Pitäjähän. Etäisimmillä oli täällä sillon 16 pieninkuormaa kirkolle,
ja harvat olit ne, erinomattain vaimoihmisistä, jotka ikänänsä olit
kirkon sisällä käyneet. Sentähden oliki sananpartena vaimoin ja lasten
seasa, joilla oli onni ollut saada kerrankaan eloisansa kirkosa käydä:
"Minäpä olen kirkonni nähnyt." Siihen aikaan kerrotaan muutaman pohatan
talon isännän Järvelän maalta Wuokin kylässä vaimoneen trenkineen
matkustaneen menein Paltamon kirkolle Juhannuksen juhlalle ja sillä
reissulla viipyneen kokonaisen kuukauden. Talon tyttäret olit myös
halulla halanneet seurata naiden ilosten matkustaviin muasa, mutta
heidän täityi mureilla mielin jäädä kotia taloutta kattomaan. Aika
kävi tyttärillä ikäväksi. Surusansa kuttuit he naapurin tyttäret
tykönsä kestiä pitään. Murkinaksi annoit he ottaa parahan mahon lehmän
karjasta, joka siinä talosa oli sangen suuri. Sitten iloitsit he ja
pidit herkullisia pitoja siihen saakka että lehmä oli murkinoitu ja
sillon tuli myös isä ja äiti kirkkoreissulta kotiin. Ensi iltana ei
emäntä havannutkaan että vieras oli käynyt karjasa. Mutta jopa neljännä
iltana keksi äiti, menikin ja kysäsi kohta tyttäreltä nuhin Tiistikki
oli saanut. Tyttäret olivat tästä hätäyksiin tulemanansa ja sanoit:
"Toki se on suohon vajonnut eli joko lie kontio kaatanut." Nyt lähti
koko talonväki Tiisti rukkaa hakemaan läpi maan ja mantereen, vaan ei
sitä arvattavasti löyttykään. Jo heti päätettiin kontion päähän tämä
menekki, ehkä aivan syytön tähän murkkinaan. Tätä mainitesa emme ylistä
tytärten sopimatonta käytöstä, vaan muistelemme sitä niinkuin vanhuuden
tarinata.
Harvat ja ainoastaan talon isännät vero- ja käräja-matkoillansa
olivat tilasuudesa Jumalan sanaa Herran huoneesa kuulemaan. Mutta ei
sentähden yhteinen kansa ollut Herran sanan puutteesa. Kirkkoherra
ja kumpiki kappalainen teit joka vuoden ympäri ylehensä kuusi
kinkerireisua, niin että aina kahden kuukauden kuluttua tuli kinkeri.
Näisä tiloisa luetettiin lapsia ja vanhempaa väkiä, ja kysyttiin heiltä
Christillisyyden pääkappaleisa. Kinkeritten välillä syntyneet lapset
saatettiin kasteen kautta Seurakunnan helmoihin. Sitten pidettiin
rippisaarna, josa vanhempi väki ynnä niiden nuorukaisten kanssa,
jotka christillisyydensä tiedosa havattiin niin eistyneiksi, että he
taittiin laskea Pyhälle Ehtoolliselle, tätä Sakramenttia nautitseen
valmistettiin. Sitten seurasi tavallinen Jumalan palvelus ja sen
lopuksi Pyhän Ehtoollisen jakaminen, niinkuin tavallinen on. Sitten
viimmeseksi vihittiin kuulutetut parikunnat, ja käytiin kirkkosaarella
kuolleet multaamasa. Paljo oli niinmuodon papeilla toimitettavana näisä
kinkeritiloisa, joita tämänki Seurakunnan aluella oli 8. — Laiskuus ja
huolettomuus luvun harjotuksisa rangastiin kovasti näisä kinkereisä.
