V.

Wasili Andrejitsh astui reen luo, löysi sen töintuskin pimeässä,

istuutui siihen ja tarttui ohjaksiin.

-- Ajakaa edellä! -- huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä,

päästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien

tamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he

ajoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne

jäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman

riihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa

ja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja

alakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas

saapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli

niin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä

vastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen.

Pekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin

huuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.

Ajettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi

jotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä

Nikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen.

Pekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut

syrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi

jotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.

-- No, Jumalan haltuun!

-- Suur' kiitos, Pekka!

-- Myrsky taivon mustaks' peittää, -- huusi Pekka ja katosi näkyvistä.

-- Sitäkös on runoniekka, -- sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi

ohjaksia.

-- Oikein soma poika, -- sanoi Nikita.

He ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä

hartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui

ääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön.

Edessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen

silmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun

hännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin

korkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine

harjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta

hän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään

tekemistä.

Wasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä

tiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se

kuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin

että Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.

"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas", luki Wasili

Andrejitsh, -- "ja kas tuossahan on edessä metsä", ajatteli hän,

katsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä

näytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat

vielä noin parikymmentä syltä, -- ei ollut neljättä viittaa eikä

metsää.

"Siinä paikassa pitää tulla metsä", ajatteli Wasili Andrejitsh ja,

viinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä

luontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia

sinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle

suunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.

-- Taaskin jouduttiin pois tieltä, -- sanoi Wasili Andrejitsh,

seisauttaen hevosen.

Nikita nousi ääneti pois reestä ja lähti, pidellen kiinni kauhtanataan,

jota tuuli milloin painoi häntä vastaan, milloin käänteli ja tempoeli

irti, astuskelemaan lumihangessa; käveli ensin toista, sitte toista

puolta. Pari, kolme kertaa hän poistui kokonaan näkyvistä. Vihdoin hän

palasi ja otti ohjakset Wasili Andrejitshin käsistä.

-- Oikealle on ajettava, -- sanoi hän kovasti ja varmasti ja käänsi

hevosen.

-- Aja sitte oikealle, jos on ajettava, -- sanoi Wasili Andrejitsh,

antaessaan pois ohjakset ja pistäen kohmettuneet kätensä hihan suihin.

-- Jospa e'es veisi takaisin Grishkinoon, -- lisäsi hän.

Nikita ei vastannut mitään.

-- No, oleppas hyvä, ystäväni, -- huusi hän hevoselle, mutta hevonen

astui vaan käyden, vaikka ohjia puisteltiinkin. Lunta oli polvia myöten

ja rekeä nytkäytti jokaisesta hevosen liikkeestä.

Nikita otti piiskan, joka riippui reen sevällä, ja löi hevosta. Nöyrä,

piiskaan tottumaton hevonen ponnahti juoksuun, mutta alkoi kohta taas

hölkytellä ja astua. Siten ajoivat he noin viisi minuuttia. Oli niin

pimeä ja niin ryöppysi yläältä ja alaalta, että välistä ei näkynyt

vempelettäkään. Välistä oli, kuin reki olisi seisonut paikallaan ja maa

juossut taaksepäin. Yht'äkkiä seisattui hevonen paikalleen,

silminnähtävästi tuntien edessään jotakin tavatonta. Nikita hyppäsi

taas keveästi reestä, heitti ohjakset ja meni hevosen eteen katsomaan,

mitä se seisattui; mutta tuskin oli hän tahtonut astua askeleen

hevosesta eteenpäin, kuin hänen jalkansa luiskahtivat ja hän alkoi

luisua jotakin kuilua alas.

-- Tpruu, tpruu, tpruu, -- sanoi hän itselleen, pudotessaan ja koettaen

pysättäytyä, vaan ei voinut, ja pysähtyi vasta upottuaan jalkoineen

syvänteen pohjalla olevaan paksuun kinokseen.

Jyrkänteen partaalla riippuva kinos, joka Nikitan pudotessa irtautui,

tuli hänen päälleen ja lunta karisi hänen niskaansa.

