niin kyllä taitaa olla'ki. Revontulet ovat kotosia maan perä'äärissä,
harvon eteläisimmillä mailla nähtäviä. Eräs matkustaja, joka kauan
kulkeissansa Wenäjän maan pohjasääriä, usein oli ruianpaloa likempätä
tutkinut, lausuu siitä seuraavalla tavalla. "Se lähtee, sanoo hän,
erityisistä loistavista patsahista, jotka melkein yhtä haavaa nousevat
sekä pohjasesta että luotehesta ja pian leviävät, kunne'ka peittävät
suuren osan taivaasta valollansa. Werrattoman vikevästi leimahtelevat
yhdestä kohti toiseen, vihdoin keskitaivaalle saati yleten. Siinä
yhdistyvät tulikuohut ja valasevat koko taivaan, jotta näyttää,
kun olisi suuri summaton kiiltävä, loistava peite eteen levitetty.
Werrattoman kaunis on tämä näkö; kauniimpata tuskin voit ajatella'kan,
saati sanoilla mainita. Et kuitenkaan oudokselta taida ilman
hämmästymättä tätä uutta ihanuutta silmäillä, sillä sitä seuraa väkevä
suhina, jyry ja tohina, jotta on, kun kuulisit yhä kerkiämiseen suuria
rakettiloita taikka muita ruuti poltteita uudistellen sytyteltävän
ja ilmaan lennäteltävän. Tämän ihmeellisen taivaspalon perästä tulee
tavallisesti pohjasemmissa maissa pouta ja tyyni sää; ken tiesi jos
sentähden ei koko ruianpalo tulle ilmassa häälymistä höyryistä, jotka
tällä tavalla menettävät liekkeensä ja sitte alasputoavat."
Saksassa ja sitäi eteleläisemmissä maissa, esimerkiksi Italiassa,
ruianpalo harvon nähdään, jos ei nouse kovin korkialle taivaslaelle.
Sentähden ovatki muutamat luonnon tutkiat kieltäneet sillä mitänä
erityistä ääntä eli suhinaa seurassa olevan, joka kyllä täältä
Pohjosesta ei taida'kän sinne kuulua. Jopa oudommaksi katsotaan
ruianpaloa Eteläsuomessaki, enkä muista sielläkän sen suhinaa ni
konsa kuulleeni. Waan maamme Pohjosissa äärissä on ruianpalo hyvinki
tavallinen näkö. Hyvin se siellä myös valasee ja auttaa muuten pimeinä
talvisina öinä näkemään. Etelästä maaperää kohti, maan keskustienuasta
ja sen eteläpuolisesta välitienuasta ylitultua, taasen tavataan
sama palo taivaalla, jota, jos tätä meillä näkyväistä ruianpaloa
sopivammalla nimellä sanoisimma pohjaspaloksi, sitä hyvin voisi
eteläpaloksi nimittää. Montaki arvelua on näiden taivaspalojen syystä
ja laadusta oppineitten keskellä ollut. Uskottavimmasti ne kuitenki
alkunsa saavat lieke'aineesta, joka runsaammasti maan äärimmäisiin
seutuhin keräytyki ja siellä harvon ukonilmatse purkautuu taikka muulla
tavalla maan sisähän johdatetaan, liionki kehnoja johdattajia ollen
jään ja lumen, joilla maa peräseuduillaan yhtäläiseen katetaan.
Tulipalloista.
Toisinaan nähdään pallokkaisia, ehkä harvon täysiymmyrkäisiä,
erisuurusia, kiiltäväpurstosia, tulisia harkkoja halki ilman
kiidähtävän, sitte maahan putoaman ja hirmiällä räjähyksellä särkymän.
