toimitettu enimmiten Wiisausopin Tohtorilta (Filos. Dokt.),
nimi-kirkkoherra Wireniukselta. Tämä Sanan Saattaja, jolla oli melkee
arvo, kesti vuoteen 1836, jonka keralla se loppui. Syy taukoomiseen oli
että Peätoimittaja sai Kirkkoherran viran Uuessa kirkossa, ja toisia
toimittajia ei astunut esiin. Puolen arkin lehti painettiin viikottain.
Hengellisiä Sanomia ruvettiin toimittamaan v. 1836 Helsingin
kaupunnissa. Peätoimittaja on nimi-kirkkoherra, Nurmijärven Kappalainen
Bergh. Lehti, puolen arkin kokoinen, annetaan viikossa, Wielä tänäki
vuonna.
Tämän Mehiläisen toimitus alotettiin ikiin v. 1836 Medicinan
Tohtorilta, Moakunnan Leäkäriltä, Elias Lönnrootilta. Tosiaan
sangen syvä ja rikas lentolehti. Toinen arkki tarjoo yläkansansan
omasta mielestä lähteneitä mielen-ilmeitä, toinen toas toimittaa
yleisen moaliman Tarun (Allm. Werlds-Hist.) tahi Historian lyhyellä,
terävällä kielellä. Tänä vuonna Lönnrot, matkaeleva itäpuolella rajaa,
on autettu, semminki tarullisessa osassa, Kirkkoherralta, Petter
Tickléniltä.
Kolme meiänkielistä Sanomalehteä siis tänä vuonna leviävät: Oulun
Wiikko-Sanomia, Hengellisiä Sanomia ja tämä Mehiläinen. Höystykööt ja
sytyttäkööt rakkautta kaikkeen toteen ja Syntymoahamme!
R. Tiilonen.
Mielen muutos.
Yheksänvuotinen Liisa iloihti syänriemussa sisarensa häissä; sillä se
sai tanhuta eli hypätä, sai myöski kaikellasia makeita syyäkseen. Se
juosta lipotti isänsä luokse häntä puhutellen. "Isä kulta enkö minäki
soa kohta piteä häitä, kun näin ilonen on häissä?" "Jakka kasvat
isoksi ensin, lapsukaiseni". "Kunpa pian tulisin isoksi" sanoi Liisa,
ja käyä lyllytti tyttöjen luokse. Heät loppuivat. Liisan sisaren piti
nyt lähtemän kotoa miehensä keralla: jopa itkahtelemaan. Liisa kysäsi:
"Mitä itket sisäryeni"? "Kohta lähen koistani, vanhempieni ja sinun
luota." — Liisa lausui: "Elä lähe, ole voan teällä meiän kanssa". "Niin
kun mieheni minua viepi mennessään." Liisa heti riensi isänsä luokse ja
tarttui hänen käteen sanoen: "tule isä kulta auttamaan, kun paha ukko
vie Riikan". Isä totteli Liisan mieliksi. Tuvan peräsuojassa Riikka
kyynel silmässä tointa piti matkastaan. Annettuansa monta isällistä
neuvoa Riikalle, hän viimeksi lausui: "niin lapsi polonen, nyt heität
meitä — mutta tapahtukoon Jumalan tahto"! — Liisa heti: "Isä kulta,
ei vainenkaan anneta ukolle Riikkaa". Isä vastasi: "kun sinua, Liisa
riepu, kerran vihitään, niin sinäki heität isä-parkaa". "En minä
millonkaan ukosta huoli, en millonkaan sinua heitä", sanoi Liisa, ja
likisti samassa isänsä käsivartta innollisesti.
Tulipa Liisa kuuentoista vuoen iälle, tuli sulonen sulhanen — tahtoipa
Liisa mennä tuolle vaimoksi... Isä suostui siihen hyvyten, ja muistutti
entisistä. Liisa voan suuteli isänsä kättä, ilokyynelissä.
R. Tiilonen.
Elias ja Anna.