Erinomattain mainitaan Herr' Eerikkiä kovaksi. (Herra pantiin muinan
ristintänimen edellä, ja niin kuttuttiin opettajia. Herr' Eerikki,
Herr' Simuna, Herr' Iisakki, Herr' Juhannes jne. Sukunimestä ei sillon
tiettykään.) Tämän Herr' Eerikin kinkeriä pelkäsit kaikki laiskat
ja huonolukuset; sillä heillä edessä seiso penkkiin paneminen, joka
sillä tavalla tapahtui että kuritettava pantiin vattallensa penkiin,
tröiyn ja liivin riisuttua. Lukkari kävi ulkoa paksut vittat, jotka
sinne edeltäpäin olit varustetut, ja alkoi heillä selkää muokata.
Pappi seisoi vieressä ja manasi sekä kurittajata että kuritettavata;
kurittajata urhollisuuteen kuritustyösänsä ja kuritettavata laiskuuden
välttämiseen ja vasta-uutisen vireyden osottamiseen. Muutaman Hulkkosen
muistellaan useen Herr' Eerikiltä laiskuuden tähden penkkiin pannuksi.
Tämä mies, ehkä muuten näsäviisas ja komppasananen, oli aivan typerä
lukunsa suhteen. Kerran joutu hän taas muutamasa kinkeritilasa Herr'
Eerikin käsiin, joka puhutteli häntä näin: "Mitä sinä vanha laiska nyt
sitte viime kinkerin olet oppinut: oletko sinä nyt viriämpi ollut?"
— Muuan kinkeriväestä lausui tähän: "Wähän on taittu parata, eipä se
siltä ole näyttänyt." — Hulkkonen nähden ittensä kokonaan sorretuksi,
takasi: "Takamäki vaiti! on tässä eessäi tekemistä." Herr' Eerikki otti
hänen kohta koetuksen alle josa Hulkkonen taas tuli ymmälle, I muuttu
A:ksi ja L muuttu Ä:si — Tässä suuttu kohta Herr' Eerikki, pani kypärän
kallellensa ja huusi lukkarille: "Pane laiska penkkiin." Lukkari tiesi
kohta velvollisuutensa, ryhtyi miestä niskaan ja pani hänen penkkiin
vatsallensa. Nyt meni hän ulos vittoja noutamaan; vaan joko Hulkkonen
ne lie edeltäpäin korjannut, eipä niitä nyt löyttykään. Lukkari viipy
kauvan ulkona niitä hakemasa. Aika kävi pitkäksi penkkiin pannulla. Hän
huusi: "Jo nousen, hyvä herra, kerrassa nousenni" ja samasa hyppäsi
hän ylös ja juoksi suksilleen, jotka sitte veivät hänen kauas papin
silmistä. Näin pääsi hän tällä kerralla kurittajansa käsistä. — Tämä
sama Hulkkonen kulki kerran kaupungisa. Siellä löysit hänen merimiehet
ylen typeräksi ja aloit pilata häntä. Ne kysyit: "Kuules, pohjanmaan
vaari, mikä tuuli se on joka taivaasta puhaltaa suoraan alas maan
päälle?" Tähän vastasi Hulkkonen: "No eikö vanhat merimiehet tuota tää;
napatuuli hän se on."
Wuonna 1787 saivat tämän Seurakunnan asujamet kappelioikeuden ja papin
luoksensa. Ehkä asuvia siihen aikaan mainitaan rehellisiksi ja hyviksi,
niin osottaa kuitenkin vanhuuden muistot, että pahoja jo sillonki
löytyi. Muuan Tapio, jonka talo vasten tahdonsa pappilaksi senaikasilta
pitäjän herroilta laitettiin, vainosi pappia tänne ensin tultuansa,
ikääskun se olis syy ollut tähän vallottamiseen. Tämä Tapio meni
vainosansa niin kauvas, että hän poikinensa päätti papin surmataksensa.