Ennen vanhaan pidettiin niitä jotai onnettomuutta aavistavina
ja kutsuttiin tulisiksi eli lentäviksi traakeiksi. Siinä, jossa
alaspudonneinna särkyvät, tavataan suurempia eli pienempiä kivikiskoja,
jotka päällyspuolin jollai kuonalla katetulta sisältä löytään olevan
monenki-laatuista mineraalia. Selkiästi havataan näiden tulessa
olleen ja pudottuaan usein löytään kyynärän eli enemmän maansisähän
työntyneinä. Mainittava asia on, että jos missä maanpaikassa
tahansa näitä kiviä tarkemmin tutkitaan, niissä aina löyttiin yksiä
aineita, rautaa, rikkiä, talkkia, hiekettä ja muita semmoisia, eikä
koskan toisessa paikassa, mitä ei toisessaki, vaikka kyllä otettiin
eriajoillaki pudonneita kiviä tutkittavaksi.
Muinen ei vähintäkän tietty, mistä nämät kivet olisivat peräsin.
Sitte ruvettiin arvelemaan, olevan niiden kuun tulivuorista ilmaan
viskotuita, maahan sinkoamia. Uskottavampi on kuitenki, mitä näkyjään
enimmät luonnontutkiat päättavätki, niiden itsessä ilmassa syntyvän,
siinä aikansa häälyvän, sille maata likemmäksi joutuen alas putoavan
ja vikevällä vauhdilla pudotessaan kuumuvan. Samalainen taitaa
vielä nykysinäki aikoina kummaksi katsotun kivisateen syy olla. Ja
miksipä kyllä ei voisiki erityisiä kiviä ilmassa syntyä — päättävätpä
luonnontutkiat kokonaisia maitaki aika ajalta uudelleen ilman
avaruudessa sikiävän ja entisten keralla määrätyitä teitä ja piirejänsä
samoamaan lähtevän.
Tähtilennoista.
Sees iltoina näemmä usein, kun lähtisi tähti sialtansa ja putoaisi
maahan. Sitä luultiin ennen öljysekasista eli muista ilmassa syttyvistä
höyryistä tulevan. Todenmuotosempi on kuitenki lentotähtien yhtä laatua
olevan, kun tulipalojenki. Waan kaikki, mitä tästä aineesta voisimmaki
lausua, on vielä pelkkää arvelemista, ei tiettyä totuutta.
Wesikaaresta.
Kaikki juorut vesikaaresta, kun olisi joku eränen kapine, onsi sisältä,
hopia eli kultakannut päissä, jolla ukkonen joisi vettä meristä,
järvistä, lampiloista, joista eli hetteistä — ja jonkatähden vesikaarta
myös ukonkaareksi toisella nimellä sanotaanki — ne kaikki ovat tyhjiä,
joutavia lastenloruja. Wesikaari ei ole mikänä suuri kumma, vaan hyvin
älyttämä luonnollinen asia, joka tulee auringon säteiten taitusta
sadepisaroita kohti ja joka sentähden ei ilmau'kan, paitsi missä
samalla ajalla sataa ja päivä paistaa. Siitä ei kuitenkan seuraa, että
aina näkisimmä päivänki paistavan, kussa näemmä vesikaaren, sillä
päivä kyllä voipi lähettää säteensä ylös ilmaan sadetta kohti, vaan
sillä paikalla, kussa itset olevina, näkymätön olla. Myös havatsemma
vesikaarta katsellessa itsemme aina olevan päivän puolella kaarta
taikka molempain välissä ja että muuttuessamme johonkuhun toiseen
paikkaan, kaariki sitä myöten muutteleksen taikka peräti katoaa; että
päivän korkiammalla ollessa kaari on matalammalla, vaan alempana
ollessa päivän, kaari korkiammalla. Syy näihin kaikkiin ilmestöihin
on jo sanottu, nimittäin päiväsäteitten taittu vesipisaroita kohti
sateessa. Auringon säteet kun joutuvat hienommasta liikkumasta aineesta
paksumpaan eli paksummasta hienompaan, ilmasta esimerkiksi veteen
eli vedestä ilmaan, eivät mene suoraan, vaan tekevät pienen polven
rajapaikalla. Tätä kyllä merkillistä säteitten polveumista siitä
sädepolveksi sanotaanki. Sitä myöten kun säteet taittuvat terävämpiin
eli tylsempiin polviin ilmautuvat seuraavata seitsemän vesikaaren
haamua. Suoraan juokseva, taittumaton sade saattaa valkian haamun,
vaan muut taittuvat säteet sitä myöten, kuten aina enemmin ja enemmin
taittuvat, ensiksi punasen, sitte helävän, keltasen, vehriän, sinisen,
muservan ja punasinisen, joka viimminen onki se haamu, ku ilmautuu
säteen enimmästi suorasta poikettua.
