Jalakset hiukkasen narahtivat, kun nöyrä orit vetäisi reen liikkeelle
ja lähti nopeasti polkemaan kylän tasaiseksi ajettua, jäätynyttä tietä.
-- Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, -- huudahti
Wasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa,
joka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. -- Minä sinut
opetan! Juokse äidin luo, nulikka!
Poika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte
juoksuun.
Siinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta
kuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että
tuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein
kokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi
huomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi
ja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin,
häämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko
ajan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun
hännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan
kauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.
-- Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, -- sanoi Wasili Andrejitsh
hevosestaan ylpeillen. -- Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa
tunnissa vei perille.
-- Mitäh?
-- Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.
-- Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.
He vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi
Nikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna,
että Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin
mahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen
päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle
epämiellyttävä.
Tuulen takia ei Nikita oikein kuullut isännän sanoja, vastasi niihin
välinpitämättömästi ja puhe kääntyi toiselle tolalle.
-- No, kevääksi kai ostat hevosen itsellesi? -- alkoi Wasili Andrejitsh
uudesta aineesta.
-- Taitaapa olla ostettava, -- vastasi Nikita, avaten kauhtanan
kaulusta ja kumartuen isäntään päin.
Tämä puhe nyt kiinnitti Nikitan mieltä ja hän tahtoi kuulla kaikki.
-- Poika on jo isoksi kasvanut, pitää itsensä kyntää eikä aina muilla
työt teettää, -- sanoi hän.
-- Ka, osta minulta ruuna, paljoa en siitä pyydä, huusi Wasili
Andrejitsh innostuneena, kun pääsi puhumaan mieliaineestaan,
hevoskaupoista.
-- Tai jos viisitoista ruplaa annatte, niin hevostorilta ostan, --
sanoi Nikita, joka tiesi, että Wasili Andrejitshin tarjoamasta
hevosesta korkein hinta oli seitsemän ruplaa, vaan että Wasili
Andrejitsh, jos sen hänelle myöpi, laskee siitä kaksikymmentä viisi, ja
hän siten puoleen vuoteen ei saa häneltä rahaa irti.
-- Se on hyvä hevonen. Ja minä toivon sinulle samaa, kuin itselleni.
Omantunnon mukaan teen. Brehunov ei tee vääryyttä kellekään ihmiselle.
Vaikka omani menköön, mutta muiden tavoin en tee. Rehellisesti kaikki,
-- huusi hän kuin ainakin kauppoja tehdessään. -- Se on oikea hevonen.
-- On maar', -- sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei
maksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti
hänen korvansa ja kasvonsa.
Noin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi
Nikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.
Hän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja
hänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.
-- Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? -- kysyi Wasili
Andrejitsh.
Karamyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin
puolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta
vähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen
peittyneitä.
Nikita mietti hetkisen.
-- Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, -- vastasi hän.
-- Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan
eksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki
mieli ajaa suoraan.
-- Kuinka tahdotte, -- sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.
Niin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan
verran, käänsi hän vasemmalle.
Käänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi
sataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja
puhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.
Ääneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili
Andrejitsh sanoi jotakin.
-- Mitä? -- kysyi Nikita, silmiään aukaisten.
Wasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin
toiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli
märkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.
-- Mikä nyt on, hä? -- uudisti Nikita kysymyksensä.
-- Hä, hä, -- matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. -- Viittoja ei
näy! Varmaan ollaan eksytty.
-- Seis sitte, niin katsastan tietä, -- sanoi Nikita, hyppäsi keveästi
reestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle,
jossa istui.
Sinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä
yleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan
saappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla,
mutta tietä ei ollut missään.
-- No? -- sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.
-- Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.
-- Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, -- sanoi
Wasili Andrejitsh.
Nikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta.
Käveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen
päältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.
-- Oikealle pitää ajaa, -- sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei
ollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli
yhä.
-- Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, -- sanoi
Nikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? -- sanoi hän
osottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.
Wasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. --
Mikä nyt? -- kysyi hän.
-- Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!
-- Valehtelet! -- sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan
toista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.
-- Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, -- sanoi Nikita. --
Reen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia
läjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.
-- Katos, minne eksyttiin! -- sanoi Wasili Andrejitsh. -- Mitenkäs nyt
sitte?
-- Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte
tullaan, -- sanoi Nikita.
Wasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli
sanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat
kasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin
pelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä
valkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja
tuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet
alamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat
seisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat
olivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui
käyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi
pidättää, mutta Nikita huusi hänelle.
-- Mitä siinä pitelee! Kun tartuttiin, niin ylös pitää päästä -- No,
hevonen, no, no! -- huusi hän iloisella äänellä hevoselle, hypäten ulos
reestä ja upoten itse ojaan. Hevonen tempaisi ja pääsi kohta ylös
kovalle penkereelle. Siinä oli näköjään kaivos.
-- Missäs sitä sitte ollaan? -- sanoi Wasili Andrejitsh.
-- Kohtapahan nähdään! -- vastasi Nikita. -- No, ala mennä!
Jonnekinpahan tästä tullaan.
-- Eikös tuo liene Gorjatshkinin metsää? -- sanoi Wasili Andrejitsh,
osottaen jotakin mustaa, joka häämöitti heidän edessään.
-- Jahka likelle päästään, niin nähdään, mikä metsä se on, -- sanoi
Nikita. Nikita näki, että sieltä päin lenteli soikeita pajun lehtiä, ja
tiesi, ett'ei se ollut metsää, vaan ihmisasunto, vaikka ei tahtonut
sanoa. Ja todenperään. Eivät olleet ajaneet vielä kymmentä syltä
ojasta, niin jo heidän edessään häämöitti puita ja kuului omituista,
uutta alakuloista ääntä. Nikita oli arvannut oikein: se ei ollut
metsää, vaan rivi korkeita pajupensaita, joissa siellä täällä räpytteli
muutamia lehtiä. Pajut näköjään kasvoivat riihen luona olevan ojan
varrella. Tultuaan tuulessa alakuloisesti valittavien pajupensaiden
luo, nousi hevonen yht'äkkiä ensin etujaloillaan rekeä korkeammalle,
sitte takajaloillaan eikä uponnut enää polviin saakka lumeen. Siinä oli
tie.
-- Nyt sitä tultiin, -- sanoi Nikita, -- vaan tiesi minne.
Hevonen juoksi hairahtumatta umpeen tuiskunnutta tietä pitkin, eivätkä
he olleet ajaneet vielä neljääkymmentä syltä, kun näkyi riihen aita,
josta lakkaamatta tuiskusi lunta. Riihen toisella puolen kääntyi tie
myötätuuleen ja he ajoivat kinokseen. Mutta edessäpäin näkyi kuja
kahden talon välissä, niin että kinos sen tautta näköjään oli
muodostunut tielle ja oli ajettava yli. Ja niin olikin. Kun he olivat
ajaneet nietoksen yli, tulivat he tielle. Takapihalla riippui nuoralla
kuivamassa jäätyneitä liinavaatteita, joita tuuli vihaisesti reposteli.
Kovimmin häilyi siinä valkoinen paita, ankarasti hihojaan viuhtoen. --
Katos akkoja, kun laiskuudessaan pyhäksikään eivät ole vaatteita pois
korjanneet, -- sanoi Nikita, katsellessaan kuivamassa olevia vaatteita.