»KESÄYÖ»
Taiteilijan elämästä
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.
1.
_Kesäyö... se on kuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa
kevättä_...
Z. TOPELIUS
Niemikallion pappilassa, kaukana Pohjolassa, istuivat rovasti ja
ruustinna eräänä kirkkaana huhtikuun aamuna ruokasalissa hiljaisella
äänellä keskenään puhellen.
Aamiainen oli vasta syöty, rovasti oli noutanut tupakkavehkeensä omasta
kamaristaan ja tullut takaisin juttelemaan. Ruustinna oli ottanut
sukankudelmansa, ja rovasti poltteli pitkää piippuaan hiljalleen
kiikkuen keinutuolissaan.
Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui
väliin keskustelua kuuntelemaan.
Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea.
Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot
punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen
illan postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan,
Martilta, taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan
lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.
Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä palannut
ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja ikävöimistä
kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista Pohjolaa,
revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta olikin jo kulunut
siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla oli hän
siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut monta
kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.
Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja
pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.
»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas minulle se
vielä kerran, rakas Irene!»
Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin
rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki
silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen.
Hän istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja.
Rovasti pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.
»Sitä loppuako sinä haluaisit kuulla?»
»Niin. Sitä kohtaa, jossa hän kirjoittaa syntymäseutunsa muistoista...»
Ruustinna luki:
Oikeastaan ei maksaisi vaivaa liikkua Suomesta pois, ihanampia
maita hakeakseen. Mutta vasta sitten kun on katsellut kyllikseen
Italian kesää ja etelän auringon alla paistunut melkein mustaksi,
alkaa käsittää, mikä Suomi on. Ja mikä on Pohjola, revontulien ja
valon ja pimeän ihmemaa! Minä olen usein unissani siellä kotona ja
ihmettelen, miksi en ennen ole nähnyt sitä, jota nyt muistelen ja
ikävöin. Olen kuin unesta herännyt tai — kuinka sanoisin — uudestaan
syntynyt. Muistan varhaisia kevätaamuja, kun hangen aikana kuljin
takalistolla, aina Kontiovaaralla asti. Sitä valoa, sitä kirkkautta
suuren, siintävän kiveliön keskellä! Kas siinä aihe ihanaan tauluun.
Ja kesäöistä! Miksi en ymmärtänyt kesäyön kirkkautta? Miksi ei
ole silmäni nähnyt sitä taikavaloa, joka kesäisenä yönä Pohjolaa
kaunistaa? Vieraalla maalla kulkiessani on minulle nyt selvinnyt
monta ihmeellistä asiaa, enkä nyt mitään toivo niin hartaasti kuin
päästä sinne »kauas ja korkealle». Aiheiden rikkaus siellä on ääretön
— yksi ihmiselämä on liian lyhyt kaikkea kuvatakseen. Voi Suomeni,
voi Pohjolani! Eivät poloiset poikasi ole sinun äidinsilmiisi vielä
koskaan lapsenrakkaudella katsoneet! Jospa minä kykenisin kuvaamaan
yhden ainoankaan aamuhetken, aamuhetken valon vallassa, suuren,
siintävän kiveliön keskeltä!
Tahtoisin syleillä koko Suomeani, syleillä Pohjolaani, syleillä Teitä
kaikkia! Mutta pian täältä joudun matkaan, astelenhan nyt jo isänmaani
kamaralla. — On ihanaa tulla sinne juuri nyt, keväthankien ja kirkkaan
valon aikana! Ja ihanaa on katsella ullakkokamarin ikkunasta kotikylää
valkoisten hankien keskellä, jokea, kukkuloita ja sinisensiintävää
kaukaisuutta...
Ruustinnan silmät täyttyivät kyynelillä kirjettä lukiessa, rovastin
piippu oli sammunut, mutta hän kätki liikutuksensa, joka nousi
huokauksena sydämestä.
Vanhat istuivat hetken ääneti, ruustinnalla Martin kirje helmassaan.
»Martti on aivan erilainen kuin meidän muut lapsemme», sanoi vihdoin
ruustinna. »Hän rakastaa tätä kaukaista Pohjolaa... niin että on
melkein sääli poikaparkaa... Eivätpä ole vanhemmat poikamme tätä liioin
ylistäneet...»
»Martti on runoilija, hänen sydämensä on lämmin ja silmänsä avoin
näkemään kaunista Jumalan suuressa luonnossa... Ja nyt hän vasta onkin
oikein hereillä tehtävästään... Suuri ajatus on kätkettynä siihen, mitä
hän kirjoittaa... Minä ymmärrän hänet niin vallan hyvin... Olen monta
kertaa ajatellut samaa... Poikaparka! Hän on taiteilija syvimmästä
sielustaan asti...»
»Niin, hän on taiteilija. Miksi pitikin hänestä tulla niin erilainen
kuin toisista pojistamme... Haaveilija ja uneksija!»
»Hänen kutsumuksensa on pyhä, ja meidän pitää hellävaroen ymmärtää
hänen herkkää luonnettaan... Hän on koko sielullaan kiintynyt
taiteeseensa, ja pieninkin loukkaus olisi verinen isku... Minä
ymmärrän, mitä hän tarkoittaa tuolla, kun hän mainitsee kirkkaasta
valosta keväthanki-aamuna suuren, siintävän kiveliön keskellä...
Epäilemättä hän aikoo maalata maisemaa, jota kevään valo kirkastaa...
Se on suuri ja ihana ajatus... Minä olen monta kertaa ajatellut sitä
kesäöinä...»
»Niin, sinähän oletkin tämän Pohjolan ja tämän omituisen luonnon suuri
ihailija... ja sinuun on tullut Marttikin... Olethan sinäkin nuorena
runoja kirjoittanut...»
Rovastin kasvot kirkastuivat. Hän sai kuin sähköiskun ja puhui
innoissaan:
Kirjoitin minä, ja runottareni oli hento ja viehkeä, ja sieluni
janosi suurta runouden maailmaa... Näin kaunista kaikkialla,
taivaalla, tähtien takana, ja maassa joka puun juurella ja vuorien
päällä, järvien suurilla seljillä ja kosken kuohuissa... Mutta minä
en hoitanut runotartani rakkaudella enkä hellävaroen... maallinen,
jokapäiväinen elämä kulutti pois... ja kynäni väsyi ensimmäisessä
vastaleessa... Mutta pitkin elämäni vartta olen tuntenut ja tunnen,
että sittenkin olen säilyttänyt runottareni syvällä sydämessäni. Väliin
vieläkin riehahtaa minussa ääretön tuska, halu, ikävöiminen laulamaan
siitä, mitä pulppuilee sydämessä... Kesäöinä sepitän joskus pitkiä
säkeistöjä...»
»Olet vieläkin sama herttainen kuin ennen nuorena... sama lapsellisuus
asuu sydämessäsi...»
Ruustinnan katse oli rakastavan naisen, hänen tähdätessään sen
rovastiin.
»Sano nyt sitä lapsellisuudeksi tai miksi tahdot... Olen äärettömän
onnellinen, kun voin iloita muuttolintujen kanssa ja olla laulullisena
silloin kun on kaunista ympärilläni...»
»Niin... tännehän jäimme elämään ja kuolemaan», sanoi ruustinna nousten
ylös ja kooten Martin kirjeen. »Sinä tätä Pohjolaa rakastat, vaikkei
tämä ole synnyinseutusi», hän jatkoi: »minä en ole koskaan voinut
sydänjuuriani tänne kiinnittää niinkuin sinä...»
