tullut likemmäksi Annaa, joka päivä saanut yhä syvemmälle
kurkistaa Annan sydämeen...
Kuta enemmän hän Annassa hyvää löysi, sitä etemmäksi hän loittoni
Ellistä ja sitä enemmän hän kärsi. Hän kyllä tunsi, että hänen olisi
pitänyt jotakin tehdä päästäkseen taas rauhaan ja vapauteen, mutta ei
hän ollut mitään yrittänyt...
Onnettomana heikkona hetkenä oli hän Ellille rakkautensa tunnustanut!
Ellin kirje poltti taskussa, ja hän näki Annan virkkuna, notkeana ja
avopäin lakaisevan pirtin edustalta puista varisseita syyslehtiä.
Kuinka ihmeen suloiselta Anna näytti!
Martti pani nyt merkille, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin
siroa, niin hentoa ja notkeaa vartta... ei noin kauniita, tuuheita,
kullankellertäviä hiuksia...
Hän läksi kävelemään renkien luo saroille, josta miellyttävän savun
haju risuläjistä hitaasti ja melkein maata myöten hajaantui pitkin
vainiota.
»Elä mene kauas, Martti! Kahvi on pian valmis! Saatte pian kaikki tulla
kahvin juontiin», huusi Anna Martille.
Martti kääntyi katsomaan ja näki Annan seisovan luuta kädessä pirtin
ovella.
— Siitä tulisi kaunis taulu! — ajatteli hän.
Mutta päästessään nuotion viereen hän paiskasi Ellin kirjeen hiiltyvien
risujen sekaan ja tunsi helpotusta rinnassaan.
Silloin he kuulivat Annan huutavan ja näkivät huiskivan huivillaan, ja
he läksivät kolmisin nousemaan loivaa vastaletta pirtille. Navetasta
tuli karjakkokin miehiin liittyen, ja niin kävivät pirttiin.
Anna oli jo ehtinyt pirttiäkin siistitä, kattanut kahvipöydän ja
matkassaan tuomansa vehnäset asettanut kasaan. Oli ripotellut
katajahavuja lattialle ja tuonut nurkkiin pienet koivut, joiden
nuorista lehdistä tuoksui varhaisen kesän lemu.
Niin oli ollut aina pappilan kesäkartanolle karjaa tuotaessa tapana,
että ensi päivänä kaikille vehnäkahvit annettiin, olipa väkeä enemmän
tai vähemmän.
Rengit, ikäihmisiä kumpainenkin samoin kuin karjakko, alkoivat siinä
entisiä aikoja muistella. Mutta eivät muistaneet kuin kaksi kertaa
ennen Urpona lehmiä Airijyppyrään tuoduksi.
»Vaan muistaa välisti Jumala tätä Pohjan perääkin», jutteli vanhempi
mies. »Lähettää joskus kesänsä varkainkin, niinkuin nytkin; vaan
muistan minä kesiä, jolloin vasta juhannusviikolla päästiin kylvön
tekoon ja hädin saivat elukat ravintonsa metsiltä... Ne ovat raskaita
rangaistuksia sellaiset kesät tämän perän ihmisille, eivätkä sinä
kesänä muualla viljat hallalta säilyneetkään kuin pappilan niemessä ja
muutamissa kirkonkylän taloissa...»
»Pappilan niemellä ja kirkonkylällä ovatkin omat haltiansa, joita
ajavat hallan ha'an taakse», tiesi karjakko.
Anna ja Martti vaihtoivat silmäyksiä.
»Mutta eipä tiedä Kaisa, missä ne hyvät haltiat vieläkin asuvat!» sanoi
Anna.
»En tuota muista, ja lienenkö sen enempää kuullutkaan, vaan Jäkälärovan
Erkki, äijävaarisi, kuuluu muistavan ja tietävän.»
»Tiedän minäkin nyt», ilmoitti Anna.
»Tiennet hyvinkin. — Vaan laskehan nyt lisää kahvia... Minun pitää
lähteä lehmät kytkemään», arveli Kaisa, kävellen kuppineen takan luokse.
Ja kun oli kahvit juotu, poistuivat kukin toimiinsa. Martti aikoi mennä
katselemaan mäenlakiharjulle entisiä linnunpyyntipaikkoja, ja Anna jäi
hommaamaan pirttiin.
8.
Loistava ilta tuli, valoisa ja lämmin.
Siintävänä, nuoren lehden peitossa, uinahti kiveliö, välkkyvien valojen
sitä suudellessa. Kaiku kierteli salojen halki, ja vaarojen huiput
kimaltelivat. Aukeat jänkätkin paistoivat vihannilta, ja erämaassa
sykki nuori elämä.
Samoja polkuja, joita olivat tulleetkin, menivät Martti ja Anna
takaisin. Anna kulki taas edellä, Martti perässä. Metsässä vallitsi
suuri rauha, sanaton ilo, joka kuiski jokaisesta puusta, välkkyi
jokaisen vaaran huipulta ja sykki erämaan riemuitsevasta sydämestä.
Ilta kului ja alkoi yö, vaikka kumpikaan ei sitä huomannut. Eikä
kukaan tiedäkään, koska yö alkaa, sillä päivä ei käy mailleen, linnun
laulu ei lakkaa. Ainoastaan taivaan valot muuttuvat pehmeämmiksi ja
ikäänkuin uneksi, joka hienoudellaan peittää taivaan ja maan ja kietoo
läpinäkyvään harsoon.
He seisahtuivat siihen, josta sopi kesäkartano näkymään. Sieltä
nousi paksu savu, kohoten puiden latvoja korkeammalle. Rengit siellä
polttivat rankoja.
He katsoivat ääneti sinne päin, josta olivat tulleet. Martti katsahti
Annaan, ja heistä tuntui kuin olisivat molemmin ajatelleet samaa asiaa:
Sinne jäit, onnen ja lemmen salainen lymypaikka!
Annan kasvot olivat kuin hienostuneet. Posket eivät punoittaneet, —
mutta silmissä väreili sielun sisin ajatus, ja koko hänen olemuksensa
oli kuin kietoutunut yön pehmeään varjoon, niinkuin maa ja taivas
heidän ympärillään. Martin tapasi villi riemu. Hän aikoi tarttua
Annaan, sanoa kaikki, tunnustaa rakkautensa, joka kasvoi ja paisui joka
hetki. Mutta Annasta virtasi jotakin pyhää, kirkastettua surua, joka
kaunisti, mutta ei kärsinyt käsin koskea.
»Joko lähdemme?» sanoi Martti melkein soinnuttomalla äänellä. Hänestä
tuntui kuin häntä pyörryttäisi, ja tuska vihloi rinnassa.
Rakastiko Anna häntä, mutta tuon toisen takia ei uskaltanut sitä
ilmaista? ajatteli hän, eikä hän huomannut, että hän taas jäi jälkeen
Annasta.