IX.

Kun Wasili Andrejitsh oli raahautunut reen luokse, piti hän siitä

kiinni ja seisoi siinä kauan, liikkumatta, koettaen rauhoittua ja saada

hengityksensä tasaantumaan. Nikita ei ollut enää entisellä paikallaan;

mutta reessä makasi jotain, joka oli jo aivan kokonaan lumen peittämä:

Wasili Andrejitsh arvasi, että se oli Nikita. Wasili Andrejitshin pelko

oli nyt kokonaan kadonnut, ja jos hän vielä nytkin jotain kammosi, oli

se juuri tuo kauhea tuskantila, joka hänet oli vallannut hevosen

selässä ja nimenomaan silloin, kun hän oli joutunut yksin tuohon

lumikaivantoon. Millään muotoa hän ei olisi antanut käydä niin, että

tuo kauhu valtaisi hänet uudelleen, ja jott'ei niin kävisi, hän ei

saisi ajatella itseään vaan jotain muuta, hänen täytyisi jotain tehdä.

Siksipä hän asettui selkä tuulta vastaan ja höllitti turkkinsa vyön.

Niin pian kuin hän sitte vähän oli saanut hengityksensä asettumaan,

karisti hän lumen lappaistaan ja kintaistaan ja sitoi uudelleen vyön

kiinni kireälle ja matalalle, joten hän sen sitoi aina, kun meni ulos

rekilöistä ostamaan talonpoikain tuomia jyviä. Hän valmistautui työhön.

Ensimmäinen teko, mikä hänestä oli tehtävä, oli se, että piti irroittaa

hevosen jalka. Wasili Andrejitsh tekikin niin, irroitti ohjakset, sitoi

Ruskon jälleen kiinni reensevän rautaan entiselle kohdalle ja alkoi

korjata paikoilleen valjaita, setolkkaa ja lointa. Mutta silloin hän

näki, että reessä jotakin liikkui ja lumen alta, johon se oli

peittynyt, kohosi Nikitan pää. Hän kohottautui nähtävästi suurella

vaivalla, istuutui ja huitoi hyvin kummallisesti käsillään nenänsä

edessä ikäänkuin olisi kärpäsiä ajanut pois, sekä sanoi jotakin, mikä

Wasili Anrejitshista kuului, kuin hän olisi kutsunut häntä luokseen.

Wasili Andrejitsh jätti loimen korjaamisen kesken ja meni reen luo.

-- Mitä sinä? -- kysyi hän. -- Mitä sinä sanot?

-- Kuo-oo-len nyt, -- sai Nikita vaivoin ja katkonaisella äänellä

sanotuksi. -- Antakaa saatavani pojalleni. Tahi eukolle -- yhden

tekevä.

-- Mitä, oletko paleltunut? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Tunnen kuoleman tulevan... Anteeksi, Kristuksen tähden... -- sanoi

Nikita itkevällä äänellä yhä huitoen käsillään, ikäänkuin kasvoistaan

olisi kärpäsiä ajanut.

Wasili Andrejitsh seisoi noin puoli minuuttia ääneti ja liikkumatta,

astui sitte yht'äkkiä ja yhtä ratkaisevasti, kuin hän aina paiskasi

kättä edullista kauppaa tehdessään, askeleen taaksepäin, veti ylös

turkkinsa hihat ja alkoi molemmin käsin kaivaa pois lunta Nikitan

päältä ja reestä. Sen tehtyään päästi hän nopeasti irti vyönsä, aukaisi

turkkinsa ja, survaistuaan Nikitaa, kävi hänen päällensä peittäen häntä

ei ainoastaan turkillaan, vaan myöskin koko lämpöisellä, varisella

ruumiillaan.

Korjattuaan käsillään turkinliepeitä reen laidan ja Nikitan väliin ja

painaen niitä polvillaan, Wasili Andrejitsh makasi siten alas-suin,

nojasi päätään reensepään eikä kuullut nyt enää hevosen liikkeitä ja

tuulen ulvontaa, vaan ainoastaan Nikitan hengitystä. Nikita makasi

ensin kauan hievahtamatta, huo'ahti sitte kovaan ja liikahti, kun

silminnähtävästi alkoi lämmetä.