Ei kuitenkan kaikitse auringon paistoissa ja sataessa vesikään näy,
ainoastaan sillon, koska sadepisarat kumoavat aurinkoa vasten kun
seinän, johon auringon säteet paistavat. Ei kyllä pysähdy'kän pisarat
paikallansa, vaan alasputoavat ja palkitaan uusilta kerkiämiseen, joka
juuri tekee saman asian, kun jos olisivat yhdet pisarat paikallaan
pysyväiset. Niinpä kehrätessäki et näe välipaikkoja kehrärattaassa,
vaan yhden jotkottoman pyörän. Jos auringon vastanen pilvi ei satu yli
taivaan olemaan, niin katkeaa kaari ja näkyy niin monena palasena,
kun pilvilonkkiaki. Usein näet yhden vesikaaren päällä toisen vielä
suuremman, vaan tummemmilla haamuilla, kun alimmainen. Koskihouruilla,
pyörivillä vesirattailla ja ylehensä, missä vesipisaroita
seinäntapasesti tulee tihiämmässä aurinkoa vasten olemaan, näet
samanlaisen komian, ihanan, haamukuvaelman, kun vesikaaressa
taivaallaki.
Auringon ja Kuun Kehistä.
Neki tulevat säde'taitusta, ei kuitenkan kirkkaasti läpikuultavissa
vesipisaroissa, vaan niissä vesihöyryistä syntyneissä jääneulasissa,
joita usein asuskelee ilman ylimmäisissä äärissä. Paljas höyry
matkaansaattaa samanlaisen kumouksen, jos esimerkiksi pidät palavan
kynttilän kiehuvasta vedestä nousevissa höyryissä. Kokonaan toista
laatua ovat auringon ja kuun sapet, joita myös toisinaan taivaalla
nähdään ja jotka ovat ikäskun varjokuvia auringosta ja kuusta.
Uskottava on näissäki muodoksissa yhtenä syynä olevan ilmassa löytyvien
jääneulasien ja toisena on epäilemättä auringosta ja kuusta lähtevät
säteet, jotka näiden kalvoa vasten taittuen, siinä kuvaavat itsen
kuun ja auringon levyen. Päivänsappia on seitsemiäki yhdellä kerralla
havattu.
Oulusta Elokuun 5:nä päiväna, vuonna 1837.
Kertomuksesaan Suomenkielisistä Sanoma-Lehistä, tämän Kuun Mehiläisesä,
mainittee R. Tiilonen tietävänsä, kutka alusta aikain ovat toimittaneet
Oulun Wiikko-Sanomia; mutta kun niiden Toimitttajat eivät ole tahtoneet
tulla Yhteiselle Kansalle tutuiksi, eivätkä koskaan painattaneet
nimejänsä mainittuin toimitustensa alle, niin ovat nimitetyn
Kertomuksen Lukiat, täällä Pohjan perällä, imehelleet, mistä sen
kirjoittaja on saman tietonsa saanut, eivätkä voi he uskoa muuta, kuin
että se on tuulelta tullut, josta muueki erehyksen alaiset ilmoitukset
maailmasa syntynsä saavat. — Sillä hyvä: — Kertomuksesa Oulun W.
