Julman juomarin tarvoille,
Ihan ensivuoellansa;
Jopa toissa toimitteli 130
Wiinatilkan viriästi
Ukon suuhun ja — omahan.
Tuli julma juoppoeukko,
Loppu äiältä ärinä.
Sitte kahen kallottelit, 135
Wuoron kuppinsa kumosit.
Ei se ukko elänytkän
Marsin kauan vaimon kanssa;
Pian kuoli kulkemasta,
Jätti eukkonsa elohon, 140
Jätti lapset lattialle,
Kaikki kylänkynnykselle,
Äiti ärmätin käsihin,
Jok'ei huolta huomenesta,
Pitänyt pientensä ylite, 145
Piti viinan vinkerästä.
Joka päiv' ol'juovuksissa,
Kanto kaikki vaattehensa,
Puumulinsa, silkkisensä,
Wiinan myöjälle visusti, 150
Weipä vielä kultahelmet,
Että pienen kirkkopeilin,
Tilkan eistä tiettämästi;
Kaikki suimi suuteksensa
Wiinassa ihan visuhun. 155
Wiina viekas se vetäpi
Waimorukan vaattehia,
Tuli loppu lappaminen,
Akkarukan appaminen.
Alko sitte akkurukka 160
Kuleksia kupparina,
Huusais huonoja hyviä,
Teki ämmät terveheksi.
Saihan sitte sarvillansa,
Hankki hameheittiöitä 165
Pahan paikan peitteheksi.
Joshan jollon suuruskouran
Anto akat palkastahan,
Jopa neki julma akka
Waihto viinaksi visusti, 170
Lapsiltansa lallutteli,
Suulta lasten surkioien,
Joita nälkä näännytteli.
Akkarukka allin lailla
Kohmelossa kuikutteli, 175
Kun ei einettä etehen
Ollut mitän ottamista,
Siinä harmista havahti
Kysyi ensin iteltänsä!
"Kuhun joutu koreuteni, 180
Mihen kauneus katosi?
Mik' oli nuorena minulla,
Kun se suuttu sulhopoika,
Kun ma vaatteita valitin,
Sanoin kulkeman sarassa, 185
Kehnosti kun kerjäläisen;
Itellenpä ennen sattu,
Sattu keskelle sanani."
Se sama sanottu vaimo
Neuo ensin neitosia, 190
Sano viisailla sanoilla:
"Ottakai minusta oppi,
Ettei sulhoista suloista
Piä sunkan suututella,
Ensikerran käyessähän, 195
Waikkapa vielä viinaltasi
Henki vähän haisahtaisi;
Ei se sieä sulhopoika
Joutavia jaaritella.
Jos on housut huonommatki, 200
Nuttu sarkanen selässä,
Hattu halpa ja matala,
Häränkoivet kurpposina;
Leip' on kuitenki leviä,
Pellot kanssa kasvamassa, 205
Toista tuomassa eloa.
Minä tieän miestä monta,
Koska on kotikylässä,
Jok' ol viinalle vihanen
Wielä nuorra naimatonna, 210
Ja nyt juopi julmemmasti;
Tieän myöski miestä monta,
Joka lassa lällutteli
Joka verassa viteli,
Uuri vyöllä kirkkotiellä; 215
Nyt on pellot piertamina,
Kaikki suossa suurusjauhot,
Petäjässä pellonsiemen,
Kaikki kauneus lamassa.
Wielä sanon viimmeseksi 220
Teille, naiset naitavaiset,
Ettei piikasten pitäisi
Kenokaulon kaahatella,
Käyä kirkon lattialla,
Etupenkkihin pöhätä; 225
Kaunis katotaan takoa,
Siviä selempätäki.
Ei myös peiliä pitäisi
Kahmaloissa kanniksella,
Siellä huivinne sisässä, 230
Mutta paljoa paremmin
Hengen peilistä pitäisi
Sielun virhiä sihata.
Riikinkukko se koria,
Kaula kaunis ja siliä, 235
Jalat rumat ja rupiset;
Hänen täytypi hävetä,
Eikö ihmisen enemmin
Pitäis häntänsä hävetä?"