Siihen nähden menit he muuanna syysiltana ulos pirtistä ja panit pönkät
oveen ja ikkonoihin, ettei kukaan pääsisi sieltä ulos. Sitten kävit he
sisälle papin tykö, panivat hänen köysiin, kannoit hänen ulos rekeen,
jonka eteen hevonen oli valjastettu ja lähit ajamaan ulos mettään
häntä surmataksensa. Mutta pirttiväki saivat kaikeksi onneksi pönkan
ikkunasta poistetuksi ja pääsit hätään, ennenkun murhatyö heiltä
tuli täytetyksi. Tapio tuomittiin tästä työstä fangiuteen ijäksi
päiväksi ja poika kuudeksi vuodeksi. Isä kuuluu jo ammon kuolleeksi;
pojan luultaan vielä elävän ehk' ei häntä sen päivän perästä ole
syntymaallansa nähty. Tämän Tapion esiisät olit vanhasta Wenäjästä
syntyjin. Hänki oli pitäjän herroille, erinomattain kinkerireisuilla,
ollut tyly, komppasananen, ylävä ja näsäviisas. Sentähden vihasit
häntä herrat; ja ehkä lähellä kirkkoa olis ollut maa, joka pappilaksi
olisi soveliain ollut, niin laitettiin kuitenkin papin asuttavaksi
Tapion maa, josta on lähes kaksi neljännestä kirkolle. Kirkonrakennus
aljettiin edellä mainittuna vuonna ja päällesoisoi neljä ajastaikaa
Seurakunnan köyhyyden tähden. Se seisoo kauniilla niemellä Kiantajärven
rannalla. Gustavuksen sodan aikona, koska pappi ensimmäisiä toimituksia
piti täsä Herran huoneesa, tapahtui että muuan unteruppseeriki
värvinkiasioisa Jumalanpalmeluksen aikana löydyttäysi seuronensa kirkon
ovella ja asetti siihen vahdit, ett'ei yksikään sieltä ulospäässyt.
Tämä hämmästytti aivan paljon sinne kokouneita sanankuulioita, mutta
pappi ei siitä pahon hämmästynyt. Hän toimitti toimitettavansa ja vasta
Jumalanpalveluksesta päästyä alkoi hän nuhdella tätä ilkivaltasta
työtä, joka myös saatto unteruppseerille kirkonrangastuksen ja sakon.
Ehkä tämä Herran huonet on kaikkein soveliammalla paikalla Seurakunnan
sisällä, niin on sinne kuitenki usiammilla aina kuudenki peninkuorman
matka kuljettavana. Tämä matka on sekä kesän että talven hankale ja
kankera. Kesällä on pitkät, aavat järvet matkattavana, joisa rajuavat
myrskyt välimiten estävät kaiken kulun. Talvella taas on matka synkkäin
erämaitten läpi, joisa ei useenkaan, keskitalvella, erinomattain
lumisina talvina ole muuta ihmisten kulkutietä kuin sillon ja tällön
joku suksilatu. Sentähden ne etäisimmät tuskin pari kertaa vuodesa
kulkevat kirkolle; toiset taas käyvät neljä ja viisi kertaa vuodesa,
seuraavina juhlapäivinä, nimittäin Jouluna, Pääsiäissä, Juhannussa,
Perttulina, Mikkelinä ja jonaki Rukouspäivänä. Mutta silloin kokouvat
Seurakunnan jäsenet niin kosolta, ett' ei kirkko ole kyllä avara niitä
suojohinsa ottamaan. Usein on niinä juhlapäivinä neljäki sataa henkiä
ehtoollispöydällä.
Wanhan tavallisuuden jälkeen pidetään vielä kinkeriä, kerta keväillä,
toinen syksyllä, ympäri Seurakunnan. Niisä tapahtuvat samat
toimitukset, kuin muinosinakin aikoina, paitti sitä ett' ei luvun
koetukset enää ole niin rajuset ja sotaset. Harvat ovat poisa näistä
kintereistä, ja nämät ovat vieläki ne ainoat tilaisuudet, joissa vanha
väki, jotka eivät enää kykene Herran huoneeseen, saavat papin suusta
kuulla Jumalan sanaa.
Wäen laskusta ja taloin luvusta ja ladusta; ynnä pellon ja halmetten
viljelemisestä.
Ensimmäisen opettajan tänne tultaissa ei väen lasku varsin tavoittanut
tuhattakaan henkiä; nyt on täällä neljällä tuhatta asujanta, jotka
majailevat 150:sä verotaloudesa ja 100:dasa torppa- ja mäkikotuksesa.