Sanomain Latelioista on erehys; — mutta se saapi jäädä semmosekseen;
sillä sen oikasemalla rikottaisiin mainittuin Sanomain sekä entisten,
että nykyisten Toimittajain mieli.
Muuan Mehiläisen Lukioista.
Tarina Ketusta ja Hukasta.
[Kylmäsalmen kylättä Kiannalta kirjttettu ja tähän yksillä sanoilla
pantu.]
Kettu miehen näki siikoja vetävän, rekehensä panevan, kotiin lähtevän.
Juoksi eellä, nakkausi tiellä kuolleeksi. Mies tulee, näkee, nostaa
siikojen päälle rekehensä, niin lähtee jälessänsä kotiin vetää
jytyttämään. Kettu siitä siiat metsään luopi, jo tuntee mies kuormansa
keviämmäksi, katsahtaa taaksensa, siinä samassa kettu reestä metsään,
yksi ainua siika miehellä enää reessä. Mies hänelle ei voi mitänä,
siiat kanssa poissa, pahoilla mielin lähtee kotia. Kettu siikansa
yhteen läjään kerää, tulee susi paikalle, näkee ketulla siikaläjän,
kysäsee: "mistä sinä niitä siikoja saat?" "Saa niitä, kun pyytää,"
vastasi kettu. "Millä keinolla niitä pyyetään?" — "Menet tuonne Ilmolan
avennolle, kun hyvin kiiluvaisia taivaalla näkyy, pistät häntäsi
veteen, piät siinä yön seuvun, niin sihen siikoja tarttuu, sitte
nostat jäälle ja korjaat kotiisi; sillä tavalla niitä pyyttään." —
Meni susi, teki, kun kettu oli neuonut. Aamulla kettu Ilmolan emännän
luoksi: "susi aventosi porkkaa." Heitti kirnuntansa emäntä, juoksi
mäntä käessä avennolle, suelle hätä, jo häntä katkesi, kun oli jäähän
kylmettynyt. Kettu sillä ajalla voin kirnusta söi ja juoksi irvistellen
pois, kun näki emännän jälle tulevan. Metässä taasen tapasi suen kovin
suuttuneena, kun jo toki arvasiki itsensä ketulta vietellyksi. Kun toki
ei tohtinunnakan sutta vastaan ruveta, niin piti pakoon lähteä. Wiimmen
ei enää voinutkan eestä juosta, niin pistäyty puunjuuren ala. Susi
sieltä sai jalan suuhunsa ja puri kipiästi. Kettu: "ahah! puunjuurtapa
puretti, pure, pure, kyllä puunjuuri kestää." Susi, kun luuli juurta
purevansa, heitti sen purennan ja tavotteli ketun jalkaa. Nyt vasta
sai oikian puunjuuren suuhunsa. Kettu kun sen havahti, valittamaan:
"elä, kulta kukkiseni, pure niin kovasti jalkoani, heitä toki henki,
vielä olisin sinulle monessa asiassa avuksi, kun nyt armahtaisit!"
Niin armahti susi, heitti puunjuuren suustansa ja rupesi taasen
ketulle ystäväksi. Menevät siitä yksin neuvoin jyväsuovan alta jyviä
keräämään. Keräsivät, minkä voivat ja kävivät jo viimmeistä kertaa
uusia jyviä suovan alta noutamassa. Kettu vaan yhä kostoa miettii
suelle, kun oliki häntä pahasti ajamalla hätyytellyt. Niin alko tulta
iskeä, eikö saisi sutta suovan kanssa poltetuksi. Susi: "mitä sinä nyt
teet, kettuseni?" — "Ilman aikojani sinulle huviksi kalahuttelen."
Sai viimmen tulen ja laski suovan palamaan. Siinä susi palo pahaksi,
kauniskarvanen sitä ennen oltuansa. Niin lähettiin puimaan jyviänsä.