-- Sitäkös nyt on...! -- sanoi Nikita nuhtelevasti, ikäänkuin kinosta

puhutellen ja puistellen lunta kauluksen sisästä.

-- Nikita, Nikita hoi! -- huusi Wasili Andrejitsh ylhäältä. Mutta

Nikita ei hänelle vastannut.

Hänellä ei ollut aikaa, sillä hän puisteli pois lunta ja etsi sitte

piiskaa, jonka oli pudotessaan kadottanut. Piiskan löydettyään tahtoi

hän ryömiä suoraan takaisin, mitä tietä oli vajonnut; mutta

ylöskapuaminen ei onnistunut, hän soljui takaisin ja piti lähteä

alahalla etsimään toista ylöspääsöä. Kolmen sylen päästä siitä

paikasta, johon oli pudonnut, hän töin tuskin pääsi nelinryömin ylös ja

astui syvänteen reunaa takaisin sinne, missä hevonen piti olla. Hevosta

ja rekeä hän ei nähnyt; mutta vastatuulta kun astui, niin hän,

ennenkuin näki heidät, kuuli Wasili Andrejitshin huudon ja Ruskon

hirnunnan, joka hänet tunsi.

-- Tulen, tulen. Mitä hahatat, -- sanoi hän. Vasta ihan reen luo

tultuaan huomasi hän hevosen ja vieressä seisovan Wasili Andrejitshin,

joka näytti suunnattoman isolta.

-- Minne helvettiin sinä katosit? Takaisin pitää ajaa. Käännytään

vaikka Grishkinoon, -- alkoi isäntä vihaisesti huutaa Nikitalle.

-- Minä kyllä mielelläni, Wasili Andrejitsh, vaan minne tässä ajaa!

Siinä on semmoinen horna, että ken sinne joutuu, ei poiskaan pääse.

Töintuskin sieltä ylöskapusin.

-- Eihän sitä tähänkään jäädä seisomaan? Jonnekinhan sitä pitää ajaa,

-- sanoi Wasili Andrejitsh.

Nikita ei vastannut mitään. Hän istui reenlaidalle selin tuuleen päin,

riisui jalkineensa ja karisteli ulos lumen, joka oli varsiin

tunkeutunut, otti olkia ja tukki niillä tarkkaan sisältäpäin vasemmassa

kengässä olevan rei'än.

Wasili Andrejitsh oli vaiti, ikäänkuin jättäen kaikki Nikitan valtaan.

Saatuaan taas kengät jalkaansa Nikita nosti jalat rekeen, pani rukkaset

käsiinsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen pitkin kuilun äärtä.

Mutta tuskin olivat he sata askelta ajaneet, kun hevonen jälleen

pysähtyi. Sen edessä oli jälleen syvänne.

Nikita nousi taas reestä ja meni astumaan hangessa. Hän käveli jotenkin

kauan. Vihdoin hän palasi vastakkaiselta suunnalta, kuin minne oli

mennyt.

-- Wasili Andrejitsh, oletteko siellä? -- huusi hän.

-- Täällä olen, -- vastasi Wasili Andrejitsh. -- No, kuinka on?

-- Eihän tässä pimeässä mitään selkoa saa. Kuiluja vaan. Pitää ajaa

tuulta kohti.

He ajoivat taas, taas käveli Nikita ja tuli, upottuaan lumeen, taas

hengästyneenä re'en luo.

-- No? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Mitäs, ihan minä jo olen lopussa. Ja hevonenkin paikalleen pysähtyy.

-- Mitäs nyt sitte tehdään?

-- Paikalla. -- Nikita katosi taas ja palasi kohta takaisin.

-- Tule perässä, -- sanoi hän, astuen hevosen edellä.

Wasili Andrejitsh ei enää komentanut, vaan teki kaikki, mitä Nikita

käski.