Nämät taloudet ovat sinne ja tänne ikääskun piristellyt, ympäri laveita
erämaita. Suurin osa on kuitenki, niinkuin jo mainittiin, Kiannan ja
Wuokin avarain vesien rannoilla. Ensimmäiset tänne talottuneet asujamet
elättelit ittiänsä halmetten viljelemisellä, mettä- ja vedenviljalla;
siitä syystä ei he juuri, asuntopaikkoja valitessa, kattoneet peltomaan
hyvyyttä ja hallan estämistä, jonka tähden vanhat asunmajat havataan
alhaisilla maisemilla, usein soiden rannoilla, aina kuitenki vetten
partaalla tehdyiksi, että kalavesi aina oli saapuvilla. Kuin nyt
talouden sioja valittaisa pääasia, nimittäin peltomaan hyvyys ja
hallan turmio unhotettiin, niin on monen täytynyt jättää esiisänsä
majapaikat autioksi ja muuttauta korkiammille vaaroille, joisa heillä
oli sekä soveliampi maa pellon viljelemiseen, että he ynnä siellä olit
paremmin rauhotetut hallan vahingosta. Mutta se onnetoin esiisiltä
peritty tapa, että maan halmetmaitten viljelemisellä pyytää elatusta
hankkia, jotka ei kuitenkan enää, soveliasten maitten puuttuisi, voi
elättää; on saattanut sen suuren vahingon, että peltotyö on laimilyöty.
Sentähden tavataan täällä vähän peltoja ja nekin vähät usein niukasti
lannottuina, viattomina, kivisinä ja muuten pahoin viljellyinä, ja
suuri syy siihen nälkään, joka meitä jo vuosikymmeniä on surkiasti
rasittanut, tulee epäilemättä halmetmaitten mitättömästä viljelemisestä
hallasilla ja epäpätösillä maisemilla, ja pellon laimilyödystä
viljelemisestä ja siis huonosta lannottamisesta.
Se on imeheltävätä, kuinka esiisäin tavat muutamisa asioisa heidän
jälkeeneläjittensä tykönä ovat syvästi juurtuneet. Muinosina aikoina
oli halmettyö suuresti viljavata. Puisevia ja hedelmällisiä korkioita
vaaroja ja kunnaita löytyi yli kaiken; jotka halmeeksi olivat aivan
soveliaat. Ne maksoit monikertasesti viljeliänsä vaivat; usein antoi
kapan kylvö 20 kappaa. Ei ihmet siis, jos sillon halmeita viljeltiin!
Nyt on asia kokonansa toisin. Ei yhtään vaaraa löydy, joka ei jo
monikertasesti ole halmehittu ja poltettu. Se ei enää voi hyvää
hedelmätä kantaa; kuitenki haparoivat ihmisraukat sydänmaitten ympäri
niitä etsiesä ja hankkiesa, josa turhasa työsä satoja kesäsiä päiviä
tuhlataan. Jos kaikki tämä aika ja työ akkunan alla ja pellolla
käytettäskin, niin kasvaisi vuoden vilja, Herralta siunattuna, meidänki
maillamme ja survoton leipä kaunistaisi meidänki pöytämme, josta
perheen isä väkinensä nautittis toivotun ja tarveellisen ravinnon.
