halu vieläkin päästä ajaa kaahottamaan tulisella porolla...
Ja kesken muun ilon johtui äkkiä hänen mieleensä, kun päiväpaisteisen
pienen saunan seinämällä katseli poron nopovan jäkälää:
— Tämmöinen elämä sittenkin olisi hauskinta ja terveintä elämää!
Lapsellisen iloisella mielellä hän katseli siinä ympärilleen, pientä
matalaa, ruskeaksi paistunutta pirttiä, lammasläävää pirtin päässä ja
pientä saunaa, joka oli ihan kuutionmuotoinen musta tönö...
Kaikki näytti pysyneen ennallaan Jäkälärovassa, jossa kaikki oli
pienoiskokoa ollut ennenkin, mutta nyt näytti hänestä vielä pienemmältä.
Johtuiko se siitä, että hän oli niin paljon matkoillaan nähnyt suurta
maailmaa?
Läävän edustalle oli Priita, Erkin ketterä eukko, laskenut lampaat
heleään päiväpaisteeseen. Siinä jyrsivät männynkelleksestä puun
pihkaista, makeaa mäihää, että hampaiden jäljet näkyivät...
Priita oli kuullut poron kellon vimmatusti karkaisevan ja kelkan
halkoranniolle singahtavan, mutta kun ei Erkkiä alkanut kuulua
pirttiin, läksi hän ulos ja sattui porrasten edessä vastakkain Martin
kanssa.
* * * * *
Jäkälärovan vanhukset olivat Martin parhaita ystäviä, ja monet
ja monenlaiset olivat ne lapsuudenmuistot, jotka Marttia heihin
kiinnittivät. Lapsena oli hän Annan kanssa täällä kesäpäivinä leikkinyt
kaiket päivät, suuren, kirkkaan lähteen partaalla, joka oli saunan
takana kellertävässä hiekkatöyräässä. Sinne oli kokoontunut kylän
muitakin lapsia, ja silloin oli aina joukolla lähdetty Haltiain
kivelle, jossa oli poltettu nuotiota. Jäkälärova oli Annan syntymäkoti,
sillä hän oli vanhusten ainoan pojan Juhanin lapsi. Mutta Annan äiti
kuoli hänen ollessaan viikon vanhana, ja isä hukkui seuraavana keväänä
tukkijoelle. Siitä asti oli Anna ollut pappilassa, kasvatiksi oli orpo
lapsi otettu ja omana lapsena hoidettu.
Jutellessaan vanhusten kanssa ehti Martti muistella kuluneita hauskoja
vuosia, joiden muisto nyt vereksenä pulppusi mielessä. Ja häneen tuli
siinä kahden vanhan kanssa puhellessa semmoinen kummallinen, raukaiseva
onnen tunne, ettei hän koskaan muistanut semmoista tunteneensa. Pienen
pirtin sisustus, jossa kaikki kupuset olivat paikoillaan, iloisen
hilpeät vanhukset ja päiväpaisteinen pihamaa, josta kuului lampaan
määkimistä, — kaikki tuo vaikutti niin kumman rauhoittavasti ja
suloisen uuvuttavasti. Hän tuli ajatelleeksi, että näin tämmöisenä
oli ihmiselämä onnellisinta! Ei hukkuvia unelmia! Ei repiviä tuskia
kärsivässä sydämessä! Usko elämään, usko kuolemaan ja Jumalaan...
Ja kun tuli puhe hänen maalauksestaan, puhkesi vanha Erkki puhumaan:
»Jumalan valkeutta sinä et osaa maalata, mutta rukoile voimia Herralta,
niin hän ohjaa sinua. Jumalasi kanssa on sinun aina hyvä olla, vaikka
yksin maailmassa olisit, se aina muista ja siihen luota... Sillä Jumala
on valkeus, mutta me vaellamme pimeydessä...»
Vanhan Erkin ja Priitan usko oli luja, ja senvuoksi kai heidän elämänsä
näyttikin niin tyynen tasaiselta ja samalla iloisen onnelliselta.