»Mihinkä nyt enää kaipaisimme!» vastasi rovasti omituisen
surumielisellä äänellä. »Onhan paras elämämme täällä kulunut. Nuorina
tulimme tänne. Täällä ovat syntyneet lapsemme ja miehiksi varttuneet...
Meillä on ollut hyvä olla, ja onnellisia olemme... Mitä olisi parannut,
että etelämpää olisimme leipäämme hakeneet...»
Ruustinna heltyi heti.
»Sinä sen osaat parhaiten aina selittää, rakas Paulus», myönsi hän.
»Kun minäkin oikein sanon, en enää tahtoisi muuttamaan... Hyvä on
meidän ollut täällä olla.»
He olivat hetken vaiti. Anna oli siistinyt aamiaispöydän ja alkoi
kattaa kahvipöytää.
»Eikö sinua kuitenkin joskus arveluta Martin tulevaisuus?» kysyi
ruustinna hetken perästä.
»Kuinka niin?»
»No, kun hänestä ei tullut virkamiestä niinkuin toisista pojistamme...»
»Martti seuraa sydämensä ääntä ja taipumustaan. Muista, että
Martti on taiteilija, runoilija, joka rakastaa taidettaan taiteen
itsensä vuoksi. Taiteen taival on raskasta — minä tiedän sen.
Mutta tositaiteilija, tosirunoilija ei säiky, vaikka hän näkeekin
sydänverensä kuiviin juoksevan... 'Maailma ihmettelee runoilijan
teosta, mutta ei tiedä tuskaa, joka repii hänet rikki, kun hän
itsessään tuntee täydellisyyden, mutta ei koskaan voi sitä kuvata',
muistelen Topeliuksemme sanovan. Marttimme on rohkea ja toivova, ja
häntä on kannustanut ensimäinen onnistumisensa ja valtion antama
matkaraha ulkomaisia opintoja varten. Minä olen ymmärtävinäni hänen
kirjeestään, mitä hän aikoo yrittää... Siellä on hänelle, ulkomailla,
vasta muistunut mieleen Pohjola ja kesäöittemme selittämätön kirkkaus,
jota hän ei täällä ymmärtänyt niinkuin ei valolle arvoa osaa antaa
se, joka valossa työskentelee. Mutta nyt on hän matkoillaan nähnyt
etelän öitä, ja etelän taivasta katsellut. Näkyikö siellä kesäyön
kirkkautta tai valojen ja varjojen outoja värivivahduksia varhaisina
aamuhetkinä valkohankien keskellä? Ei näkynyt. Ja silloin muistuivat
mieleen Pohjolan kesäyöt ja kirkkaiden kevätaamujen taikaloisteet,
joiden muisto oli säilynyt sielun syvyydessä. Poikaparka! Tietääkö
hän aavistaa, ettei kesäyön kirkkautta voi kukaan kuvata? Ei voi
edes sanoin selittää sellaisen yön pehmeitä värejä. Eikä niitä ole
monta, jotka sellaisessa yössä mitään erinomaista näkevätkään. Heidän
silmänsä ottaa vain metsät, maat ja kukkulat, joet, järvet ja ehkä
harsopeitteisen taivaanrannan. Mutta näkemättä jääpi yön salaperäinen
valo, kiiltävä kuin silkkinen sametti, mutta pehmeä kuin hienoin
untuva. Se valo verhoo ja kietoo ympäröivän maailman siihen hohteeseen
ja siihen valoon, joka on Jumalasta ja jonka loistossa kaikki esineet
ovat kuin pehmeään harsoon kietoutuneet. Taiteilijan, runoilijan silmä
sen näkee, ja hän tuntee raatelevaa tuskaa, kun ei voi sitä kankaalle
kiinnittää. Topeliuksemme sanoo: 'Se ei ole auringon valoa, eikä kuun
valoa, ei tähdenvaloa, eikä hämärää, se on yön omituinen hiljainen,
kirkastettu hohde, lempeä, ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo
keskellä maan katoavaa kevättä...'»
»Rakas Paulus... sinä puhut kuin... kuinka sanoisin...»
Anna oli keittiön ovella seisoen kuunnellut rovastin puhetta, ja kun
nostaessaan katseensa Annaan rovasti näki, että Annan silmissä välkkyi
kyyneleet...
Ymmärsikö Anna, mitä hän oli puhunut? Rovastin rinnassa läikähti lämmin
laine, ja kun hän toisen kerran loi silmänsä Annaan, näki hän tytön
suurten, sinisten silmäin loistavan kuin kesäyön kirkkaudessa...
Anna oli ymmärtänyt.
Rovastin tuli hyvä olla, ja kun Anna poistui keittiöön, sanoi hän
ruustinnalle:
»Näitkö sinä?»
»Näin. Annasta on tullut kumma haaveksija», sanoi ruustinna. »Hän
kirjoittaa runojakin...»
»Runojakin! Antaa hänen haaveksia. Se, joka rakastaa luontoa, laulaa
sydämensä paisuvista tunnelmista, eikä koskaan ole hänen sielunsa
epäsoinnussa luonnon kanssa.»
Silloin Anna toi kahvivehkeet pöydälle.
Jos hyvin käy, on meitä parin päivän perästä tässä useampi pöydän
ympärillä», virkkoi rovasti Annalle.
Tytön poskille nousi kaunis puna, ja silmäin loiste kirkastui yhä.
»Jos oikein hyvin käy, saattaa Martti olla täällä jo tänä iltana»,
sanoi ruustinna.
Jaa. Se riippuu siitä, milloin joutuu lähtemään sieltä Helsingistä»,
arveli rovasti. »Nyt alkavat parhaat hanget, joita hän toivoi!
Joutukoonpa nyt ennenkuin hanget loppuvat!»
Rovasti oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli lämminnyt omista
nuoruudenmuistelmistaan ja oman mielensä runoudesta — niinkuin hän
usein lämpeni, kun tuli puhe luonnon kauneudesta ja runouden maailmasta.
»Annan pitää näyttää minullekin runojaan», hän sanoi hymyillen.
Tyttö karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan, juoksi keittiöön ja
mennessään sanoi:
»Täti on juorunnut!»
»Jaa, jaa... arka on kohta, näemmä», hymähti rovasti. Ja ikäänkuin
äskeisiä mietteitään ja tunnelmiaan jatkaen hän virkkoi:
»Mutta eräässä toisessakin suhteessa on Martin kirje minua
ilahduttanut. Minä nyt vasta näen, että Martti onkin syntynyt
taiteilijaksi... eikä hänestä ilmoisna ikänä virkamiestä tulisikaan...»
»Sinulta hän on perinyt taiteilijalahjansa ja pehmeän luonteensa»,
virkahti ruustinna.
»Niinpä niin!» Rovastin silmät loistivat ja hänen katseensa tuli kuin
kirkastetusta maailmasta, kun hän innostuneena jatkoi:
»Minä näen Martissa oman nuoruuteni ja muistojeni ihanimmat aamut.
Runouteni kuoli minussa, mutta heräsi Martissa uudestaan... Usein
ajattelin, kun vanhemmat poikamme ylioppilaaksi tultuaan alkoivat
heti virkaa ja omaa leipää hakea: heissä ei ole runoutta vähääkään!