(Suunnitelma).
Ilmapa jähtyi taas; laskein muka aurinko armas
Alko jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon,
Wirvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin,
Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi,
Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään,
Luoks' lähteen ihanan. Tähän tultua istuvat kohta
Ruohollen; ilosestipa sirkat laulelivatten.
Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki
Lahjanneet, tuumaa pitivät miten vietteä häitä.
Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin
Antanut ol' sekä myös uuden Wirs'kirjanki vielä,
Annapa hällen taas komian hatun ynnä ja paidan.
Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten;
Mutta jo poiat muut sekä tyttäret alkovat ottaa
Waatteitaan, toiset ilotellen leikkiä löivät,
Muut taas lauloivat, eli juoksit sänkiä pitkin.
Mut Elias lausui: "kah, kuinka nyt aurinko kirkas
Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennaki poutaa.
Niin se jo meillenkin pian tuo ihanan ilopäivän,
Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten
Kannan yhteiset! Kun vaan kumoss' on elo ensin,
Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten,
Silloin, Anni, jo on hääpäivämme outtava meitä!
Aina jo maatessain joka yö mua muotosi kohtaa,
Milloin vilkkuilet komiasti hääpukemissas,
Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain,
Kohtaat naurussa suin mua silmälläs sulosella.
Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni,
Yksinp' oon polonen, kuullen vaan laulua sirkan;
Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!"
Annapa nain: "Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!"
Lausu ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas
Loisteli vilkkuillen — "niin — ei isäkään sua rakkaamp'
Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina.
Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jota mullen
Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat,
Jotk' iloseks' saavat sydämen sekä toivoa tuovat."
Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon
Kullan karvaset, päät muuntuit hopion näkösiksi.
Poiat nyt sekä tyttäret myös kukin sirppinsä ottain
Alkovat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten
Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain.
Nää heräten yles hyppäsivät sekä tuuminehensa
Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.
Ign.
Satuja.
1. Kärpänen ja Poikansa.
Kärpänen pienen poikansa kera oli keittohuoneessa ja kun pitiki äitin
vähä ulkona käydä, varotteli hän lähtiessänsä lasta ja sano: "elä vaan,
lapsi rukkaseni, lennä tuonne padan päälle, sillä taitaisit pataan
pudota ja kuolla." Niin itse lähti ulos, vaan poika itseviisaudessaan
ajatteli: "minäkö pataan pudota ja kuolla! — eikö minulla siipiä
olisikan!" — Sillä mielellä lenti vaston äitinsä käskyä padan päälle,
pyörty nousevista kuumista höyryistä, putosi pataan ja kuoli, kun äiti
oli sanonut.
Wanhempain neuoja on hyvä totella, vaikkei aina tietäisikän, minkä
tähden ovat annetut.
2. Isä ja Poikansa.
Muutamalla isällä oli usiampia poikia, jotka ei aina eläneeet juuri
hyvässä sovussa keskenään. Hän anto heille kerran monisäisen köyden
ja käski kokemaan, ken heistä voisi saman köyden poikki vetää. Ei
voinut yksikän. Niin kehitti hän sen ja anto jokaselle säänsä uudella
käskyllä, koettaa, joko niin voisivat. Säät katkesivat helposti itse
kunki kädessä. Sillon sano isä: "tämä köysi säinensä olkoon teille
esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka heikot
jokanen itsepäällään ja erillä."
Ei kolmisäinen köysi kesken katkea.
3. Yörastas ja Leikko (yölipakko).
Yörastas laulo häkissään seinällä akkunan alla. Leikko kysy, miksi hän
aina öillä lauleli, päivällä oli ääneti. "Kun ennen laulelin päivällä,
vastasi yörastas, niin kuulivat, saivat minun verkkoonsa ja sulkivat
iänpäiväksi tähän ahtaasen häkkiin. Sentähden, vahingosta viisas, en
enä laula'kan päivällä." "Myöhän viisastuit sinä, sano leikko, olisit
ennen verkkoon jouduttuasi vaikennut päivällä, niin saattaisitpa
vieläki olla vapaana."