Ruis ja ohra ovat ne touvon laadut, joita täällä viljellään, mutta
jotka halla useen turmelee. Potakka, se siunattu touko joka täälläki
paraiten kestää hallaa, on vielä harvoilta niin viljelty ja rakastettu
kuin se itte työsä ansaittis. Ensimmäiset potakan siemenet lähetti
tänne Suomen Huoneenhallituksen Seura, neljättäkymmentä muotia
sitten Seurakunnan senaikaselle Opettajalle, joka niistä, ensikerran
kylvettyä, sai runsaan hedelmän ja jakoi aluksi siementä talonpojille,
jotka kuitenkaan ei niistä ensimmälta paljon pitäneet. Täsä johtuu
mieleeni meidän vanhan kirkkoväärtimme lause niistä. Hän oli kerran
sattunut tulemaan pappilaan puolisten aikona ja sisälle astuttuaan
havatti hän papin murkinoivan rasvasa paistetuita potakoita. Pappi
lausui hänelle: "Tulkaapas Tekin, kirkkoväärti, maistelemaan tätä
meidän uutta toukoamme." Kirkkoväärti tulikin, mutta jo ensi potaatin
syötyä sanoa hotasi hän: "Noh! syöpi tuota rasvan kanssa vaikka
tervanahturin." — Tosin sivistämättömän Pohjanmaan urohon lausunto! —
Jo nykysinä aikoina tuntisi tämänki maan asujat potaatein hyödyn ja
maullisuuden. Itte se kirkkoväärti, josta äskeen mainittimma, on jo
monta kertaa syönyt niitä makiaan suuhunsa. Mutta siitä on pahin että
harvat voivat säilyttää siemeniä yli taimen, jonka tähden tämä touvon
laatu ei pääse täällä oikeen eistämään. Kauroja täällä ei ensinkään
viljelläkkään.
Satuja.
1. Joki ja Lähde.
Joki ja Lähde riitautuvat välillään, kumpi olisi toista parempi ja
etevämpi. "Kun toki kehtoatki minun rinnalleni pistäytä, sano joki,
etkö näe kuinka paljoa parempi minä olenki! Julkisesti kuljen minä
ihanien kukkanurmim halki, rannoillani elää kauneita kyliä ja rikkaita
kaupunkeja, yhtäläiseen kulkee laivoja tavaroinensa pinnallani, kaikki
elävät kiittävät minua ja minäpä se voimassa pidän itse merenki, sillä
ilman taitaisi pian kuivaa. Sinä sitä vaston juokset maan alla piilossa
ja tuskin kehtaat silmäsi muille näyttää." Tästä herjaamisesta lähde
niin häpesi, ettei enää näyttänyt ollenkan silmiään, vaan asti aina
maan alla. Waan siitäpä kuivi pian koko jokiki, jolla oli lähteestä
ensialkunsa. Niin katumuksekseen pian havatsi väärin tehneensä lähdettä
soimatessa.
Elä suulla suurentele, ellet kunnossa kyenne.
2. Waimo, Miehensä ja Kuolema.
"Woi jos saisin minä sinun siastasi kuolla," sano vaimo sairaalle
miehellensä, jota jo kaikiltai kuolevaksi katsottiin. Kuolema jo
porstuassa ollen kuuli vaimon sanat ja astu sisälle. "Kuka te oletta?"
kysy vaimo. "Olenpa kuolema, vastasi toinen, oletko nyt valmis
seuraamaan?" Waimopa tuskastu ja lausu osottaen miehensä vuoteelle:
"tuolla hän makaa, jota etsittä."
Ei suuret sanat suuta halkase.
taikka
Ei lupa taloa hävitä.
Suomen kansan, Arvutuksia.
1. Ori juoksi, ohjat notku, tie vieri, reki ratisi.
2. Lautta lammissa; ei vety, eikä märkäne.
3. Kiuskaa, kauskaa, tihiässa viitassa.
4. Ori orpo virpoharja, seisovi pyhällä maalla, vihityllä vinkautti,
kuuluvi kumia ääni pyhän pellon pientarelta.
5. Musta härkä tervaselkä, pyhän pellon pyörtänöllä.
_Osviittoja_. 1. Rukki (keträäminen). 2. Kieli. 3. Keritsimet. 4.
Kellotapuli. 5. Kirkko.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Parempi laiha sovinko, kun lihavai voitto.
Riitahalusilla tarkon mieleen pantava sanalasku.
2. Parempi pahaki leikki, hyveäki tappeloa.
Kyllä tosi sanalasku ja ehkä toisinaan niiltä muistettava, jotka itset,
nuoruusikänsä ylimentyä, eivät suatsisi nuorten konsa keskenänsä
leikittelevän eli muuten ilosina elämän.