He ovat hyväpäisiä käytännön miehiä, mutta runollinen ei heistä ole
yksikään. Mutta samalla olin iloinenkin havainnoistani, muistaen
katkeroita sydämen tuhkia, jotka aina runoilijaa ahdistavat. — He ovat
perineet terävän päänsä ja hyvän sydämensä äidiltään — he ovat noita
onnellisia ihmisiä. Hyvä olisi etteivät saisi niin kärsiä kuin minä
olin kärsinyt...»
Rovasti oli puhuessaan noussut kävelemään, paksuja savuja pitkästä
piipustaan vedellen. Noin, tuommoisina innostuksen hetkinä oli hän
ruustinnan mielestä kaikkein kaunein ja kuin uljain sankari. Hän
ei ollut koskaan jaksanut nousta miehensä rinnalle, mutta tämä oli
sittenkin yhtä suuresti häntä rakastanut, ja vaikka se maailma, josta
toinen puhui, oli toiselle melkein outo, ei keskinäinen kunnioitus
ollut koskaan loppunut. Ja nyt vielä, kun nuorin poika Martti oli
mieheksi varttunut, olivat suhteet yhä lämmenneet.
»Mutta sittenkin minä aina salaisesti toivoin», puhui rovasti vielä,
»että Martti, jonka saimme toivomatta, olisi _minun poikani_...»
»Minä muistan ilosi... kun Martti kirjoitti runon syntymäpäivänäsi...
Me saimme hänet todellakin toivomatta... Hän tuli kahdeksan vuotta
myöhemmin...»
»Niin todellakin! Emme häntä enää osanneet odottaakaan...»
Ruustinna kaatoi kahvia rovastille ja virkkoi iloisen hymyn kasvoja
kirkastaessa:
»Sinä sait lopultakin _oman poikasi_, ja toiveesi toteutui...»
Rovasti loi häneen katseen täynnä herttaista hyvyyttä ja kuin lapsen
iloa.
2.
Rovasti oli poistunut ruokasalista omaan huoneeseensa ja ruustinna
ja Anna olivat menneet ullakolle siistimään etelänpuolista kamaria
odotetun vieraan varalle.
Ullakkokamarit olivat olleet monta vuotta asukkaatta. Vanhemmat pojat
olivat hajaantuneet ympäri Suomea. He olivat jo kaikin hyväpalkkaisissa
viroissa ja naineita miehiä. Viimeksi oli Martti, ensimmäisenä
ylioppilaskesänään, ullakkokamarissa asunut, ja siitäkin tulisi nyt kun
kesään päästäisiin, kolme vuotta. Toiset pojat eivät olleet näinä viime
vuosina kuin käväisemällä lapsuudenkodissaan käyneet.
Kaikki oli huoneessa säilytetty, mikä oli muistona Martista. Ruustinna
oli koonnut kaikki pienimmätkin piirustukset ja akvarellit yhteen
kasaan ja pannut pöytälaatikkoon. Lähtiessään oli Martti seinälle
asettanut isonlaisen taulun, joka oli vain lyijykynällä piirustettu,
mutta josta selvästi tunsi, ketä se kuvasi. Taustana oli korkea
kuusikko, mökki kuusikon vieressä ja ukko poroineen ja puukuormineen
metsästä palaamassa ja mökin luo saapumassa. Se oli tuttu kuva
ruustinnalle ja Annalle. Siinä oli selvästi Jäkälärovan vanhan vanha
Erkki poroineen pienen pirttinsä edustalla!
Tämä olisi pitänyt näyttää äijävaarille», naurahti Anna, kun he yhdessä
asettivat kuvaa lujempaan. »Katsokaas vain, täti, kun toinen poskikin
on enemmän pullollaan kuin toinen... siinä on mälli...»
Ruustinnakin katseli tarkemmin ja naurahtaen virkkoi:
»Todellakin... siinä on mälli niinkuin Erkillä ainakin...»
Molemmille oli heille hauskaa touhua huoneen siistiäminen, sillä
odotettu vieras oli rakas ja kaivattu.
»Silloin kun Martti viimeksi oli kotona, sanoi hän, että pohjoispäässä
oleva kamari sopi paremmin kesällä asuttavaksi ja tämä talvella»,
virkkoi Anna seisoen pöydällä ja pyyhkien isoja ikkunaruutuja.
Hän saa nyt asua kummassa enemmän miellyttää. Me varustamme molemmat
kuntoon!»
»Hän sanoi, että näköala on pohjoiseen päin avarampi ja
suurenmoisempi...» jatkoi Anna.
»Niinhän pappakin aina sanoo. Ja minusta on tästä niin hauska ja kaunis
katsella etelään päin», tuumi ruustinna, tullen ikkunan ääreen.
He katselivat hetken molemmin ulos päiväpaisteiseen kevätluontoon.
Täältä ylhäältä oli avara näköala leveän jokiuoman molemmille
rannoille. Kirkonkylä muhkeine taloineen oli siinä lähellä pitkin
polveilevan joen törmää, kuusikkoa kasvavan Taakavaaran kupeella.
Etempää välkkyi joen huikaisevan valkoinen pinta, jyrkkien rantojensa
välistä, siinsi taloja ja torppia etempää ja likempää jokirannalta ja
niiden takaa valkopää-kukkuloita, jotka madaltuivat etelään päin ja
loitolla kaukaisuudessa liittyivät kevätvaaleaan taivaanrantaan. Mutta
erään suuren vaaran kyljeltä välkkyivät toisen pitäjän kirkon ikkunat
auringon kiillossa, ja alempana kirkkoa, jokitörmää vasten, kirkonkylä.
Sopi maantiekin näkymään aina toisen kylän, — Alakylän — rajalle asti.
Se kulki hauskoina kaarina ja mukavia mutkia tehden kirkonkylän läpi.
Nyt sen suuntaa olikin helppo silmän noutaa, kun sitä oli kevään päivä
tummentanut.
»Kas vain, kun tähän näkyy maantie Alakylän rajalta asti», sanoi Anna,
kun kurkoitti yläruudun läpi katsomaan.
Ruustinna oli sillä välin järjestänyt pöytälaatikkoa ja virkkoi nyt
Annalle:
»Meidän pitää jo tänä iltana tuoda tänne vesilasissa ruusujamme...
niitä, jotka juuri ovat puhkeamassa...»
»Minä olen samaa miettinyt.»
Anna laskeusi pois pöydältä. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä
sädehtivät. Ruustinna katsahti häneen ja hymähti. Anna oli näinä
vuosina varttunut ja kaunistunut. Hänestä ei tiennyt oikein, mikä
hänessä oikeastaan oli kaunista. Enimmin ehkä silmät, suu ja valkoiset
hampaat. Vai tekikö hänet miellyttäväksi vain se, että hänen hipiänsä
oli niin ihmeen hieno ja puhdas ja että koko olemuksesta aina kuin
virtasi iloa ja päiväpaistetta?
Ruustinna oli tuntenut tytön äidin, joka heti Annan synnytettyään
kuoli. Äitivainajansa näköinen Anna oli, vaikka hiukset olivat
kullankellervät ja ohimoilta ja otsalta vähän kiharat. Äiti ei ollut
niin sievä kuin Anna.
»Luuleeko täti, että Martti on ulkomaanmatkallaan ylpistynyt?» kysäisi
Anna hetken kuluttua.
»Sitähän nyt ei voi tietää, mutta kaikki taiteilijathan ovat niin
äärettömän hienoa väkeä», sanoi ruustinna, äänessä jonkunlainen
ylpeyden väre. »Kun nyt vain saisimme hänet täällä viihtymään», hän
lisäsi hetken päästä, Annan käytyä vähäpuheiseksi.