Wahingosta viisastutaan, vaan myöhän välistä.
Suomen kansan Arvutuksia.
1. Akka loukossa, sata hammasta suussa.
S, Akka loukossa, sata silmää päässä.
3. Alla panee: sjis, sjis, päällä panee: hoh, hoh.
4. Eelleen jälelleen kävelee.
5. Emo se hyvin menevi, varsa kahta kauhiammin, yhet suitset kunki
suussa.
Osviittoja. 1. Kartta. 2. Seula. 3. Kylpeminen. 4. Jauhinkivi. 5.
Rukki, rulla ja siima.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Annä Jesus otravuotta, Jumalan jyväkeseä Herra heinän kuivautta,
saisi orjatki olutta, kasakatki kaljavettä, vierettä kivenvetäjät.
Ainaki, ei yksin näinä viimmisinä vuosina toivottava asia.
2. Arat työttömän kätöset, rakko laiskan kämmenessä.
Tällä vertauksella kuvaillaan laiskojen ja työttömien eloa usiammissa
tiloissa, joissa tavataan kunnottomiksi.
3. Asialle mies kylähän, vaimo varten syömistänsä.
Wertaelee vaimoista ei ulkotoimituksiin olevan.
4. Auta miestä mäessä, nosta lasta kynnyksessä.
Apu paikassansa on hyvä itsekullenki.
5. Ei lapset laista tieä, vaimot vallan tuomioista.
Harvoinpa heihin laki ja tuomiot koskenevatki.
6. Ei luulo ole tieon vertanen.
Hyvin muistettava asia niiltäki, jotka toisinaan luulevat syypääksi
syytöntäki.
7. Ei ole maata markatonta, ilmoa isännätöntä.
Onki Jumala hyvyydellänsä siunannut kaikki maanpaikat ihmisten
asuttaviksi.
MEHILÄINEN W. 1837.
Syyskuulta.
Kehotus laulamaan
Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä äijin äännättele,
Kun viisin vyötettänehe, 5
Kuusin kengiteltänehe,
Surman suitset suun eessä,
Surman päitset päälaella,
Surman ohjat olkapäillä.
Laula, laula, kieli keito! 10
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä silloin äijin äännä,
Kunsa vieähän viluhun,
Pakkasehen paiskatahan, 15
Lauta alla, toinen päällä,
Kupehella kummallai.
Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula, 20
Et sillon paljon pakaja,
Tuonen tuopin tuomisilta,
Manan kannun kantimilta;
Kehnot siell' on tuopintuojat,
Kannun kantajat katalat.' 25
_Jälkimaine_. Tämä pienonen runo on Uhtuman kylästä Wenäjän Karjalasta
kirjotettu ja näyttää, ei ollehenkaan esivanhemmillamme aivan ilosta
päiviä Tuonelassaan odotettavia. Wäärässä ainaki taitavat olla, jotka
luulevat heidän Tuonelataan eli Manalataan jona maanalasena asuntona
pitäneen. Sihen uskoon ei juuri näy jälkiä runoissa, vaan paremmin
toiseen, että olisi äärimmäisten ihmisten asuntopaikasta ollut joltai
vedeltä erotettu. Ettei sana manala ole sanoista maan ala yhteen
juoksutettu, todistanevat ilman muuta sanat mana, manata.
Pieksiäisen Panettelemasta, Hämettä Häpäsemästä.
(Wasten Waaraslahden Kaisan Runoa, Elokuun Mehil. 1836).
Jo tuli juttu julkisesti,
Saatu on laulu laitettuna,
Poikaiselta Pohjanmaalla.
Poika ruhjuksi runosi,
Hämäläisiä häpäsi, 5
Jost' on mieli muutuksissa,
Sydämeni suutuksissa,
Pieksiäisen pieksemistä,
Laulun laittajan puheista.