_Jälkimaine_. Tässäki Rautalammin Ihalaisen tekemässä runossa on
kyllä varten olettavia neuoja tyttärillä, joista neuoista toki ei
tarvinnvekan minun pitemmältä kertoa. Näemmä värsyistä 59, 60 ja
v. 81—84 tytön viinanki ryyppäämisestä sulhoa soimanneen. Ei kyllä
haittaisikan mielestämme, tyttöin vähin varalla pitämän, etteivät
menisi juoppolalluille, vaan väärin tehty on kuitenki, siitä
sulhoansa haukkua, jos ryypyn ottaisiki. Haukkumalla tosiaanki
ei saa häntä tavastansa luopumaan, jos ei kaaneilla ja siviöillä
puheilla vähitellen. Paha kyllä on senlaiseen joutavaan tarpeeseen,
kun paloviinan nauttimiseen, itsensä totuttaa, mutta monenki miehen,
vanhempainsa ja omasta ymmärtämättömyydestä jo pojasta alkain viinaa
maistelemaan ruvettua, tulee se sitte vaikiaksi yhtäkkiä heittää,
vaikka kyllä näkeeki älyävämmällä iällänsä, siitä paljo enemmän
turmellusta, kun hyödytystä olevan. Sillä tosiaanki paloviinasta ei ole
mitänä hyödytystä ihmisellä, jos ei muutamissa erinomasissa tiloissa,
niinkun ylellisissä rasituksissa, kovassa vilussa eli kuumuudessa,
sateessa, usvassa ja sumussa, koska sitä lääketten verostä vähä
kerrallansa ja jollen kullon nautitaan. Semmoisissaki tapauksissa on
kuitenki hyvä olut paljo virvottavaisempi ja terveellisempi.
Mutta mikä on se vähä hyöty paloviinasta niiden tu hansien turmioin
suhten, joita siitä lähtee niin erityiselle ihmiselle, kun koko maalle
ja koko ihmissuvustolle! Se polttaa ja koventaa sisällykset, etteivät
voi täydellisesti ruokia huvettaa, josta usein pitkälliset reväsimet,
muut vatsaviat ja kohtaukset saavat alkunsa, juontuu sitte veren
seassa keuhkohin, aivoon ja ympäri koko ruumiin, pilaa älyn, mielen,
muistin, voiman ja muun kunnon, turvottaa, pöhistää ja vavistuttaa
ihmisen, vähentää luonnollisen lämpimän ruumiissa, syyttää moninaisia
raskahimmia, ikuisia tauteja, heikkopäisyyden, halvausvian, ampujan,
kaaduttajan, ähkyvikoja, vesiahman, luuvalon, vesipöhön ja muita
pöhötauteja, turvottumisen, kelta- ja keuhkutauteja, verisyljyn ynnä
muita lukemattomia vikoja, joiden viimmenen loppu on levoton omatunto
ja kauhistuttava kuolema.
Sillä tavalla useinki turmelee palovina terveyden ihmiseltä, vaan jos
sitäkän ei aina silminnähtämästi tekisi, niin kuitenki aina menettää
ilon, onnen ja siunauksen perikunnissa, turmelee hyvät tavat ja
kauniit, siivolliset menot, tuhlaa arvaamattoman työajan ja tavaran,
saattaa monta miestä hyvättäki elolta maantielle. Myös on verisillä
tappeloilla, murhilla ja kaikenlaisilla pahatöillä tavallinen alkunsa
paloviinasta. Ei kymmennettä osaakan havata niistä ilman paloviinatta
tapahtuneen. — Joka sentähden tahtoo terveenä, raittiina ja onnellisna
elämänsä iltaan päästä, tekee hyvin, jos hän ei koskaan ota palovinaa
suuhunsa, vaan vieroo sitä kun muutaki myrkkyä. Wielä vähin totuttuaki
voipi ryyppäämisen tämän helposti heittää, vaan viimmen muuttuu tapa
tarpeeksi ja ihminen vapaasta, mielitahtosesta olennosta paloviinan
orjaksi. Waan jos siksi ei muuttuisikan ryyppimisen tapa, niin
jopa ilmanki viinaa maistellessaan ihminen toisinaan tulee siitä
runsaammasti nautitsemaan, niin että juopuu. Waan juopuneenapa mies
on mieltä vailla ja voipi helposti yhtyä senlaisiinki seikkohin,
joista saapi ikuisen turmion nimellensä, arvollensa, elollensa ja
kunniallensa, taikka joutuu raskainten rangastuksen alaseksi. Paras on
sentähden ottaa korviin runoniekan opetus, joka sanoo:
"Jos nyt tahot tarkimmasti,
Osata oikein eleä,
Niin viero viina peräti,
Sekä karta karvojansa.
