tuskastuttaa. Minä vaan ajattelen tosiasiaa — minä en ole onnellinen,
niinkuin sinä tällä hetkellä. Vaan sinä olet ystäväni, ja Barbaraa
kunnioitan minä —"
"Humbert!" keskeytti hän vilkkaasti. "Yksi ainoa kysymys! Hän on
hartaasti pyytänyt minua kysymään sinulta, ja minä olisin sen aikoja
sitten tehnytkin, vaan huomasin sen olevan tarpeettoman. Nyt kysyn
kuitenkin: Onko mielessäsi mitään sitä vastaan, että Barbara on
vaimoni? Oletko häntä lempinyt? Kentiesi ainoastaan viisaus vaatii
sinua kieltämään. Vaan jos sinun on se myöntäminen, niin sano suoraan!"
Minä saatoin kieltoni kunniasanallani vahvistaa. "Näetkös", jatkoi
hän, "Barbarakin sanoo samaa, sillä minä olen hänen kanssaan siitä
usein puhunut. Ilmoittaessaan lempivänsä minua, vakuutti hän minulle
sinun tahtoneen pysyä vaan hänen hyvänä ystävänään, valittaen kuitenkin
vääryyttä, jonka teimme sinua vastaan petellessämme sinua. Ja teepäs
nyt minulle mieliksi käymällä luonamme; vaimoni pitää suuressa arvossa
keskustelua kanssasi, sillä sinä, kunnon vanhus, olet hänellä sangen
hyvissä kirjoissa."
"Missäs te asutte?" kysyin minä.
"Siinäpä onkin sinulle osoittamista", vastasi hän nauraen. "Meidän
lymypaikkamme on hyvin kätketty. Mieluimmin otan sinut heti mukaani,
sillä tänne en ai'o jäädä. Pikajuna lähtee puoli yhdeksän aikaan — älä
sentään pelkää sinua yöpimeässä kauvaksi viekoittelevani! Ainoastaan
parin pysähdyspaikan päähän. Vielä on puoli tuntia aikaa. Tahdotko
lähteä?"
Minä suostuin seuraamaan häntä. Hän tarttui kaulaani riemuissaan
ja semmoisella raivolla, jommoista en ollut hänessä koskaan ennen
huomannut, enkä luullut hänessä olevankaan. Ensikerran näin hänessä
iloisen ylioppilaan, ja vieläpä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli
esittäynyt minulle aviomiehenä. Me menimme junaan ja astuimme pois
Weinheimissä. Vaan vielä emme perillä olleet. Ajurinvaunuissa kuljimme
yöpimeässä pitkin vuorilaaksoa, kunnes saavuimme kivikaduille ja
rupesimme eroittamaan huoneita. "Sanohan minulle, missä me oikeastaan
olemme?" kysäsin minä. Iloisesti vastasi hän: "Me olemme siellä, mihin
sinä itse olet meidät osoittanut, Birkenaussa! Sinä olet osallinen
rikoksessamme ja saat siis istua onnellisten ilkiöiden pöydässä!" Me
läksimme vaunuista. Kello kävi jo yhtätoista, pimeys ja syvä hiljaisuus
vallitsi pienessä kauppalassa. Poiketen sivuun puutarhan aitojen ja
pensasten välitse, tietä, jota ystäväni varmasti kulki, vaan jolla minä
useinkin kompastuin, astuimme edelleen mäen rinnettä ylös, erästä tulta
kohti. "Hän odottaa meitä!" huudahti Ansgar, jouduttaen askeleitaan.
Syvässä hämärässä puiden välissä näkyi pieni talo. Puutarhan portilla
lauloi Ansgar kappaleen jotakin säveltä. Ovi aukeni äkkiä ja ikäänkuin
lentämällä syöksyi ulos nuori nainen ja suoraan hänen kaulaansa. Hänen
takanaan näkyi vanha vaimo ja nuori poika, lamppu kädessä. "Arvaapas,
kenen tuon mukanani luoksesi, Barbara?" huudahti Ansgar, vieden minut
mökkiin.
"Jumalani! Herra Humbert!" kuulin Barbaran äänen huudahtavan. Nuori
rouva peitti kasvonsa käsillään, ja Ansgarin vedettyä kädet pois
huomasin kyyneleitä hänen silmäripsissään. Vaan selityksiin ei tässä
ryhdytty. Nuori isäntä, onnellisessa mielentilassa, puhui meidän
hirveästä nälästämme, joka oli tyydytettävä. Kun Barbara oli odottanut
puolisoaan, niin oli yksinkertainen ateriakin jo valmiina pöydällä. Me
istuimme sijoillemme, ja isäntä piti melkein yksinään puhetta vireillä;
nuori rouva seurasi tarkasti silmillään hänen huuliensa liikuntoa,
vaan minua kohtaan oli hän ensin hyvin ujo. Muodinmukaisessa, sievässä
puvussaan näytti hän erinomaisen suloiselta, ja ensi silmäyksellä
saattoi häntä kyllä pitää korleasukuisena naisena. Käynnissään,
liikkeissään, puheissaan, oli hän pysynyt entisenä Barbarana. Kokonaan
entinen Barbara ei hän kuitenkaan ollut! Entinen oli ollut vilkas,
raitis, avosydämminen, ujostelematon — nykyinen oli umpimielinen,
epävarma, nauraessaan ei oikein sydämmellinen, vakavana melkein
alakuloinen. Vaan Ansgar ei kääntänytkään puhetta juuri vakaviin
asioihin, välttäen tahi leikilliseksi tehden kaikki, mikä muistutti
entisyydestä. Minä ihmettelin hänen taitoaan johtaessaan puhetta
tähän tapaan, ja kuitenkin samalla näyttäen osaksi vailattomalta
ylioppilaalta, osaksi talon-isännältä. Puhe kääntyi Parisin-matkaan,
jolle vastanaineet kohta aikoivat lähteä, vaan jota varten heidän oli
odottaminen "tietoja". Toistaiseksi asuivat he tässä, erään lesken ja
hänen poikansa yksinkertaisessa, pienessä, vaan onnellisille kyllinkin
mukavassa talossa. Heidän olonsa tässä lymypaikassa ei herättänyt
suurta huomiota seudun pienen kauppalan tahi suuren kylän asukkaissa.