-- No, näetsen nyt, ja sinä kun jo sanoit kuolevasi! Makaa nyt ja

lämpene tällä lailla... -- alkoi Wasili Andrejitsh.

Mutta ihmeekseen ei hän voinut puhua enemmän, sillä kyyneleet

kiertyivät hänen silmiinsä ja alaleuka alkoi nopeasti vavista. Hän

taukosi puhumasta ja nieli vaan sen, mikä nousi hänelle kulkkuun.

"Kylläpäs minä pelästyin, kun nyt olen näin heikko", ajatteli hän

itsekseen. Mutta tämä heikkous ei ollut hänelle vähääkään

vastenmielinen, vaan tuotti hänelle päinvastoin erityistä iloa,

jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

-- Ollaan vaan tällä lailla! -- puheli hän itsekseen tuntien omituista,

suloista riemua. Ja jotenkin kauan makasi hän siten ääneti, hieroen

silmiään turkin nahkaan ja vetäen polven väliin turkin oikeanpuolista

lievettä, jota tuuli yhä käänteli nurin.

Mutta häntä halutti kovin ilmaista jollekin tämän iloisen mielialansa.

-- Nikita! -- sanoi hän.

-- Hyvä on, lämmin, -- vastattiin hänelle alhaalta päin.

-- No niin, veli kulta! Ja minut oli jo ihan hukka periä. Sinä olisit

paleltunut, ja minä... Mutta siiloin alkoivat taas hänen leukapielensä

vavista, hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyyneleillä ja hän ei saanut

enempi sanotuksi.

"No, sama se", ajatteli hän. -- "Tiedänpähän itse, mitä tiedän", -- ja

hän vaikeni.

Muutamia kertoja katsoi hän ylös hevoseen ja näki, että sen selkä oli

alaston ja että loimi ja valjaat riippuivat lumessa. Hän tiesi, että

olisi pitänyt nousta ylös ja peittää hevonen, mutta hän ei uskaltanut

hetkeksikään jättää Nikitaa ja häiritä sitä iloa, jota hän nautti. Nyt

ei hän tuntenut pelkoa mitään.

Nikita lämmitti häntä alhaalta ja turkki päältäpäin; ainoastaan hänen

kätensä, joilla hän piteli turkkinsa liepeitä Nikitan sivuja vastaan,

ja jalkansa, joista tuuli lakkaamatta puhalteli pois turkin, alkoivat

jähmettyä. Niistä hän ei kuitenkaan huolinut, vaan siitä, miten saisi

allaan makaavan miehen lämpenemään.

-- Ei se pääse siitä mihinkään, -- puheli hän itsekseen tästä

lämmittelemisestä yhtä kerskaavasti, kuin aina kauppoja tehdessään.

Siten makasi Wasili Andrejitsh jotenkin kauan. Ensin kiiti hänen

mielikuvituksessaan muistot myrskystä, aidoista ja hevosesta, joka

vapisi hänen silmäinsä edessä, ja Nikitasta, joka makasi hänen allaan;