Ole viinalle vihanen,
Heitä pois lihan hekuma,
Tee jo kelpaava katumus
Armon aikana aiota!"
Parempi toki onki peräti välttää kiusausta, kun suotta sen kanssa
taistelemaan antauta. Muuten vaan viimmen ehkä myöhän taidat toisen
kuulusan runoniekan kanssa havata onnettomuutesi ja valittaa:
"Wasta minä vanhoillani
Oivalsin tämän asian,
Kuinka kunnia menepi,
Alempi miehen armo,
Kaikki rakkaus katoopi
Entisiltä ystäviltä,
Miesi velkahan veäksen,
Joka ryyppeää rysyltä,
Wiinan viljassa eläpi,
Monet päivät pääksytysten,
Wiikkokauet vieretysten.
Maailman makia seura,
Tapa vanha tarttuvainen,
Jot' ei arvata alusta,
Saapi semmoiset vahingot.
Aivan on asian kanta
Sillä lailla, lapsukaiset;
Minä sen toeksi tieän,
Jok' olen itekki ollut
Taipuva tähän tapahan,
Saanut semmoiset vahingot:
Terveys on turmeltuna,
Kaikki rikkaus kaonna,
Arvoni alentununna;
Matti taskussa makaapi,
Tuskat turkkini povessa,
Ristit, vaivat rinnassani.
Wielä suututin sukuni,
Esivaltani vihotin;
Näytin ihteni olevan
Irvihampaille iloksi,
Hyvänsuoville suruksi."
Muutamin paikoin vähemmin tuttuja sanoja edellisessä Naimarunossa
taitavat olla v. 7. Keisti s.o. kensti, ylävä, ylpia, kopia. v. 12.
Hojotti; meni hopulla; isosti, eteensä katsomatta. v. 13. Lakois
(lakosi); meni lakoon, kaatu, lankesi. v. 17. Pöjötti; tunki itsensä
tuhmasti, mielettömästi. v. 40. Kutjuttelet; kävelet, kulet kehnosti.
v. 73. Härnäten; suututellen, pilkaten, v. 76. Koplasi; siveli. v.
120. Lyylätteli, toivoeli, lauleli tulevan. v. 146. Miinan minkerästä;
hajusta, nenään pistämästä hajusta, v. 203. Kurpposina; kenkinä,
karvasina kenkinä. v. 223. Kaahatella; keviä- mielisesti astua,
liikkua, v. 225. Pöhätä; yhtäkkiä pistäytä.
Matkakertoelma Hiiden linnaan.
(Muualla saatu).
Ammon olima kuulleet mainittaman Hiiden linnasta ja lukimaki Gananderin
Mythologiassa tästä asiasta, jotta voima päättää, tämän muka jossaki
Sotkamon ja Ristijärven kirkkokuntiin rajamailla löytyvän. Kun ei
tästä merkillisestä paikasta mitanä missiä tietty, eikä kukaan häntä
ollu nykyjään käyny kahtelemassa, niin tuumasimaki asianalkain lähtiä
hakemaan.