3. Saa tyhjän tekemättäi, valehen vatomattai.
Toiset sanovat: S. t. t., vannomattaki valehen ja kummalla tavalla
tahansa osottavat sanat, ei tarvitsevan aikaansa tyhjissä yritteissä
kuluttaa.
4. Saanut saappahat pitävi, saamaton rajaset kengät, köyhä käypi
kengettäki, virsuttaki vihkasevi.
Hyvä jos niin aina olisi! Mutta useinki näemme köyhän rikkaamman
rinnalla saappaissa kävelevän.
5. Siivo työtä kaunihimpi, mieli muistoa parempi.
Wälistä olemma kuulleet sanottavan: muisto mieliä parempi; vaan
kuitenki lienee mieli eli järki parempi, kun muisto.
6. Sileämpi siiven jälki, kuni vastan lehtevänki.
Köyhäin kaunis, hiljanen elämä on parempi, kun rikasten loistava, kauas
kuuluva.
7. Kyll' on tielläki tiloa, jos on vartta virsullaki.
Tuskin taitaa kellakän siksi tavarata kokouta, ettei tietäisi, minne
panna.
MEHILÄINEN W. 1837.
Toukokuulta.
Sanoja.
Oravalle.
1.
Oravainen, kummun kukka,
Kummun kultanen omena!
Oksalla ojentelete,
Lehvällä leventelete,
Kuni jouvun jousissani,
Wasamoissani varahun;
Pärenuolet, puuvasamat,
Ei ne kauas kannattane.
2.
Oravainen, väästäjäni,
Kaunis kasvinkumppalini!
Kules tuolle kunnarelle,
Saappas tuolle saarekselle,
Josta saalis saatahisi,
Erän toimi tuotahisi.
Linnuille.
1.
Lennä, lennä, lintu parka!
Pienoisille puuhuisille,
Mataloille maahuisille,
Kuni jousen jouvuttaisin,
Käsikaaren käännyttäisin,
Kusta nuoli noppajaisi,
Tinapalli paiskoaisi.
2.
Ututyttö, neito terho!
Seulo seulalla utua,
Tienohista tersuttele,
Linnuille nenän etehen,
Jottei kuulis kulkiata,
Ei näkisi matkalaista.
3.
Koppeloinen lintuseni!
Wuotteles vokottelespa;
Wuota oksan juuruella,
Havulehvällä lepeä,
Kuni jouvun jousineni,
Wipurautani viritän.
Ellös lentohan leviä,
Siivet siimoilla sitelen,
Warpahat vahalla käärin.
Kalastajan sanoja.
1.
Wellamo, vetinen neiti,
Ainonen Ahilla lapsi!
Ole kuulalla oleva,
Ihalalla ilmoava,
Hopeaisen orren päässä,
Rahin kultasen nokassa.
Ota virpi viittä syltä,
Ora seitsentä satoa;
Kaiota kalaset karjat,
Nosta ruotoset rominat,
Eillä haukiset hajota,
Käännä maimat maata vasten,
Minun siulan siirtämille,
Kiveksen kupestamille.
2.
Ahti, ainonen kuningas,
Ween hauan hallitsia!
Ota kilpesi koria,
Kultalumpi luikahuta,
Jolla karkotat kaloja,
Luoksi koukkuni kokoat.
Anna mulle ahvenia,
Pistä piikkiselkiäsi,
Alta mustien murien,
Alta aavojen syvien.
Tuulelle.
Kuinka sillon lauletahan,
Ja kuten kujerretahan,
Kun ei vie vesi venettä,
Aalto laivoa ajele,
Tuuli purtta tuuvittele?
Noin sillon saneltanehe:
Nouse tuuli tuulemahan,
Ilman ranta riehkimähän,
Anna airoille apua,
Huoparille huovitusta.
Kun lähin vesille raukka
Wenehellä pikkusella,
Wäellä vähäpäöllä;
Aivan on airot pikkaraiset,
Soutajat vähäväkiset,
Perimiehet pienenlaiset.
Puhu tuuli purteheni,
Ahava venoseheni!