Woipa pöllö, pölkkypäinen! 10
Kun ei saata solvaamata,
Hämettä häpäsemätä,
Runojansa rustaella,
Kirjotella Kaisastaki,
Taikka muistaki monesta, 15
Neitsyistä näppäristä,
Pohjanmaanki mainioista.
Sanon suorasti sanani:
Ole ilman solvaamata,
Hämettä häpäsemätä, 20
Pännälläsi pieksemätä!
Hämeessä on hyviäki,
Hämeessä on huonojaki,
Samoten kuin Savossaki,
Että Pohjolan perillä, 25
Kaukanaki Karjalassa.
Eikö ole Hämäläinen,
Kasvanut Hämeen kylissä,
Itte Jaakoppi Juteini,
Joka ainaki alotti 30
Ensin työlle työntäyä,
Suomen soittokanteletta,
Hartahammalla halulla,
Käsissänsä käännätellä;
Josta sitte muutkin miehet 35
Savmat opin oivallisen,
Herätyksen herrasmiehet,
Suomen solmeta sanoja,
Kirjohinsa kiinnitellä.
Waan jos tahdotkin tapella, 40
Oivallisesti otella,
Pyydän Sua heittämähän
Pari kopekkaa kokohon,
Että saataisi Sanomat,
Sitä varten valmistetut 45
Ittepäällänsä erittäin,
Kussa kempit keskustella,
Toinen toista haukutella,
Saisit aina aikalailla;
Kutka sitte kuttuttaisi 50
Pännäsotasanomiksi;
Paljo onkin pyytääkseni
Minun näitä Mehiläiseen.
----
Sinä Hämettä häpäset,
Solvaset Hämeen sukua; 55
Eikö ole omassa maassa
Kyllä työtä kynälläsi,
Laulullasi laittamista? —
Olenpa kuullut kummempia
Pohjanmaanki poikasista, 60
Kuin ovat pojat poloset
Tavoissansa taidottomat,
Naidessaki naurettavat,
Etteivätten ensinkäna,
Tutki tointa lajinkana, 65
Morsiantensa mokomat.
Eikä myös muusta menosta
Pidä pitkiä puheita,
Ei tahdo tapoja tietä;
Sitä vaan varottelevat, 70
Puhemiehiltä puhuvat,
Kyläkunnin kuulustelvat,
Mistä tukku tuhansia,
Saisi satoja kätehen.
Niin on tyttö tyhmempikin, 75
Kelpopiika kehnompikin,
Waikk' on taidoton tavoissa,
Tyhmä töissä, toimissansa;
Tyttö tylsä hyppysistä,
Ettei tartu taitavasti 80
Kutomahan kangastakan,
Neuloksia neulomahan.
Eikä lankaa laadullista,
Kehrää ensin kelvollista:
Sykkärä joka syleltä, 85
Katkos kahdelta syleltä.
Niidet ei nouse nostamata,
Eikä syöstävä osa'a,
Juokse'kan jukuttamata;
Lapasia laineittaisin, 90
Koko kangas kirjavana.
Ei osaa olutta panna,
Maustella maltahita,
Ruan keittää kelvottoman,
Padat polttaa pohjillensa. — 95
Waan miehet Hämehen maalla,
Pojat taitavat taloissa,
Puhemiest' ei ensinkänä
Ota asian aluksi;
Itte silmillä sitoopi, 100
Avionsa arva'api,
Sitte kirjan kirjottapi,
Tykö työntäpi paperit,
Kuin on ensin kyllin nähnyt
Tytön taitoja, tapoja; 105
Nähnyt taidon tansissaki,
Kuinka irki ittestänsä,
Ompi valpas varpahista;
Käynyt kanssa kammiossa,
Saanut nähdä neuloksia, 110
Kangaspaikkoja paraita,
Pienen paidan umpeloita:
Onko hyvä hyppysistä,
Tarkka, sormista terävä;
Askareihin aina nopsa; 115
Kuinka aina aikasehen
Lähtenepi läävähänsä,
Lennättäpi lehmäin oljet,
Heinät lampaille ladosta;
Osanneeko olven panna, 120
Makujuoman juoksutella;
Kuinka keitto kelvollinen,
Kuinka kanssa kaakku kypsi,
Kaikki paikat puhtahana;
Onko pesty penkit, pöydät, 125
Onko laattiat la'astu,
Walkehita vaattehetki,
Kaula kauniisti sidottu.