Jo alko pimittää kun, tiistaina 26:tena päivänä Hei- näkuuta v. 1836,
kolmen miehen läksimä Kajanista astua teppomaan. Ilta oli sateisen
päivän perästä raitis, vaan kun myöhemmin alko kolkostua, päättimä,
keskiyön kostuttavalta unelta virkistäytäksemme, eräässä torpassa
muutaman tiiman levätä. Tultua kartanolle, eikä tahtoen talonväkiä
makiasta unestansa herättää, pöhkäsimä yliselle kussa, lehtikerpuilla
peittäytyneet. Unosen kalliita antimia nautitsima. Aamulla, päivän
kanssa liikkeellä, kulkima elävän Salmijärven kylätse Jormualahden
etelärannalle. Tämä lahti pistää, Oulujärven koillisrannalta,
penikourman pituudelta itään päin. Tässä nakkausima heinämän ja korkian
vaaran kupeella olevan ahon laialle levähtämään. Yksi matkakumppaleista
kiipesi korkeimmalle kukku- lalle, josta hän palattua kerto nähneensä
ison osan Oulujärvestä, kaikkine saarine, niemine, lahtine ja ympärillä
olevine taloine. Hyvin oli häntä tämä näkö vaikuttanut. — Wä'hän
edeskäsin käytyämme tulima ihanaan Hillerin torppaan ja yhtä kaunoseen
Loikkalaan, Paltamon pilajätä, eteläpuolella Jormualahtia. Sihen aski
olivat tiet välttä'viä ja olimaki sinä päivänä kulkeneet 7 neljännestä.
Wieläpä oli mieli, ennen yötä, päästä 5 neljännestä eteenpäin,
Paatinmäkeen joka jo on Sotkamoa. Niinpä saattauttamaki veneeltä
sormualahden nenätse ja läksimä neuottua tietä astumaan, koilliseen
päin. Woi kuitenki näitä maailmoita kulettavia! — Terva- tynnyrien
vyöryttämällä sydänmaalta lahden rannalle, oli tie kulunu vyvälle
kuopalle, jossa sateella kokoutunu vesi jokena juoksi. Mehtäänkänä
ei kaatuneilta puilta ollu menemistä. Kuitenki, jos paljollaki
vaivalla, pujottausima tästä ja tulima, oikialta tieltä jo eksyttyä
ja tiettömiäki samottua, summia suunnan mukaan aivotulle yö sialle.
Loppumatkalla kasteli sadetki jo korvamme.
Syötyä, panima maata pirtinlattialla levitetylle vuoteelle. Aamulla
nostua, maksoma yösiasta ja ruuasta, minkä vähän soveliaksi katsoma;
sillä näillä seuduin eivät millonkaan määrää ruuan hintaa, vaan
heittävät matkustavaisen suosioon, paljastuvat jos vähänki maksaa,
ja välistä vaan pakkaamalla saapi heidät mitänä ottamaan. Lähettyä
liikkeelle, kulkima 6:den neljänneksen taipalen, kaunisten ja
lehteviin kunnasten ja mehtiin kautta, Härmämäkeen. Tällä talottomalla
taipalella sattu eteemmä sauna, jossa kotvan lepäsimäki. Semmosia
mehtäsaunoja laittaa tämän maan kansa itselleen työpaikoille
sydänmaassa, asuen niissä talvellaki työaikansa niillä tienoin.—
Wieläki on täällä omi- tuisen somuudensa vuoksi muistettava lampi.
Pitkä ja kaitanen; puolikuun mukanen; erinomasesti kirkas vesi, pohjan
parin sylen syvyydestä näkyväksi; kahen puolen korkiat, nousevat mäet
tiheimmältä ja kauniimmalta petäiköltä peitetyt, jossa tuskin hirreksi
kelpaamatonta puuta olisit löytänyt: — kaikki se anto tälle paikalle
omituisen, kolianihanasti vaikuttavan muodon.
Härmänmäessä, joka on Ristijärven rajataloja, haasto meille emäntä
eräästä Wenäläisestä, joka näitse sydänmaan taloitse kulkien ja
herraksi itsiänsä korottaen, miesten poikessa ollessa, vaimoväeltä
komentamalla ruokaa, kyytiä, passuuta ja muuta senlaista oli narrannut.
