Nikita heräsi aamun valjetessa. Hänet herätti vilu, joka jälleen alkoi
tunkea hänen selkäänsä. Hän näki unta, että oli ajamassa kotiin
myllystä talon jauhokuormaa, kääntyi Ljapinin kohdalla sillan ohi ja
sitoi kuorman kiinni. Ja hän uneksi, että konttasi kuorman alle ja
tahtoo nostaa sitä hartioillaan. Mutta kummallista! kuorma ei
hievahdakaan, vaan tarttui kiinni hänen selkäänsä, ja hän ei jaksa sitä
nostaa eikä pääse pois sen alta. Hänen lanteensa ovat ihan
muserruksissa. Ja ihanhan hän on kylmäkin! Pitää päästä pois. "Anna jo
olla!" sanoo hän jollekin, -- sille, joka painaa häntä kuormalla
selkään. -- "Ota säkit pois!" -- Mutta kuorma painaa häntä yhä
kylmempänä, kun yht'äkkiä jysähtää jokin ja hän herää kokonaan ja
muistaa kaikki. Kylmä kuorma se on kuollut, kylmennyt isäntä, joka
makaa hänen päällään. Se mikä jysähti, oli Rusko, joka potkaisi kaksi
kertaa kavioillaan rekeä vastaan.
-- Wasili Andrejitsh, Wasili Andrejitsh! -- sanoo Nikita isännälle
varovasti, aavistaen, mitä oli tapahtunut ja selkäänsä ponnistaen.
Mutta isäntä ei vastaa. Ja hänen mahansa ja jalkansa ovat kankeat ja
kylmät ja painavat kuin lyijy.
"Kuollut varmaan. Herra suokoon hänelle taivaan autuuden!" -- ajattelee
Nikita.
Hän kääntelee päätään, kaivelee kädellään lumen pois edestään ja
aukaisee silmänsä. On valoisa. Samalla lailla viheltelee tuuli aisoissa
ja samalla lailla pyryää lumi, sillä erotuksella vaan, ett'ei se enää
kovaan pieksä reen laitaa, vaan hiljaa peittelee rekeä ja hevosta, yhä
korkeammalle, ja hevonen ei kuulu enää liikahtavan ja hengittävän.
"Varmaan jo sekin on paleltunut", muistaa Nikita Ruskoa. Ja todella
olivatkin ne kavion kolahdukset rekeä vastaan, jotka herättivät
Nikitan, ihan jo kohmettuneen Ruskon viimeiset kuoleman ponnistukset
pysytellä jaloillaan.
-- "Herra, taivaan Isä, näköjään kutsut minutkin pois", -- sanoi Nikita
itsekseen. -- "Tapahtukoon Sinun pyhä tahtosi! Vaan kammottaa. No,
eihän sitä kahdesti kuole ja kerran kuitenkin kuolla pitää. Kunpa sitte
pikemmin..." Ja hän peittää taas kätensä, sulkee silmänsä ja vaipuu
unheesen, ihan vakuutettuna, että nyt hän varmaan täydellisesti kuolee.
Jo päivällisen aikaan seuraavana päivänä kaivoivat miehet lapioilla
Wasili Andrejitshin ja Nikitan esille kolmenkymmenen sylen päässä
tieltä ja puolen virstan päässä kylästä.
Lumi oli peittänyt reen, mutta aisat ja niissä riippuva huivi olivat
vielä näkyvissä. Rusko seisoi, valjaat ja loimi riipuksissa, ihan
valkoisena mahaa myöten hangessa, kuollut pää painuneena kohmettunutta
kaulaa vastaan. Sen sieraimet olivat täynnä jääpuikkoja, silmät olivat
kuurassa ja niihin oli jäätynyt ikäänkuin kyyneleitä. Se oli tänä
yhtenä yönä laihtunut niin, ett'ei siitä ollut jäljellä muuta kuin luut
ja nahka. Wasili Andrejitsh oli kankea kuin pölkky, ja niinkuin hänen
jalkansa olivat olleet hajallaan, niin hän siitä, sääret haritettuina,
käännettiinkin pois Nikitan päältä. Hänen mulkoilevat haukansilmänsä
olivat hyytyneet ja avoin suunsa tasaisiksi leikattujen viiksien alla
oli täynnä lunta. Nikita oli hengissä, vaikka ihan kohmettunut. Kun hän
herätettiin, niin hän oli vakuutettu, että hän jo oli kuollut ja että
kaikki, mitä hänen kanssaan tehtiin, ei tapahtunut tässä, vaan toisessa
maailmassa. Ja kun hän kuuli miesten, lapioidessaan ja kääntäessään
jähmettyneen isännän hänen päältään, huutavan, niin hän ensin
ihmetteli, että miehet toisessakin maailmassa huutavat samalla lailla.
Mutta kun hän käsitti vielä olevansa täällä, tässä maailmassa, niin hän
pikemmin oli siitä pahoillaan, kuin iloissaan, varsinkin kuin tunsi,
että hänen molempain jalkainsa varpaat olivat paleltuneet.
Nikita makasi sairaalassa kaksi kuukautta. Kolme varvasta häneltä
leikattiin pois, muut paranivat, niin että hän saattoi tehdä työtä. Ja
vielä kaksikymmentä vuotta palveli hän ensin renkinä ja sitte vanhoilla
päivillään vahtina. Hän kuoli vasta tänä vuonna kotonaan ja, niinkuin
toivoi, pyhäinkuvain alla, sytytetty vahakyntteli kädessä. Kuollessaan
hän pyysi anteeksi vanhalta eukoltaan ja antoi hänelle anteeksi hänen
elämänsä tynnyrintekijän kanssa, otti hyvästi pojaltaan ja
lapsenlapsiltaan, ja kuoli todellisesti iloissaan siitä, että vapautti
kuolemallaan poikansa ja miniänsä liiasta leipätaakasta ja nyt
todenperään itse pääsi tästä hänelle jo ikävästä elämästä siihen
toiseen elämään, joka joka vuosi ja hetki kävi hänellä yhä selvemmäksi
ja houkuttelevammaksi. Onko hänen nyt parempi vai pahempi siellä, minne
hän tämän todellisen elämän jälkeen heräsi, pettyikö hän toiveissaan
vai löysi siellä sen, mitä odotti, -- sen me kaikki kohta tulemme
tietämään.