Kuin on taidon tarkon nähnyt,
Opit oikein havannut; 130
Tuosta alkaa tunnustella
Luonnön lahjoja lujia,
Sydämenkin siveyttä,
Ettei ole suuri suulta,
Eikä leuoilta leviä: 135
Kuinka veisti vehnäsuulla,
Kanssa vierasten visersi;
Kuinka päivän kuluttua,
Ehto'olle ehdittyä,
Wiepi vierahan levolle, 140
Wuotehen varustelepi,
Polstarilla pehmittäpi,
Kamarissa kaunihissa;
Jossa vieras viipymätä
Saapi unta onneksensa. 145
Sitte tullen toisen päivän,
Aamulla ja aikaseenki
Tyttö häntä tervehtäpi,
Hyvä huomenta sanopi,
Sulhaistansa suuteleeki; 150
Kantaa kahvea hänelle,
Antaa vielä aamuryypyn,
Saattaa sitte suurukselle,
Wiepi vierahan ruvalle.
Niin on kyllä neitsyitä 155
Hyvänlaisia Hämeessä,
Waikk' ei sihti silmäin eessä,
Häntä velmuja vetele.
Muuten on puku pulskiasti,
Kaunis kattoa jokaisen. 160
Itte langan laittelevat,
Kehräävät, keikuttelevat,
Aamupuhteilla varahin,
Että myöhän ehtoisilla.
Itte kankahan kutovat, 165
Kaunihisti kalkuttavat.
Itte kanssa kaikkityyni
Lenningitki laittelevat;
Ei menetä mestarille,
Rahojansa raatarille. 170
Kaikki kaulakoritukset
Itte tyttäret tekevät;
Neulovatten neulallansa
Koukkujasi konstikkaita,
Kukkaisia kaunihita, 175
Kamritsiin kahisevahan,
Tyllihinkin tyyrihisen,
Ettei enän ensinkänä
Saa rahoa Raumalaiset
Pitseistänsä pienoisista. 180
Täällä tyttäret Hämeessä
Kaikki jo kirjoittavatki,
Suomen vallan suorastikin,
Wenäjänkin vähitellen
Nimiä nimittelevät. 185
Tansit monet taitavasti,
Oikein tansata osaamat;
Katrillia kaunihisti,
Mallan hyvin valssiakin,
Marsyskata maittavasti, 190
Engelska on entisellä,
Polska ei se paljo potki.
Waan jos tahdit tansissakin
Kyllä oikein osaavat,
Niin ei säästä sormiansa 195
Talikkoonkan tarttumasta;
Ei lapio paljo paina
Ajallakin ollessansa,
Eikä vanko varsinkahan
Rasita roviomailla. 200
Weisaelisin vähäsen
Wielä meidän miehistäkin:
Meidän miehet miehulliset,
Urohomme oivalliset,
Suotkin kaikki, suurimmatkin, 205
Korkeat, kivisimmätki,
Kiertelevät, kääntelevät,
Woimallansa vääntelevät,
Ojilla ojittelevat,
Kuivina kukoistamahan, 210
Kaunihisti kasvamahan;
Josta meitä moni muukin
Kiitti työssä kiivahaksi,
Talon töissä taitavaksi.