Kettu orsille hyppäsi, sieltä katsella tirkisteli; susi pui, jotta
hiki koko ruumiista juoksi kun vetenä. Kysyi viimmen ketulta: "miksipä
sinä vaan siellä istut, et puimaan tule'kana?" — "Tätä lakea kannatan,
jottei päällemme putoaisi," vastasi kettu. — "Hyvä, hyvä, kettuseni,
otatti susi, piä lujasti kiinni, jo kohta saisinki puiuksi." Sai
puiuksi susi ja viskatuksi, sillon kettuki orsilta alas. Oli tullut
jyviä jommoinenki läjä, akanoita arvattavasti paljoa suurempi. "No
kumman läjän näistä nyt sinulle annan?" kysy susi. Wastasi kettu: "kun
suuremman vaiman olet sinä nähnyt, niin ottoos suurempi läjäki, välttää
pienempiki minulle." Susi siitä suuresti ihastu ja sentähden vieläki,
kun jonkun suuresti ihastuvan nähään, sanotaan: ihastuu kun susi
ruumenkokoon. Lähtivät siitä jauhamaan kumpiki elojansa. Suelta akanat
kivien välissä vaan sihisivät, ketun jyräsivät jauhatessaan. Kysyi
susi ketulta: "minkätähen sinun kivesi panee jyr, jyr ja minun sih,
sih?" "Se tulee siitä, vastasi kettu, että minä panen hietaa sekaan."
Niin löi susiki välimmiten kourallisen hietaa kiven silmään ja sai
sillaa kivensä jyräjämään. Rupesivat sitte puuroa keittämään kumpiki
jauhoistansa. Suen puuro tuli mustaa, ketun valkiata, vaan sitä susi
ei kuitenkan sattunut kohta näkemään. Waan kun tuli susi ennen syömään
ruvettuansa ulkona pistäymään, niin otti kettu sillaikaa vähäsen suen
puuropa'asta omahansa. Tuli susi jälle ja rupesivat syömään. Susi
maisteli suussaan puuroa ja sano: "eipä tämä maista juuri miltään;
anna'pa, kettu, maistaakseni, minlainen sinulla on puuro." Anto kettu
pa'astansa, vaan suen omaa puuroa, jonka oli varastanut. Maisto susi
ja kun ei tuntenut sitäkän paremmaksi, lausu: "yksi mämmillä maku,
yksi tapa talkkunalla." Syöessään kuulivat hevosenkellon, niin teki
mieli, puuron päälle hevosen lihaa syöä. Lähtivät ajamaan ja susi kun
saavutti, iski hampaansa hevosen lautasiiin. Waan kuinka lienee syvään
purrut, ei saanutkan enää irti. Hevonen laukkasi, minkä voi ja veti
suen perässänsä. Kettu jälestä huusi irvistellen: "kunne meiän Pekkaa
nyt vieään?" — "Elä enää, Mikko kulta, viemisiä kysy; silmät tähtiä
lukepi, sääret honkia hosupi." Sihen loppu se tarina.
Satuja.
1. Kurki ja Riikinkukko.
Kurki ja riikinkukko rinnottelivat, kumpi heistä olisi toistaan
parempi. "Kun toki kehtaatki minun rinnalleni vetäytyä, sano
riikinkukko, etkö näe mimmoiset minulla on koriat, hohtavat sulat,
kummoiset sinulla kehnot, yksihaamuset, talonpoikaset." "Siivet ja
sulat meillä on lennoksi, vastasi kurki, niin lähtekäämepä koittamaan,
kumpi korkiammalle pääsee." Samassa kohosi ilmaan ja riikinkukko jäi
paikalle häpeämään.
Ei näkö työtä tee, kauni kaskea rovitse.
2. Orava ja Pähkinä.
Orava löysi pähkinän ja rupesi järsimään, sydäntä suuhun saadaksensa.
Wiimmen suuren työn ja vaivan perästä saiki. Toiset oravat nähtyä,
kovin pienen olevan saman sydämen, sanoivat: "ja tuommoisesta turhasta
palasta rupesit sihen vaivaan?" "Waan sitä makiammalta maistaa sydän,
mitä suuremman siitä näin vaivan kuorta järsiessä", vastasi orava.