-- Tänne, minun perässäni! -- huusi Nikita, mennen nopeasti oikealle

ja, tartuttuaan suitsiin, talutti Ruskon hankeen. Hevonen piti ensin

vastaan, vaan hyppäsi sitte, toivoen päästä yli, ja kun ei jaksanut,

niin upposi lumeen valjaita myöten. -- Nouskaa ylös! -- huusi Nikita

Wasili Andrejitshille, joka yhä istui reessä, tarttui toiseen aisaan ja

alkoi auttaa vetämään.

-- Vaikeatahan se on, hyväseni, puheli hän Ruskolle, vaan minkäs sille

tekee, koeta nyt! No, no, pikkuisen vielä! -- huusi hän. Hevonen

tempaisi pari kertaa, vaan ei päässyt sittenkään paikaltaan. Se

liikutteli korviaan ja haisteli lunta, pää kumarassa, ikäänkuin jotakin

miettien. -- Kuulehan, hyväseni, ei tämä kelpaa, kehoitteli Nikita

Ruskoa. -- No, vielä kerta! -- Taas veti Nikita aisasta toiselta ja

Wasili Andrejitsh toiselta puolelta. Hevonen luimisti korviaan ja

tempaisi sitte yht'äkkiä.

-- No, no, elä pelkää, et uppoa, -- huusi Nikita. Hevonen hyppäsi

kerran, toisen, kolmannen, pääsi vihdoin hangesta ja seisattui

raskaasti huohottaen ja ravistellen itseään.

Nikita tahtoi viedä sen etemmäksi, mutta Wasili Andrejitsh hengästyi

niin molemmissa turkeissaan, ett'ei voinut astua ja heittäytyi rekeen.

-- Annahan huo'ahtaa, -- sanoi hän ja aukaisi huivin, jolla oli sitonut

kiinni turkin kauluksen.

-- Tässä ei estä mikään, loikokaa vaan, -- sanoi Nikita; -- minä

talutan. Ja Wasili Andrejitshin istuessa reessä talutti hän suitsista

hevosta alaspäin vielä noin kymmenen askelta, sitte vähän ylöspäin ja

seisattui.

Paikka, johon Nikita seisattui, ei ollut alava ja semmoinen, mihin

olisi lunta keräytynyt, vaan osaksi se oli kuitenkin törmän alla ja

suojassa tuulelta. Oli hetkiä, jolloin siinä tuuli ikäänkuin vähän

talttui, mutta se ei kestänyt kauan ja, ikäänkuin lepoa korjatakseen,

myrsky sen jälkeen kiiti sinne monta kertaa kovemmin ja vielä rajummin

tempoi ja pyöri. Semmoinen tuulen puuska sattui sillä kertaa, kun

Wasili Andrejitsh, levähdettyään, nousi ylös reestä ja meni Nikitan luo

puhellakseen siitä, mitä oli tehtävä. Molemmat hyykistäytyivät

ehdottomasti ja olivat ääneti, kunnes ankara puuska meni ohi. Rusko

painoi myöskin ehdottomasti korvansa alas ja ravisti päätään. Niin pian

kuin tuulen puuska oli hiukan talttunut otti Nikita rukkaset käsistään,

pisti ne vyöhön, hengitti käsiinsä ja rupesi päästämään vempeleestä

hihnaa.

-- Mitäs sinä teet? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Riisun valjaista, mitäs muuta? En jaksa enää, ikäänkuin anteeksi

pyytäen vastasi Nikita.

-- Eikös sitte minnekään ajeta?

-- Eikä ajeta, hevosen vaan uuvutamme. Sehän ei ole enää minkään

näköinen, -- sanoi Nikita, osottaen nöyrästi seisovaa, kaikkiin

valmista ja voimiaan ponnistellutta hevosta. -- Yötä pitää olla, --

lisäsi hän, ikäänkuin olisi majataloon jäänyt yöksi, ja alkoi päästää

rahetta. Länget laukesivat auki.

-- Vaan eikös me palelluta? -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Mitäs? Jos paleltuukin, niin eihän siitä millä pääse, -- sanoi

Nikita.