VIII.

Sillä välin ajoi Wasili Andrejitsh, kannustaen hevosta jaloillaan ja

lyöden sitä ohjasten perillä, sinne päin, missä jostakin syystä oletti

metsän ja vahtikojun olevan. Tuisku sokaisi hänen silmiään ja tuuli

ikäänkuin pidätti häntä, mutta hän ajoi vaan hevosta lakkaamatta,

kumartuen eteenpäin ja yhä sulkien turkkiaan ja kääntäen sen liepeitä

alleen ja setolkan väliin, joka kylmänä ja täynnä nauloja esti häntä

oikein istumasta. Hevonen juosta hölkytteli nöyrästi, vaikka

vaivaloisesti, sinne, minne sitä ajettiin.

Noin viisi minuuttia näytti hän ajavan suoraan eteenpäin, näkemättä

mitään muuta, kuin hevosen pään ja valkoisen aavikon, ja kuulematta

muuta kuin tuulen vinkuvan hevosen korvien ja oman turkinkauluksensa

kohdalla.

Yht'äkkiä hänen edessään häämöitti jotakin mustaa. Hänen sydämmensä

alkoi iloisesti sykkiä ja hän ajoi sitä kohti, luullen jo näkevänsä

kylän talojen seiniä. Mutta se, mikä häämöitti, ei seisonut paikallaan,

ei ollut kylä, vaan liikkui ja olikin rajamerkki, jonka ympäri oli

kasvanut korkeata marunaa, jota tuuli viheltäen huojutti yhä samalle

suunnalle. Jostakin syystä tämä näky sai Wasili Andrejitshin

vavahtamaan ja hän rupesi sukkelaan ajamaan hevosta huomaamatta sitä,

että hän ihan muutti suuntaa ja ajoi nyt aivan toisaalle, vaikka yhä

kuvitteli mielessään ajavansa vahtikojua kohti. Mutta hevonen painoi

yhä oikealle ja sen tautta hän koko ajan käänteli sitä vasemmalle.

Jälleen häämöitti hänen edessään jotakin mustaa. Hän ihastui

vakuutettuna, että nyt se varmaan oli kylä. Mutta se oli taaskin

samallainen rajamerkki. Taaskin huojui yhtä armottomasti ruoho

pelästyttäen Wasili Andrejitshiä. Mutta tämän rajamerkin vieressä kulki

jälki, jota tuuli ajoi umpeen. Wasili Andrejitsh pysäytti, kumartui ja

katseli: se oli hiukan lumen peittämä hevosjälki eikä voinut olla

kenenkään muun, kuin hänen oman hevosensa jälki. Hän oli

silminnähtävästi tehnyt kierroksen ja pienellä alalla. "Hukkaan minä

tässä joudun", ajatteli hän, mutta ett'ei pelko valtaisi häntä, alkoi

hän yhä kovemmin ajaa hevosta tuijottaen valkoiseen lumiaavikkoon,

jossa hän ei nähnyt muuta, kuin välistä ilmestyviä ja kohta taas

katoavia valopisteitä. Kerran oli, kuin hän olisi kuullut koirain

haukuntaa tahi susien ulvontaa, mutta nämä äänet olivat niin heikkoja

ja epämääräisiä, ett'ei hän tiennyt, kuuliko hän vaiko oli vaan

kuulevinaan ja seisauttaen hevosen alkoi hän tarkkaan kuunnella.

Yht'äkkiä kaikui hirveä, huimaava huuto hänen korvissaan ja kaikki

alkoi väristä ja vavista hänen ympärillään. Wasili Andrejitsh tarttui

hevosen korviin, mutta hevosenkin kaula vapisi kokonaan ja hirveä huuto

kävi vieläkin kamalammaksi. Muutamaan sekuntiin Wasili Andrejitsh ei

voinut tointua ja käsittää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli

kuitenkin vaan se, että Rusko, joko itseään rohkaistakseen tahi

kutsuakseen avuksi, hirnahti kovaan ja pitkään.

"Hyi senkin kirottua, kun säikäytti!" sanoi Wasili Andrejitsh

itsekseen.

Mutta käsitettyään pelkonsa oikean syyn ei hän enää voinut haihduttaa

sitä.

"Pitää malttaa mieltään, olla tyyni", -- sanoi hän itselleen, vaan

samalla kuitenkaan ei voinut olla ajamatta hevosta. Ja hän ei

huomannut, ett'ei ajanut enää vasta- vaan myötätuuleen. Hänen

ruumistaan paleli, varsinkin reisistä, mistä se oli peittämättä ja

kosketti setolkkaan, kivisti ja puistatti. Hän unhotti vahtikojun ja

toivoi nyt vaan sitä, että pääsisi takaisin reen luo, ett'ei hukkuisi

yksin, kuin se maruna tuossa kauheassa lumituiskussa.

