VI.

Wasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla,

varsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi

hänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen

yöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille

paperosseja ja tulitikkuja.

Nikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön

ja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli

yhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.

-- No, tule tule, -- sanoi hän, taluttaen sitä aisoista -- Ja tähän

sidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, --

puheli hän ja teki, mitä sanoi.

-- Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.

Mutta Rusko ei näkynyt rauhoittuvan Nikitan puheista, vaan oli levoton.

Se muutteli jalkojaan, likistäytyi reen viereen, asettui takaperin

tuulta vastaan ja hieroi turpaansa Nikitan hihaan.

Ikäänkuin vaan sentähden, ett'ei olisi maistamatta Nikitan tarjoomia

olkia, joita hän pani hevosensa suun eteen, sieppasi Rusko kerran tukun

reestä, mutta arveli heti, ett'ei nyt ollut aika olkia syödä, päästi

irti ja tuuli riuhtaisi ne silmänräpäyksessä, kiidätti pois ja peitti

lumeen.

-- Nyt tehdään merkki, -- sanoi Nikita, käänsi reen keulan tuulta

kohti, sitoi setolkkaremmillä aisat yhteen, nosti ne pystyyn ja veti

keulaan päin. -- Kun nyt jäädään lumen alle, niin hyvät ihmiset

aisoista huomaavat ja kaivavat esille, -- sanoi Nikita. -- Niin vanhat

ihmiset neuvoivat.

Wasili Andrejitsh höllitti sillä välin turkkinsa, peitti kasvonsa sen

liepeillä ja raapaisi tulitikun toisensa perästä teräslaatikkoa

vastaan, mutta hänen kätensä värisivät ja tuuli sammutti kaikki

sytytetyt tikut, minkä ihan alussa, minkä juuri kuin hän nosti sen

paperossin kärkeen. Vihdoin yksi tikku syttyi palamaan ja valaisi

silmänräpäyksen ajan hänen turkkinsa nahan, kätensä, jonka etusormessa

oli kultainen kantasormus, ja reen loimen alta esiinpistävät lumiset

oljet, -- ja paperossi syttyi palamaan. Pari kertaa veti hän ahnaasti

savua sisäänsä, nielaisi, puhalsi sen ulos viiksiensä läpi, tahtoi

vielä vetää, mutta tuuli tempaisi tupakan ja tulen ja vei sinne, minne

oletkin.

Mutta nämäkin muutamat tupakan savut saivat Wasili Andrejitshin

iloiseksi.

-- Kun kerran pitää yöksi jäädä, niin jäädään! sanoi hän päättävästi.

Ja nähtyään ylösnostetut aisat, teki hänen mieli tehdä parempi merkki

ja neuvoa Nikitaa. -- Odotahan minä teen vielä lipun, -- sanoi hän ja

nosti ylös huivin, jonka oli kaulastaan ottanut ja oli heittämäisillään

rekeen. Sitte otti hän pois käsineensä, kurottihe ylettyäkseen ja sitoi

huivin umpisolmuun kiinni aisan setolkkaremmiin.

Huivi rupesi heti rajusti läpättämään, takeltui välistä aisaan, välistä

taas yht'äkkiä pullistui, pingoittui ja paukahteli.

-- Sepä on sukkela konsti, -- sanoi Wasili Andrejitsh, ihaellen omaa

tekoaan ja istuutui rekeen.

-- Kahden olisi lämpimämpi, vaan ei sovita, -- sanoi hän.

-- Kyllä minä itselleni paikan löydän, -- vastasi Nikita, -- vaan pitää

ensin hevonen peittää; se on ihan märkä. -- Antakaahan, -- lisäsi hän

ja otti reestä Wasili Andrejitshin alta loimen, pani sen kaksin

kerroin, otti hevosen selästä valjaat ja setolkan ja peitti Ruskon.

-- Ainakin tulee sun lämpimämpi, tuhmuri, -- sanoi hän, pannen jälleen

setolkan ja valjaat loimen päälle.

-- Ette kai te tarvitse vaatetta? Ja oljet antakaa minulle, -- sanoi

Nikita lopetettuaan ja astuen jälleen reen luo.

Ja otettuaan kumpasetkin Wasili Andrejitshin alta meni hän reen taakse,

kaivoi itselleen sinne lumeen kuopan, pani siihen oljet ja, painettuaan

lakin silmilleen ja kääriydyttyään kauhtanaansa sekä peitettyään

itsensä vaatteella, istuutui oljille ja nojasi reen selkäintä vasten,

joka suojasi häntä tuulelta ja tuiskulta.