Ei laskenut Priita vierastaan pois ennenkuin oli pienellä pannullaan
kahvin keittänyt, ja Martin täytyi nyt, niinkuin ennen lapsenakin,
istua pöydän päähän sitä juomaan, Erkin aterioidessa toisessa päätä
pöytää.
»Aivan pappansa näköiseksi on tullut nyt näinä vuosina», puheli
ketterä Priita Marttia katsellen. »Mutta ei ole papan pituinen eikä
paksuinen...»
»En ole kuin olkapäähän...»
»Hyvä, että tuli semmoinenkaan...»
»Muistan päivän, kun synnyit, ja kun sitten minä pappilaan menin.
Viikon vanha olit ja pieni ja laiha kuin kissanpoika. 'Tulleeko eläjää
ollenkaan!' sanoin. 'Tästä juuri tuleekin papan oma poika!' vakuutti
rovasti, ja ruustinna nauroi. Vaan eipä tullutkaan pappia niinkuin
rovasti uskoi...»
Niin Martti vanhoja muistellen vanhusten kera jutteli, kunnes muisti,
että häntä odotettiin kotona.
Martti läksi.
Päivä oli jo noussut korkealle, lämmitti hankea ja veti lumen pinnan
pehmeämmäksi, mutta jalkamiehen kantoi vielä rennosti. Martti ei
seurannut talvipolkua, joka yhdisti Jäkälärovan ja pappilan, vaan nousi
korkeammalle harjun laitaan, palatakseen Haltiain kiven kautta kotiin.
Haltiain kivi oli kymmenen sylen pituinen ja levyinen kalliokappale,
joka oli kuin heitetty etempää Takaharjun kylkeen; siinä ei muita
kallioita ollut lähelläkään. Se oli parin sylen korkuinen muilta
kulmilta ja tasapintainen, mutta harjunpuolinen sivu oli kuin
porrastettu, jotta sen päälle pääsi vähillä vaivoilla.
Martti ei malttanut olla nousematta kiven päälle, jossa lapsena niin
monta leikkiä oli leikitty. Siitä oli kaunis näköala kesäisin joelle
ja pohjoisille ilmoille; koskikin sopi näkymään, ja sen kohina kuului
kesäilloin kivelle asti. Siihen näkyi kirkon kattoa ja tapulin ylikerta
kokonaan, ja kun kelloja soitettiin, tuntui kivellä seisojasta, että
ääni helähti yhtä paljon kivestä kuin kirkolta päinkin.
Mutta nyt oli arkiaamu. Kirkonkellot eivät soineet eikä näköalakaan
ollut niin viehättävää kuin kesäöinä. Kosken kohinaa tuskin kuuli,
kun se kapeana juopana vaahtosi jäälohkareista uraansa myöten. Tästä
kivestä oli olemassa vanha tarina, jonka Jäkälärovan Erkki tiesi, mutta
Martti ei koskaan itse ollut tarinaa kuullut. Anna oli heille muille
lapsille leikkiessä selittänyt, että kivessä vieläkin elivät haltiat,
jotka näyttäytyivät syysiltoina. Kiven laidassa oleva sammalreunainen,
oven muotoinen kuvio oli haltiain ovi, josta kiveen kulkivat.
Martti päätti joskus Erkiltä kysyä, minkälainen se tarina Haltiain
kivestä oli.
Ja kevein mielin, ajatuksissaan hautoen alkavaa työtänsä hän reippaasti
läksi läpi metsän pappilaa kohden. Hän kulki sitä kujaa, josta
kesäpolku toi metsän läpi Jäkälärovaan. Puissa polun varrella näkyi
kaikenlaisia kirjaimia, joita he lapsena olivat veistäneet, mutta nyt
ne olivat pihkoittuneet ja pullistuneet niin, että niitä tuskin tunsi...