Pitää sen vaivaaki nähdä, joka jotai hyvää saada tahtoo.
3. Härkä ja Koira.
Härjän ja koiran välillä syntyi riita ja härkä manasi koiraa toraan.
Koira ei peljännytkän, vaan rupesi. Härkä luuli kerralla koiran
kuoliaksi puskasevansa ja syöksi turpa maassa koiraa kohti. Waan
koira väistäysi esinnä ja tarttui sitte torakumppaliansa korvaan,
jota ei laskenut hampaistansa, vaikka kuinka härkä vihan innossa
puisti päätänsä. Wiimmen piti härjän rauhaa anoa ja voitetuksi itsensä
tunnustaa.
Toimella talo eläpi, ei väen paljoudella.
Suomen kansan Arvuutuksia.
1. Ennen uuhi uupuu, kun kytkyt katkeaa.
2. Halli tynnyristä haukkuu, säkenet suusta lentää.
3. Helka juosta helkytteli, helme hännässä helisi.
4. Hiiri heinähän menevi, ei kuhise, ei kahise.
5. Hiiri juosta hipetti, tiukku jäälle tipetti.
_Osviittoja_. 1. Marja martenensa. 2. Pappi saarnastuolissa. 3.
Kirkonkukkaro. 4. Päiväpaiste. 5. Jauhoseulonta.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Woilla voian vouin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari
toruisi, eikä vouti vormahtaisi.
Manhanaikanen sanalasku, jota harvon nykyaikoina taitaa muistella
tarvita.
2. Wilu on pirtti virkun vaimon, palava pahan emännän.
Eipä ole'kan työnteosta kovin palavassa.
3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän
värttinän rapasi; tuosta tunnen tuhman vaimon: syltyssä sukat jalassa,
lakki päässä kallellahan.
Jokanenki tutaan töistään ja olennostaan.
4. Toivoo köyhä hyötyvänsä, poteva paranevansa.
Sillon vaan ei ole'kan enää paljoa koko elämästä, kun toivoki on
kadonnut; sillä toivopa on ihmisen viimmenen etu.
5. Tekevä toranen vaimo, talon vaimo tappelia.
Ei pahaa, ettei hyvää matkassa.
6. Tauitta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.
Kuvailee ei olevankan vanhoilla pitkän elämän toivoa.
7. Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä vaate'rievut.
Sanotaan nälkäisistä, kun ruokaan käsiksi pääsevät.
8. Talon kautta talvitietä, naurishalmehen kesällä.
Sillä tavalla kuki työnsä laittaa, millä näkee paremman olevan.
9. Syöpi toukat senki kielen, jok' ei puhu polvenahan, selvitä sinä
ikänä, kuulu kullan valkiana.
Wedetään kielailta puheliailta niitä vasten, jotka soimaavat heitä
paljo puhumasta.
MEHILÄINEN W. 1837.
Lokakuulta.
Wanhoja Lauluja.
1.
Kauan malkio makasin,
Wiikon utra uinuelin,
Nokisilla nuotioilla,
Hiilisillä hiertimiltä;
Nousen pois nokinen poika
Nokisilta nuotioilta,
Hiilisiltä hiertimiltä,
Syli syttä hartioilla,
Waaksa varrelta nokea.
2.
En tieä Polonen poika
Polosiksi päivikseni —
Illalla isäni kuoli,
Aamulla talo hävisi,
Jäini, kun jäniksen poika,
Jäälle jääkällehtämähän,
Suolle soikellehtamahan,
Palolle papattamahan.
Parahiks' on paita pantu
Lapselle isättömälle,
Pojalle emottomalle,
Marsin vanhemmattomalle.
3.