Wasili Andrejitsh pyöritteli tyytymättömänä päätään katsellessaan mitä

Nikita teki, sillä hän yleensäkään ei suvainnut talonpojan

sivistymättömyyttä ja typeryyttä, ja alkoi valmistautua yöksi.

Hän tasoitteli rekeen jääneitä olkia, pani niitä paksummalta kylkensä

alle, pisti kädet hihan suihin ja painoi päänsä reensevän nurkkaan,

tuulen suojaan. Häntä ei nukuttanut. Hän vaan loikoi ja ajatteli.

Ajatteli sitä yhtä mikä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen elämänsä

sisällys, ilo ja ylpeys; ajatteli sitä, kuinka paljon hän jo oli

ansainnut ja vielä saattoi ansaita rahaa, kuinka paljon hänen

tuttavansa ansaitsivat ja omistivat rahaa, ja millä lailla he olivat

ansainneet ja ansaitsevat rahansa sekä miten hän, samoin kuin hekin,

vielä voipi ansaita hyvin paljon rahaa.

"Tammet kelpaavat reen jalaksiksi. Hirsipuut sinään. Ja halkoja lähtee

kai noin kolmekymmentä syltä desjatiinalta", arvosteli hän näkemäänsä

metsää, jota nyt oli ostamaan menossa. "Kymmentä tuhatta ruplaa en

sittenkään anna, vaan noin kahdeksan tuhatta, ja ahomaat lukuun

ottamatta. Maanmittarille pistän kouraan sata ruplaa, vaikka puolikin

toista, niin hän mittaa minulle ahoa viisi desjatiinaa enemmän. Ja

kyllä se kahdeksasta tuhannesta sen antaakin. Paikalla lyön

kolmetuhatta pöytään, niin kyllä pehmiää", -- ajatteli hän,

tunnustellen käsivarrellaan, oliko lompakko povitaskussa. "Vaan Jumala

ties, miten sitä käänteestä eksyttiin. Siinähän piti olla metsä ja

vahtikoju. Koiriakin olisi pitänyt kuulua. Vaan eivätpähän hauku,

kirotut, kun tarvis on". Hän aukaisi vähän kaulusta ja alkoi kuunnella

ja katsella: pimeässä häämöitti vaan Ruskon pää ja selkä, jossa loimi

liehui, eikä kuulunut muuta, kuin yhtä samaa tuulen ulvontaa, huivin

läpätystä aisassa ja tuiskuavan lumen rapsahtelemista reenlaitaan. Hän

peitti taas kasvonsa. "Jospa tietäisi, pitääkö tässä yötä olla. No,

vaan samantekevä, saavutaanpahan sitte huomennakin. Yksi päivä vaan

turhaan menee. Ja eihän ne tällaisessa ilmassa nekään sinne pääse". Ja

hän muisti, että yhdeksäntenä päivänä hänen oli saatava teurastajalta

rahaa. "Tahtoi itse tulla, vaan nyt ei tapaa minua, ja eukko ei osaa

siltä rahaa ottaa, se kun on semmoinen taitamaton. Ei se osaa oikein

käyttäytyä" -- ajatteli hän yhä edelleen, muistellen, miten hänen

eukkonsa ei osannut käyttäytyä stanovoinkaan [melkein sama kuin meillä

vallesmanni. Suom.] kanssa, joka oli eilen ollut heillä vieraissa. --

"Tietäähän sen, -- nainen! Missä hän on mitään nähnyt? Ja mikä se

meidän talo oli vanhempien aikaan? Isä tuollainen varakas maanmoukka,

jolla oli ryynimylly ja majatalo, siinä koko omaisuus. Mutta mitäs minä

olen viidessätoista vuodessa aikaansaanut? Nyt on puoti, kaksi kapakkaa

ja jauhomylly. Kaksi taloa on arennilla. Talo aittoineen rautakaton

alla", -- muisteli hän ylpeänä. "Niin ei ollut isän aikaan. Ja kenen

nimi se nyt pitäjäässä kajahtelee? Brehunovin".

