III.

Kadun päässä vielä tuuli ja tie oli ummessa, mutta kylän sisällä oli

tyyni, lämmin ja iloista. Erään talon kohdalla haukkui koira, toisen

kohdalla seisattui ajavia katselemaan muudan nainen, joka oli jostakin

juossut takki korvissa. Keskeltä kylää kuului naisten laulua. Näytti

siltä kuin kylässä olisi ollut vähemmin sekä tuulta että lunta ja

kylmää.

-- Tämähän on Grishkino, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Niin on, -- vastasi Nikita.

Ja se olikin Grishkino. He olivat ajaneet harhaan vasemmalle noin

kahdeksan virstaa, mutta olivat kuitenkin tulleet lähemmäksi

määräpaikkaansa. Grishkinosta Gorjatskinoon oli noin viisi virstaa..

Keskellä kylää tuli heitä vastaan isokasvuinen mies, joka astui

keskitietä.

-- Kuka siinä ajaa? -- kysyi mies, pysäyttäen hevosta. Ja tunnettuaan

heti Wasili Andrejitshin, tarttui hän aisaan ja, kulettuaan haparoiden

sitä pitkin rekeen asti, istuutui pukille.

Se oli Wasili Andrejitshille tuttu mies Esa, joka oli sillä seudulla

tunnettu hevosvaras.

-- Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! -- kysyi Esa, joka

haisi kovasti viinalle.

-- Gorjatshkinoonhan se oli aikomus...

-- Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi

ajaa pitänyt.

-- Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, -- sanoi Wasili Andrejitsh

seisauttaen hevosta.

-- Nöyrä hevonenhan tämä on, -- sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen

tottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.

-- Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?

-- Eikä, välttämättä keritä pitää.

-- Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!

-- Kenkäs sitte? -- vastasi Nikita. -- Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies,

on ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.

-- Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja

sitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä

kääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.

-- Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? -- kysyi

Nikita.

-- Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko,

vastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie

lähtee.

Wasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.

-- Olisitte ennemmin yöksi jääneet! -- huusi Esa heidän jälkeensä.

Mutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta.

Viisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti

ajetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli

laannut satamasta.

Ajettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet

nuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien

pajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut

tauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja

ainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta

viittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.

Wasili Andrejitsh käänteli päätään ja tähysteli viittoja, vaan antoi

hevosen juosta, luottaen siihen. Eikä hevonen eksynytkään, vaan kulki

kääntyen milloin oikealle milloin vasemmalle sen mukaan kuin tunsi tien

jalkojensa alla tekevän mutkia. Sillä lailla näkyivät viitat aina

milloin oikealla, milloin vasemmalla, vaikka tuisku ja tuuli

yltyivätkin.

Näin ajoivat he kymmenen minuutin verran, kun hevosen edessä yht'äkkiä

näkyi jotakin mustaa, joka liikkui tuulen ajamassa viistossa

lumiverkossa. Ne oli muita samaa tietä ajavia. Rusko oli ehättänyt

heitä ja satutteli kavioillaan edessä kulkevien rekien kannaksiin.

-- Ajakaa sivu... ai... edellepäin! -- huudettiin reestä.

Wasili Andrejitsh lähti ajamaan sivu. Reessä istui kolme miestä ja

nainen. Ne näkyivät olevan juhlaväkeä. Yksi miehistä piiskasi hevosta

vitsalla. Toiset kaksi huitoivat käsillään ja huusivat jotakin. Nainen,

joka oli peitetty moniin vaatteisiin ja luminen, istui rauhallisesti

re'en perällä.

-- Keitä olette? -- huusi Wasili Andrejitsh.

Kuului epäselvä vastaus.

-- Keitä olette, sanon minä.

Yksi miehistä huusi jälleen minkä jaksoi, mutta sittenkään ei voinut

erottaa mitään, keitä he olivat.

-- Aja! Elä laske edelle!

-- Juhlaväkeä näkyvät olevan.

-- Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!

Reet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan

vieraat jäivät vähitellen jälelle.

Jonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain

juopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja

ylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja

väliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.

Tämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä,

ja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.

Nikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen

sitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.

-- Taaskaan ei ajeta oikein, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Mitenkä niin?

-- Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.

-- Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, -- vastasi Nikita lyhyesti,

nousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa

kävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas

näkyen, ja palasi vihdoin takaisin.

-- Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, -- sanoi hän istuutuen

rekeen.

Alkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.

-- Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä.

Tahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, -- sanoi Nikita.

-- Minnekäs sitte ajetaan? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Antaa hevosen kulkea, -- sanoi Nikita. -- Kylläpähän viepi perille.

Antakaa ohjat tänne!

Wasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen

käsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.

Nikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan

liikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen

alkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle

milloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella

korvalla.

-- Pitää olla ääneti, -- sanoi Nikita. -- Näetsen mitä tekee. Mene,

mene, minne tiedät! Noin, noin.

Alkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.

-- Sekös on viisas, -- jatkoi Nikita mielissään hevosesta.

Kirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.

Vaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan

tarvitse, virstan päähän aistitsee.

Eikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin

mustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat

silminnähtävästi taas saapuneet tielle.

-- Tämähän on taas sama Grishkino, -- sanoi Nikita yht'äkkiä.

Todella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi

lunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä

tuimasti tuulen pieksettävinä.

Taas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi,

lämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira

haukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.

Keskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja

seisautti portille.

-- Kutsuhan Taras ulos, -- huusi hän Nikitalle.

Nikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli

tanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.

-- Kuka siellä? -- kysyi ääni sisältä.

-- Kauppias Brehunov, -- vastasi Nikita. -- Käyhän ulos kotvaksi aikaa.

Ikkunasta poistuttiin sisällä ja parin minuutin perästä kuului, kuinka

tuvan kiinni jäätynyt ovi aukesi, sitte naksahti ulko-oven säppi ja

ovea pidellen, ett'ei sitä tuuli tempaisi, näyttäytyi sieltä vanha

valkopartainen mies, korkea lakki päässä ja lyhyt turkki valkoisen

pyhäpaidan päällä hartioilla, ja hänen jälessään nuorempi mies,

punainen mekko yllään ja nahkasaappaat jalassa.

-- Tehkää niin hyvin, -- sanoi ukko.

-- Me tässä on ajettu eksyksiin, -- sanoi Wasili Andrejitsh; -- oli

aikomus päästä Gorjatshkinoon, vaan nyt tänne teille jouduttiin. Täältä

kerran jo lähdettiin ja taas takaisin palattiin.

-- Vai niin eksyitte, -- sanoi vanhus. -- Pekka, mene porttia

aukaisemaan, -- kääntyi hän punamekkoisen nuoren miehen puoleen.

-- No, kyllä, -- vastasi mies iloisella äänellä ja juoksi porstuaan.

-- Ei me, veli kulta, yöksi jäädä, sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Minnekäs te nyt yöllä lähdette? Olkaa täällä huomiseksi.

-- Vallan mielellänikin olisin, vaan pitää lähteä.

-- Lämmitelkäähän sitte edes! Paraiksi samovaarin aikaan kerkisitte, --

sanoi ukko.

-- Lämmitellä kyllä voipi, -- sanoi Wasili Andrejitsh, -- pimeämpihän

ei kuitenkaan tule, kun kuukin nousee, vaan valoisampi. Käydään sitte

sisään lämmittelemään, Nikita.

-- Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, -- sanoi Nikita, joka oli

hyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille

kohmettuneita jäseniään oikomaan.

Wasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen

Pekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan,

liiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin

korkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat

asettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä

raaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen

kavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka

näkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti

haukkumaan vierasta.

Nikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä,

ett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät

itsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä

aikaa, kun sitoi kiinni hevosta.

-- Nyt se hyvä tulee, -- sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan.

-- Sekös yhä haukkuu! -- lisäsi hän koiralle. -- Ole jo tuossa, hölmö!

Herkiä! Itseäsi vaan vaivaat, -- sanoi hän. -- Eihän tässä varkaita

ole, vaan omia miehiä.

-- Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, --

sanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle

jääneen reen.

-- Mitenkä niin neuvonantajat? -- sanoi Nikita.

-- Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii,

haukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin

se merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että

rakas vieras tulee, jota pitää kestitä, -- puheli nuori mies.

Pekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan,

Paulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin

kuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita,

jotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.

-- No, just' niin se on, -- sanoi Nikita.

-- Tuli se maar' vilu tiellä? -- kysäisi Pekka.

-- Eipä tuo ilmankaan ole, -- sanoi Nikita. Ja he menivät pihan poikki

porstuan kautta tupaan.