----
Paljo olis pantavata, 215
Wielä veisaeltavata,
Waan on aika aivan kallis,
Ahtahat myös ajatukset;
Eipä päästä paljo lähde,
Kuin en tullut keksimähän 220
Wiisauden viljamaita. —
Juteini se juttelepi,
Sananlaskussa sanopi,
Kirjain kautta tyhmemmänkin
Wiljelevän viisautta; 225
Minä en tiedä miesi raukka
Nimiäkän nimitellä,
Missä viisaus makaapi,
Maanneeko joka miehen päässä.
Waan jos varsin makaisikin, 230
Kuitenkin on kulkialla
Tie tietty turvasampi;
Se on tallata tasanen,
Eikä eksytä urosta.
Joko laannen laulamasta, 235
Waiko vielä viimeiseksi
(Joska saisin sopivaksi)
Terveisiä toimittaisin
Teille ------
Joka runot rakenteli, 240
Pani lehden lentämähän,
Joka kuulta kulkemahan,
Mehiläisen meidän maalle;
Jota alkovat alussa
Moni täällä moitiskella, 245
Kieltä Karjalan kirota,
Tulen saaliiksi sanoa,
Palamaan paiskattavaksi.
Waan jo tuli tutummaksi,
Sanat senkin selvemmäksi, 250
Ettei laitella loruja,
Eikä runoja revitä.
Näitä teille terveisiä
Totisesti toivottapi
Gustaviksi sillon kuultu, 255
Kosk' on päätä kastettuna,
Toisin: Tureeni suvulta,
Panonimellä Paturi.
_Jälkimaine_. Nykysestä runosta ja kolmesta ynnä sen kanssa lähetetystä
laulustaan, nimittäin: Neittyen Ihanaisuudesta, Neittyen Hyräilemisiä
Suvella, Nuoren Miehen Elämästä, saan tekiätänsä tällä tavalla kiittää.
Sanotaan sanalaskussa olevan leikilläki siansa, enkä siis luule'kan
kenenkän Hämäläisen, vähintäki en nykysen runontekiän, Waaraslahden
Kaisan runosta oikein todella suuttuneen. Samalla toivolla painautan
tämänki runon Hämeen puolesta, enkä luule siitä Pieksiäisen tahi jonkun
muun pahastuvan, jos aina ei kiikettäisikän. Kauaksi jääneitä taitavat
jo ne ajat olla, joina todenki perästä toinen maakunta toistansa
solvasisi, haukkuisi, herjaelisi. Mitä vieläki semmoista toisinaan
kuullaan, tosiaanki ei ole kun silmää leikkipuhetta.
Koska tekiä on siksi minua uskonut, että pyytää muka parantamaan
runoansa, josta itseki ottaisi neuoa toistaseksi, niin suatsemallansa
saan sanoa ajatukseni, että sanoja: solvaamata v. 11,19 — Hämeessä v.
22,23 — pyytääkseni v. 52 — lankaa v. 83 — kehrää v. 84 — (keittää v.
94 — alkaa v. 131 — kantaa v. 151 — antaa v. 152) — kehräämät v. 162
— maanneeko v. 229 — saaliiksi v. 247, muutamia muita nimittämättä,
pitäisi ääntää seuraavalla tavalla: solvamata, Hämesä, pyytäkseni,
lanka, kehrä, keittä, alka, kanta, anta, kehrävät, maanne, saaliksi,
ennenkun ne oikein hyviä runovärsyjä nykysessä siassaan tekisivät. Niin
niitä kuitenkan ei kaikkia Hämeenkän suomessa äännetä.
Mikä v. 73, 74 sanotaan Pohjanmaan poikasia naidessaan huolettavan,
taitaa sopia kunki maan ja maanpaikan poikasihin. — v. 92,93.
Ollaanki oluen teossa Hämeen maassa paljo oppineempia, kun muualla
Suomessa. Pian unhotuksissa on konsti Kajaanissa ja kummassaki
Karjalassa, vähä paremmin Savossa ja Pohjanmaalla muistossa pysynyt.
