puolen ikänsä Braahessa ja kuoli 1705, vanha 54 vuotta. Lahjoitti
Braahen kirkkoon 400 talaria (hopiossa?), kouluun 100 talaria ja
vaivasille 100.
Forbus, Hansu, jonka isä oli Skotlandissa syntynyt ja pormari Oulussa.
Poika Hansu oli Braahen ensimmäi- nen pormari, sitte raatimies
kaupungissa, nimismies Salossa ja Siikajoessa 30 muotta, myöhemmin
pitäjänkirjottaja mainituissa pitäjissä, joku aika vouti Iinsalmessa,
ensimmäinen kirkkoväärti Braahessa, kuoli 88 vuoden vanhana 1710,
elettyänsä 60 vuotta Braahessa, Hänestä ja veljestänsä Kasperista
levesi Forbuksia maahan, joka suku ei kuitenkan tätä nykyä ole kovin
leviä.
Niemi, Simona, eli sata yksitoista vuotta ja kuoli 1691. Haudattiin
pojanpoikansa hautaan.
Sovio, Matti, kuoli ennen muotta 1690. Hänestä on jo ennen mainittu ja
samate miten nykysten Somelius- suku hänestä alko.
Suomalaisnimisiä Braahen asukkaita.
Api (?) 1697.[3] Brokko(?) 1727—89. Ervasti. Hajanen (Hajahn) 1815.
Haru 1697. Heikkinen 1807. Hemmikoski 1735. Houru 1708. Hämmilä 1697.
Häm- mälä 1691. Ikonen 1712. Karhunen 1697. Kello 1697. Kemi 1702.
Kinnunen 1692. Kyllynen 1697. Lakka 1767. Lanki 1697—1759. Lankila
1697. Leinonen 1767. Mankinen 1691. Memmi 1691. Monkanen 1739—1788.
Mukala 1697—1748. Märsy 1714. Nevalainen 1701. Niemi 1691—1740.
Niskanen 1741—1772. Nivala 1693. Paakula 1705. Palo 1711—1744. Pappila
1696—1711. Pirtula 1690. Purainen 1697. Purhalaks 1697. Rappoi 1697.
Matikainen 1709. Rehu 1697. Ruotsa- lainen 1690. Räsänen 1736. Saari
1744. Simi 1710. Sipilä 1738. Sivonen 1792. Soudio 1709. Sovio 1710.
Likka 1772. Wakkulainen 1698. Wirto 1680. Wähä 1699—1772.
[3] Otetut pitkästä reisteristä, jossa on paljo muitaki Braahen
asukasten nimiä, vaan joilla ei taida sopia tätä kirjotusta pitkittää.
Luettavina vuosina kuolivat ensimmäiset eli viimmeset suvusta.
Katrina Maunuttaresta.
(Muualta).
Ruotsin mainiolla Kuninkaalla Gustaavo I:mäisellä joka Danskan kovasta
vallasta ja paaviuskon erehyksistä maansa pelasti, oli usiampi
lapsi. Wanhin näistä, Eirikkä XIV, tuli isänsä perästä (m. 1560)
hallitukseen, nuoremmat, Juhana ja Kaarlo, vasta jälempätä. Mainittu
Eirikkä, ehkä ei muuton herjattava mies vaan kuitenki pahoilta
ystäviltä yllytetty ja välistä mielipuolisesti itsensä käyttäväki,
joutu viimmen veljensä Juhanan käsiin, joka, ryöstettyä kuninkaallisen
istumen, vankina häntä säilytti Turun linnassa ja monessaki muussa
paikassa, myrkyllä viimmen surmaten (m. 1577).
Kuningassa ollessaan kosi Eirikkä monessaki riikissä, vaan, ei
onnistuen, rakastu viimmen halpasäätyseen oman maansa tyttäreen.