»Mutta hänhän kirjoitti ikävöivänsä niin kovin lapsuudenkotiinsa... En
minä usko hänen ylpistyneen...»
»No, ehkäpä hän on sama herttainen poika kuin lähtiessäänkin.»
»Niin minä uskon. Ei hän olisi nimeään muuttanut, jos hän olisi
ylpistynyt», päätti Anna.
»Niin todellakin, Anna!»
Ruustinnalle näytti muistuvan joku asia mieleen.
»Mistä maailmasta on hän saanut semmoisen nimen — Kavanto! Eihän täällä
ole yhtään sellaista sukunimeä... Pappa on katsonut kirkonkirjoista...»
»Kyllä minä tiedän, mistä Martti sen on muistanut», virkkoi Anna, ja
taas hänen poskilleen nousivat hohtavat ruusut ja suu hymysi.
Ja hän kertoi ruustinnalle, että kesäkartanoiden takana, kaukana
kiveliössä, oli Peurajoki, joka juoksi pienen järven läpi suurempaan
järveen ja siitä taas valtaväylään. Kun he kerran olivat käyneet siellä
Peuranuomalla asti hillassa ja Jäkälärovan vanha Erkki silloin sanonut,
että sitä pienempää järveä nimitettiin Kavantojärveksi. Sen oli Martti
silloin kirjoittanut muistikirjaansa...
»Ja niin luulen, että sen on Martti muistanut», lopetti Anna
muistelmansa.
»No kaikkia kuulee! En ole koskaan semmoista nimeä kuullutkaan.»
»Se on minusta niin äärettömän kaunis nimi», sanoi Anna.
»Pappa myös pitää sitä kauniina, mutta ei se minusta ole kaunis...
Mutta niillähän on taiteilijoilla oma makunsa. — Siisti nyt, Anna,
niinkuin olen neuvonut. Minä menen vähän alas.»
Ruustinna jätti Annan ullakkokamariin ja poistui alakertaan. Hänelle
oli juolahtanut mieleen eräs asia, ja nyt hän päätti rovastillekin
puhua.
Rovasti istui keinutuolissaan, selkä kenossa, lukien sanomalehteä.
Ruustinna nosti tuolin rovastin viereen ja virkkoi:
»Erästä asiaa olen tässä miettinyt, rakas Paulus», ja hän laski kätensä
keinutuolin käsinojalle. »Olen ajatellut, pitäisikö minun Annalle
sanoa, ettei hänen sovi sinutella Marttia... nyt kun jo ovat täysiä
ihmisiä... Mitä sinä siihen arvelet?»
Rovasti mietti hetkisen, katsoi sitten ruustinnaan veitikkamaisesti
hymyillen ja sanoi:
»Mistä sinä tuommoisia olet saanut päähäsi? Hehän ovat — Martti ja
Anna — kuin veli ja sisar, lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ja
leikkineet...»
»Se on ollut lapsena se, mutta nyt», keskeytti ruustinna.
»Nyt on asia aivan sama minun mielestäni. Anna on käynyt meille
molemmille rakkaaksi kuin oma lapsi. Saattaisimmeko hänet nyt eroittaa?
Annamme asiain mennä niinkuin menevät. Martti voi siitä itse Annalle
sanoa, jos katsoo itsensä liian hyväksi Annan sinutella, jota minä en
vielä usko. Olen varma siitä, että jos Annalle nyt siitä sanomme, ottaa
hän sen kovin pahaksi ja on ymmärtävittään, ettei hän enää olekaan
meille sama Anna kuin on koko ikänsä ollut...»
Ruustinna oli hetken vaiti ja päätti sitten:
»Kyllä sinä, rakas Paulus, olet oikeassa! Annamme asiain mennä niinkuin
menevät!»
Hän nousi ja meni keittiöön. Keinutuolistaan nousi rovastikin,
pani piippuunsa ja katseli pihalle. Kevät oli ilmassa ja maassa.
Päärakennuksen eteläisestä päästä oli jo lumi sulanut, ja
seinänvierustalta pilkisti kuolleitten kukkien varsia ja heinänkorsia.
Mutta siinä oli kevään tunnelmaa, kun aurinko heloitti lämpimästi ja
räystäältä valui vettä solinana. Kevään ensimmäisiä viestejä on jo
saapunut. Navetan katolla kumarteli vasta saapunut varis, ja pihalla
tallin luona olivat varpuset valloittaneet pälvipaikat...
Rengit purkivat heinähäkkejä karjataloon, ja navetan eteen
päiväpaisteeseen olivat kanatkin uskaltaneet tulla tepastelemaan.
Lämmin oli päivä tänäänkin niinkuin oli ollut koko viikon. Paksut
kinokset pihamaalta ja aitojen varsilta olivat alenneet puolta
matalammiksi, ja toivo oli, että tänä keväänä tulisivat teräskovat
hevoshanget.
Rovastin katse solui yli navetan korkeaan kuusikkoon, joka alkoi harjun
laidasta heti pappilan mäkipeltojen takaa ja yhtyi kirkkomaan metsään.
Kylläpä nyt näytti kauniin vihreältä tuo kuusikko ja koko kyläntakainen
harju, kun se etelätuulessa hiljaa huojui, kirkkaan päiväpaisteen
kullassa!
Ja ajatuksissaan vanha rovasti mietiskeli, mitä Martti oli
kirjoittanut. Oli hänkin monena kirkkaana kevätaamuna ajatellut sitä,
että täällä olisi ääretön aiheiden rikkaus taiteilijalle. Joskus
muisti hän kinkerimatkoilla ollessaan, kun auringon noustessa osui
semmoiseen korkeaan paikkaan, josta oli avara näköala, miettineensä,
että tässä oli kuvaamataiteilijalle näkemistä... Kerrankin, kun palasi
metsäkylästä ja sattui ihmeen kaunis aamu... Se oli hurmaava näköala
suureen, siintävään kiveliöön, jossa valkopäisiä kukkuloita kohosi
toinen toisensa vierestä... Niiden huipuille osuivat nousevan päivän
ensimmäiset kullat...
Semmoiset aamuhetket olivat varmaan Martinkin mieleen johtuneet siellä,
kun vieraan maan ihanuuksia katseli!
Hän tunsi sanomatonta iloa siitä, että hänen poikansa nyt oli
ymmärtänyt ja käsittänyt sen, joka hänen omassa rinnassaan oli pysynyt
vain unelmana. Ehkä olivat hänen unelmansa Martissa monistuneet ja
kirkastuneet!
Ja täynnä hyvää mieltä hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla.
3.
Kirkonkylän ja Alakylän eroitti toisistaan kukkulainen vaara, jonka
notkoja, ahteita ja jyrkkiä kupeita tie kulki luikerrellen ikäänkuin
umpisilmin vaistollaan hakien loivempia rinteitä ja matalampia
laaksoja. Mutta keskellä kukkuloita se näytti rohkaisevan kulkuaan,
rynnistäen haravanlavan muotoisena kaarena ylös korkeimman kukkulan
huipulle. Sinne näkyivät molemmat kylät leveän virran varrelta
viettävälle jokitörmälle. Kirkonkylä uhkeine rakennuksineen ja suurine
puukirkkoineen pohotti etelästä päin kulkevan silmään kuin suuren
jättiläistaulun kehyksistä, jonka taustana oli valkohankien peittämä
kukkulainen kiveliö ja sen takana kylmänsinertävä Lapin taivas.