Kukliksi meno vesillä,
Lumpehiksi lainehilla,
Jotta juosta puisen purren,
Mennä mäntysen venehen;
Juosta purren puittomia,
Kiiteä kivittömiä.
Sateelle.
Mene pilmi Pietulahan,
Siellä vettä tarvitahan;
Siell' on kaivot kuivillahan,
Siellä käymättä oluet,
Wielä lapset ristimättä,
Kastamatta kaikki tyyni;
Kaikki kaivot kuivanehet,
Lähtehet läkähtynehet.
_Jälkimaine_. Tämmöisiä sanoja oli ennen pian kaikissa tarpeissa ja
luultiin niitä sillon väkeviksi välitteiksi, kaikenlaisia vaikuttamaan.
Ken niitä enemmän tiesi ja niiden ohessa älysi muutenki mahtavan tavoin
käyttäytä, häntä pidettiin suurena tietäjänä. Paljo vähennyt on nykyään
sanoilta arvonsa, vaikk' ei kuitenkan niin, ettei vieläki joita kuita
yksinkertasia löytyisi, jotka luulevat niillä jotai erityistä voimaa
olevan. Tosi onki, että muutamat sanat, mieltä kovasti liikuttamalla,
voivat jotai vaikuttaa, vaan tyhjään luulevat sillonki, minkä voiman
itsissä sanoissa olevan. Muulla säikähyttämällä, kauhistuttamalla eli
mielen levottamalla, toivon lisäämällä on ainaki sama vaikutus, sanat
ja muut ohelliset käytökset olkaan mitkä tahansa. Peräti älytöntä on,
luulla tuulen, sateen, kalojen, lintuin, oravain ja muiden semmoisten
sanoista miksikän muuttuvan.
Toholahden Markkinoista.
Saanenko sanoa vielä,
Mit' on mielessä' minulla
Elämästä entisestä,
Niinkun nytki nykysestä.
Ennen elivät paremmin 5
Leivän kanssa kaikki tyyni,
Rahat talossa takana,
Eikä velkoa verosta,
Ruunumiesten ruopotella.
Talo kuki kunnollansa 10
Ite piti Perjakkansa,
Eikä sarvia sahattu;
Oli vapana vasara
Talon kaikista kaluista.
Nyt jo vieään vinkuvatki, 15
Mit' on ihan irtanaista
Talon seinien sisällä;
Haetaanpa halmehetki
Syänmailta synkiöiltä;
Kaikki kaupaksi menemat. 20
Kun jo kaikki on katottu,
Eikä löyvy enempätä
Talon tasotun kohalla,
Kohta Kuopioon kovasti
Herra alkapi ajella, 25
Kanselian kartanolle.
Siellä sileetä tekepi,
Siellä' poies siirtelepi
Ihan entiset asujat
Talon permannon periltä, 30
Linnun lailla lentämähän.
Tämän kovan kurituksen,
Armottoman ahistuksen,
Ehkä ite ansahtimma
Pahan palkaksi elämän. 35
Siitä minun mielestäni
Tämä köyhyys on kytennyt,
Että Pieksämään pitäästä
Markkinat majoille niille
Toholahtehen tulivat, 40
Sihen salmen sillan päähän,
Liian kirkkoa likelle.
Nyt ne isännät illolla
Kaikki kantavat rahansa
Rouarille, kauppialle, 45
Weron jättävät velaksi.
Samat markkinat sanotut
Tuli varsin vastuksiksi,
Kyllä köyhyyen lisäksi,
Joka syksy syntiseksi 50
Kaiken pahuuen pajaksi.
Sihen siirtyvät kokohon
Häjynilkiset ilolla,
Häjy joukko juoninensa
Pitämään pitoja niitä, 55
Mainitulta markkinoita.
Oispa rengit rikkahammat,
Kun ei oisi vllenkana
Näitä maamme markkinoita
Rautalampihin rakettu. 60
Sinne palkkansa panevat,
Ansionsa ammuntamat,
Antavat rahansa raukat,
Puotipojalle jakavat,
Kaikenlaisesta kalusta, 65
Mielestäni miltömästa.
Toistepa tulepi tarves.