Tämä oli Katrina Maunutar, jonka isä Eirikän päävartioissa oli ollut
ensiksi sotamiessä, sittä korpraulina. Tyttönä istukseli Katrina
kaapungin paltalla myöen pähkinöitä, sillä ruokansa tienaava. Moniasti
kulki Eirikkä ohite; kolmitoistavuotiaan tyttären loistava kauneus
pysty heti silmiinsä ja paikallapa ytattiki hovineieksi sisarelleen,
ruhtinatar Elisabethalle. Nuori Katrinapa kaikkinaisien opetuksien
pikasisti pystyvä käytti itsensä aina hyvätapasesti, siististi ja
kaikille mieliksi. Päimä päivältä kukoisti kauneutensa yhä ihanammaksi.
Hänestä Wielä jällellä löytyvät kuvailevat mahtuvat olla pahasti
sattuneita, sillä niissä hänen muotonsa ei ole tavattoman kaunis;
vaan kaikki senaikuset tarinoitsiat, yksin Eirikän vihamiehetki,
mainitsivat hänestä kuin kauniintenki kauniimmasta. Niin Eirikästäki;
syämensä sitousi tähän aina kiintiämmin. Joka sopivassa tilassa pyysi
hän Kaarinalle suosiotansa näyttää; joka vaikuttiki sitä enemmin
kuta ihanampi ja, kuni muuten tahto, rakastettavampi herra Eirikkä
oli. Korkeuelta ja vielä enemmin rakkauelta mietelty jopa annaksinki
kokonansa rakastetun Eirikkänsä suosioon. Tästä hetkestä erosi
Eirikkä muista vaimoloista: Katrina oli hänelle kaikki kaikessa.
Kosiotuumat vierasmaisille ruhtinattarille lakastuvat, ja, Katrinasta
lapsen synnyttyä, päätti Eirikkä mielessään hänen kuninkaalliseksi
aviovaimoksensa korottaa.
Eräs fänderikki, nimeltä Maksimiliani, liikutettu hanki Kaarinan
kauneuelta, oli jo tätä heti hoviin tultua kosjonut; hokevat muutamat
jo kihlonneenki. Jälestä täyty hän kuninkaalle rakastettunsa heittää,
saaen ensiste käskyn sotajoukon kanssa Norjaan paeta. Ei raahtinu
polonen paeta ennen hukatun morsiamensa vielä kerran nähtyä, ja
pistäyten hovikartanolle pujottausi naisten huoneeseen, siellä tätä
tavataksensa. Waan sisään käytyänsä siottiin hirmustuneen kuninkaan
käskystä, joka ystävänsä Yrjänä Pietarin pojan kautta anto hengetä
tuomitun ja säkkiin salvatun raukan jokeen viskoa.
Rahvas ei arvannut syytä, mistä Eirikkä Katriinaan niin oli
suostunut. Penkovat loihtojuomilla kuninkaan lumotuksi. Kaarina ei
konsa hallitustöihen ryhtyä pyrkinyt; vaan kuitenki luuli Yrjänä
Pietarinpoika arvonsa Kaarinan hommalla kuninkaan silmissä sorrettavan.
Senvuoksi koki puolluksinensa vääräin kantelemusten ja muun senlaisen
juonen nojassa tätä kuninkaan vihoin saaha; maan eipä onnistanu. Heiän
paha ilki havattua, kauhistu Eirikkä kokonaan ja oisiki panetteliain
valta pysähtynyt, jos ei Katrina hyvästä syämestään itse heille oisi
armoa anonu.
Kuninkaan rakkaus oli muuttumaton. Kaunosina kesäiltasina sousi
hän ystävinensä Mälärin järvelle. Sillon, Katrina aina oli muassa,
ja kuningas kohtasi häntä koko suosiollaan ja kunnioittamisellaan.
Illat kulutettiin kukkakeoilla laulaen, kisaten ja leikkiä laskien.