Siihen, mistä tie nousi korkeimman kukkulan laelle Alakylästä päin ja
loivana kaarena alkoi laskeutua kirkonkylää kohden, saapui kyydillä
ajaja etelästä päin.
Martti Kavanto palasi siinä pitkästä aikaa takaisin eteläisistä maista.
Nuoren taiteilijan silmät tähtäsivät rävähtämättä eteensä päin, ja
sanomaton onnen ja ilon tunne täytti hänen sydämensä. Tuntui omituisen
viehkeältä tulla tänne valkoisten hankien keskelle etelän lämpöisen
kesän helmasta. Koti ja lapsuudenmuistot palasivat elävinä mieleen,
ja kun kukkulan huipulle oli saavuttu ja kirkonkylä ja avara tuttu
₍maisema siinä silmään heijastuivat keväisen iltapäivän loistossa,
pulpahti nuoren miehen mielessä riemun ja onnen lämmin laine...
Ja hänestä tuntui nyt siltä, että Pohjola ei ollut koskaan ennen hänen
silmäänsä näin suurelta näyttänyt. Hän näki täältä korkealta kotikylän
iltapäivän tyynessä päiväpaisteessa, valkoisten hankien keskeltä
viettävällä jokitörmällä. Siintävinä, sinervänvalkoisina kukkuloina
pohotti taivaanrannan tasalla avara, koskematon kiveliö, molemmin
puolin syvää jokiuomaa, joka korkeiden vaarojen välistä luikerteli alas
Lapin tuntureilta. Aukean kukkulan laella vastasi leuto länsituuli
tulijan kasvoihin. Taiteilijan herkässä mielessä tuntui, että se oli
tervehdys, koskettaessaan hipiään kuin silitellen.
»Kyllä tämä kuitenkin on suurenmoista, tämä Pohjola», sanoi hän
kyytimiehelleen ja paremmin vielä nähdäkseen nousi seisomaan reessä.
»No, on tämä kesällä, vaan talvi on pitkä...» arveli kyytimies,
Alakylän isäntä.
Itäpohjoisesta pohotti laaja, luminen vaaranlaki, aivan metsätön ja
kaikkia muita korkeampi.
»Tuohan on Kontiovaaran laki, joka tuolta näkyy?» kysyi hän varmuuden
vuoksi.
»Kontiovaara se on. Vaikka en minä ole siellä sattunut koskaan käymään.»
Mutta Martti ei enää kuullut, mitä Alakylän isäntä puheli. Hän vain
katseli ympärilleen ja eteensä. Hänen silmänsä sädehtivät, ja sydän
sykki riemusta, sillä hänestä näytti, kuin hän näkisi Pohjolan nyt
aivan erilaisena kuin ennen. Samahan oli tuttu joki ja kotoinen
kirkonkylä kuin ennenkin, samat olivat kaukaiset vaarat ja etäiset
kiveliöt! Ja kuitenkin erilaiset! Olivatko hänen silmänsä nyt vasta
auenneet näkemään tämän kaukaisen perukan ihanuuksia?
Ja nuoren taitelijan sielussa syttyi ajatus, uusi ja outo. Täällähän
olikin se maailma, jota muualta oli hakenut! Täällähän olikin luonnon
suuri syli avoimena — suuri maailma, koskematon ja alkuperäinen. Tänne
ei kukaan uskaltanut eikä kenenkään rakkaus ulottunut tänne... Mutta
hänessä oli nuorta voimaa ja kulumatonta kykyä. Tänne hän uhraisi
elämänsä... ja jos voisi palasen tästä luonnosta kankaalle kiinnittää,
olisi hän onnellinen...
Kumma ja käskevä oli ollut se halu, joka veti häntä takaisin Pohjolaan.
Keskellä Firenzen kukkivaa kesää, tummansinisen taivaan alla,
tuli hillitön ikävä, ja ääni rinnassa huusi yötä päivää: Takaisin
Pohjolaan!... takaisin Pohjolaan! Valkoisten hankien keskelle...
kesäyön kirkkauteen... valon maahan...
Hän oli Pohjolan poika, ja hänen verensä janosi takaisin! Taika oli
veriin tarttunut, omakseen oli Pohjola hänet ottanut eikä leikin
laskenut poikaansa.
Ja hänestä tuntui, että hän nyt oli herännyt, nyt käsittänyt
tehtävänsä! Ja riemu niin suuri täytti hänen sydämensä, ettei hän
mitään muuta muistanet.
Valkopäinen Kontiovaaran kukkula paistoi vieläkin itäpohjoisesta,
vaikka hevonen jo oli laskeutumassa alas laaksoon päin.
»Uskotteko tulevan kestäviä hankia tänä keväänä?» kysyi hän.
»Semmoiset toiveet kuuluvat olevan kaikilla», vastasi kyytimies, ja
hetken perästä, kun tie nousi matalammalle kukkulalle, hän virkkoi:
»Vai maalari! No kumma, kun ette papiksi ruvennut niinkuin pappakin...»
Näin on hauskempaa...»
»Vaan ovatpahan toiset veljet viroissa... Kuka niitä tauluja ostaakaan!»
Alakylän isäntä tuntui pitävän Martin taidetta varsin joutavana.
Mutta Martti mietti mielessään: — Jospa sinä ukon rähjä tietäisit,
kuinka minä tätä Pohjolaa rakastan ja kuinka aion tämän tehdä
tunnetuksi niillekin, jotka eivät muuta tästä ole kuulleet kuin ehkä
nimen!
Hevonen juoksi eteenpäin ja Martti vaipui omiin ajatuksiinsa.
Hänen iloaan häiritsi eräs seikka. Hän oli ulkomaanmatkalla
tutustunut laulajatar Elli Merikariin, joka samoin kuin hänkin oli
opintomatkoilla. Oli sattunut, että joutuivat pitemmän aikaa olemaan
yhdessä, ja niin heidän suhteensa muuttuivat...
He menivät kihloihin.
Martti oli kertonut Ellille kaukaisesta kodistaan Lapin tunturien
partaalla, selittänyt ja kuvaillut Pohjolan ihmeellisiä kesäöitä ja
paljon outoja asioita puhunut revontulien ja porojen maasta. Elli ei
niistä mitään tiennyt, sillä hän oli Helsingin lapsi eikä ollut koskaan
pohjoisessa käynyt...
Mutta nyt hän oli aikonut käydä Martin maailmaa katsomassa...
Nyt, kun hän tuota kihlaustaan järkevämmin ajatteli, tuntui hänestä,
että se oli ollut lapsellinen teko, jonka oli molemminpuolisesti
aiheuttanut koti-ikävä. Hän oli kyllä uskonut tunteittensa lujuuteen
ja pysyväisyyteen, mutta erottuaan Ellistä, joka vielä jäi ulkomaille,
oli häntä alkanut kaduttaa. Se häiritsi nyt hänen iloaan, varsinkin kun
muisti, että Elli oli juhannukseksi tulossa tänne...
Ja vaikka hän nyt, kun näki tutun Pohjolansa edes sään, hetkeksi
unohtikin rakkausseikkailunsa, johtui se sittenkin mieleen ja oli kuin
painajaisena siinä vapaudessa, jota hän povessaan tunsi.
Mutta kun kylien välinen vaara jäi taaksepäin ja kirkonkylän
ensimmäisiä mökkejä alkoi näkyä tiepuolessa, unohti Martti taas
»ulkomaisen rakkautensa». Hänestä näytti kuin kaikki mitä hänen
silmäänsä sattui hymyilisi hänelle. Korkea kuusikkoharju, joka juoksi
kylän taitse, joen mukaan selkärankaansa notkistellen, näytti viittovan
ja huutavan hänelle: Tervetuloa takaisin!... tervetuloa takaisin!