"Ja minkä tähden? Sen tähden, että pidän asioista huolta, koetan

parastani, enkä ole niinkuin muut, jotka loikovat tahi muita tuhmuuksia

tekevät. Ja minä en makaa yölläkään. Olipa myrsky taikka ei, niin olen

liikkeellä sittenkin. Ja täten tulee jotakin tehdyksi. Vielä sitte

luulevat, että rahat itsestään tulevat. Vaan ei, työtä pitää tehdä ja

ajatella päänsä puhki. Luulevat, että onni luopi ihmisen. Tuossa on

Mironov, jolla nyt on monta miljoonaa. Ja miten hän ne sai? Kun tekee

työtä, niin Jumala antaa. Suokoon Jumala vaan terveyttä". -- Ja ajatus,

että hänestäkin kerran saattoi tulla samallainen miljoonain omistaja,

kuin Mironov, joka oli tyhjästä alkanut, innostutti niin Wasili

Andrejitshin, että hänen teki mieli puhella jonkun kanssa. Mutta

hänellä ei ollut, kenen kanssa puhella... Jospa olisi Gorjatshkinoon

päässyt, niin olisi kartanon herran kanssa puhellut ja aukaissut hänen

silmänsä.

"Nytkös tuulee! Ajaa niin umpeen, ett'ei aamulla lähtemäänkään päästä",

-- ajatteli hän, kuunnellen tuulta joka ankarasti puhalsi reenkeulaa

vasten ja vihmoi siihen lunta.

"Turhaan tottelin Nikitaa", ajatteli hän. -- "Olisi pitänyt ajaa, niin

olisi ainakin jonnekin tultu. Vaikka Grishkinoon olisi takaisin

jouduttu ja oltu yötä Tarasin luona. Vaan istu nyt tässä koko yö. Ja

mitä siitä hyvää lähtee? Minkä palkan Jumala antaa tyhjäntoimittajalle

ja hölmöille? Pitää e'es tupakoida". Hän istuutui, otti esille

paperossikotelonsa, kävi mahalleen, suojusti turkin liepeellä tulta,

mutta tuuli tiesi aina tiensä ja puhalsi tikut sammuksiin. Vihdoin

hänen onnistui saada tulta paperossiin ja se ilahutti häntä kovin.

Vaikka paperossia poltteli enemmän tuuli, kuin hän, niin hän sai

kuitenkin vedetyksi pari kolme savua ja hänen tuli taas iloisempi olla.

Hän heittäytyi taas reen perään, peittäytyi ja alkoi taas muistella ja

haaveksia, ja torkahti. Mutta yhtäkkiä mikä lie ihan kuin häntä

survaissut ja herättänyt hänet. Ruskoko se nyhtäisi olkia hänen altaan

vaiko hänen ruumiissaan jotakin hytkäytti, mutta hän heräsi ja hänen

sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja kovasti, että hänestä näytti

ikäänkuin reki olisi tärissyt. Hän aukaisi silmänsä. Hänen ympärillään

oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta näytti vaan valoisammalta.

"Sarastaa", ajatteli hän, -- "varmaan ei ole aamuun enää pitkältä".

Mutta hän muisti heti, että oli valoisampi vaan sentähden, että kuu oli

noussut. Hän kohottautui ja katsasti ensin hevosta. Rusko seisoi yhä

takaperin tuuleen päin ja värisi kovasti. Lumen peittämä loimi oli

kääntynyt toiselta puolen, valjaat olivat pudonneet syrjälleen ja

hevosen luminen pää ja sen liehuva harja näkyivät nyt selvemmin. Wasili

Andrejitsh kumartui reen selkäimen yli ja kurkisti sen taakse. Nikita

istui yhä samassa asennossaan, kuin ennen. Vaate, jolla hän oli

verhonnut itsensä, ja hänen jalkansa olivat lumen peitossa. "Kun ei

vaan mies paleltuisi, kovin on hänellä huonot vaatteet. -- Saan vielä

vastata hänestä. Uuvuksiinsa juoksi eikä mies muutenkaan ole kovin

häävi", ajatteli Wasili Andrejitsh ja tahtoi ottaa hevosen selästä

loimen peittääksen sillä Nikitan. Mutta oli kylmä nousta ylös ja

kääntyä, ja hän pelkäsi, että hevonen vilustuu. -- "Mitä minä hänet

mukaan otinkaan? Eukon tuhmuutta kaikki!" ajatteli Wasili Andrejitsh,

muistellessaan vaimoaan ja heittäytyi jälleen entiselle paikalleen reen

keulaan. -- "Samalla lailla oli setäkin kerran koko yön lumessa

istunut", muisti hän, -- "eikä mitään. Vaan Tahvo, kun kaivettiin

esille", -- muistui hänelle toinen tapaus mieleen, -- "oli kuollut ja

kankea, kuin jäätynyt raato".