Tuossa paksutyvisessä petäjässä olivat kirjaimet säilyneet selkeämpinä.
Siinä näkyi karkeasti tehty M ja sen vieressä A. Martti ja Anna!
Martti muisti nyt selvästi päivän, jona hän ja Anna nuo kirjaimet
piirsivät mäntyyn. He olivat vieneet jotakin ruustinnan lähettämää
herkkua Jäkälärovan vanhuksille ja saaneet sieltä Erkin terävän puukon,
jolla sitten palatessa kaiversivat nuo kirjaimet.
Ja Martin mieleen muistui nyt Anna niin kumman selvästi. Ei muistunut
semmoisena pienenä tyttönä, silloin kun leikkivät, vaan sellaisena
kuin oli Annan nähnyt, kun tämä kuistin edessä ruustinnan takaa häneen
katsoi hänen palatessaan kotiin...
Silloin hän näki jo olevansa aivan pappilan peltojen laidassa ja lähti
rientämään nopein askelin taloon.
5.
Ruokasalissa oli aamiaispöytä katettu, mutta rovasti ja ruustinna
vartoivat Marttia, joka oli aikonut joutua takaisin aamiaiselle.
Ruustinna silmäili vähä väliä mäkikujalle metsänrantaan päin, ja
odotellessaan oli hän ottanut sukankudelmansa aikansa kuluksi. Rovasti
jutteli jonkun talollisen kanssa kamarissaan, ja Anna oli noussut
ullakolle siistimään.
Näinä päivinä oli Anna ollut niin kovin iloinen. Martti ei ollut
isosti muuttunut entisestään. Viikset tosin tekivät hänet vanhemman
näköiseksi, mutta silmien syvä katse oli sama, ja sama oli äänen
sointukin. Annan mielestä hän oli komistunut ja tullut enemmän täyden
miehen näköiseksi. Nyt, kun hän ei käyttänyt korkeaa kaulusta, joka
tullessa oli tehnyt hänet oudon ja kankean näköiseksi, hän tuntui Annan
mielestä olevan aivan sama kuin ennenkin.
Anna oli ollut hereillä, kun Martti yöllä läksi Kontiovaaraan. Keittiön
ikkunasta oli hän verhojen takaa salaa katsellut. Martti oli ollut
aivan entisensä näköinen, paulakengissä ja vanhassa metsästystakissaan,
johon Anna oli neulonut uudet napit.
Huonetta siistiessään Anna katseli kaikenlaisia kummallisia esineitä,
joita Martti oli ulkomaanmatkaltaan tuonut kotia, ja maalausvehkeitä,
joita oli siellä täällä piikin pöytiä ja lipastollakin.
Mutta kun hän alkoi kirjoituspöydältä pyyhkiä tomua, havaitsi hän
koreassa kehyksessä nuoren naisen muotokuvan, jota ei ennen ollut siinä
näkynyt. Hän otti kehyksen käteensä ja katseli kuvaa pitkän aikaa ja
tarkkaan.
Se oli nuoren, keimailevan näköisen naisen muotokuva. Hiukset olivat
kammatut kummallisiksi töyhdöiksi ja näyttivät olevan mustat ja
kiharaiset. Suu oli hymyssä, mutta silmissä ja suupielissä oli Annan
mielestä jotakin kovaa ja ikäänkuin vierasta muulle osalle kasvoja,
jotka olivat pyöreät ja suloisen näköiset.
Kukahan hän saattoi olla?
Annan rinnassa läikähti outo tunne, joka oli hänelle vieras ja tuntui
pahalta. Mutta se katosi pian, ja sijaan tuli lämmin laine, joka loiski
hiljaa, melkein äänettä, mutta jossa soi hiljainen surun sävel...
Martin morsian se oli!
Kuinka onnellinen täytyikään olla hänen, joka oli voittanut Martin
sydämen! Epäilemättä hän oli kaunis, rakastettava ja ylhäinen.
Anna otti uudelleen kuvan käteensä ja katseli...