Tässäki sitä oli hyvin koettu palvella. Kuultua jälempätä, tämän
olleen ainoastaan talonpoika-rietan, joka, aivan rahatonna ollen, niin
konnallisesti koki matkansa perille päästä; haasto hän meille hyvin
vikevästi, ähmissään tästä hävyttömyydestä. En ole ikänäni kuullu niin
jäykkää ja jykeätä Suomen puhetta, joka näytti oikeen ihmeteltävän
voiman kauan sorretussa kielessämme löytyvän. Lähti siilon pakinata: ei
siinä sanoja puuttunut, eikä toinen lause toistansa kauan vuottanut.
Kun olisi käyttäny lyiyspännällä muistoksi kirjoitaa mitä tässä, ei
kiertelemällä, kun lyhyesti vaan jykeästi käytettiin; niin olisi siitä
ollu Suomen kielikäytökselle ja sanakirjalle paljoki hyövykkiä.
Tästä lähettyä, tulima Eskolan taloon, Pyhännän kylässä, yöksi. Siitä
torstai aamulla ihanaan Liuskonniemen torppaan.
Tästä meni matkamme Hiisijokia ylöspäin, ja lähtimäki liikkeelle
noin kello 10. Päivä oli mitä kauniimpia. Aurinko paisto lämpimästi
ja lieviältä tuulelta vesikalmolle somasesti käyristetyt lainoset
läiskyttivät hiljasesti venettä vasten. — Entä vielä sitä
vaikuttavaisesti ihanaa Hiisijokia! — Kaitanen; monimutkasesti
suikerteleva; kahen puolen korkiat, heinävät niittytörmät, koristetut
kaikkinaisilta kesän kukkasilta ja yleensä istutetut ikivanhoilla
hyötökoivuila, jotka rannalta levittäen pensiät lehvänsä joen päälle,
varjosivat meitä auringon kuumilta säteiltä: — eikö siinä kerraksi
katsomista! — Niittymiehet, siellä täällä työssänsä, elähyttivät vielä
enemmän tämän ihastuttaman näkemän. Itse istuma veneessä, soudetut
kahdelta nuorukaisesti kukostavalta neitoselta vanhan äitinsä kera.
Heidän muoto ja silmät ennustivat kaunista ja puhdasta sydäntä, ja se
sulonen hymy huulillansa näytti, mitä koriat ja iloset ympärystät ynnä
onnellinen, jos köyhempiki elämä, olivat heiän päälle vaikuttaneet.
Istuessamme emmä voineet muuta kun ihmehtellä tätä paradiisistä
matkaa, joka, kolme neljännestä pitkä, yhtäläisessä somuudessaan
oli kuitenki alinomaa vaihehtelevainen. Wieläki ilahtaa sydän tätä
muistellessani ja, valkamaan tultua, tarjosinki, kiitolliseksi
muistoksi tästä ihanasta kulusta, kukkasen kummalleki neiolle, jonka
he, silmät siviästi alaalla ja niiaten, ottivat vastaan. Niin erkanima
toinen toiselle onnia toivottaen ja meidän matkue astu siitä 3:men
neljänneksen matkan Pekolan taloihen, Hiisijärven kylässä.
Pekolan talot ovat länsipuolella Hiisijärviä. Tämä järvi, ennen
enemmin kun puoli penikuormaa pitkä ja leviä, laskettiin talonpoijilta
v. 1701 ison tulvan keväillä ollessa ja kymmenisen sylen pitusen
hietaharjun läpikaivamalla. Wielä puhuvat vanhat miehet kuulleensa,
tämän juoksemaan päässeen vesijoukon kauhialla räiskeellä metsän läpi
itsellensä tien uurtaneen ja talonki hävittäneen. Oli ennenki juossu
pienonen puro Tuomaanjärvestä tulevaan jokeen, vaan nyt meni vesi
omia teitänsä. Tästä työstä onki Hiisijärveläisille mahottomat hyvät
niittynsä syntyneet. Nyt on järvi tuskin enempää kun neljännestä
pitkä ja leviä. Mikä ennen järven pohjana, oli nyt niittynä eli 75
vuotiassa koivistona. Länsipuolella oli kuitenki tuulelta ajeltava
hieno hiekka semmosen aian pysyny ruohottumatonna ja metittymätönnä.