Ehtoon tultua kotiin palatessa istu Eirikkä Kaarinansa luona, tähyten
ehtoruskoa ja kimaltelevaisia tähtiä, muin selkiällä taivosella, muin
kirkkaassa veenpovessa, kuunnellen myös lauluja kaukana rannalla
polskuttavista veneistä. Laulut laulettiin kuninkaan käskyllä; usein
oli hän itse sekä laulun että nuotin laatinut. Näistä lauluistansa on
muuan meidän aikoin asti säilyny, josta näytteeksi pistämmä tähän eräät
suikaleet:
Ei Kaarinalla rikkautta,
Mitäpä siitä huolinkaan;
Hänellä ompi rakkautta
Ja se paras minusta vaan.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.
Jos ruunu päässähän ei loista,
Loistaapi muoto kaunoinen.
Parempoa en tunne toista,
Jos onki muista halpanen.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.
Muut lennelköötkin korkialle;
Mun ompi maassa matkani.
Ja senmä näytän maalimalle
Ett' ompi Kaisa kultani.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.
Hyvästi jää nyt armahani!
Levätkös yösi rauhassa!
Minäp'en luovu sanastani,
Ja kaikk' on Herran hallussa.
Seuratkoon miki mieltähän
Mie en heitä tyttöän.
Päivä päivältä kasvoki kuninkaan rakkaus Katrinalle. Wiimmen, anottua
ja saatua vallansääystöltä luvan naia mieltänsä myöten hyvän eli
halpasen, vihitti hän itsensä salaa Katriinaan, samate tehtiin lapset
laillisiksi kuningasistumen perillisiksi. Keväillä v. 1568 synnytti
Kaarina Gustaavo nimisen pojan, jonka hyvin juhlallisesti kastettaissa
äitiki heimoneen vapasukuseen säätyyn korotettiin.
Jälempätä päätti Eirikkä pitää julkiset häät ja Katrinan
kuninkaalliseksi puolisokseen ruunauttaa. Samalla olivat Saksan
hertuan Maunun ja ruhtinatar Sohvian häät piettävät. Ylimmäiset vallan
herrat kutsuttiin, ei kukaan uskaltanu vastahakoisuuttansa näyttää,
kaikki lupasivat tulla, yksin hertuatki. Määrätyllä päivällä (4:tenä
Heinäkuuta v. 1568.) vihki heiät Arkipispa Laurentius Petri. Pietari
Braahe talutti morsianta vihkituolille, kolme ritaria kannattivat
eellä ruunua, riikin omenata ja valtikkaa; neljä kannattivat Katrinan
päällä heiluvaa kullittua taivailemaa; kaksi kuninkaan Neuoista
pitivät kumpaa, ennen julkista vihkimistä saatua, lasta teltan alla,
jonka kautta ne laillisiksi julistettiin. Päivällä jälkeen ruunattiin
Katrina kaikkiin tavallisten juhlakäytösten ohessa. Ruunattaissa
oli ruununkantaja lämpimältä menehtyny ja puottanu pitimensä
lattialle. Rahvaassapa kuiskuteltiin toinen toiselle tämän muka pahaa
vastaruunatulle ennustavan.
Waan eipä tarvittukan aavistavaisia merkkiä Eirikän tulevasta onnesta.
Wiisaammat ja älykkäämmät tämän jo päättivät vissiksi, varsinki
jalkavaimon ruunattua.
Hertuat Juhana ja Kaarlo eivät sinne tulleetkana luvattuansa. Waan he
nostivat kapinan veljeänsä Eirikkätä vastaan, ottivat hänen vangiksi
ja, kaikkien suostuessa, nousi Juhana kuninkaalliselle istumelle.
Kun jo mainittiinki oli Katrina aniharvoin sekaunut Eirikän
hallitukseen; ei muuten kun hirmusista töistä häntä poistaaksensa.