— v. 124—126. Huonetten puhtaana pidosta, penkkien ja pöytien pesosta
on liiatenki Karjalaisia tätä ennen kiitetty, ei niinkän Savolaisia
ja Pohjalaisia, vielä vähemmin Hämäläisiä — hyvä, jos rupeaisivat
heki saman kiitoksen ansaitsemaan! Waan pahemmin peljättävä on, että
heittävät Karjalaisetki entisen siisteytensä, niinkuin jo kyllä
sanotaanki Alakarjalaisten heittäneen, ettei esiisänsä, jos nousisivat
haudoistaan, niitä enään tuviksensa tuntisi, v. 127. Waattehissaan
taas ovat Hämäläiset koriampia, puhtaampia ja siistimpiä, kun Savossa,
Karjalassa, Kajaanissa ja Pohjanmaalla tavallisesti ollaan, v. 133.
Sydämen siveys kyllä onki tyttäriä kaunistava, vaan muutamat kiittävät
Jumalanpelkoa vieläki paremmaksi, sillä se olisi sekä sydämen siveyden,
että kaikennimelliset muut hyveet (hyve, virtus; pahe, vitium)
myötänsä tuoma. Paha asia vaan on se, että sen oikiasta laadusta
vieläki usein ollaan erituumaset. Esimerk. muutamat luulevat sen
kyllä kaulakorituksilta (v. 171), konstikkailta koukuilta (v. 174),
kaunihilta kukkaisilta (v. 175), katrillilta, valsilta, varsyskalta,
engelskalta ja polskalta (v. 188—192), vieläpä huvin vuoksi
harjotetulta kortinlyönniltäki ja muilta syyttömiltä huvituksilta
siansa ja arvonsa saavan, muutavat taas peräti toisin ajattelevat. En
tiedä, jos muuten tosiki sanalasku: "kohtuus kussaki paras" sopii tähän
kohtaan, v. 238. Terveisistä kiitän kylläki ja lainan maksoksi tyännän
niitä jälelle sekä runontekiälle, että muille tuttaville Hämeessä.
Eihän Mehiläisemme tuosta liikakuormasta väsäyne. v. 246. Karjalaiset
taas moittivat "Hämeenkieltä kirjottamani, eikä selvästi sitänä",
Savolaiset sanovat, mitä muuta puhemurretta tahansa noudattavani, "ei
Savon sanapukua, Savon suomea suloista", Pohjalaiset ja Kajaanilaiset
eivät ollenkan omista kieltäni. Joko lieneeki minun, kuin entisen
miehen, joka poikane, hevosene kulki kaupunkiin. Jos talutti jälessään
hevoista, niin naurettiin, kun ei selkään istunut; jos astu selkään,
niin moitittiin, kun itse istu, poikansa anto astua; jos otti pojanki
selkään, niin kysyttiin, eikö vähemmällä painolla saisi hevostaan
uupumaan; kun taasen lähti itse astumaan, niin hulluksi soimattiin, kun
vanhoja jalkojaan ei hevosen seljässä levähtänyt, nuoren poikansa käydä
antanut. — Sanalla sanottu, jos miten tahansa olettelihen hevosensa
kanssa, niin ei kuinkaan ollut kaikille otollinen. Wiimmen suutuksissa
ja hevoistansa kaiken moitteen syyksi päättäen, syöksi sen lähellä
olevaan mittaan sinne hukutti, Niin eikö käyne Mehiläisenki.
Sattumia Ilmassa.
(Lisäni ja loppu viimme lehteen).