"Olisin jäänyt Grishkinoon yöksi, niin ei olisi ollut mitään". Ja

pantuaan turkkinsa hyvin kiinni, ett'ei lämmin pääsisi mistään ulos,

vaan pitäisi varina joka paikan, kaulan, polvet ja jalat, sulki hän

silmänsä ja koetti maata. Mutta vaikka hän miten koettikin, ei hän

voinut nukkua, vaan tunsi päinvastoin olevansa ihan valpas ja vireä. Ja

taas rupesi hän laskemaan voittojaan ja saataviaan, taas alkoi hän

ylistellä itseään ja iloita itsestään ja asemastaan, mutta kaikki

keskeytti silloin hiipivä pelko ja tuo harmittava ajatus, ett'ei hän

ollut jäänyt yöksi Grishkinoon. Hän kääntelihe ja asettautui useita

kertoja saadakseen mukavamman ja enemmän tuulen suojassa olevan

asennon, mutta hänestä tuntui yhä vaan epämukavalta. Hän kohottautui

jälleen, muutti asentoa, kääri jalkansa peittoon, verhosi silmänsä ja

oli hiljaa. Mutta joko alkoi korkeissa huopakengissä olevia jalkoja

kolottaa tahi puhalsi tuuli jostakin ja, vähän aikaa maattuaan, muisti

hän harmissaan sitä, miten nyt olisi voinut rauhassa levätä lämpöisessä

tuvassa Grishkinossa, ja hän kohottautui taas, kääntelihe, kääriytyi ja

paneutui taas maata.

Kerran tuntui Wasili Andrejitshistä, että hän kuuli kaukaa kukonlaulua.

Hän ihastui, käänsi turkin kaulusta ja alkoi tarkkaan kuunnella, mutta

vaikka hän hyvin jännittikin kuuloaan, ei hän kuullut muuta, kuin

tuulen ulvovan aisoissa ja lumen reen laitaan pieksävän. Nikita istui

siinä, mihin oli istuutunut, koko ajan hievahtamatta eikä vastannut

Wasili Andrejitshillekään, joka pari kertaa puhutteli häntä. "Hänellä

ei ole huolta mitään, makaa varmaan", ajatteli Wasili Andrejitsh

harmissaan, kurottautuen reen selkäimen yli katsomaan ihan lumen

peitossa olevaa Nikitaa.

Siten Wasili Andrejitsh nousi ja paneutui jälleen maata noin

parikymmentä kertaa. Hänestä yö näytti loppumattomalta. -- "Nyt tulee

varmaan jo kohta aamu", ajatteli hän kerran, kohottautuen ja silmäillen

ympärilleen. "Annas, kun katson kelloa. Vaan tulee vilu avata turkki.

Mutta kun saan tietää, että aamu on likellä, niin tulee iloisempikin

olla. Ja sitte pannaan valjaisin". Wasili Andrejitsh tiesi kyllä hyvin,

ett'ei vielä voinut olla aamu, mutta hän alkoi yhä kovemmin pelätä ja

tahtoi samalla kertaa sekä vakuuttaida että pettää itseään. Hän aukaisi

varovasti sisäturkin hakaset, pisti kätensä poveen ja kopeloi kauan,

ennenkuin pääsi liiviin. Töintuskin sai hän esille hopeaisen kellonsa,

jossa oli emaljeerattu kukka, ja alkoi katsella. Ilman tulta ei hän

nähnyt mitään. Hän kävi taas alassuin, niinkuin silloin paperossia

sytyttäessään, ja otettuaan tunnustelemalla tulitikun, jossa oli

paksuimmalta fosforia, sai hän sen syttymään ensi kerralta. Valaistuaan

sillä kellontaulun hän katsahti eikä uskonut omia silmiään. Oli vasta

kymmenen minuuttia yli kaksitoista. Koko yö oli vielä edessä.

"Onpas tämä yö pitkä!" -- ajatteli Wasili Andrejitsh, tuntien

vilunväreet selkäytimessään. Ja pantuaan taas turkkinsa kiinni ja

peitettyään itsensä, hän painautui reen kolkkaan. Yht'äkkiä hän kuuli

selvään yksitoikkoisessa tuulen kohinassa uuden, elävän olennon äänen.

