I.

Se tapahtui 70-luvulla, talvella, Nikolainpäivän jälkeisenä päivänä.

Pitäjäässä oli juhla ja kauppias Wasili Andrejitsh Brehunov, majatalon

pitäjä, ei voinut olla poikessa, hänen kun kirkonisäntänä piti olla

kirkossa ja sitte kotona ottaa vastaan ja kestitä sukulaisia ja

tuttavia. Mutta niin pian kuin viimeiset vieraat olivat lähteneet pois,

alkoi Wasili Andrejitsh heti hankkiutua matkalle naapuriin kartanon

omistajan luo, jonka kanssa jo kauan oli eräästä metsästä kauppaa

hieronut. Wasili Andrejitsh teki kiirettä, ett'ei kaupungin

kauppamiehet kerkiäisi ennen häntä tehdä tuota edullista kauppaa. Nuori

kartanon herra pyysi metsästä kymmenen tuhatta ruplaa sen tautta vaan,

että Wasili Andrejitsh tarjosi siitä seitsemän. Metsän oikeasta arvosta

oli se kuitenkin ainoastaan kolmas osa, Wasili Andrejitsh olisi ehkä

tinkinyt vieläkin enemmän hinnasta, sillä metsä oli hänen piirissään ja

hänen ja muiden maakauppiaitten kesken oli jo ammoin olemassa semmoinen

järjestys, ett'ei toinen kauppias korottanut hintaa toisen piirissä;

mutta hän tiesi, että muita metsänostajia oli aikeessa mennä kauppaa

hieromaan Gorjatshkinin metsästä, ja hän päätti heti lähteä ja lopettaa

asia kartanon herran kanssa. Ja sen tautta hän, niinpian kuin juhla oli

ohi, otti arkustaan 700 ruplaa, lisäsi niihin huostassaan olevia kirkon

rahoja 2,300, jotta kaikkiaan oli 3,000 ruplaa, ja ne tarkkaan

luettuaan ja pantuaan lompakkoon oli valmis lähtemään.

Renki Nikita, ainoa Wasili Andrejitshin rengeistä, joka sinä päivänä ei

ollut humalassa, juoksi hevosta valjastamaan. Nikita sen tautta ei

ollut humalassa sinä päivänä, että hän oli juoppo ja nyt paastosta

asti, jota ennen oli viinaan menettänyt sekä takkinsa että saappaansa,

oli vannomalla päättänyt olla juomatta eikä juonutkaan toista

kuukautta. Silläkään kertaa hän ei juonut, vaikka juhlan ensimmäisinä

päivinä viljanaan vuotava viina siihen häntä kovasti viettelikin.

Nikita oli viidenkymmenen vanha mies, naapurikylästä kotoisin. Hän ei

ollut oma isäntänsä, niinkuin hänestä sanottiin, vaan suurimman osan

elämästään hän oli ollut palveluksessa muilla. Joka paikassa pidettiin

häntä arvossa hänen työteliäisyytensä, sukkeluutensa ja voimansa

tähden, pääasiallisesti kuitenkin hänen hyvän, miellyttävän luonteensa

tähden; mutta ei missään hän pysynyt kauempaa aikaa, sillä pari kertaa

vuodessa, jopa välistä useamminkin, hän juopotteli ja silloin sitä

paitsi menetti viinaan kaikki päältään ja kävi raivoisaksi ja

toraisaksi. Wasili Andrejitshkin oli jo muutamia kertoja ajanut hänet

luotaan, mutta ottanut sitte taas takaisin, sillä hän piti arvossa

hänen rehellisyyttään, rakkauttaan eläimiä kohtaan ja ennen kaikkea

vähäpalkkaisuuttaan. Wasili Andrejitsh ei maksanut Nikitalle 80 ruplaa

palkkaa, minkä sellaisen rengin olisi pitänyt saada, vaan noin 40,

jotka antoi hänelle ilman tiliä, vähinerin, ja enimmäkseen tavarassa

kalliista hinnasta puodista eikä rahassa.

Nikitan vaimo, Martta, reima muija, joka ennen oli ollut kaunis nainen,

emännöitsi kotona kasvavan pojan ja kahden tytön kanssa. Nikitaa hän ei

pyytänytkään luoksensa asumaan ensiksikin sentähden, että jo 20 vuotta

eli erään tynnyrintekijän, toisesta kylästä olevan miehen kanssa, joka

majaili samassa talossa, ja toiseksi sentähden, että hän, vaikka

kohtelikin miestään, miten tahtoi, kun tämä oli selvänä, pelkäsi häntä

kuin tulta, kuin hän oli humalapäissään. Nikita oli näet kerran, kun

oli kotona juonut päihinsä, luultavasti kostaakseen vaimolleen kaiken

selvänä kärsineen nöyrtymisensä, murtanut auki hänen kirstunsa, ottanut

sieltä kaikki hänen kalliimmat koristeensa ja kirveellä hakkuupölkyllä

pieniksi pirstaleiksi paloitellut kaikki hänen röijynsä ja hameensa.