Leimausta aina seuraa kovempi eli lamiampi paukahus. Ei ainoasti
itse leimauksen suuruus, joka kaikitse ei ole yhtäläinen, vaan seki,
kuinka etäältä se kullaki kerralla havataan, vaikuttaa erotuksen
paukahusten kovuudessa. Mitä pitempi aika kuluu leimauksen ja seuraavan
paukauksen välillä, sitä loitompana on ukkonen. Leimaus ainoastaan
taitaa vahingoita saattaa, kun sopii sattumaan, se yksin sytyttää,
särkee, repii ja kuolettaa, vaan paukahuksesta, ehkä kuinka kauhiasta,
ei ole mitänä varottavaa. Paukahus on ainoasti leimausta seuraava ja
siltä vaikutettu jymäys, vaikka toisinaan kuuluuki kyllä kovalta ja
hirmuselta räjäykseltä. Wielä vähemmin, kun leimahuksen, tunnemma
paukahuksen oikiata syytä ja laatua. Jos tulee ilman väkevästä
pakkaumisesta ja jällen leviämisestä eli leimauksen saamasta höyrystä,
joka yhtäkkiä kehkiäisi, eli mistä muusta, se on meillä tietämätön.
Ilma ei ole hyvä johdattaja liekkeelle eli ukontulelle, jonka tähden
tämä ei suoraa kulkien, vaan poimitellen eli singotellen lähestyy
maata ja maassa kohtaavaisia aineita. Sillon ainoasti koska tämä tuli
tiellään tapaa tukkioita eli katketuita johdattajia, tulee se mahinkoja
tekemään. Hyvä katkomaton johdattaja sitä vaston viepi sen siivolla
maan sisähän, jossa se raukeaa ja häviää. Jokanenki tietää ei joka ukon
leimauksen sytyttävän, sytytys on sattumoin ja vaan välistä tapahtuva.
Melkein joka maanpaikassa käypi ukkonen, vaan on kuitenki kovempi
lämpimillä, kun kylmillä mailla. Maan kuumallaki peräseuduilla,
sekä pohjasessa että etälässä, on ukkonen tuskin havattava ja sen
paukahukset hyvin lamioita. Jos kohta ukkonen toisinaan vahinkojaki
tekee, polttaa huoneita, tappaa ihmisiä ja muita elämiä, niin ovat
kuitenki sen paremmat vaikutukset niin suuriarvosia, ettei näitä pieniä
vahinkoja juuri tarvitse lukuunkan ottaa. Se puhdistaa, raittihuttaa
ilman ja nähtavästi virvottaa kaikki mitä maalla elävätä tahi kasvavata
löytyy. Sen kyllä on itsekuki havannut, kuinka ukkosen käytyä koko
luonto yhtäkkiä muuttuu raittiiksi, vaikiasekanen, tukelalaatunen
siitä ennen kaikki olo oltuansa. On meillä siis syy ukkosestaki
luonnonhaltiata suuresti kiittää, ja sitä vähemmin sen turmioista
valittaa, kun jo onki keinoja keksitty, millä niitä ehkästä. Semmoisia
ukonvarokeinoja saadaan, jos katkomattomia johdattajia, esimerkiksi
pääksytysten yhteenjatketuita mitalikankia eli puikkoja, kohotetaan
ukolta varjeltamien laitosten viereen. Niitä johtoja myöten, olkoot
jos raudasta, lyiystä, vaskesta eli jostakusta muusta mitalista,
kulkee ukkonen siivolla alas maahan ja menehtyy sinne, mitänä tiellään
loukkaamatta. Kirkoilla, muilla huoneilla, kaivoilla, vaunuilla ja
muilla senlaisilla rakennuksilla pidetään useinki mainitutta ukonmaroja.
Wälimmiten ja erinomattain iltasilla keskottain lämpimien päiväin
jälkeen näemmä ilmankulmassa tummia leimauksia, joita ei seuraahan
mikän jylinä. Näitä nimitämme salahmaksi. Epäilemättäki ovat ne yhtä
laatua, kun tavallinen ukkonen, vaikka ovat loitompana, kun minkä korva
kuulisi.
Liekkiöiset, jotka myös iltasilla toisinaan nähdään, kuni kiiluvat,
liehuelevat valkiat, tornien, laivamastojen ja muiden senlaisten ilmaan
kohoavien, teräväpäisten kappalten tutkamissa myös epäilemättäki ovat
yhtä laatua liekkitulen kanssa, vaikkei vielä kyllä tutut luontoansa.
Revontulesta.