En tieä Polonen poika
Polosiksi päivikseni,
Kunne luomme luotu poika,
Kunne aivottu ajamme;
Joutaisi jokii sulata,
Saisin verkkoni vesille —
Ei ole verkosta veroa,
Werkko viety vierahalle.
4.
Mipä tässä millitsekse,
Kuka tässä kummitsekse;
Kun ei kanna suo varista,
Suo varista, maa jänistä,
Pelto pieniä kanoja,
Nurmi nuorta morsianta!
Mipä tässä millitsekse,
Kupa tässä kummitsekse;
Kun ei maito mahosta joua,
Piimä pitkähäntäsestä!
Jo olen orrelle osattu,
Palasetta partahalle;
Harvoin näiss' on hauit käyty,
(Harvoin hauki vierahina)
Siika ei sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan;
Harvon on kuultu kuikan ääni,
Harvon kaakkurin kakatus.
_Jälkimaine_. l:ssä. malkio, utra, mähäosanen, onneton, vaivanen,
raukka edl.; uinuelin, pidin unta; nuotio, kahden päällitysten pannun
hongan välissä palava tuli metsäsillä yösioilla. — 3:ssa. luomme,
ajamme, luon itseni, ajan itseni. — 4:ssä. villitsekse, milläkän
tavalla elää, voipi olla; kummitsekse, kullakan tavalla tulee aikaan
(kumminkan elaä).
Pohjanmaan Surkeudesta.
[Talonpojalta Benjami Seppäseltä, joka asuu Kiannalla Ruhtinansalmen
ja Pispajärven kyläin välillä, v. 1833 kirjotettu, ansionsa vuoksi
kyllä präntättävä. D. on pidetty, koska meikäläiset juhlallisimmissa
puheissaan sen mielellään antavat kuulua ja alkukirjotuksessa, jonka
Kiannan Lukkari Eerikki Bisi oli Seppäsen suusta paperille saanut, sama
d oli luettava.]
Nyt on Suomea suruista
Julkinen Jumalan vitsa,
Kova aika kohdainuinna,
Kahden aivan ankarimman
Waivan alle vaatinunna: 5
Yksi tauti tappavainen,
Toinen nälkä näännyttävä.
Josta laulan laulun pienen,
Aivan surkean sanelen,
Yli maissa muisteltavan. 10
Kuinka taitanen todella
Minä suuren surkeuden,
Ilmoittaa asian suuren,
Laulun lailla toimitella,
Ruveta runon tapahan 15
Sanoja sovittamahan,
Joka en sanoja saata
Pannakaan paperin päälle,
Enkä ollenkaan osoa
Panna kättä pännän päähän? 20
Totta laulan laatuistani,
Sanat suomeksi sovitan,
Niinkuin yksin ymmärtänen,
Opettamatta osannen.
Koska vuotta Woidellusta 25
Jo tuhat jälelle jääpy,
Ja yli sadan kahdeksan
Kolmekymmentä kulunut,
Wielä kolme kirjotettu
Päälle kolmenkymmenenki, 30
Sillon alko aika kallis,
Taudit aivan ankarimmat,
Kovat koko Suomenmaassa,
Raskahimmasti rajuta:
Monet taudit muuttuvaiset, 35
Lavantauti laatuinensa,
Kulkeva kova Koleri,
Punatauti tarttuvainen,
Jotka monta maanpovehen
Kaasit kyllä kymmeniä, 40
Tuhansia turpehesen;
Saatit aivan surkiasti
Monta lasta vanhemmista
Orvoksi, isättömäksi,
Monta vanhaa varatointa 45
Turvasta tuettomaksi.
Olis vielä viimmesetki,
Wielä vissillä tavalla,
Kurjimmalla kuolemalla,
Kaikki nälkä näännyttänyt, 50
Kaikki kaatanut kumohon,
Jos ei julkinen Jumala,
Isä aivan armollinen,
Oisi kautta Keisarimme,
Ruhtinaanne rakkahimman, 55
Huvettanut, huojentanut,
Tämän näljän näännyttävän.