Silloin hän kuuli ruustinnan häntä huutavan. Hän laski kuvan paikalleen
ja riensi juoksujalassa alas ruokasaliin.
Martti oli sillävälin saapunut ja selitti parhaillaan rovastille
näkemiään. Rovasti istui tavallisella paikallaan keinutuolissa ja
kuunteli kirkkain kasvoin poikansa innostunutta puhetta.
Anna ehti juuri kuulemaan, kun Martti kertoi käynnistään Jäkälärovassa.
Martin silmissä loimusi innostuksen tuli, ja kun Anna katsoi häneen,
ei hän tohtinut suoraan silmiin katsoa, peläten punastuvansa. Hän
oli reippaalla mielellä ja niin tutun näköinen nyt, kun ei kaulaa
ahdistanut korkea kaulus ja jalassa olivat paulakengät. Hän oli jo
päivettynytkin, niin että valkoinen suora otsa ikäänkuin välkkyi mustan
tukan ja punoittavien poskien välissä...
»Sinne maksaisi vaivan kiivetä kaikkien!» puheli Martti. »Mutta ei
teistä ole yksikään käynyt?»
»Olen minä viime keväänä näin hangen aikana», virkkoi Anna, tuodessaan
keittiöstä ruokia pöytään.
»Todellakin? Oletko käynyt Kontiovaaran laella?»
Martin äänessä oli ystävällinen kaiku, ja hän katsoi Annaan pitkään.
Anna kertoi, että he olivat viime keväänä siellä käyneet. Silloin oli
täällä ollut nuori metsäherra, joka oli saanut kaikki kirkonkylän
nuoret innostumaan, ja niin oli tehty onnistunut ja hauska hankiretki
Kontiovaaralle, eväät matkassa. Anna oli seurannut mukana, kun
pappilassa silloin vieraili sukulaisylioppilas, Kristo Öhman.
»Tiedänhän», sanoi Martti, »äitihän kirjoitti siitä. Vai olit sinäkin!
No miltä näytti?»
»Kaunista siellä on. Pohjoiseen päin on minusta kaikkein laajin
näköala!»
Anna sanoi sen posket hehkuen.
Martti huomasi nyt, että Anna oli hänen poissaolonsa vuosina
kaunistunut ja käynyt täyteen kukoistukseen. Poskien puna oli
hienostunut ja silmien ilme tullut syvemmäksi, varsi varttunut
entisestä hentoudestaan. Ja samalla kun hän sen havainnon teki ja
Annaan katsahti, ymmärsi hän, että Annakin jo oli täysi nainen eikä
enää sama pikku tyttö, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt.
Eikä hän tiennyt, tekikö se havainto hänet iloisemmaksi vaiko
vakavammaksi. Mutta sen hän tunsi, ettei hänen enää sopinut Annaa
kohdella kuin pikkuista, ajattelematonta lasta.
* * * * *
Päivällisen jälkeen oli rovasti vetäytynyt ruokalevolle. Anna jäi
siistimään keittiöön, ja ruustinna nousi ullakolle Martin pakinoille.
Nyt tahtoi ruustinna tiedustella Martin morsiamesta, jonka muotokuva
oli pöydällä ja josta Martti jo oli kertonutkin.
Martti puuhaili paitahihasillaan, jalassaan pehmeät poronnahkaiset
siepakat, joita ei ollut pauloilla kiinnittänyt nilkan ympäri. Hän oli
pannut alkuun suuren maalauksensa ja oli iloisella mielellä. Ruustinna
istuutui keinutuoliin pöydän luo ja otti kuvan pöydältä.
»Missä sinä sanoit tutustuneesi Elliisi?» hän kysyi, tutkijan silmällä
kuvaa katsellen.
Martti kävi äitinsä luo ja katseli hänkin äidin olkapään yli kuvaan,
jota äiti piteli vasemmassa kädessään.