Ääni kasvoi tasaisesti ja, käytyään ihan selväksi, alkoi taas yhtä

tasaisesti heiketä. Ei ollut epäilystäkään, että se oli susi. Ja susi

ulvoi niin lähellä, että tuulen kantamana kuuli selvään, miten se,

leukojaan liikutellen, vaihetteli ääntään. Rusko kuunteli myöskin

tarkkaan, korviaan luimistaen, ja kun susi oli lopettanut ulvontansa,

niin se muutti jalkojaan ja kuorsahti varoittavasti. Tämän jälkeen ei

Wasili Andrejitsh millään mokomin enää voinut nukkua eikä rauhoittua.

Vaikka hän miten koetteli ajatella asioitaan, mainettaan, arvoaan ja

rikkauttaan, niin pelko valtasi hänet valtaamistaan, ja kaikkiin hänen

ajatuksiinsa sekaantui ensimmäisenä ajatus siitä, miksi hän ei jäänyt

yöksi Grishkinoon.

"Vähät koko metsästä, ilman sitäkin on, Jumalan kiitos, asioita

kylliksi. -- Äh, kun pääsisi nukkumaan", puheli hän itsekseen. --

"Juopuneiden sanotaan paleltuvan", ajatteli hän, -- "ja minä join". --

Ja hän tunsi, jotta alkoi vavista, itse tietämättä miksi, vilusta vaiko

pelosta. Hän koetti peittää itsensä ja loikoa niinkuin ennen, mutta ei

voinut sitä enää tehdä. Hän ei voinut olla paikallaan, hän tahtoi

nousta ylös, tehdä jotakin haihduttaakseen itsessään syntyvän pelon,

jota vastaan hän tunsi olevansa voimaton. Hän otti jälleen esille

paperossit ja tulitikut, mutta tikkuja oli enää jälellä ainoastaan

kolme ja nekin huonoja. Kaikki kolme sammuivat syttymättä palamaan.

-- Perhana sinut vieköön; senkin riivattu! -- haukkui hän tietämättä

itse ketä ja viskasi pois rutistuneen paperossin. Tahtoi viskata

tulitikkukotelonkin, mutta pidätti kätensä liikkeen ja pisti kotelon

taskuunsa. Hänen valtasi sellainen levottomuus, ett'ei hän voinut enää

pysyä paikoillaan. Hän nousi ylös reestä, asettui selin tuulta vasten

ja alkoi uudelleen sitoa kiinni vyötään kireälle ja matalalle.

"Mitä siitä paranee, että loikoo ja kuolemata odottaa, parempi on

nousta hevosen selkään ja lähteä tiehensä", juolahti hänelle yht'äkkiä

mieleen. -- "Hevonen ei jää tielle selässä ajaen. Ja hän", ajatteli hän

Nikitaa, "kuolee kuitenkin. Mitä hänen elämänsä on? Hänen ei ole sitä

säälikään, vaan minulla on kyllä, Jumalan kiitos, millä elää"...

Ja päästettyään hevosen irti heitti hän suitset sen pään yli ja tahtoi

hypätä selkään, mutta putosi takaisin. Silloin kävi hän reen laidalle

ja tahtoi siitä nousta. Mutta reki horjahti hänen painostaan ja hän

putosi taas. Kolmannen kerran vielä talutti hän hevosen reen viereen ja

noustuaan varovasti laidalle, pääsi vihdoin mahalleen poikittain

selkään. Oltuaan siten kotvan aikaa, hän kiskaisihe eteenpäin pari

kertaa, heitti vihdoin toisen jalan hevosen selän yli ja kävi istumaan

nojaten jalkojaan valjaiden sivuhihnoihin, jalustimien asemasta.

Survaus, joka siirsi reen paikaltaan, herätti Nikitan, hän kohottautui

ja Wasili Andrejitsjiistä kuului, että hän sanoi jotakin.

-- Kun tottelee teitä, hölmöjä, niin hukka peri ihan suotta aikojaan,

-- huusi Wasili Andrejitsh, korjasi polviensa alle turkin liehuvat

liepeet, käänsi hevosensa ja ajoi pois reen luonta sinnepäin, missä

oletti metsän ja vahtikojun olevan.