Koko Nikitan ansaitsema palkka annettiin hänen vaimolleen eikä Nikita

ollenkaan pannut sitä vastaan. Niinpä nytkin Martta paria päivää ennen

pyhää tuli Wasili Andrejitshin luo ja otti häneltä vehnäjauhoja, teetä,

sokeria ja pullollisen viinaa, kaikkiaan kolmella ruplalla, sekä vielä

viisi ruplaa rahassa. Tästä kaikesta hän vielä kiitti, niinkuin

mistäkin hyvästä työstä, vaikka Wasili Andrejitshin vähintäin olisi

ollut 20 ruplaa maksettava.

-- Ollaankos me sinun kanssasi mitä sopimusta tehty? -- sanoi Wasili

Andrejitsh tavallisesti Nikitalle. -- Kun tarvitset, niin ota,

sittepähän sen taas työllä ansaitset. Eikä minun luonani tehdä niinkuin

muualla, että saat palkkaa ja tiliä odottaa ja vielä palkasta

rangaistukseksi osa poisluetaan. Täällä käypi kaikki rehellisesti. Sinä

kun minulla palvelet, niin en minäkään sinua jätä. Kun hätä tulee, niin

minä kyllä päästän. -- Ja näin puhuessaan Wasili Andrejitsh oli ihan

vakuutettu, että hän oli Nikitan hyväntekijä. Osasipa hän niin varmasti

sen sanoa, että kaikki, Nikitasta alkaen, myönsivät hänen haastavan

oikein.

-- Ka, ymmärränhän minä sen, Wasili Andrejitsh, ja palvelenhan minä

teitä kuin omaa isääni, parastani koetan, varsin hyvin sen ymmärrän, --

vastasi Nikita, varsin hyvin ymmärtäen, että Wasili Andrejitsh petti

häntä, mutta samalla tuntien, ett'ei ollut koettelemistakaan selvitellä

laskujaan, vaan että piti elää siinä niin kauan kuin ei toista paikkaa

ollut ja ottaa mitä annettiin.

Saatuaan isännän käskyn valjastaa hevosen, lähti Nikita nyt, niinkuin

ainakin, iloisesti ja mielellään, astuen reippaasti ja kevyesti hanhen

tavoin käyvillä jaloillaan, liiteriin, otti sieltä naulasta tupsukkaat

suitset ja niitä helisytellen meni sulettuun talliin, jossa seisoi

erillään se hevonen, jonka isäntä oli käskenyt valjastaa.

-- Vai tuli jo sinun ikävä, tuhmuri? -- puheli Nikita vastatessaan

hirnahtamiseen, jolla häntä tervehti keskikokoinen, nöyrä, hiukan

matalalanteinen, tummanruskea orit, joka seisoi yksin tallissa. -- No,

no! Vielä tuossa kerkiät, annahan kun ensin juotan sinua, hölmö, --

puhutteli hän hevosta aivan kuin ymmärtäväistä olentoa ja,

pyyhkäistyään takin liepeellä hevosen pölyistä, keskeltä uurteelle

lihavoittunutta selkää, pani sen kauniisen, nuoreen päähän suitset,

korjasi korvia ja tupsua ja, riimun heitettyään, meni juottamaan.

Varovasti astuttuaan ulos tallista alkoi Rusko tepastella ja vikuroida,

ollen potkaisevinaan takajalallaan Nikitaa, joka hänen kanssaan kilvan

kaivolle juoksi.

-- Kujeile, kujeile, veitikka! -- puheli Nikita, joka tiesi, miten

varovasti Rusko heitteli takajalkaansa sillä ainoastaan koskettaakseen

hänen turkkiaan eikä potkaistakseen, ja joka hyvin rakasti tätä hevosen

kujetta.

Juotuaan kylmää vettä hevonen vähän aikaa seisoi, puhalsi, liikutellen

märkiä huuliaan, joiden karvoista tippui sankoon kimaltelevia

pisaroita, ja kuorsahti.

-- Kun et tahdo, niin ole ilman, sittepähän sen tiedän; eläkä enää

pyydäkään, -- sanoi Nikita ihan vakavasti ja tarkkaan selitellen

Ruskolle, mitä teki. Ja taas juoksi hän liiterin luo, suitsista vetäen

potkivaa ja pelmuavaa iloista nuorta hevosta.