»Tunsin hänet jo nimeltä Helsingissä, mutta vasta ulkomaanmatkalla
häneen tutustuin, ja siellä syttyi rakkautemmekin... Eikö hänellä ole
äärettömän kauniit silmät?»
Ruustinna ei vastannut, joko ei kuullut tai oli niin muissa mietteissä.
»Sanoitko hänen aloittaneen näyttelijättärenä?»
»Kyllä hän pari vuotta on ollut teatterissa, mutta sittemmin
harjoittanut lauluopintoja kotimaassa ja ulkomailla... Jospa kuulisitte
hänen laulavan, äiti! Väinön kannel ei ole koskaan helkkynyt
lumoavammin kuin hänen laulunsa...»
»Ja hän aikoo tulla käymään täällä Pohjolassa?»
»Niin, juhannukseksi saamme häntä odottaa. Varmaan hän ihastuu meidän
köyhään Pohjolaamme...»
Ruustinna näytti miettivän muuta.
»Kyllähän hänellä on sievät kasvot, mutta hän näyttää niin
keimailevalta. Sanoitko hänen olevan Helsingin syntyä?»
»Helsingissä asuvat nykyään hänen vanhempansa. Isä on rikas porvari...
Äiti saa nähdä, että Elli on niin rakastettava, että...»
»Onko hänellä luonnostaan kiharat hiukset, vai koristeleeko hän ne
muuten...?»
»Kaikkia äiti kyseleekin! Totta kai hänen hiuksensa ovat luonnostaan
kiharat.»
Hetken olivat ääneti, molemmin kuvaa katsellen.
»Hän taitaa olla niin äärettömän hieno ja vaativainen», sanoi ruustinna
sitten.
»Eeeih! Päinvastoin. Hän on niin vaatimaton kuin ajatella voi, kiltti
ja sydämellinen... Ei hän ole korea puvussaankaan... Olisipa äiti
kuullut, mitä hän sanoi, kun minä puhuin hänelle kaukaisesta kodistani,
joka oli valoisassa Pohjolassa, Lapin raukoilla rajoilla... ja siitä,
että aion koko elämäni uhrata tämän kaukaisen kolkan hyväksi...! Hän
on lämminsydäminen taiteilija, joka rakastaa maatansa ja taidettaan
niinkuin kaikki rehelliset taiteilijat... Kaksin verroin tunnen
voimieni kasvavan, kun häntä muistelen... ja varmasti hän ihastuu
saavutuksiin!...»
Ruustinna laski varoen kuvan pöydälle ja sanoi:
»Taiteilijat ovat niin kummallista väkeä, etten heitä ymmärrä, ja
nykyaikanahan naiset ovat kaikin puolin miehen veroisia... Oo, tämä
uusi aika on niin erilainen entisestä...! Kun olet onnellinen ja
tyytyväinen ja rakastat häntä vilpittömästi ja puhtaasti, olen minäkin
onnellinen... Sinä arvaat, kuinka rakas olet sekä isällesi että
minulle, ja sinun parastasi tahtoisimme...»
Ruustinna peitti kasvonsa nenäliinaan ja pyyhki kyyneliänsä. Hänellä
oli sydämellään paljon, jonka oli aikonut sanoa pojalleen, mutta nyt
ei voinutkaan. Eikä saattanut sanoa rovastillekaan, joka kuitenkin
pitäisi Martin puolta, niinkuin oli aina pitänyt. Niinkuin silloinkin,
kun ei vaatinut Marttia lukujansa jatkamaan, vaan antoi pojan valita
kiittämättömän taidemaalaajan alan...
»Meille tulee verrattoman hauska juhannus ja kesä», lohdutteli Martti.
»Ja kun saan tämän tauluni valmiiksi ja se kaikessa loistossaan on
tuhansien ihmisten nähtävänä, silloin... Pohjola ei enää olekkaan karu,
susien asuma erämaa, vaan ihana revontulien ja valon maa...»