Sillä hiekka muuttaupi, pölisten tuulella, ja kinostaa millon mihinki
kuni lumi talvipyryllä, peittäen niin jokainuan nousevan piikin. Kaukaa
katsoen tätä lavialta vaalattavata paikkaa, luulin ensiste vaahtevaksi
koskeksi. Santa on erinomasesti hieno ja luulisimaki sen lasiteoksi
käyttävän.
Pekolan taloissa kuulima Hiien linnan olevan kaksi neljännestä tästä
etelään päin, Sotkamon, Paltamon ja Hyrynsalmen pitäjäin yhteisillä
rajamailla, vaan paraite kuitenki Sotkamoon kuuluva. Sanovatki
miehet joskus näillä paikoilla käyneensä. Nyt havahtimaki, tehneemmä
Paakinmäeltä laskien, parin penikuorman mutkan ja kulkeneemmä vempelen.
Sotkamon kirkolta olisi Hiiden linnalle ollu tuskin kolme penikuormaa,
ja matkamme siis sen kautta kaikkia lyhyin.
Oli lauantai ja 30:nes päivä Heinäkuuta, kun noin kello 9 e.p. läksimä,
Pekolan vanha ukko oppaaksi saatua, Hiidenlinnalle astumaan. Ilma oli
lämmin, vaan liikkeelle lähettyä alko jo ankarasti sataa. Kulkima
ensistä neljänneksen verran tihiätä ja tietöntä viiakkoa, kastuen
siellä jo pahanpäimäseksi sekä sateelta että märällä metsältäki.
Siellä kotvan telmettyä ja montaki mutkaa tehtyä, tulima viimmen
suon-rannalle. Waan nyt vasta vaivat alkavat! Liejuun ja vetiseen
suohon upposima joka askelelta melkeen polvia myöten. Soita ja korpia
kauan rämmittyä, tuskissamme jo kysäsimäki oppaalta, eikö paikka
lähestyne. Hän vastasi, ei kaukana olevan, ja viittasi muutamalle
suunnalle. Waan mitä siellä ja täällä olevista puista saattoma
merkitä,[4] vei hän meidät välistä yhdelle, välistä toiselle suunnalle.
Niinpä jo penkoen ukon eksyneen, kysymä useenki häneltä matkasta, vaan
saima aina samanlaiset vastaukset. Jo olima moniaita tiimoja, sateen
yhä pitkittäessä, kahlanneet suossa polvia myöten. Wiimmen tuskausi
ukko, tunnusti eksyneensä, heittäysi puhumattomaksi, ja tässä työssä
auttoki häntä eräs matkakumpaleista, joka, sanankana virkkamatta,
alakulossa vääntäysi jälessä muien, hien otsasta tippuessa ja muutonki
märkänä kun kuikka. Toiset koimma kuitenki, ehkä yhtä märät ja
väsyneet, vaivat leikiksi muuttain, ilosempana pysyä.
Astuessa näkiniä monessaki paikassa merkkiä kontion elelemästä näillä
seuduin: välistä kololle syötyjä eli suomittuja muuriaispesiä,
välistä silpottuja kantoja ja puupökkelöitä; useen vereksiäki, suohon
painuneita jälkiä. Aina kun jälet tapasima sano ukko vakasella ja
juhlallisella äänellä: "tuostai on mehtolainen juosta jolkutellut."
— Wiimmen, sinne tänne sikseen väsyneeksi käytyämme, havahtima
ihmisen jälet suossa, jotka tarkemmin tutkittua, omiksemma tunsima.
Kohta tulimaki samalle paikalle, josta, tiimoja sitte, olima suolle
laskeuneet. Nyt olivat jo voimamme melkeen vähissä. Kuitenki piti,
uuelleen yritettyä, panna viimesensäki; ja otettua tarkemmat
suuntamerkit, tulimaki tällä kerralla suoraan linnalle, noin kello
5 j.p. —
Niin olima nyt levähtämätä 8 tiimaa semmoisia maita rämpineet! Muullon
ei ollu meillä koko matkalla opasta, ja nyt pitiki näin pahasti eksyä
— Rastiteitä[5] ja neuvoja myöten olima tähän asti hyvästi kyllä
itseksemmä osanneet, jos ei aina tavallistakan rataa.