Muita renkejä ei siinä ollut. Oli vaan muudan vieras, keittäjättären

mies, joka oli tullut sinne pyhänä käymään.

-- Menehän, hyvä mies, kysymään, -- sanoi Nikita hänelle, -- minkä

re'en käskee panemaan, suuren vai pienen?

Mies meni taloon ja palasi kohta takaisin ilmoittaen, että käskettiin

panemaan pieni reki. Nikita oli sillä välin jo pannut valjaat hevosen

selkään, kiinnittänyt setolkan ja, kantaen toisella kädellään

köykäistä, maalattua vempelettä, toisella taluttaen hevosta, astui

liiterissä olevan kahden re'en luo.

-- Pannaan pieni sitte, -- sanoi hän ja talutti aisoihin viisaan

hevosen, joka koko ajan kujeili ja oli häntä puraisevinaan. Ja vieraan

miehen auttaessa alkoi hän valjastaa.

Kun kaikki jo oli melkein valmiina ja ohjakset vaan vielä olivat kiinni

pantavat, niin Nikita lähetti vieraan miehen hakemaan liiteristä olkia

ja aitasta säkkivaatteen.

-- Kas niin! No, elä pönkyttele! -- sanoi Nikita, painellen rekeen

vieraan miehen tuomia tuoreita olkia. Ja nyt anna vaate, niin

peitetään. Kas noin, nyt se hyvä tulee, -- sanoi hän, peitellen olkia

ja tukkien niitä joka taholta istuimen ympäri.

-- Suur' kiitos, hyvä mies, sanoi Nikita miehelle, kahden käypi aina

sukkelammin. -- Ja selvitettyään ohjakset, istuutui Nikita pukille ja

antoi lähtemään pyrkivän hyväluontoisen hevosen juosta pihan portille.

-- Nikita kulta, Nikita hoi! -- huusi hänen jälkeensä, juosten

kiireesti ulos talosta, seitsenvuotias poika, jolla oli päällään lyhyt

musta turkki, jalassa valkoiset vilttisaappaat ja päässä karvalakki. --

Ota minut istumaan! pyysi hän lapsen äänellä, pannen juostessaan

turkkinsa nappeja kiinni.

-- No, no, tule, kultaseni, -- sanoi Nikita, seisautti hevosen, otti

talon ilosta loistavan pojan rekeen ja ajoi ulos tielle.

Kello kävi kolmatta. Oli pakkanen, -- noin 10 astetta, pilvinen ja

tuulinen ilma. Pihalla tuntui tyyneltä, mutta maantiellä puhalteli kova

tuuli. Naapuritalon liiterin katolta tuiskusi kuin lakaisemalla lunta

ja nurkassa, saunan luonna, pyöritteli pyry. Tuskin oli Nikita ajanut

ulos ja kääntänyt hevosen portaiden eteen, kun Wasili Andrejitshkin,

paperossi hampaissa ja lammasnahka-turkissa, joka oli kovaan ja alas

vyöllä vyötetty, astui eteisestä kuistiin, jonka lumiseksi tallattu

lattia vingahteli hänen vilttisaappaittensa alla, ja seisattui

korjaamaan turkkinsa kaulusta. Kauluksen käret hän käänsi sisäänpäin

molemmin puolin punakkaita ja, paitsi viiksiä, sileiksi ajettuja

kasvojaan, ett'ei nahka kastuisi hengittämisestä.

-- Katsos vekkulia, kun jo siihen kerkisi! -- sanoi hän, nähtyään

poikansa istuvan re'essä ja vetäen suunsa nauruun niin, että hänen

valkoiset hampaansa näkyivät, Wasili Andrejitsh oli maistellut

vieraiden kanssa, ja oli sen tähden tavallista enemmän tyytyväinen

kaikkeen, mikä oli hänen omaansa, ja kaikkeen, mitä hän teki. Hänen

kalpea ja laiha vaimonsa, joka oli raskaana ja jonka pää hartioita

myöten oli villahuiviin kääritty niin, että vaan silmät näkyivät, oli

tullut saattamaan ja seisoi hänen takanaan eteisessä.

-- Ottaisit toden perään Nikitan mukaan, -- sanoi hän, arasti astuen

oven takaa esiin. Wasili Andrejitsh ei vastannut mitään, vaan sylkäisi.

-- Rahoja viet, -- jatkoi hänen vaimonsa samaan valittavaan nuottiin.

-- Ja jos vielä Jumalan ilma tulee. Todenperään.