Ruustinna pyyhki silmänsä ja katseli hymyillen poikaansa. Hänestä
tuntui nyt paremmalta kuin äsken, ja hän katseli mielihyvin Martin
taulun valmistusta.
»Mikä tuon taulun nimeksi tulee?» kysyi hän.
»Kaiketi 'Kevätaamu Kontiovaaralla' tai joku sellainen...»
»Pappa puhui kerran kesäyöstä... Sellainen taulu olisi äärettömän
ihana, sanoi hän, jos kankaalle voisi kesäyön pehmeät värit
kiinnittää... Anna on tehnyt runonkin kesäyöstä...»
»Tekeekö Anna runoja?» kysyi Martti kummissaan.
Ruustinna selitti:
»Hän on kummallinen haaveksija, tyttöparka! Oikeastaan oli tarpeetonta
päästää häntä kansanopistoon. Kansakoulutiedot olisivat vallan hyvin
riittäneet. Nyt hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia kummallisia
tuumailuja...»
»Minkälaisia esimerkiksi?»
Martti kysyi sen niinkuin ei olisi ajatellut sitä, vaan jotakin aivan
muuta.
Ruustinna jatkoi:
»No, senkin on saanut päähänsä, että sittenkun Jäkälärovan vanhukset
kuolevat, muuttaa hän torppaan ja elelee siinä yksin... Talvella oli
hänellä, kuuleman mukaan, ollut hyvä kosijakin, mutta ei aio koskaan
mennä miehelään... Kaikki nuo on hän saanut päähänsä sittenkun
kansanopistosta palasi...»
Ja ruustinna kertoi vielä paljon muuta Annasta. Martti näytti
kuuntelevan tarkkaan, mutta kun ruustinna oli lopettanut, virkkoi hän:
»Vai sepittää Anna runoja!»
»Ne nyt tietysti ovat semmoisia lapsenhaaveita», arveli ruustinna.
Ja sitten hän yhdessä Martin kanssa meni alas ruokasaliin, jonne Anna
oli jo valmiiksi kattanut kahvipöydän.
Martti katsoi nyt Annaan kuin eri ihmiseen ja huomasi Annan syvien
silmien loistossa omituisia, lämmintä ilmettä, jota ei ennen ollut
havainnut.
6.
Martin toivo oli toteutunut.
Haukisia, kirkkaita aamuja oli riittänyt viikon päivät, ja Martti oli
kaikki hyväkseen käyttänyt, joka aamu yksin retkillään kulkien.
Mutta eräänä yönä ei enää kylmännytkään. Aamulla oli taivas pehmeässä
pilvessä, ja etelästä puhalteli raskas suvinen tuuli. Äkkiä alkoivat
tiet ja hanget upottaa, eikä metsille enää ollut kenelläkään asiaa.
Suvilintuja saapui joka päivä, yöt loppuivat, ja kylmän sinervä
pohjoisen taivaskin alkoi vaaleta vaalenemistaan.
Silloin tietävät Pohjolan asukkaat, että kesä on lähellä. Sillä kesä
tulee Pohjolaan repäisevän rutosti, välisti niin voimakkaan väkevänä,
ettei alta ehdi pois. Näyttää olevan vielä täysi talvi, sillä korkeat
ovat kinokset vielä vainioillakin ja metsissä liikkumaton lumi. Yöt
kyllä ovat jo loppuneet, ja illan tullen laskee päivä saman kukkulan
taakse, josta aamulla liikkeelle lähtee. Mutta silloin nousee etelästä
musta pilvi, pohjoinen hätäilee, länsi lientää, ja äärettömät kiveliöt
huokailevat raskaasti ikäänkuin talvisia kylmiä jäisistä rinnoistaan
tyhjentäen, öisin sataa vettä, päivin lämmittää aurinko niin, että
paksut nietokset ovat tuossa tuokiossa juoksevana hyhmänä...
