IV.

Talo, johon Wasili Andrejitsh poikkesi, oli kylän rikkaimpia. Siihen

kuului viisi jako-osuutta ja vuokrattuna oli vielä maata muualtakin.

Siinä oli kuusi hevosta, kolme lehmää, kaksi hiehoa ja noin

parikymmentä lammasta. Perhekunnassa oli kaikkiaan 22 henkeä, joista

neljä nainutta poikaa, kuusi lapsenlasta, joista Pekka yksin oli

nainut, kaksi lapsenlapsenlasta, kolme orpoa ja neljä miniätä. Se oli

yksi niitä harvoja taloja, joka vielä pysyi jakamattomana; mutta

siinäkin jo kauan oli olemassa sisällistä eripuraisuutta, joka, kuten

ainakin, oli saanut alkunsa akkaväestä ja välttämättä piakkoin oli

saava ja'on toimeen. Kaksi poikaa oli Moskovassa vedenvetäjänä, yksi

oli sotamiehenä. Kotona olivat nyt vaari, mummo, isännöivä poika ja

pyhäksi Moskovasta kotia tullut toinen poika sekä kaikki naiset ja

lapset; paitsi omaa väkeä oli vielä vieraana naapuri, kylänvanhin.

Tuvan pöydän kohdalla riippui kattolamppu, joka valaisi kirkkaasti

pöydällä olevat teeastiat, viinapullon ja kylmät ruo'it sekä ylänurkan,

jossa riippui Jumalan kuvat ja molemmin puolin niitä muita kuvia.

Pöydän nenässä istui, musta lyhyt turkki yllään, Wasili Andrejitsh,

imien jäätyneitä viiksiään ja tarkastellen ihmisiä ja tupaa

mulkoilevilla raukan silmillään. Paitsi häntä istui pöydän ääressä

valkopartainen, kaljupäinen vanhus, valkoinen kotikuteinen mekko

päällään, hänen vieressään, puettuna hienoon kattuunimekkoon,

jyhkeäselkäinen ja -harteinen poika, joka oli pyhäksi tullut Moskovasta

kotiin, ja vielä toinen poika, leveäharteinen vanhin veli, joka oli

isäntänä talossa, sekä laiha, punatukkainen kylänvanhin.

Miehet olivat juuri, ryypättyään ja haukattuaan, rupeamaisillaan teetä

juomaan ja samovaari jo alkoi kiehua humista lattialla uunin luona.

Lavereilla ja uunilla näkyi lapsia. Penkillä istui nainen kätkyen

ääressä. Vanha muori, jonka kasvot olivat täynnä ryppyjä joka suunnalle

ja huuletkin ryppyiset, kestitsi Wasili Andrejitshiä.

Nikitan tullessa tupaan muori juuri tarjosi Wasili Andrejitshille

viinaa, jonka oli kaatanut paksuun lasiin.

-- Elkää nyt, Wasili Andrejitsh, eihän sitä miten ilman, pitää toki

onneksi juoda, -- sanoi vaari.

Viina ja sen haju saivat Nikitan kovin hämille, varsinkin nyt, kun hän

oli viluinen ja väsynyt. Hän rypisti otsaansa ja, ravisteltuaan lumen

takistaan ja vaatteistaan, asettui Jumalan kuvia vastapäätä, ja

ikäänkuin ketäkään näkemättä, kolme kertaa teki ristinmerkin ja kumarsi

kuville, kääntyi sitte vanhaan isäntään päin, kumarsi ensin hänelle,

sitte muille pöydän ääressä istuville, sitte naisille, jotka seisoivat

uunin luona, ja toivotti onnellisia pyhiä. Ja sitte hän alkoi riisua

päällysvaatteitaan, vilkaisematta pöytään päin.

-- Oletpas sinä, hyvä ystävä, kuurassa, -- sanoi vanhin veli,

katsellessaan Nikitan huurteisia kasvoja, silmiä ja partaa. Nikita

riisui kauhtanansa, puisteli vielä sitä, ripusti lähelle uunia ja meni

pöydän luo. Hänelle tarjottiin myöskin viinaa. Se oli minuutti

tuskallista taistelua. Hän oli vähällä ottaa lasin ja kallistaa

tuoksuavan kirkkaan nesteen suuhunsa. Mutta hän katsahti Wasili

Andrejitshiin, muisti valansa, muisti viinaan menettämät saappaansa,

muisti tynnyrintekijän, joka eli hänen vaimonsa kanssa, muisti poikansa,

jolle kevääksi oli luvannut ostaa hevosen, huo'ahti ja kieltäytyi

juomasta.

-- Minä en juo, kiitän nöyrimmästi, -- sanoi hän otsaansa rypistäen ja

istui penkille toisen ikkunan luo.

-- Mitenkäs se niin on? -- kysyi vanhin veli.

-- En juo, siinä kaikki -- sanoi Nikita silmiään nostamatta ja, katsoen

kieroon viiksiinsä ja partaansa, sulatteli niistä jääpuikkoja.