Hänen leppysä ja lauhkia mielenlaatu oli kaikille tuttu; ja Eirikän
vangittua ei hänen vihamiehetkän Katrinaa sortaneet vaan antavat, jos
alussa kohta pienenki ruokon. Kun sallittiin oli hän miehensä luona,
keventäen sillä tämän kovaa onnea. Ei hän myös antaunu mihinkään
kapinakokeehen. Tämä hiljanen ja siviä elämä teki hänen kaikilta
rakastetuksi ja kuningas Juhana lahjottiki hälle kaikenlaisia etuja.
Eirikän kuoltua annettiin hänelle v. 1577. neljä taloa Suomessa ynnä
vähän hopeita; v. 1578. sai hän sata päivätyötä viljelläksensä; v. 1581
lahjottiin hän Liuksalan kuninkaan talolla Satakunnassa ynnä 26:tta
muulla kartanolla ja v. 1582. taasen yhellätoista talolla. Niin näytti
Juhana, katuin veljentappoansa, jääneelle leskelle kokevan mahollisesti
hyvästi kostaa. Elämänsä lopulla muisti häntä unelleen Juhana, lisäten
v. 1590 taasen Katrinan sisälletuloja. Myös Kaarlo hertua näytti hälle
hyvän suosionsa.
Niin eli Katrina kunnian ja rakkauen alasena. Kaksi lapsistansa, Heikki
ja Arnoldi, kuolivat nuorella iällä. Gustaavo asu iäti ulkomailla.
Tytär Sigri naitiin Suomen Laamannilta Heikki Lavunpoika Totilta.
Wävyneen, tyttäreneen ja tytön lapsine vietti Katrina vanhat päivänsä
unhotuksissa vaan onnellisena, ihanassa ehkä syrjäsessä Liuksalassaan.
Korkiat mehtävät vuoret, lehtevät kunnaat, ihastuttavat pellot,
vihertävät laksot ja välissä kirkkaita järviä suikertelevaisilla
puroilla ja kohisevilla putouksilla yhistetyt; kaikki ne muuttivat
langenneen, vaan jällen paratun mainion majan paratisiksi. Muisto
hänen hyvästä mielenlaadusta ja hyväntahtoisuuesta elää vielä kaksi
vuosisataa jälistä rahvaan muistossa niillä tienoin.
Sen vaihillä häirysi vielä sisällinen kapina isänmaas- sansa.
Sigismundi, kuolleen Juhanan poika, ja Kaarlo hertua sotivat keskenään
kuninkaallisesta arvosta. Myös Suomeen ja syrjäiseen Satakuntaanki
levesi Ruotsista tämä verinen vaino. Olli Stenbokki, joka ennen oli
Eirikkätä sortanu ja mangiuessa hirmusesti rääkännyt oli näillä
seuvuin Sigismundin puolluksen esimiessä. Waikka enempi kuin
viiskymmmenvuotias, ei oltu kuitenkaan villi mielenlaatunsa parannu,
ja sanoilla ja kirjotuksillaki oli Kaarlo hertuata hävyttömästi kyllä
haukutellut. Hän saatiin nyt vangiksi, siottiin puuhun, ammuttiin läpi
monilla kuulilla, kaivettiin maahan paikalle, kun metsän peto. Tämä
tapahtu likellä Liuksalata. Katrina sai pian tieon vanhan vainojansa
surkiasta lopusta. Salaa lähetti muutamia palvelioitansa kaivamaan ja
liinaamaan ruumista, sittä kunniallisesti vihittyyn maahan hautauttain.
Katrina Maunutar maipu m. 1612. kuoleman uneen, hauattiin Totin
hautauskammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakettu
muistomerkki vielä on nähtävä.
Mielen liikunnoista (Wimmoista).