Yht'äkkiä hevonen vajosi hänen allaan, se oli joutunut lumikaivantoon

ja alkoi nyt potkia jaloillaan ympärinsä. Wasili Andrejitsh hypähti

alas, jolloin hän sysäsi kokonaan sivulle valjaiden sivuhihnan, johon

hän oli tukeutunut jaloillaan, alas hypätessään hän työnsi sivulle

loimenkin, josta oli kiinni pitänyt. Heti kun hän oli hypähtänyt alas

hevosen selästä, pääsi hevonenkin ennalleen, nykäisi eteenpäin, hypähti

kerran, sitten toisenkin ja lähti menemään raahaten perässään

kiemurtelevaa loimea ja vetohihnaa, se hävisi isäntänsä silmistä

jättäen tämän yksikseen lumimassojen keskelle. Wasili Andrejitsh juoksi

hevosen perästä, mutta lumi oli niin syvää ja turkki niin raskas,

ett'ei hän päässyt enempää kuin parikymmentä askelta, jolloin hän

vajosi aina polviaan myöten; sitten jäi hän hengästyneenä seisomaan

paikalleen. "Metsät, jäärä, vuokratut talot, kauppa, kapakat", ajatteli

hän, "mitä niistä nyt kaikista tulee? Mitä sitten tapahtuu täällä

minulle? Niin ei voi olla!" välähti hänen aivoissaan. Ja erikoisen

mielleyhtymän kautta muisti hän tuulenpieksämää marunaa, jonka hän oli

ohittanut kaksi kertaa ratsastuksensa aikana, ja hänet valtasi

sellainen kauhu, ett'ei hän ollenkaan voinut uskoa siihen

todellisuuteen, mitä hänelle oli tapahtumassa. Hän ajatteli: "Eikö tämä

kaikki sittenkin ole vain unta?" ja tahtoi herätä; mutta se ei

ollutkaan unta, josta hän olisi voinut herätä. Se oli ihan oikeaa

lunta, joka piiskasi hänen kasvojaan ja häntä värisytti, ja se oli

aivan oikea hätätila, johon hän oli nyt yksin joutunut, samoinkuin tuo

marunakin; häntä näytti odottavan vääjäämätön, pikainen, kaikki aistit

ja ymmärryksen sumentava kuolema.

"Taivaan kuningatar, ihmeitätekevä Nikolaus!" hän huudahti muistellen

samalla eilistä kirkkorukousta ja mustunutta pyhimyksenkuvaa

maalauksineen ja kultaisine kehyksineen ja kynttilöitä, jotka hän oli

ostanut sytyttääkseen tämän pyhimyksenkuvan edessä ja jotka tuotiin

hänelle heti takaisin ja jotka hän sitten, kun ne olivat tuskin

syttyneet, pani jälleen säilöön laatikkoonsa. Ja nyt hän rukoili tätä

samaa ihmeitätekevää Nikolausta pelastuakseen ja lupasi hänelle

kiitosjumalanpalveluksen ja kynttilöitä. Mutta samalla hän oli

ehdottomasti selvillä siitä, että tämä pyhimyksenkuva kehyksineen ja

kynttilät ja jumaliset ja rukoukset, jotka kaikki tosin siellä kirkossa

olivat hyvin tärkeitä ja tarpeellisia, eivät voineet häntä mitenkään

auttaa, ja ett'ei toisaalta noiden kynttilöiden ja rukousten ja

toisaalta hänen surullisen tilansa välillä ollut eikä tulisikaan

olemaan mitään yhteyttä.

"En saa menettää rohkeuttani", sanoi hän itselleen. "Minun täytyy

seurata hevosen jälkiä, muuten nekin katoavat näkyvistä". Ja hän lähti

liikkeelle. Mutta vaikka hän oikeastaan aikoi kulkea rauhallisesti,

alkoi hän kuitenkin juosta, kaatuili jatkuvasti, nousi taas ylös ja

kaatui jälleen. Sellaisissa paikoissa, joissa lumi ei ollut syvää,

näkyivät hevosenjäljet tuskin ollenkaan. "Olen mennyttä miestä",

ajatteli Wasili Andrejitsh, "minä kadotan vielä nämä jäljet". Mutta

siinä silmänräpäyksessä hän huomasi eteensä katsahtaessaan jotain

tummaa. Se oli ruskeankeltaista, eikä yksin ruskeankeltaista, vaan reki

ylösnostettuine aisoineen. Ruskeankeltainen, josta setolkka, sivuhihna

ja loimi olivat kokonaan pois luiskahtaneet, ei ollut enää

aikaisemmalla paikallaan, vaan lähempänä aisoja lyöden päätään sinne

tänne, ja suitset, joiden päälle hän oli astunut, liukuivat alas. Kävi

ilmi, että Wasili Andrejitsh oli jäänyt loukkuun siihen syvänteeseen,

missä aiemmin sama oli Nikitalle tapahtunut, ja että hevonen oli tuonut

hänet takaisin reen luo ja että paikka, missä hän oli eronnut

hevosesta, ei ollut reestä 50 askelta kauempana.