Silloin alkaa erämaan suuri sydän sykkiä. Ensin hiljaa ja äänettömästi
niinkuin valekuolleen ainakin. Mutta tykintä käy joka hetki
nopeammaksi, kiveliön suonet täyttyvät kevätkirkkaista kirsivesistä,
valtimo lyö niin että vaaroissa vastaa ja kuolleet haltiat heräävät.
Suuri, ihana elämä on alkanut erämaassa, valoisa unelma lyhyen kesän
ajaksi.
Talviset lumet valuvat vaahtoisina, vinkeinä pikkupuroina pitkin
vaarojen jyrkkiä kupeita, kuusikkoharjujen ja rinteiden halki
laaksonpohjia pitkin. Suureen valtasuoneen, joka halkaisee siintävää,
keväisiä voimia uhkuvaa kiveliötä, kokoaa erämaa kaikki talviset
vihansa ja puskee voimallisesti sen syvään uomaan. Valtasuoni alkaa
paisua, sen tykintä kovenee päivä päivältä. Kosket ulvovat ja
pauhaavat, ja vaahtona kiertävät suvantojenkin porevedet. Ei ehdi
kovan talven kova jää lahoa ja riutua, vaan halkeilee suurina kirkkaan
kiiltävinä ja kalliokovina neliöinä, jotka nousevat tulvan matkassa
talvisilta teloiltaan ja uhkaavasti liikuskelevat uomassaan.
Mutta tulva paisuu paisumistaan. Jyrkkien rantatörmien päällitse jo
virtaa vesi, alangot ovat järvinä, ja silloin alkaa luonnon raju leikki.
Jääteleillä on sijaa liikkua, ja virran voimat yltyvät joka hetki. Jo
iskee jääteli saaren nenään niin, että maanpinta kuorena pakenee sen
alta niinkuin puun parkki nilottaessa. Toisia telejä tulee perässä, ne
kiipeilevät toistensa hartioille ja latautuvat limittäin pohjasta asti.
Silloin on jääpato valmis...
* * * * *
Martti oli maalausvehkeineen muuttanut etelänpuolisesta
ullakkokamarista pohjoispäähän, josta näköala oli suurempi ja
mahtavampi. Sinne sopi näkymään koski, joka jyrkkänä juopana pauhasi
vuorien välistä, mutta sen hyrskyt päättyivät pappilan niemen luo,
josta alkoi suvanto. Maisemat olivat pohjoiseen päin vaihtelevammat,
vaarojen huiput korkeammat, ja öisin läikehtivät pohjoisella
taivaankannella omituiset säkenöivät värit, jotka muuttuivat sitä
kirkkaammiksi, kuta pitemmältä valoisa yö kului.
Martti istui joskus öisin ja katseli pohjoiseen ja koetti määritellä
taivaan kummallisia värejä, jotka lakkaamatta muuttuivat.
Mutta eräänä päivänä nouseva tulva tasoitti kosken, laajensi suvannon,
ja jäävuoria alkoi ilmestyä saarien neniin ja niemien kärkiin. Silloin
oli jäänlähtö parhaillaan.
Päivä oli herttaisen lämmin, ja jäänlähtö tapahtui nyt niin varhain,
ettei ollut kuin kerran ennen Vapunpäivänä tämän rovastin aikana
tapahtunut.
Pappilan puutarhaan oli tänä kesän ensimmäisenä päivänä katettu
kahvipöytä. Rovasti rakasti katsella jäänlähtöä, joka nyt oli rajua ja
mahtavaa. Puutarhan nuorten puiden välitse oli avara näköala tulvivalle
joelle. Siitä näki suurien jäälauttojen tulvan matkassa rientävän alas
koskea, joutuvan suvannolle ja keräytyvän jääpatojen kylkiin, joita oli
kokoontunut alempana olevien saarien neniin...
