Nikita oli istunut hievahtamatta reen takana siitä asti, kuin kävi
sinne istumaan ja peitti itsensä säkkivaatteella. Niinkuin kaikki
ihmiset, jotka elävät luonnon parissa ja ovat tottuneet hätään, niin
hänkin oli kärsivällinen ja saattoi rauhallisesti odottaa tunti-, jopa
päiväkausiakin hätäilemättä tahi tuskastumatta. Hän kuuli, kuinka
isäntä kutsui häntä, mutta ei vastannut sen tähden, ett'ei tahtonut
liikkua paikaltaan. Se ajatus, että hän saattaa, jopa että hänen
luultavasti täytyykin kuolla sinä yönnä, johtui hänelle mieleen
silloin, kuin hän istuutui reen taakse. Vaikka hänen vielä oli lämmin
sekä teen juonnista että siitä, että hän oli paljon liikkunut ja
kahlannut lumessa, niin hän tiesi, ett'ei sitä riittäisi kauaksi aikaa
ja ett'ei hän enää kykenisi liikkumalla saamaan ruumiinsa lämpimäksi,
sillä hän tunsi olevansa kovin väsynyt. Hän tunsi olevansa samassa
tilassa, kuin missä hevonen tuntee olevansa kun se seisattuu ja sitä
pitää ruokkia, että se uudelleen jaksaisi tehdä työtä. Sitä paitsi
hänen toinen jalkansa, jossa oli rikkinäinen saapas, oli kohmettunut ja
hän ei tuntenut enää suurta varvastaan. Ja koko hänen ruumiinsakin kävi
jo yhä kylmemmäksi.
Se ajatus, että hän sinä yönnä kuolee, ei näyttänyt hänestä erittäin
epämiellyttävältä eikä erittäin kamalalta. Epämiellyttävältä ei hänestä
näyttänyt se ajatus sentähden, että koko hänen elämänsä ei ollut ollut
alituista lepopäivää, vaan päinvastoin lakkaamatonta työpäivää, johon
hän alkoi väsyä. Eikä erittäin kamala ollut se ajatus sen tähden, että
hän paitsi niistä isännistä, niinkuin Wasili Andrejitsh, joita hän
palveli täällä, tunsi olevansa riippuvainen, toisestakin yli-isännästä,
Hänestä, joka oli lähettänyt hänet tähän elämään, ja että hän tiesi
kuollessaankin jäävänsä sen isännän valtaan ja sen isännän ei tekevän
vääryyttä kellekään.
"Sääli on jättää se, mihin on elämässä tottunut. Vaan minkäs sille
tekee? Uuteenkin pitää tottua."
"Synnit?" juolahti hänen päähänsä ja hän muisti juoppoutensa, viinaan
menettämät rahansa, vääryytensä vaimoaan kohtaan, torat, sen, ett'ei
käynyt kirkossa ja paastoa vaarinottanut ja kaikki, mistä pappi oli
nuhdellut häntä ripittäessään. "Tietysti minä olen syntejä tehnyt. Vaan
olenkos minä ne itse päälleni ottanut? Semmoiseksi näkyy Jumala jo
minut luoneen. Niin kyllä synnit. Minnes niistä pääset?"
Niin ajatteli hän sitä, mikä saattoi hänelle tapahtua sinä yönnä ja,
ratkaistuaan asian sillä lailla, antautui hän niiden ajatusten ja
muistojen valtaan, jotka itsestään johtuivat hänelle mieleen. Ja hän
muisti vaimonsa tulon, työmiesten juomingit, oman kieltäymisensä viinaa
juomasta, tämän matkan, Tarasin tuvan, puheet talon ja'osta, oman
poikansa ja Ruskon, jonka nyt oli lämmin loimen alla ja isännän, joka
käännellessään narisutti rekeä. "Etpä taida itsekään, hyvä mies, olla
tyytyväinen, että tielle läksit", ajatteli hän, "semmoisesta elämästä
ei tee mieli kuolla -- toista on meikäläinen." Ja kaikki nämä muistot
ja ajatukset alkoivat mennä sekaisin, hämmentyä hänen aivoissaan. Ja
hän nukkui.
Kun Wasili Andrejitsh, noustessaan hevosen selkään, liikahutti rekeä ja
reen perä, johon Nikita nojautui, kokonaan kääntyi syrjään, niin että
jalas satutti häntä kylkeen, niin hän heräsi ja oli vasten tahtoaankin
pakoitettu muuttamaan asentoa. Vaivoin oikoen jalkojaan ja karisuttaen
niistä lumen hän nousi ja heti tunki kova vilu koko hänen ruumiinsa
läpi. Oivallettuaan asian laidan tahtoi hän, että Wasili Andrejitsh
olisi jättänyt hänelle, hevoselle nyt tarpeettoman, loimen, jotta hän
sillä olisi voinut verhoutua, ja hän huusi siitä hänelle.
Mutta Wasili Andrejitsh ei seisauttanut, vaan katosi lumituiskuun.
Jäätyään yksin Nikita hetkisen mietti, mitä oli tehtävä. Mennä
ihmisasuntoa etsimään, siihen hän ei tuntenut kykenevänsä ja käydä
entiselle paikalleen istumaan oli enää mahdotonta, se kun jo oli ihan
lumen peitossa. Reessä tunsi hän, ett'ei voinut lämmetä, sillä ei ollut
millä peittäytyä, ja hänen turkkinsa ja kauhtanansa eivät lämmittäneet
häntä. Hänen oli niin kylmä, kuin olisi ollut paitasillaan. -- Hän
seisoi vähän aikaa, mietti, huo'ahti sitte ja, ottamatta vaatetta
korviltaan, paiskautui rekeen isännän paikalle.
Hän kyyhistyi kippuraan ihan reen pohjalle, vaan ei tullut mitenkään
lämpimäksi. Siten makasi hän noin viisi minuuttia, väristen koko
ruumiillaan. Sitte meni väristys ohi ja hän alkoi vähitellen kadottaa
tajuntansa. Kuolemako se oli vai uni, sitä hän ei tiennyt, mutta tunsi
olevansa yhtä valmis kumpaankin. Jos Jumala määrää heräämään eloon
vielä tässä maailmassa ja, niinkuin tähän asti, olemaan renkinä,
hoitamaan yhä muiden ihmisten hevosia, vetämään vieraita jyviä myllyyn,
aina samalla lailla juopoittelemaan ja vannomaan, ett'ei enää koskaan
juo, ja samalla lailla antamaan rahansa eukolleen ja sille
tynnyrintekijälle ja yhä odottamaan poikansa täysi-ikäisyyttä, -- niin
se on Hänen pyhä tahtonsa. Jos taas Jumala määrää heräämään toisessa
maailmassa, jossa kaikki tulee olemaan yhtä uutta ja iloista, kuin ensi
lapsuudessa olivat täällä äidin hyväilyt, lasten leikit, niityt, metsät
ja mäenlaskut talvella, ja alkaa toinen, muista ihan erillinen, uusi
elämä, -- niin sekin on Hänen pyhä tahtonsa. Ja Nikita meni kokonaan
tainnuksiin.