Jopahan saavuit! Olemme sinua ikävöineet.
Jo näkyi pappila korkean niemen nenästä ja pappilan takaa kirkkomaan
kuusien yli tapulin ja kirkon mustat ristit ja palanen jyrkkää kattoa.
Tie kulki luikerrellen talojen ohitse ja pihojen poikki, joskus aivan
joen korkean törmän kamaraa, joskus poiketen vainioille ja peltojen
poikki mutkitellen.
Länsituuli puhalteli lauhasti, mutta pohjoinen taivaanranta kimalteli
kirkkaan kylmästi, ja lumiset vaaran laet kuin vaalensivat jo
ennestään vaaleaa silkinhienoa taivaankantta. Jo eroitti silmä pitkän
viiritangon, joka kohosi tallin eteläpäästä, puutarhan nuoret puut ja
ullakkokamarin suuren, valkopuitteisen ikkunan...
Ja nyt ei enää ollut matkasta jälellä kuin lyhyt talonväli...
Martti näki jo pihalle, jossa joku lakaisi roskia karjaladon luona.
Tuvan puolelta juoksi joku nuori tyttö hirveää kyytiä pihan poikki
isolle kuistille, jonka molemmat ovet olivat auki. Martti näki
vilahdukselta vain jonkun siekaleen pukua ja vaaleat hiukset, jotka
pitkänä palmikkona hulmusivat hartioilla, kun tyttö vauhdissa vilahti
kuistille...
Se oli Anna!
Martti ei ollut koko taipaleella muistanut Annaa, mutta nyt, kun
hän tunsi tytön, tulvahti hänen mieleensä kuin padon takaa muistoja
lapsuusvuosilta. Ja vaikka pappilan pihaan oli enää vain lyhyt
matka, ehti hän muistaa monta hauskaa tapausta kesäisiltä retkiltä
karjakartanolle ja monta valoisaa yötä, kun Annan kanssa kävivät
harrinongella nivoissa ja rantapatojen korvissa...
Anna oli näinä vuosina varmaan varttunut ja viisastunut!
Nyt kääntyi hevonen pihaan.
Martti näki isänsä tulevan kuistille avopäin ja äidin rientävän hänen
jälessään pihalle kuistin eteen... näki isän hymyilevän ja äidin
viittovan...
Mutta äidin takaa hän näki Annan suuret siniset silmät, joiden ilme oli
ilon ja pelon välillä. Hän irtautui äidin syleilystä ja riensi Annaa
vastaan ja riemullisessa onnessaan sulki Annan syliinsä niinkuin veli
kauan kaivatun sisarensa...
4.
Keväthuurteen peittämien lehtipuittensa keskellä pappila vielä nukkui
varhaisena huhtikuun aamuna. Yökylmä oli hopeaharsoon peittänyt metsät
ja maat, ja tyyni, liikkumaton rauha oli luonnossa, kirkkaan päivän
nousua odotellen.
Hyhmäinen lumi oli kovettunut heliseväksi hangeksi, joka vastasi
jalkaan kuin syysrouta ja karahti joka askeleella.
Lapsellinen, poikamainen ilo täytti nuoren taiteilijan rinnan, kun hän
raikasta aamuilmaa hengittäen lähti nousemaan pappilan mäkikujasta
Takaharjun kuusikkoa kohden. Tutun äänen päästi kovan hangen routa, ja
virkistävän kylmästi kosketteli tuulahdus poskipäitä.
Mikä erinomainen hanki ja kumman valoisa kevätaamu!
Kuin häntä varten! Hänen suurta unelmaansa varten!
Hän käveli melkein hyppien. Kaikki herraslekkeet ja kankeat suuren
maailman kahleet oli hän riistänyt yltään ja pukeutunut paulakenkiin ja
vanhaan metsästystakkiinsa.
Vapaana kaikin puolin tahtoi hän uudistaa lapsuutensa muistoja ja
katsella kaivattua unelmainsa maailmaa.
Hän tunsi jäsenissään jäntevää notkeutta, mielessään niin pirteää iloa,
että jalka nousi kuin taikavoimalla ja koko olemuksen läpi virtasi
kuin kaikkein kaunein elämänjoki... Vainion päästä alkoi heti vanha
kuusikko, ja siitä alkoi harjukin kohota. Kuusikosta tuoksahti vastaan
tuttu pihkan haju ja kevätmetsän raitis lemu. Hän sukelsi kuusikkoon,
jossa päivän puolella taajaoksaisimpien puiden juurilla jo pilkisti
näkyviin kevään ujoa neitseellisyyttä. Hanki oli sakeassa kuusikossakin
kova ja kestävä, ja hän viuhtoi mennä mistä milloinkin näytti
somimmalta. Kuta korkeammalle hän ehti Takaharjun kuvetta pitkin, sitä
harvemmaksi kävi kuusikko ja muuttui vähitellen männiköksi, jossa
siellä täällä mäntyjen seassa kasvoi yksinäinen, tuuheaoksainen,
valkokylkinen koivu, nyt paksun keväthuurteen peitossa...
Hän oikaisi suoraan harjun huippua kohden, pikemmin nähdäkseen sekä
eteensä että taakseen. Vilahdukselta vain sattui hänen silmäänsä
jättiläissuuri Haltiain kivi, joka luminen lakki päässä ja
tiirakylkisenä näkyi yksinäisenä möhkäleenä männikön keskeltä. Ja
siitä palasen matkaa notkoon päin kohosi Jäkälärovan Erkin, pappilan
torpparin, pienen pirtin harja ja kallellinen savutorvi.
Mutta Martti nousi nousemistaan korkeammalle, oikaisten yli
kalliokielekkeiden ikäänkuin peläten aamun loppuvan kesken.
Vielä oli varhainen aamu, ja sakeassa metsässä tuntui hienoa hämärää.
Mutta kuta korkeammalle hän ehti, sitä mukaa metsä harveni ja hämy
katosi. Harjun korkein huippu oli laaja kallio, joka oli yksinään
jäänyt aivan puuttomaksi. Martti nousi korkeimman huipun nokkaan ja
katseli ympärilleen sinne, josta oli tullut, ja sinne, johon oli
menossa.
Pappila ja leveä, valkoinen joki näkyivät siihen harjun alta ja
muutamia kylän taloja, jotka olivat likellä jokirantaa. Mutta
suoraan idästä päin, johon hän oli menossa, kohosi laaja-alustainen
Kontiovaara, jonka huippu näytti pilviä piirtävän, ja sen molemmin
puolin eroitti matalampia kukkuloita, pieniä järvensilmiä,
metsäniittyjä ja suuria soita...
Hänen täytyi ehtiä Kontiovaaralle auringon nousun ajaksi! Hän seisahtui
hetkeksi, pyyhki hikeä otsaltaan, ja ääretön onnen tunne laajensi hänen
rintaansa.
Jo näkyi muutamista kylän taloista savu nousevan, ja kyläläisten
metsätieltä otti korva jo ääniä. Hankiaamua hyväkseen käyttäen olivat
kyläläisetkin jo puolelta öin metsilleen menossa. Aivan harjun alta
helähteli kulkunen, ja etempänä metsän peitossa kuului joku metsään
menijä laulelevan.
Ne olivat niin tuttuja ja kotoisia nuo äänet! Martin herkkä mieli suli
yhteen heräävän aamun kanssa, ja entiset, lapsena tehdyt hankiretket
muistuivat mieleen...