Mielen liikunnot koskevat ruumiiseenki, sillä niin ovat henki ja ruumis
välillänsä yhdistetyt, ettei kumpikan mitään yksinänsä kärsi. Lepo,
toivo, tytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja
vielä toisinaan parantavat sairaanki. Waan vahingollinen on ylellinen
ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski. Koska
äkilliseltä mielenliikunnolta joku kovasti kohdataan, pitää vaatteet
ja nauhat hänen päällänsä heti hellitettämän, raitista ilmaa oven
ja akkunain aukomalla huoneesen laskettainan, kylmää vettä juoda
annettaman ja kovemmissa tapauksissa suoniki aukastaman ja lavemankia
pantaman. Wielä tarkemmin tulee sairaan äkillisiä mielenliikuntoja
varoa ja, min moipi, kaikki surut ja murheet mielestänsä heittää.
Hän elköön itseänsä murheilla vaivako, vaan luottakoon ja toivokoon
kaikki Jumalan sallimisesta hänelle hyväksi olevan, jos kohta hän
aina ei sitä kasittäisikän. Kaikillenki sairaille, vaan erittäin
lapsensynnyttäjille, heikoille, kivulaisille ja herkkäluontosille on
senlainen mielen levotus varsin tarpeellinen.
Ilosta ja huvituksista.
Kauniit ilot, leikit ja huvitukset ovat rasitusten jälestä
virvottavaisia. Kohtuullisesti nautittuna ne kartuttavat sekä ruumiin
että mielen hyvää, panevat veren ja muut nesteet paremmin liikkeelle.
Töistä päästyä sopii siis itsekunki ilahutella itseänsä ja toimittaa
muillenki, erittäin lapsille ja nuorelle kansalle syyttömiä huvituksia.
Itsekullaki iällä ovat huvituksensa. Hypyt, tanssit, moninaiset kisat
ja leikit, kiekon ja pallon nakkelot, lymysit, hiipat j.n.e. ovat
kyllä syyttömiä ja somia huvituksia nuorukaisille, jos vaan katsotaan,
ettei mitään tapaturmasta vahinkoa sattuisi ja ettei niitä ylimäärin
pitkitetä tahi ettei mitään tarpeellista työtä niiltä viivytetä. Joka
yhä huvituksia etsii, niillen tulee ikäväksi huvituksetki eikä heistä
ole viimmen minkän ilon nautitsiata.
Jos vanhatki voisivat nuorukaisten ilohin yhtyä, niin olisi se kyllä
kaunis. Tavallisesti he kuitenki viipyvät tarinoillansa oluen ja
tupakan vaiheilla. Eikä ole tämäkän heille kielty, jos vaan olutta
ei muuteta paloviinaksi ja kauniita tarinoita noitumisiksi. Kovin
laihoille ja vereville viemistys vioissa ja niillen, jotka paljo
sylkevät tupakoiessansa ei ole tupakka terveellinen. Wäkevä nuuska
rikkoo helposti nenän ja purutupakka on maksalle vahingollinen.
Satuja.
1. Kissa ja Leivonen.
Leivonen joutu kerran Kissan kynsiin. Ei katti kuitenkan ollut häntä
ilman syytä tappavinansa, vaan sanoi: "sinä mukoma suhiset tuolla
ilmassa, ettei sinulta toinen saa unirauhaakan ja vieläpä pitää
sitäi peljätä, ettet oikein päälle putoaisi. Waan nyt tuleeki siitä
kerrallansa loppu." Leivonen sano: "en minä veisuillani kellenkän
rauhattomuutta tee, vaan laulelen ihmisille sekä muille elämille iloksi
ja suosioksi. Eikä tarvitse sitään pelätä, että kenenkään päälle
putoaisin. Enpä nytkän ilmasta putoamalla kynsiisi joutunut." "Waiti,
vastasi katti, ja tiedä se, etten minä elä tyhjällä pakinalla!" Samassa
söi suuhunsa onnettoman.
Löytää syitä, joka lasta piestä tahtoo.