-- Ei sen kelpaa juoda, -- sanoi Wasili Andrejitsh, pureksien

vesirinkeliä ryypyn jälkeen.

-- No teetä sitte, -- sanoi ystävällinen muori. Olet maar' ihan

viluissasi, mies parka? -- Mitä te, tytöt, samovaarin kanssa

kuhnustelette?

-- Jo on valmis, -- vastasi nuorin nainen ja pyyhkäistyään vaatteella

kiehuvan samovaarin, kantoi sen vaivoin pöydän luo, kohotti ja

jyskäytti pöydälle.

Sillä aikaa Wasili Andrejitsh kertoi, miten he olivat eksyneet tieltä,

miten kaksi kertaa olivat palanneet samaan kylään ja miten tiellä

tapasivat juopuneita. Isäntäväki ihmetteli, selitteli, missä ja minkä

tähden he olivat eksyneet ja ketkä ne juopuneet olivat ja neuvoi, miten

oli ajettava.

-- Moltshanovkaan kyllä lapsikin löytää, pitää vaan osata kääntyä

suurelta tieltä, missä pensaikko näkyy. Vaan te ette sinne asti

ajaneet! -- puheli kylän vanhin.

-- Olkaahan yötä. Tytöt kyllä vuoteen valmistavat, -- kehoitteli muori.

-- Ja aamulla on oikein mainio lähteä, -- vakuutteli vaari.

-- En voi, velikulta, asiat vaativat! -- sanoi Wasili Andrejitsh, --

minkä tunnissa menettää, usein ei saa vuodessa takaisin, -- lisäsi hän

muistaen metsän ja kauppiaat, jotka voivat ehtiä ennen häntä. -- Ehkä

sitä perille päästään? -- sanoi hän kääntyen Nikitan puoleen.

Nikita ei vastannut pitkään aikaan, vaan oli yhä sulattavinaan

jääpuikkoja parrastaan ja viiksistään.

-- Kun ei taaskin eksyttäisi tieltä, -- sanoi hän synkästi. Nikita oli

synkkänä siitä syystä, että hänen teki armottomasti mieli viinaa ja

ainoa, joka saattoi tämän halun sammuttaa, oli tee, vaan teetä hän ei

vielä saanut.

-- Kunhan vaan käänteesen päästään, niin ei sitte enää eksytä, metsän

kauttahan sitte tie käypi perille asti, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Se on teidän vallassanne, Wasili Andrejitsh, lähdetään sitte vaan,

-- sanoi Nikita, ottaessaan hänelle tarjotun lasin teetä.

-- Juodaan teetä ja sitte matkalle.

Nikita ei sanonut mitään, pyöritti vaan päätään ja, kaadettuaan

varovasti teetä lautaselle, alkoi lämmitellä sen höyryssä kylmiä

käsiään. Puraistuaan sitte pikkuruisen murusen sokeria, kumarsi hän

isäntäväelle ja sanoi:

-- Teidän terveydeksenne, -- ja särppi suuhunsa lämmittävää nestettä.

-- Kun olisi joku käänteesen asti saattanut, -- sanoi Wasili

Andrejitsh.

-- Se käypi kyllä laatuun, -- sanoi vanhin poika.

-- Pekka valjastaa hevosen ja saattaa käänteesen saakka.

-- Valjasta sitte, hyvä mies. Kyllä minä siitä kiitokset suoritan.

-- Mitä te joutavia, -- sanoi ystävällinen muori. Oikein mielellämmehän

se tehdään.

-- Pekka, mene valjastamaan tamma, -- sanoi vanhin poika.

-- No, kyllä, -- sanoi Pekka hymyillen ja siepattuaan heti naulasta

lakkinsa, juoksi valjastamaan.

Sillä aikaa kuin hevosta valjastettiin kääntyi puhe siihen, mihin oli

pysähtynyt silloin, kuin Wasili Andrejitsh ajoi ikkunan luo. Vaari

valitteli kylänvanhimmalle kolmatta poikaansa, joka ei ollut

lähettänyt hänelle pyhäksi mitään, vaan vaimolleen ranskalaisen huivin.

-- Ei ne kelpaa nuoret enää mihinkään, -- sanoi vaari.

-- Eivät kelpaakaan, -- sanoi kylänvanhin. Liian ovat viisaiksi

tulleet. Djemotshkinin poika, näet, kun isältään käsivarrenkin mursi.

Kaikki, näämmä, vaan liiasta viisaudesta johtuu.