Ja kun hän taas kiireesti läksi laskeutumaan harjun vastaista kylkeä
suurelle suolle päin, nousi hänen sydämestään kiitoksena lämmin tunne
siitä, että oli ymmärtänyt kääntyä takaisin, tulla uudestaan tänne,
jossa kaikki oli tuttua, mutta nyt kuin suurennettuna, ihannoituna...
Mikä oli se kaipuu, joka tänne houkutteli?
Ei hän kysymykseensä vastausta saanut, mutta sen hän tunsi, että nyt
oli hän oikeilla jäljillä. Jalka vastasi siihen pohjaan, joka ei
pettänyt...
»Pohjolani, lapsuuteni ja unelmieni koti!» pääsi hänen huuliltaan, kun
hän suon laitaan tullen katseli suuren Kontiovaaran lumista lakea kohti.
Ja taas sai hän kuin uusia voimia ja riensi puolijuoksua suon poikki
vastaista korpea kohti, josta Kontiovaaran kylki alkoi. Idän taivaalla
sarasteli vääräin välistä jo aamun ensimmäinen vinkka, ja eteläinen
taivaanranta näytti vaalenemistaan vaalenevan.
Ehtisikö hän Kontiovaaran laelle siksi kun päivä nousee?
Sillä sen hetken tahtoi hän mieleensä painaa, sen hetken nyt nähdä,
josta Italian ihanassa maassa oli unta nähnyt ja suurta unelmaa
uneksinut... Jättiläiskiveliö valkopääkukkuloineen, syvine varjoisine
laaksoineen, joiden pohjalla metsäniittyjä ja koukerojokia, rannalla
pieniä, vinoja heinälatoja... poroja kaltevan männikön laidassa
ja luppoisan korven reunalla... Kaiken yli keväisen aamuauringon
kultaloisto, sinervän kylmää pohjoista taivasta vasten...
Semmoinen -oli se kuva, joka oli hitaasti, mutta varmasti kasvanut
sielun syvyydessä, kirkastunut ja suurennut ja tahtonut hänet
taikavoimallaan nujertaa...
Mutta nyt tunsi hän voimansa kymmenkertaisesti ₍ kasvaneen ja kuvan
kehittyneen piirteissään, ääriviivojen selvenneen ja laaksojen varjojen
tummenneen...
Hän oli ehtinyt suon poikki, kulkenut jo korvenkin halki ja nousi nyt
kuin Kontiovaaran rappusille, harvaan keltakylkiseen männikköön, joka
kaltevana kohosi huipulle päin.
Mutta kun hän oli ehtinyt jyrkän riutan alle, josta korkein
kukkula vasta alkoi kohota, silmäsi hän taakseen. Kaukana näkyi jo
tummametsäinen kyläharju; täältä se näytti peräti matalalta, mutta
suojaavalta selkärangalta, jonka takana kirkko ja kirkonkylä olivat
piilossa. Suon poikki kulki kaltaisena nauhana kyläläisten metsätie,
kadoten kahden matalamman vaaran välistä kiveliöön. Pieninä pilkkuina
liikkuivat metsäänmenijät ja kääntyivät mikä minnekin päin laajaan
ympäristöön.
Hänen edessään taasen kohosi valtava jättiläinen louhikkoinen,
komerokylkinen Kontiovaara, jonka kupeille sinne tänne jokunen lahopää
petäjä oli jäänyt kelottumaan. Mutta huipulle oli vielä huikea
vastale, syvärotkoinen vaaran laita taivallettava. Hän kierteli
syvimpiä rotkoja, joita koko talven lumi ei ollut jaksanut upottaa.
Ja kuta korkeammalle hän nousi, sitä laajemmaksi kävi näköala ja sitä
suurempaa riemua hän tunsi. Kotoinen kyläharju näytti nyt vihreältä
palteelta, joka oli kuin kehyksenä johonkin pienempään tauluun. Mutta
yli harjun näkyi lännen taivaan alta suurta, asumatonta erämaata silmän
kantamattomiin ja pohjoisesta lumisia tuntureita ja mustia metsiä.
Korkeammalle! Huippua kohti!
Hän kiipesi nyt käsin ja jaloin jyrkkää rinnettä ylös ja ehti huipulle
juuri kun auringon suuri, kellertävä ympyrä alkoi kohota idän ilmojen
takaa...
Hän seisahtui, oli kuin lumoissa eikä tiennyt mihin ensiksi katsoisi.
Sillä halki suuren avaruuden levisi yhtäkkiä kultainen hohde,
kimallellen ensiksi korkeimpien vaarojen huipuilla, jättäen
lännenpuoliset kallioriutat varjoon...
Idän maailmalta päin, jonka helmasta päivä nousemistaan nousi, välkkyi
koko ääretön, asumaton erämaa kuin kultamerestä, jonka pohjalta näkyi
korkeampia ja matalampia kukkuloita, suuria jänkkiä, korkearantaisia
metsäjärviä, hongikkorinteisiä harjunkupeita, metsikkösaajoja suurten
soiden keskeltä ja metsäpalojen kuivettumia, repaleisia saloja...
Etelän ilmoilta käsin otti silmä jo asuttuja seutuja vaaleankirkkaan
taivaanrannan tasalta. Näkyi leveän joen polvekkeita ja korkeilta
rannoilta vankkoja kyliä, kirkkojen torneja naapuripitäjistä ja niiden
takaa lientelevän pehmeä etelän taivas kapenevassa kaukaisuudessa...
Lännen puoli välkkyi kukkulaisena kiveliönä, valkopäävuorten huiput
kimallellen ja sädehtien auringon kiillossa, syvien rotkomaisten
laaksojen vielä varjoisa ollen.
Mutta pohjoisille maailmoille päin oli näköala kaikkein suurenmoisin
ja kaunein. Vaarat olivat korkeampia ja tunturimaisempia; lumisine,
puuttomine lakineen ne heijastuivat oudoissa väreissä tummansinervää,
kylmänkankeaa ja melkein riemutonta Lapin taivasta vasten...
Siellä näkyi suuria järviä ja yksinäisiä taloja järvien niemissä,
luikerteli mutkaisia metsäjokia järvestä toiseen, ja suuria, aukeita
jänkkiä yhdisti maisiin maihin kiemurtelevana palteena metsäinen
saajo...
Kahden korkean vaaran välitse heloitti kimaltelevana kenttänä
valtaväylän leveä suvanto ja näkyi kapeneva joen uoma, joka halkoi ja
jakoi vaarat molemmin puolin rantojaan, kun se Taka-Lapin tuntureista
virtaavana kulki myötälettään alavampiin maailmoihin...
Etualalla oli matalampain vaarojen keskellä laajarantainen metsäniitty,
jota halkaisi monipolvinen, pajukkorantainen joki. Molemmilta rannoilta
siinsi pieniä, sammalenharmaita, yksi-ikkunaisia heinälatoja, niin joen
rannoilta kuin metsän syrjästäkin.
Mutta siitä Kontiovaaraan päin kulki jänkkien ja soiden rantoja
pitkin honka- ja männikkösaajoja ja kuusikkoharjuja, joita toisiinsa
sitoivat levenevät levät ja heiluvat, pehmeät jänkät. Hongikkojen
harmaanpunertaviin pylvästöihin sopi päivä helakasti paistamaan, ja
keltakylkisessä, juoksevassa jouhimännikössä ilakoivat kevätmetsien
valkoiset hengettäret...