Ja jääpatojen laajetessa alkoi vesi nousta kuin laukkahevonen. Rovastin
istuessa puutarhan penkillä tyynessä päiväpaisteessa oli Martti mennyt
rantaan, likempää nähdäkseen luonnon majesteetillista työtä. Pappilan
rantaniitty, joka oli puutarhan ja joen välissä, oli tulvan vallassa,
ja suuret jääneliöt soluivat ohi rantalatojen, jotka jo olivat
puolikyljestä vedessä.
Martti seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näki suvannon selällä,
jäiden keskellä, ajelehtimassa niittylatoja ja särkyneitä veneitä,
joita tulva oli ylempää ottanut matkaansa.
Silloin alkoi vesi nousta, ja yhtäkkiä se oli jo Martin jalkain
juuressa, kiiveten yhä ylemmäs puutarhaan päin nousevaa vastaletta
pitkin. Martti näki suuren jäätelin juhlallisesti lähestyvän uutta
niittylatoa, joka oli vuosi sitten salvettu rantatörmälle. Se hipaisi
mennessään ladon nurkkaa, ja lato kellahti kulkemaan...
Rovastikin oli saapunut katsomaan, mutta kukaan ei uskaltanut lähteä
pelastushommiin, kun jäätelejä samalla alkoi sakeassa vyöryä koko
suvannon leveydeltä.
Raju on luonnon voimakas käsi, kun se kevään tullen karkaa talven
valtojen kimppuun. Luonto Pohjolassa, ikäänkuin katuu talvellista
kovuuttaan ja kokee kevään tullen hyvittää poloisen kansan kärsimää
kylmyyttä. Ja pian lämpenevätkin ihmisrinnat, valoisien öiden ja
lämpimän tullen unohtuvat pimeän talven pakkaspäivät, ja riemurinnoin
sykkii luonnon suuri sydän, ilomielin tervehtii ihminen ensimmäistä
pääskyä, ja virtojen vedet läikkyvät öisten valojen vallassa.
* * * * *
Martti ja Anna viipyivät vielä puutarhassa, jonka rantalaitaan tulva
oli noussut. Päivä oli ollut tavattoman lämmin, koivun urpa jo oli
hiirenkorvalla ja näytti tänäpäivänä auenneen puolet eilisestä.
Annalla oli yllään kesäpuku, ja hän oli avopäin. Vankka, vaalea
palmikko riippui rentona ja vapaana ja keikahti somasti vaalean röijyn
selällä, kun hän liikutti päätään. Mutta hän oli ollut tänään vakavampi
entistään, ja hänen silmissään oli kuin kaihoa.
Martti oli paitahihasillaan, matalat pieksulipposet jalassaan.
He istuivat hetken äänettöminä sen jälkeen kun ruustinna ja rovasti
olivat poistuneet.
Anna sanoi:
»Muistatko, kun rippikoulusta päästyämme istutimme tuonne puutarhan
nurkkaan koivun kumpainenkin? Oletko nähnyt, kuinka ne jo ovat suuriksi
kasvaneet?»
Nyt vasta Martti sen muisti, ja he menivät niitä katsomaan. Pienestä
puusta olivat ne jo kohonneet korkeiksi, ja niiden silloin vesanvärinen
tumma kuori oli tyven puolelta vaalennut. Annan koivu oli pitempi
kuin Martin, mutta Martin oli vähän vahvempi. Urpa oli niissäkin jo
hiirenkorvalla, vaikka ne olivatkin toisten puiden varjossa.
He seisoivat aivan vierekkäin, ja kun Anna omasta puustaan taittoi
pienen oksan, jossa urpa jo oli lehdeksi tulemassa, tuli Martti
katsoneeksi Annan käsiin. Ne olivat sievät, ja sormet niin sirot...
Ranteet paljastuivat puoliväliin kyynärvarsia, jotka näyttivät soman
pyöreiltä ja pehmeiltä. Martin teki mieli tarttua ranteeseen kiinni,
mutta kun hän samassa katsoi Annan silmun, joissa kuvastui kaiho, ei
hän sitä tehnytkään.
»Nyt tulee kesä pian», sanoi hän.