-- Niinkuin en minä tietä tuntisi, vai, että aina pitää saattaja mukana

olla? -- sanoi Wasili Andrejitsh samalla luonnottomalla äänen painolla,

jolla hän tavallisesti puhutteli ostajia ja myyjiä, nähtävästi ihaellen

omaa puhettaan.

-- Ota nyt todenperään. Rukoilen sinua Jumalan tähden! -- sanoi vaimo

uudelleen, kiertäen huivinsa toiselle puolelle.

-- Sekös nyt kiusaa!... Minnekä minä hänet otan?

-- Wasili Andrejitsh, minä kyllä olen valmis lähtemään, -- sanoi Nikita

iloisesti. -- Kunhan vaan hevosille ruokaa antaisivat poissa ollessani

-- lisäsi hän kääntyen emäntään päin.

-- Kyllä minä pidän huolen, Nikita hyvä, Simon käsken antamaan, --

sanoi emäntä.

-- No, lähdenkö minä sitte, Wasili Andrejitsh, vai? -- sanoi Nikita

odotellen.

-- Näkyy pitävän eukon mieltä noudattaa. Vaan jos lähteäksesi, niin

mene ja pane lämpimämpi kauhtana päällesi, -- sanoi Wasili Andrejitsh,

jälleen hymyillen ja vilkuttaen silmää, katsellessaan Nikitan

kainaloista, selästä ja liepeistä repeytynyttä, likaista ja jos

jossakin hyvässä ollutta turkkia.

-- Kuulehan, mieshyvä, tulehan pitelemään hevosta! -- huusi Nikita

samalle vieraalle miehelle.

-- Minä itse, minä pitelen! -- sanoi poika, ottaen palelevat, punaiset

kätensä taskuista ja tarttuen kylmiin nahkaisiin ohjaksiin.

-- Vaan elä kauan kauhtanaasi laittele! Joutuun! huusi Wasili

Andrejitsh, ilkkuillen Nikitalle.

-- Tuossa tuokiossa olen valmis, Wasili Andrejitsh, -- sanoi Nikita ja

juoksi, paikatut ja likaiset saappaan käret sisäänpäin käännettyinä,

pihan poikki tupaan.

-- Lennätä pian, Arinushka, uunilta takkini, isännän kanssa lähteä

pitää! -- sanoi Nikita, tullen tupaan ja siepaten vyön naulasta.

Piika, joka oli maannut päivällisen jälkeen ja nyt asetti samovaarin

kiehumaan, tuli Nikitan kiireestä iloiseksi ja otti sukkelaan uunilta

hänen siellä kuivaneen, huonohkon, kuluneen kauhtanansa, puisteli ja

pehmitteli sitä.

-- Nytkös tulee hyvä isännän kanssa ajella, -- sanoi Nikita

keittäjättärelle, sillä hyvänsävyisestä kohteliaisuudesta lausui hän

aina jotakin sille, jonka kanssa jäi kahden kesken. Ja kiertäen

vyötäisiensä ympäri kapean, kuluneen vyön, veti hän sisäänpäin

muutenkin laihan mahansa ja kiristi vyön niin kovaan, kuin suinkin

jaksoi.

-- Kas niin, -- sanoi hän sen jälkeen, ei enää keittäjättärelle, vaan

vyölle, jonka päitä hän tuppaili vyön ja turkin väliin. -- Nyt et pääse

ulos hyppäämään! -- ja hartioitaan kohoutettuaan, jotta olisi väljempi

käsivarsissa, puki hän kauhtanan päällepäin, sitäkin selästä ja

kainaloista avarammaksi korjaillen, ja otti hyllyltä rukkaset. No, nyt

on hyvä.

-- Panisit e'es toiset jalkineet, Nikita, -- sanoi keittäjätär, -- kun

ovat saappaasi noin huonot.

Nikita seisattui, ikäänkuin jotakin muistettuaan.

-- Pitäisipä panna... Vaan välttäähän se näinkin; eihän tuo oo pitkä

matka! Ja hän juoksi ulos pihalle.

-- Eiköhän sun tule kylmä, Nikita hyvä? -- kysäisi emäntä, kun hän tuli

re'en luo.

-- Vielä mitä, lämminhän täss' on kovin, -- vastasi Nikita, korjaillen

olkia re'en sevässä, niillä jalkojaan peittääkseen ja pistäen piiskan

olkien alle, se kun oli tarpeeton nöyrälle hevoselle.

Wasili Andrejitsh istui jo re'essä, jonka kuperan perän hän kaksine

turkkineen milt'ei yksin täytti, tarttui heti ohjiin ja antoi mennä.

Kun hevonen jo oli liikkeessä hyppäsi Nikita vasemmalta etupuolelle ja

jätti toisen jalkansa re'estä ulos.