Nikita kuunteli, tarkasteli läsnäolevia ja näkyi tahtovan myöskin ottaa

osaa puheesen, mutta joi niin innokkaasti teetä, että kerkesi vaan

myöntävästi nyökäytellä päätään. Hän joi lasillisen toisensa perästä ja

hänen tuli yhä varimpi ja parempi olla. Puhetta kesti kauan yhä samasta

asiasta, omaisuuden jakamisen turmiollisuudesta, eikä se näköjään ollut

pelkkää yleistä puhetta, vaan asia koski jakoa siinä talossa, jota

jakoa vaati toinen poika, siinä jurona ja ääneti istuva. Se näkyi

olevan kipeä kohta ja tämä kysymys kiinnitti kaikkien osallisten

mieliä, vaikka he vieraiden läsnäolon takia eivät ryhtyneet asiata

pohtimaan. Mutta lopulta vaari ei malttanut mieltään, vaan sanoi

itkevällä äänellä, ett'ei hän anna jakaa, niin kauan kuin elossa on, ja

että talo hänellä on Jumalan kiitos hyvä, mutta jos se jaetaan, niin

kaikki mierolle joutuvat.

-- Ihan niinkuin Matvejevin perheen kävi, -- sanoi kylänvanhin. -- Oli

heilläkin hyvä talo, vaan kun jaettiin, niin ei yhdelläkään mitään

ollut.

-- Niinikään sinäkin tahdot, -- kääntyi vaari poikansa puoleen.

Poika ei vastannut mitään ja tukala äänettömyys seurasi. Äänettömyyden

keskeytti Pekka, joka jo oli valjastanut hevosen ja pari minuuttia tätä

ennen oli palannut tupaan ja koko ajan hymyili.

-- Semmoinen se on Paulsonin kirjassa satukin, sanoi hän. -- Antoi isä

kerran pojilleen vastan taitettavaksi. Yhdellä kertaa eivät saaneet

poikki, vaan vitsoittain taittamalla se oli helppoa. Niin tässäkin, --

sanoi hän, hymyillen, suu leveänä. -- Hevonen on valmis! lisäsi hän.

-- Kun on valmis, niin lähdetään, -- sanoi Wasili Andrejitsh. -- Vaan

jakoon elä suostu, vaari! Sinä olet omasi ansainnut ja sinä olet siis

sen haltiakin. Valita rauhantuomarille. Kyllä se järjestyksen näyttää.

-- Niin juonittelee, niin juonittelee, -- valitti vanhus yhä itkevällä

äänellä, -- ett'ei sen kanssa mihin pääse! Ihan on kuin riivattu!

Nikita, joka sillä aikaa oli juonut viidennen lasillisen teetä, ei

kuitenkaan pannut lasiaan lautaselle ylösalasin [Kun venäläinen

talonpoika panee teelasinsa ylösalasin lautaselle, on se merkki, ett'ei

hän tahdo lisää. Suom.], vaan syrjälleen, toivoen, että hänelle

kaadetaan vielä kuudes. Mutta samovaarissa ei ollut enää vettä eikä

emäntä tarjonnut hänelle lisää, kun Wasili Andrejitshkin jo rupesi

pukeutumaan. Nikitakin siis nousi ylös, pani takaisin sokeriastiaan

sokeripalasensa, josta oli puraissut joka puolelta, pyyhki

takinliepeesen hiestä märkiä kasvojansa ja meni pukemaan kauhtanan

päälleen.

Pukeuduttuaan hän raskaasti huo'ahti, kiitti isäntäväkeä, hyvästeli ja

astui lämpöisestä, valoisasta tuvasta ulos pimeään, kylmään porstuaan,

johon tuuli ulvoen tunkeutui ja tuisku ajoi lunta, sekä sieltä ulos

pimeälle pihalle.

Turkki päällä seisoi Pekka hevosineen keskellä pihaa ja saneli

hymyillen runoa Paulsonin kirjasta. Nikita kuunteli ja nyökäytteli

hyväksyvästi päätään ohjaksia selvitellessään.

Vaari tuli saattamaan Wasili Andrejitshiä ja toi lyhdyn porstuaan

valaistakseen hänelle, mutta tuuli puhalsi sen heti sammuksiin. Ja

pihallakin huomasi, että tuisku oli yltynyt kovemmaksi.

"Onpas nyt ilma!" ajatteli Wasili Andrejitsh; "ehk'ei päästäkään

perille, vaan kuitenkaan ei voi jättää, -- asiat vaativat. Ja kun jo

kerran ollaan lähdössäkin. Talon hevonenkin jo on valjaissa tuossa.

Päästään kai, Jumalan avulla." Vanha isäntä arveli myöskin, ett'ei

pitänyt lähteä; mutta hän oli jo pyytänyt jäämään, vaan häntä ei

toteltu. "Ehkä minä vaan vanhuuttani pelkään, ja he kyllä perille

pääsevät", arveli hän. -- "Ja ainakinhan ajoissa maata päästään ilman

puuhitta."

Pekka näki myöskin, että oli vaarallinen lähteä, ja häntä pelotti,

mutta hän ei tahtonut sitä millään lailla näyttää, vaan oli olevinaan

rohkea eikä muka pikkuistakaan pelännyt. Nikitan ei tehnyt ollenkaan

mieli lähteä, mutta hän oli ammoin jo oppinut olemaan ilman omaa tahtoa

ja palvelemaan muita. Näin ollen ei mikään pidättänyt lähteviä.