Witsa ankara, vihanen,
Yli maassa mainitussa
Piti päälle pitkän ajan, 60
Aivan kurjasti kulutti
Entiset elovaramme,
Teki kaikki tasaseksi,
Isotki talonisännät
Kerjäläisten kaltasiksi; 65
Josta sitten kaikki kansa
Aivan pitkiltä pitivät
Waellusta vaivaloista.
Sillon kuulu kurja ääni,
Ani vaikia valitus, 70
Puhe leivän puutoksesta,
Näljän pelvosta pahasta,
Kuolemasta katkerasta,
Kansan kärsimän majoissa,
Majoissa ja matkateillä; 75
Josta pappimme parahat,
Oikiat opettajamme,
Aina saattivat sanoman
Kirjain kautta kiiruhusti
Esivaltamme etehen. 80
Sillon kuulu Keisarille
Suomesta hätäsanoma,
Näljän vaivasta valitus;
Joka kohta kuultuansa,
Saatuaan hätäsanoman, 85
Anto käydä itsellensä,
Sydämellehen syvältä,
Tämän suuren surkeuden.
Kohta riensi rakkahasti
Alammaistensa avuksi, 90
Niinkuin oikia isäntä,
Tarkka haltia talonsa.
Laitti viljan muilta mailta,
Elon tuotti tuonnempata,
Kiiruhusti kulkemahan 95
Ravinnoksi riutuville.
Täyttäpi tässä sanansa,
Mitä eellä ennusteli,
Koska allensa aneli,
Omaksensa meitä otti. 100
Lupasi lujasti sillon,
Saneli sanoilla näillä:
"Minä tahdonmielelläni
Täytteä tässäki maassa
Makasiinit mainittavat 105
Hädän varaksi hyväksi."
Joista sitten kruununmiehet,
Palveliat parahimmat,
Kohta kansalle jakovat
Elatuksensa etehen; 110
Joista kaikki kerjäläiset,
Huonommatki horjuvaiset,
Saivat einehen apua. —
Waikka kuulu kuollehia,
Tullehia Tuonelahan, 115
Ei ole kuultu kuitenkana
Näljän kautta nääntyneitä.
Siitä tunnemma todeksi,
Kuinka on eläntä kaunis
Sulosessa suosiossa, 120
Hallussa hyvän isännän,
Alla vallan armollisen,
Joka ei soisi yhdenkänä,
Huononkahan horjuvaisen,
Tulla turmasta tuhohon, 125
Wahinkohon voittomaalla.
Josta kaikki kuulusalle
Kiitos olkoon Keisarille
Aina meitä auttamasta!
Sanokaame Suomalaiset 130
Onnentoivotus Hänelle:
Aivan armias Jumala,
Iankaikkinen Isämme,
Suo sa vuosia satoja,
Ilosia, armahia, 135
Ruhtinalle rakkahalle!
Anna Hällä aina olla
Sydän aivan armollinen,
Alimmaisille avoinna!
Anna suuri suosiosi, 140
Ollaksensa onnellisen,
Aina siunatun Sinulta,
Sekä sotatanterilla,
Että rauhan riemutöissä!
Wielä taivahan talossa 145
Siunaa siellä sulollasi.
Ilollasi iäisellä,
Kirkkahalla kruunullasi!
Mutta aina muistakaame
Kuningasta korkiata, 150
Sitä kaikkivaltiasta,
Jok' on tehnyt taivahatki,
Kaikki meret, manteretki,
Kuulusat kuninkahatki,
Esivallat valmistanut!
Hälle suusta Suomalaisten
Soikohon tämä sanoma,
Tämä kiitos kuulukohon:
"Herra kiitetty olkohon,
Isäin Jumala!
Lässä ja kauas soikoon
Ääni kaunis tai:
Kiitetty ylistetty
Herran neuo ain!
Jost' on meille tehty
Apu armias näin" j.n.e.
* * *