Niinpä olima toki vihdon matkamme perillä. Pohjas- puolelta nostua
suonsaarelle, kulkima kohti linnaa. Yhtäkkiä kuulima oudon rääkymisen,
ja kuta likemmäksi tulima, sitä kolkommalta ja kovemmalta se kuulu.
Olisi tätä voinu luulla jonku pahan parkumiseksi; niin kamala ja
läpi luien men'evä oli ääni. Etemmä kulettua näkimä lintuparin,
havukkaheimostosta, joilla mahto olla pesänsä jossaki linnan luolassa,
koska lähestyissämme aina kiivaammasti huutaen milt' eivät tahtoneet
päällemmä tulla. Opas nimitti ne poutiaiseksi. Tästä ei huolien, menimä
kuitenki linnalle.
Hiiden linna on keskellä mainittua osiksi metittynyttä, osiksi
kaljakkata suonsaarta. — Lounasesta koilliseen menee sen keskite
läpeinen halkema. Kahen puolen tätä ovat kuutta, seitsentä syltää
korkiat, veitsiviilot kallioseinät, noin 8:ksan syltää toisistaan, ja
välissä syvät lampareet. Oppaamme lausu niillä ei pohjaa olevankan.
Rannat ovat varsinki pohjaspuolella päällekasvaneelta kuohulta
peitetyt. Lounaspuolella on pirttisepeliksi nimitetty suolampi, josta
vesi parikyinmentä syltä pitusen, kaitasen puron kautta juosta lirisee
Hiiden linnan lampiin ja siitä taas koillisessa päin olevaan toiseen
lampiin. Keskimmäisen lammin pohjaspuolella on itse linna. Puolentoista
kyynärän paksunen muuri eriää kalliosta, välissä heittäen jotaki luolan
näkostä. Wieressä on kallio luisumpi. Siitä rannalle laskeuttua kuulima
maan alta, kallion sisästä, hiljasen jyminän, joka mahto tulla jostaki
siellä olevasta lähteestä. Muuta linnan näkostä emmä havanneet,[6]
emmäkä itse haltiata tavanneet, jos hän vaan ei lie edellä mainitun
Poutiaisen haamussa ilmottaunu. Kaikki yhteenlaskettua, näyttää paikka
kyllä oudolta ja kamalalta, ja mahtavat sentähden esivanhempamme
luulleet, ei minkään hyvän haltian tässä paikassa asuvan. Muuton mahtaa
kallio joltaki maanjäräykseltä halenneen ja semmoseksi kumauneen, jonka
vastaavain kallioseiniin tarkasti tutkimalla havataan.
Pari tiimaa linnalla vivyttyämme, kaikki tarkon tut- kimalla ja mieleen
panemalla, menimä yli puron lammin eteläpuolelle. Siellä vyöryttimä
vielä kiven lampiin, josta poreet kotvan jälestä nousivat. Siitä
heittimä paikan ja kulkima neljänneksen matkan etelään päin, Hillerin
torppaan, joka on Sotkamoon kuuluma.
Anoissamme ruokaa vastattiin ei olevan muuta leipää kun petäjäistä.
Nälkä käski kovasti ja täytynnä sihen tytyä. Waikk' ei sitä olisi
siltään saanat nielastuksi, vaan olisi, kuni sanovat, aina päällimäissä
suussa pyörinyt; meni se kuitenki voin, kalan ja maion kanssa mukiin,
varsinki nälän ahistaissa. Syötyä, panima vaatteet kuivamaan ja vaipuma
virvottavaisen unen käsiin.
Tästä läksimä pohjanmaan halki Kuhmoon päin kulkemaan. Kuhmo on
Sotkamon pitäjän ainoa kappeli ja tästä itäsuuntaa kohti.