Martti seisoi kauan Lappiin päin katsellen, suuret tummansiniset silmät
sädehtien ja sydän oudoista tunteista sykähdellen. Siinä nyt oli
hänen edessään se jättiläistaulu, josta oli uneksinut ja jonka aikoi
kankaalle kiinnittää...
Ja kuta korkeammalle päivä idästä nousi, sitä loistavammaksi kävi
pohjoisessa kiveliö ja väririkkaammin sädehtivät palttinanvalkoiset
tunturien huiput...
Ja ikäänkuin täydennykseksi hänen miettimälleen aiheelle porhalsi
sarvipäinen porotokka honkasaajon viettävää rinnettä pitkin viistoon
niityn poikki kuusikkoharjulle, sen luppopartaisten puiden sekaan
hajaantuen. Se näytti juostessaan suurelta harmaansinervältä laineelta,
joka läksi liikkeelle honkasaajon rannasta ja yleten ja aleten kulki
lumista reittiään vastapäisen maan rantaan.
Yhä korkeammalle kohosi auringon kultainen kerä. Idän alla olevan
vuoteensa oli jo jättänyt ja kiikkui yhä ylemmäs vaaleaa taivaan
kantta pitkin. Yli Kontiovaaran huipun jo sen kilo levisi, ja vaarojen
kupeilta alkoivat varjot vähetä.
Nuoren taiteilijan mieli oli hartaissa unelmissa, ja syvältä sydämen
pohjalta nousi rukous ja avun pyyntö siihen työhön, jota oli unelmoinut.
Kierrellen vaaran pohjoispuolista kylkeä läksi Martti verkalleen
laskeutumaan huipulta alas. Hänen mielensä oli täynnä omituista
riemullista tunnetta, joka uuvutti ihanasti, ja kuului kuin korvaan
joku kuiskaisi toiveita töistä, joiden muisto säilyy kauemmin kuin
tämän lyhyen elämän.
Mutta kuta alemmas vuoren rinnettä hän tuli, sitä mukaa tunsi hän
pienenevänsä ja voimiensa vähenevän.
Pystyisikö hän koskaan kuvaamaan näkemäänsä? Semmoisena kuin se on
tämän korkean vaaran päältä katsottuna?
Mutta vaikka hän käsittikin työnsä vaikeuden, pulpahti mielessä rohkea
tuuma, ja pitkä elämä oli vielä edessä. Ja hänen intonsa, halunsa ja
työkykynsä oli vielä kulumaton!
Hän saapui vaaran alle, laajan jänkän laitaan.
Kyläläiset palasivat jo metsämatkoiltaan, ja hän näki pitkiä
honkakuormia toisen toisensa perästä ilmestyvän metsän peitosta
aukealle jänkälle ja siitä nauhana juoksevaa metsätietä painuvan
kyläharjua kohti. Hänkin oikaisi suoraan jänkän poikki kyläharjulle
päin.
Aurinko oli noussut korkealle, ja aukealla jänkällä lämmitti jo niin,
että avoimeksi sulaneen suomättään juuressa hanki sosehti. Etelästä
tuntui käyvän leuto tuulenhenki, ja lämmin päivä kai tulisi taas.
Saapuessaan kyläharjun laitaan hän kuuli metsästä päin poronkellon
kalkkaisevan niinkuin se tahtiinsa kalkkuu poron kävellessä. Ja hetken
päästä hän näki puiden välistä poromiehen istuvan pienen honkakuorman
päällä ja tasaista kulkua ajelevan hankea pitkin harjun laitaa. Kun
poromies ilmestyi aukeammalle paikalle, tunsi Martti Jäkälärovan vanhan
Erkin, joka porollaan palasi honkametsästä.
Ukko istui allapäin ja antoi tasaisen elukkansa höllin hihnoin kävellä
somaa tien jälkeä, joita näinä hankiaamuina oli metsillä kulkenut. Ei
kuullut, vaikka Martti käveli aivan viereen. Poro silmäsi Marttiin,
mutta jatkoi matkaansa tasaisesti.
Omituinen ukko ja vanha kuin taivas. Parta oli aivan harmaja, mutta
mustissa hiuksissa ei näkynyt ainoatakaan harmaantunutta karvaa. Martti
muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Monta leikkiä olivat Annan
kanssa leikkineet niin Jäkälärovan pirtillä kuin sen lähellä olevan
Haltiain kiven päällä. Ja samanlainen oli ukko vieläkin. Ei näyttänyt
näinä viimeisinä vuosinakaan muuttuneen. Samat olivat teräväin silmien
katse, ja otsan syvät rypyt, jotka kulkivat kahtena suurena vakona
poikki otsan ohimolta toiselle. Noita vakoja oli Martti lapsena
pelännytkin...
Martti asteli kuormallisen kelkan vieressä, Erkki istuen harareisin sen
päällä.
»Jo minä Annalta kuulin», kertoi Erkki. »Vaan jos sinä aiot taivaan
valkeutta maalata, niin sanon, että Herra yksin on valkeus... 'Sinä,
Jumala, puetat itses valkeudella niinkuin vaatteella'... sanoo pyhä
sana.»
Martti naurahti Erkin puheelle, mutta Erkki katsoi tiukasti häneen
terävillä silmillään.
»Niin se on», vakuutti hän.
»Mutta eikö tämmöinen kaunis aamu kuin nytkin herätä teissäkin suloisia
tunteita koko maailman Luojaa kohtaan, ja eikö tule Jumalan kunniaksi
se, jonka koettaa jäljentää Hänen suuresta luonnostaan?» kysyi Martti.
Mutta nyt ei Erkki enää ymmärtänyt Martin puheita, ja he saapuivatkin
juuri kyläharjun laelle, jossa vastale loppui ja myötäle kylään päin
alkoi.
»Ei tullut Martistakaan papan pituista miestä, vaikka muoto muuten on
niinkuin papalla siihen aikaan kun tänne tuli, josta on neljäkymmentä
vuotta», jutteli ukko, pysähdytti poronsa ja nousi kuormalta. »Laske
sinä nyt menemään tämä myötäle, minä täällä jälessä köpitän tulla...
Näet... tuo 'Mustakoipi' on sellainen mäkimys, että puhaltaa tuliseen
laukkaan myötäleessä, enkä minä enää ole niin ketterä kuormalla
pysymään», tuumaili hän sitten.
Martti oli ennen ollut tottunut poromies, ja joululupien aikoina oli
hänellä aina ollut oma ajokas, jolla viiletti teitä ja metsiä, että
paukkui.
Hän tarttui hihnaan ja hyppäsi harareisin kuorman päälle.
»Mustakoipi» puhalsi paikalla tuliseen laukkaan myötälettä alle
pirtille päin. Ilma lauloi Martin korvissa, ja viima kiskoi vedet
silmiin. Kelkka kuormineen hyppeli perässä, ja Martti oli monta kertaa
keikahtaa taaksepäin ja sivulle. Hän ei ollutkaan enää niin varma
poromies kuin ennen, ja hänen täytyi molemmin käsin tarttua kiinni
köydestä, joka oli sidottu kuorman yli. Eikä tiennyt eikä ehtinyt
ajatella paljon mitään ennenkun aivan pirtin luona, missä kelkka
siipenä singahti rankaläjää vasten ja poro töksähti yhteen kohti...
Martti riisui poron aisoista ja talutti saunan seinälle, jossa sillä
oli vakituinen jäkäläin ja kortteiden peittämä, kovaksi tannerrettu
siljo.