2. Susi ja Hevonen.
Wanha nälkänen susi juoksenteli metsässä ja, kun ei voinut ajettaviansa
tavata, mietti seuraavan keinon. Laino puvun ketulta ja valhepuvussaan
hevosen laitumella nähtyä astu lähemmä ja sano itsensä tohtariksi,
kysyen, eikö olisi hevosella mitään vammaa parannettavaa. Hevonen, ehkä
heti tunsi hänen sudeksi, ei ollut tuntevinaan ja lausu: "voi kuinka
käviki onnellisesti, että, hyvä tohtari, satutta tulemaan! Wastikään
astuin puikon jalkaani, auttakaapa minua siitä!" Susi lupasi ja
kyykistihen hevosen taakse, juuri kun tutkimaan paikkaa. Waan samassa
kun jo sukasi suunsa toista syödäksensä, sai semmoisen kumauksen
hevosen kaviosta, että lenti kuinka kauas paikalta. Sen tehtyä hevonen
juoksi pois ja nauro palkaksi tohtarillensa.
Pahalla on paha palkka, taikka Niitä kaloja saadaan, kuita ongitaanki.
3. Mies ja hevosensa.
"Lähde pois ruunani, lähde, juokse, pakene kerkiämiseen; vihollinen
tulee ja viepi sun muuten." Niin sano mies hevosellensa. Sihen vastasi
hevonen: "no jos tulee, mikäpä sitte? luuletko hänen kaksi satulaa
selkääni asettavan?"
Äiä on huolta orjuuessa, isännyyessä enempi,
taikka
Ei tyhjästä ottamista.
4. Miehet ja Rahakukkaro.
Kaksi miestä kulkeissaan löysivät rahakukkaron. Ei kumpikan olisi
toiselle osaa rahoista antanut. "Minä sen ensin näin", sano toinen ja
toinen sano: "minä sen ensin ennätin tieltä ylös ottaa." Niin menivät
oikeuteen ja oikeus tuomitsi kukkaron keskeä poikki miesten välillä
leikattavaksi, vaan rahat keräjäkuluiksi jäämään.
Ei riidoissa rikastuta
taikka
Parempi laihai sovinto, kun lihavai voitto.
5. Sammakko ja Härkä.
Summako näki härjän laitumella ja kadehtien härjän suuruutta ajatteli:
"enkö toki minäi paisuisi tuommoiseksi, jos oikein vedän henkeä mahani
täyteen." Samassa veti henkeä sisäänsä, pöyhistihen ja kysy pojiltaan:
"miksi näettä, joko olen johonki määriin härjän suuruinen?" "Et toki,"
vastasivat pojat. Niin veti toiste enemmin henkeä puoleensa ja kysy:
"enkö vieläkän olisi härjän veronen?" "Et vieläkän," vastasivat taasen
pojat. Oikein innoissaan yritti vieläki enemmin henkeä saada, vaan
samassa pakahtu ja kuoli.
Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi,
taikka
Ylpeys saattaa lankeamaan.
Suomen kansan Arvutuksia.
1. Syösty kultanen korento, ikkunasta akkunahan.
2. Kaksi Turjan Lappalaista hiihtoa hivuttelevi yksiä eräsaloja; ei
taia sinä ikänä toinen toistahan tavata.
3. Tervarinta tietä käypi, karvarinta katkuttavi.
4. Eespäin iltasella, takaperin aamusella.
5. Ukko kolmehampahinen, kesät syö, makoaa talvet.
_Osviittoja_. 1. Päiväpaiste. 2. Reenjalakset. 3. Hevonen ja reki. 4.
Akkunan lauta. 5. Aura.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Soisi orja yön tulevan, vanki päivän valkeavan.
Eritiloissa on ihmisillä eritoimotuksensaki.
2. Käypi viisaski vipuhun, hullu huhtovi sivute.
Welvollisuutemme kyllä on, aina eteemme ajatella. Jos vielä sitteki
toisinaan onnettomasti sattuu, niin levottava kuitenki on tietä,
itsensä tehneen, mitä ihmisen mukaan taisi.