Että pitäisi pihissä
Olla sillänsä setelit,
Waan on kaikki kauppialla 70
Ennen aion annettuna;
Ei ou miehellä mitänä,
Jolla ostaisi jotaki,
Waikka varsin tarpehessa.
Wielä piivistä pitäisi 75
Sana muutama sanoa,
Halki haastella asia,
Kuin ma olen kuulla saanut.
Seisoin kerran seinuksella,
Ahtahan solan sisässä, 80
Ihan ilman äänetönnä;
Kuulin kummia sanoja.
Sanoi tyttö toisellensa:
"Onko sulla ollenkana,
Koottua kopeikkoana, 85
Jolla ostaisit jotai,
Makeisia markkinoilla,
Eli huivin huonommanki,
Sormuksen eli solenki?"
Toinen vastasi vakasti, 90
Hiljaksensa hienommasti:
"Ei ou tenkoa tinaista;
Enkä minä millonkana
Makeisia markkinoilta
Ostanna omin rahoini, 95
Ehk' oun syönynnä enemmin,
Kun ne ostajat ovatkan;
Raahtiko rahalla syöä,
Mahamääreä mäkätä!"
Kysy siitä toinen tyttö: 100
"Kuka ihan ilmasesta
Sinun niin nyt syöttelepi,
Läpi täyttäpi mahasi?"
Sano raaski tyttö toinen:
"Kun et virka, kultaseni, 105
Siitä millonkan mitänä,
Niin mä sanelen sinulle:
Sinne jättäiten jälelle,
Seison puoin seinuksella,
Wasta pistäiten pimeellä 110
Kauppamiehen kainalohon,
Olen yötä sen ohessa,
Eihän pitäne pahana."
Wasta tuosta toinen oppi,
Heti sanopi samassa: 115
"Ihan ensimarkkinoilla
Minä seurelen sinua;
Jäähäänpä yöksi yhessa
Puoliherran puolisoiksi,
Otetaanpa oivalailla 120
Tavaroita taltehemme,
Makeisia, huivisia,
Waikka vielä puumulia."
Sitte loppu se tarina;
Alkovat niin astuksella 125
Poies siitä seinukselta,
Minust' ei tiennehet mitänä,
Waikka kuuntelin kovasti
Piikajen neuopiettä.
_Jälkimaine_. Juhana Ihalaisen tekemä runo. Niin Toholahdessa,
kun muuallaki meidän maassa, on valitettavasti paljo tapaturmioa
markkinoista syntynyt. Sentähdenpä esivalta niitä onki hävittänyt
usiampia ja toivotettavasti vasta hävittää, mitä niistä vielä on
voimassa.
_Sanoja_. v. 9. Ruopotella, pahasti menetellä, julmasti, ilkiasti
käytellä. v. 11. Perjakkansa, lehmänsä (perjantaina syntynyt).
Lehmille annetaan useinki nimi päivästä, jona syntyvät, vaan paljo
muitaki nimiä lehmillä, koirilla, hevosilla jne, jotka ansatsivat
kootuksi tulla. Aina tulisi niistä jotai tiedonlisää, jos ei muusta,
niin vanhan aikasista nimistä, v. 15. Winkuvatki, pienimmätki elävät
(porsaat, vasikat jne), v. 23. Tasotun, tasaseksi tehdyn, puhtaaksi
laastun, sileäksi pannun, v. 37. Kytenyt, mirkaan ruvennut, vähitellen,
verkoilleen tullut, v. 66. Miltömästä, mitättömästä, joka ei näytä
miltään, ole minkänä veronen. v. 68. Pihissä, kiinni sidottuna, kansien
välissä, tallella, v. 92. Tenkoa tinaista, pienintään äyriä, halvintaan
lanttia, v. 108. Jättäiten, jätäme, jätätsen, jättäyn, jään, jätän
itseni, v. 110, Pistäiten, pistäme, pistätsen, pistäyn, pistyn, pistän
itseni.
Pyhäjoen Pitäjästä.
[Muualta Ruotsinkielellä kirjotettuna saatu ja kiitollisuudella tähän
otettu.]