Ensistä kulkuna Teirivaaratse kauniita ja pahojaki matkoja
Petäjäniemelle, 5 neljännestä; siitä 3 neljännestä Kusiajärven yli
Häikiövaaralle. Tämä vaara on kamalasti vaikuttava, korkiain, mehtäviin
kukkuloinsa ja niiltä jyrkästi kuinka syvälle laskeviin laksoinsa
vuoksi. Sentähden lie uskottu, hänessä ennen jonku Häikiön (pahan
hengen eli haltian) asuneen, josta hän mahtaa nimensäki saanut.
Siitä astuma penikuorman taipalen, kauniisti Kuurtajajärven rannalla
olevaan Kuurtajan taloon, jossa yöpymäki. Tässä oli erinomasesti
siistiä ja valastua väkiä, jota ei harvon pohjanmaissaki ihmeekseen
tapaa. Koko edellinen päivä oli paraasta päästä ollut satamaton ja
kaunis.
Maanantaina ensi päivänä Elokuuta läksimä tästä ja tulima, jo vähän
eksyksissäki käytyä, penikuorman taipalen, suuren Ontojärven rannalla
ja sen luodesopussa olevaan Hietaperän taloon. Siitä saattautima
neljänneksen järviä Katajalahteen. Waikka kesken kiireensä olivat
parassa luokopäivänä lähteneet tästä kyytiin, eivät kyytimiehet
kuitenkaan millää kontrahilla tahtoneet ottaa palkkaa saattamastansa ja
täyty heidät kauan houkuttelemalla sihen taivuttaa.
Tästä oli vielä 9 neljännestä kirkolle. Matkamme meni, paitsi moniaien
talojen sivu, myös kolianihanasti vaikuttavan Multitörmän ylitse.
Siinä kulkima parin neljänneksen pituudelta ikivanhalla petäiköllä
kukoistavaista hietaharjua, josta puien välitse näkyvät etäiset järvet
saarinesa ja talot niittyne, peltone ja huhtane. Täällä oli myös vanha
petäjä, jonka kupeessa luettiin vuosiluku 1788 leikattuna. Jälestä
kuulima senaikussa sotaaikana täällä olevan sotavahin sen puuhun
piirtäneeksi.
Noin kello 6 j.p. tulima pappilaan. Terve! sinä vanha pappila vanhane
harmajapäine isäntänesi, jolla, paitsi elämän kaikkia vastakäymisiä,
nuorukaisen ilosuus on vielä jäleltä säylynyt; — Joka matkustavainen
kiittää sinun hyväntahtosesti ja ilosesti vastaanotettuasi ja
ruokittuasi! —
[4] Kumpassin (suuntalin) puutteessa, on pohjanmaita kulkemalle isoksi
avuksi yksinäisten petäjäin kuorta merkitä. Pohjoseen on se aina
paksumpi ja ylemmäksi mustumia kun etelään käsin, sillä pohjatuulten
tähden on se puoli tarvinnutki vahmemman peitteen. On muitaki merkkiä
niink. teien muurahaispesistä etelä suunnalle meneminen; muurahaisten
asuminen kannoissa päivän puolella; lehvien isompi pituus sinne käsin
jne.
[5] Rastiteiksi kutsutaan sydänmaan teitä, jotka puien pilkkomisella
ovat viitotut. Äkkinäiselle kulkialle on tämä isoksi avuksi, estäin
eksyttäväisille karjanpoluille menemästä.
[6] Gananderi puhuu erään, Hiisi nimisen, Kalevan pojan, 10 (vanhaa)
penikulmaa itään päin Kajaanista, keskellä suota, rakentaneen
suuren summattoman linnan hirmusesti isoista kivistä ja mullasta,
sylenpitusilla sinne vievillä porrasvälillä eli pykälöillä. Katso Gan.
Myth. Fenn. sivu 29. Nähtävästi puhuu Gananderi samasta linnasta,
vaikk' emmä me minkäänlaisia rakentajan jälkiä ja merkkiä paikalla
tavanneet.
Satuja.
1. Poika ja Äiti.