3. Suu saatti suen ritahan, kieli kärpän lautasehen.
Moniki onnen etsossa löytää surmansa.
4. Ei sika sinistä tieä, lammas langan painiosta.
Tuhma, mieletön ei erota hyvää pahasta, vaan pitää kaikki
yhdenkaltaisna.
5. Kuultuahan koirai haukkuu, eikä aina nähtyähän.
Saahan maailman asioista haastella, vaikk' ei kaikkia oikein tunnekan.
6. Kuuluu kurikan ääni, naulan päähän napsuttaa.
Pienempi on suuri vielä kehnompansa rinnalla.
7. Kyllä kova kenkä jalan sylkyttää.
Kova onni opettaa ylävänki tasasesti elämään.
8. Mielellään koira merrassä, kun kauniisti kannetaan.
Suosio ja hyvä oletus tekee vaikiammatki tilat kärsittäviksi, jos ei
mieluisiksi.
9. On sitä mieltä metsolla, jos metsonki ampujalla.
Ei kenkään ole yksin viisas; löytyy toisiaki.
MEHILÄINEN W. 1837.
Maaliskuulta.
Kadonnut.
Läksi poika puolukkahan,
Toinen poika mustikkahan,
Kolmansi jänön jälille,
Koukkupolven polkumille.
Tuli poika puolukasta, 5
Toinen poika mustikasta;
Ei tullut jänön jäliltä,
Koukkupolven polkumilta.
Läksi isä etsimähän
Olutveellä otrasella, 10
Kakrasella kannikalla,
Leivällä rukehisella.
Etsi pientä poiuttansa,
Kultaista omenuttansa;
Eip' on löyä pojuttansa, 15
Kullaista omenuttansa.
Läksi emo etsimähän
Olutveellä otrasella,
Kakrasella kannikalla,
Leivällä rukehisella. 20
Etsi pientä pojuttansa,
Kullaista omenuttansa;
Eip' on löyä pojuttansa,
Kullaista omenuttansa.
Läksi veikko etsimähän 25
Olutveellä otrasella,
Kakrasella kannikalla,
Leivällä rukehisella.
Etsi pientä velleänsä,
Kultaista omenattansa; 30
Eip' on löyä vellyttänsä,
Kullaista omenuttansa.
Läksi sikko etsimähän
Olutveellä otrasella,
Kakrasella kannikalla, 35
Leivällä rukehisella.
Etsi pientä vellyttänsä,
Kullaista omenuttansa;
"Missäpä olet, veikko rukka?
Tule poies, veikko rukka!" 40
"Emmä pääse, sikko rukka!
Pilvet päätäni pitävät,
Hattarat hivuksiani.
Wipu toista jalkoani
Päästä päätä, Päivän poika, 45
Silmiä hyvä sikiä;
Silmät tähtiä lukevi,
Sääret honkia hosuvi.
Kuu kulta, jumalan luoma,
Lähes päätä päästämähän, 50
Syötä Karjalan kaloja,
Kuvetjärven kuorehia."
_Jälkimaine_. Tämä yksinkertanen runo on Wenäjän puolelta Karjalasta
peritty ja lienee kylläki vanha, koska Päivän poikaa ja Kuuta poika
siinä rukoilee vivusta itsiänsä päästämään.
Naimaruno.
Saatanhan minäi sanoa
Ja panna paperin päälle,
Nuoren kansan nähtäväksi,
Miten ennen on eletty;
Ainapa huvempi aika, 5
Jos on jotai e'essä.
Olipa kerran keisti tyttö,
Joka kulki koriana,
Silkin karttunin sisässä,
Kiirehesti kirkkotiellä. 10
Kun sitte tuli sisälle,
Herran hnoneseen hojotti,
Lakois huonot lattialle
Saman sankarin jaloissa.
Sitte koipesi koria, 15
Lähti kirkon lehterille,
Etupenkkihin pöjötti.