sitte niihin sekaantui muistot juhlasta, hänen vaimostaan ja

stanovoista, kynttilälaatikosta, ja taaskin Nikitasta, joka makasi sen

laatikon alla; sitte ilmestyi talonpoikia, ostajia ja myyjiä, ja

valkoisia seiniä ja rautakattoisia taloja, joiden alla Nikita makasi,

sitte kaikki hämmentyi, sekaantui yhteen ja, kuin taivaan kaaren värit,

jotka yhtyvät yhdeksi valkoiseksi valoksi, kaikki nämä eri muistot

hälvenivät tyhjiin, ja hän nukkui. Hän nukkui kauan uneksimatta, mutta

päivän valjetessa ilmestyi jälleen unennäköjä. Hänestä näytti, että hän

seisoi kynttilälaatikon ääressä, että muudan nainen pyysi ostaa viiden

kopeikan kynttilän, että hän tahtoo antaa hänelle kynttilän, mutta hän

ei voi nostaa käsiään, ne kun olivat kiinni taskuissa. Hän tahtoo

kiertää laatikon ympäri, vaan jalat eivät liiku ja uudet, kiiltävät

kalossit ovat kasvaneet kiinni lattiaan; hän ei saa niitä nousemaan

ylös eikä jalkoja niistä ulos. Ja yht'äkkiä kynttilälaatikko ei ole

enää laatikko, vaan vuode ja Wasili Andrejitsh on makaavinaan mahallaan

laatikon päällä s.o. vuoteellaan kotonaan. Hän makaa vuoteellaan eikä

voi nousta ylös, vaikka pitää nousta, sillä kohta tulee häntä hakemaan

stanovoi, Ivan Matvejitsh, jonka kanssa pitää lähteä joko metsää

ostamaan tahi korjaamaan valjaita Ruskon selässä. Ja hän kysyy

vaimoltaan:

-- No, onko hän käynyt! -- Ei, vastaa vaimo, ei ole käynyt. -- Ja hän

kuulee jonkun ajavan kuistin eteen. Se on varmaankin hän. -- Ei, ajoi

ohi. -- Kuulehan, eikö hän vieläkään ole tullut. -- Ei ole. -- Ja hän

makaa jo vuoteellaan eikä voi nousta ylös, odottaa vaan, ja odotus on

sekä tuskallinen että iloinen. Ja yht'äkkiä tapahtuu ilo, saapuu se,

jota hän on odottanut, mutta se ei ole Ivan Matvejitsh, vaan joku

toinen, vaikka kuitenkin se sama, jota hän odottaa. Hän tulee ja kutsuu

häntä ja se joka häntä kutsuu, on se sama, joka huusi hänelle ja käski

käydä Nikitan päälle makaamaan. Ja Wasili Andrejitsh on hyvillään, että

tuo joku tuli häntä hakemaan. -- Tulen! huutaa hän iloissaan. Ja tämä

huuto herätti hänet. Ja hän herää, vaikka aivan toisellaisena, kuin oli

nukkunut. Hän tahtoo nousta, vaan ei voi. Tahtoo liikuttaa kättään, --

ei voi. Jalkaansa, -- ei voi. Tahtoo kääntää päätään, sitäkään ei voi.

Ja hän ihmettelee sitä, vaan ei ole siitä millään. Hän ymmärtää, että

se on kuolema, mutta ei ole siitäkään millään. Ja hän muistaa, että

Nikita on hänen allaan, on lämmennyt ja on hengissä, ja hänestä on,

kuin hän olisi Nikita ja Nikita hän ja ett'ei hänen henkensä ole

hänessä itsessään, vaan Nikitassa. Hän jännittää kuuloaan ja kuulee

Nikitan hengityksen, jopa heikon kuorsaamisenkin. -- "Nikita elää, siis

minäkin elän", -- sanoo hän riemuissaan itsekseen. Ja jotakin aivan

uutta, jota hän ei ollut koko elinijässään tuntenut, astuu alas hänen

sieluunsa.

Ja hän muistaa rahat, puodin, talon, kaupat, Mironovin miljoonat, ja

hänen on vaikea käsittää, minkätähden se mies, joka tunnettiin Wasili

Brehunovin nimellä, on toiminut niissä töissä, joissa on toiminut.

-- "Mutta eihän hän ole tietänyt, mitenkä asian oikea laita on", --

ajatteli hän Wasili Brehunovia. "Jos en ole tietänyt tähän asti, niin

nyt sen tiedän. Erehtymättäni sen _nyt tiedän_." Ja taas kuulee hän sen

häntä kutsuvan, joka jo oli häntä huutanut. -- Tulen, tulen! -- vastaa

koko hänen olentonsa ihastuneena, heltyneenä. Ja hä tuntee olevansa

vapaa eikä minkään enää pidättävän häntä.

Ja muuta mitään Wasili Andrejitsh ei enää nähnyt tai kuullut eikä

tuntenut tässä maailmassa.

Ympärillä tuiskusi yhä samalla lailla. Samat vihurit pyörittelivät

lunta ja peittelivät kuolleen Wasili Andrejitshin turkkia, kokonaan

vapisevaa Ruskoa ja pikkuruisen vaan enää näkyvää rekeä ja sen pohjalla

makaavaa, kuolleen isännän alla lämpenevää Nikitaa.