Peilin sievästi sivalsi,
Johon kahta kasvojansa,
Kahto kaulansa visusti. 20
Helottipa kultahelmet,
Niitä käänteli käellä,
Sovirteli sormillansa;
Sitte päätänsä siveli,
Kohenteli koriasti. 25
Joutupa mukoma neiti
Morsiaksi muutamalle,
Talonpojalle hyvälle,
Joka piti pieksukengän,
Hatun halvan ja matalan, 30
Sarkavaatteilla vaelsi.
Wiikon muutaman perästä
Ihan läksi iltasella
Poika kulkemaan kotoa
Naisen luoksi lauantaina. 35
Sitte sinne tultuansa,
Päästyä pimiän tullen,
Naisen luoksi lämpösehen;
Toinen alkapi torua:
"Kuinka kulet kutjuttelet 40
Kehnosti kun kerjäläinen!
Oisit ostanna paremmat
Saapas kengät kelvolliset,
Aika'anturat alaasi,
Hankkinut hatun paremman, 45
Hyvin korkian kopalta,
Werkavaattehet hyvätki
Laullensa laittanunna,
Ettet sarassa samoisi.
Ka'pas monta muuta miestä, 50
Nuorta miestä naimatonta,
Kun ne kulkevat isosti,
Uurivyöllä astuilevat,
Werkavaattehet komiat,
Hatun koppa korkiampi, 55
Saappahat hyvät samate,
Jotta palkit paukkoavat.
Sin' et huoli semmoisista,
Wielä viivyt viinan luona,
Rouvituvissa tuhiset." 60
Eipä enä ensinkänä
Maata poika malttanunna,
Wiipyä sialla sillä.
Kun oli kuullut kunniansa,
Pistihen ulos pihalle, 65
Otti lasin lakkarista,
Ryyppäis siitä oiva ryypyn.
Siirsi jällehen sisälle,
Wutkastihen vuotehelle,
Naisen luoksi lämpösehen. 70
Muikkais suuta morsialle,
Pian niinkun pilkan vuoksi,
Härnäten häjytapaista.
Haispa viinalta vähäsen
Häjyn neitosen nenähän. 75
Kohta koplasi kuvetta,
Tunsi lasin lakkarissa.
Tuosta sai tytölle tuska,
Alko pauhata pahemmin
Sulhaselle suutuksissa: 80
"Heitä lasi lattialle,
Heitä helvetin kovasti,
Heitä heti kappaliksi;
Osta uuri sen siahan,
Taskukello kelvollinen, 85
Kultavitjat ja komiat,
Että hohtais housun päällä,
Kiiltäis kirkon lattialla,
Se olis kaunista katella."
Wasta poika puolestansa 90
Alko vastata vakaasti,
Halki haastella asian;
Kovin kauan kuunteliki
Ihan ilman äänetönnä.
Sanopa ensisanoiksi: 95
"Sitte on sika nimeni,
Jos ma tänne toiste tullen,
Ehkä oli ensikerta,
Kun ma luonasi lepäsin,
Ompa varsin viimmenenki. 100
Kos et kuitenkan hävennyt
Haukkumasta hallin lailla!
Laita poies puolestasi,
Mitkä on minun omani
Avioksi aiottuna, 105
Liiton merkiksi minulta.
Kun ma luulin kunnollisen,
Saavan armahan avion,
Jonka kanssa kaunihisti
Woisin aikani asua 110
Aina asti vanhuutehen,
Suuren suomasta Jumalan,
Joka avion asetti."
Eipä enemmän puhunut
Poika sille puolisolle, 115
Kisko kihlansa takasin,
Jätti tytön tyhjillensä.
Tämä näin typerä tyttö
Outti miestä onnellista,
Lykyllistä lyylätteli; 120
Kun ei toista tullu'kana,
Joutu renkirehjanalle,
Juomarille heittiölle,
Saalihinsa tuhlajalle.
Warsin sarkavaattehetki 125
Häjyn kurkusta kurahti.