Liikkuihan siellä kesävieraita alinomaa, eikä vastanaineetkaan, jotka
halusivat lempiviikkonsa hiljaisuudessa viettää, olleet suinkaan
harvinaisia.
Etsiessään jotakin huoneesta tapasi Ansgar kaapin päältä kirjeen
käsiinsä. "Mistä tämä?" kysyi hän. "Kas, se on minulta unohtunut!"
vastasi nuori rouva. "Heiner (se oli heidän emäntänsä pojan nimi) toi
sen postista". Samalla kun Ansgar kiireesti avasi ja luki kirjeen,
näkyi hänen kasvoillaan vastenmielisyys, jonka katselijat helposti
huomasivat. "Eihän siinä vaan ole mitään pahaa sanomaa, Ansgar?" kysäsi
Barbara huolestuneena. "Ei muuta tuin tuttuja asioita, vanhaa laulua
kotoa niin sanoakseni!" vastasi hän, kääriessään kirjeen kokoon ja
pistäessään sen lakkariinsa. "Se ei saa häiritä iloista mieltämme!"
Sillä välin oli aika kulunut yli puoliyön, ja minusta oli jo aika
lähteäkseni ravintolaan, missä ajuri, joka meidät oli tuonut
Birkeuauiin, oli minua varten huoneen vuokrannut. Kun tie pensasten
välitse ja ojien ylitse kulki jotenkin mutkaisesti, niin tahtoi Barbara
pyytää Heineriä saattamaan minua. "Ei, ei!" sanoi Ansgar. "Minä menen
itse hänen kanssaan!" Hän suuteli Barbaraa jäähyväisiksi vähäksi
aikaa ja otti käsivarteni kainaloonsa. Päästyämme noin Viidenkymmenen
askeleen päähän hänen asunnostaan, alkoi hän: "Minun täytyy lähteä
matkalle jo huomenna, varhain aamulla. Rahojen lähettämisen sijasta
kertoo asiamieheni sekavista seikoista, joita hän ei yksinään uskalla
käytellä. Minun läsnäoloni on ehdottomasti välttämätön, minun
pitää joutua sinne mitä pikemmin, välttääkseni tärkeän tilaisuuden
laiminlyömistä. Toisin sanoin: minun on jo huomenna lähteminen
hankkimaan rahoja, jos niitä ollenkaan haluan saada. Nyt on minun
ensikerta eroaminen vaimostani, ja minun täytyy siis hänelle osoittaa
matkani välttämättömäksi. Hän tahtoo varmaankin lähteä mukanani, vaan
sitä en voi sallia, vaikka eroaminen näyttääkin kovin huolettamalta. Ja
vähintäänkin viikko kuluu, ennenkuin saatan palata. Humbert, onko sinun
mahdollista olla tämän ajan täällä läheisyydessä? Se on lohduttava
Barbaraa, kun saa sinun kanssasi puhella minusta, mennä sinun
seurassasi metsään, sillä yksinään ei hän uskaltaisi huoneestakaan
lähteä, koska hän, melkein enemmin kuin minä, kokee pysyä salassa
maailman silmistä."
Minä lupasin jäädä Birkenauiin siksi kun hän palaisi matkaltaan,
kosk'ei minun nyt lupa-ajalla välttämättömästi tarvinnut olla
Heidelbergissa. Seuraavana aamuna astui Ansgar ravintolan edessä
vaunuihin. Minä olin jo noussut lepäämästä, ja tervehdin häntä.
"Barbara itki vähäsen", sanoi hän, "vaan hän on tottelevainen, uljas ja
hyvä! Mene nyt kohta hänen luokseen ja sano terveisiä minulta! Hyvästi!"
Oli vielä lii'an aikaista, lii'an aikaista maallakin, lähteä
vieraisille. Otin siis kirjan matkalaukustani ja aloin lukea. Sillä
niin varovainen mies olin jo ylioppilaanakin, että yön matkallekin
otin mukaani kaikenlaisia kapineita, jotka kuuluvat jokapäiväisiin
tarpeisini. Siitä olin saanut 'vanhuksen' nimen, johon jo olin
välinpitämättömyydellä tottunut. Viimeinkin kello seitsemän aikaan
luulin saattavani lähteä tervehtimään paronitarta. "Jumalan rauhaa,
herra Humbert!" sanoi hän ojentaessaan minulle kätensä. Terveiset,
jotka toin hänelle Ansgarilta, saivat ilon loisteen hänen kaavoilleen.
Hän oli mustassa, yksinkertaisessa ja hyvin somasti järjestetyssä
puvussa. "Hän salli minun käydä jokapäivä teidän seurassanne metsässä",
jatkoi hän. "Tulkaa heti, minun on parempi ulkona kuin huoneessa,
jossa en tiedä mitä tehdä." Hän otti hatun päähänsä ja peitti kasvonsa
hunnulla, niin tiheällä, ett'en minä läheltäkään voinut nähdä hänen
kasvonjuonteitaan. Menimme ulos. Hän tunsi jo jalkapolut ja ketotiet,
joilla ei kukaan meitä kohdannut. Astuimme metsän rinnettä ylöspäin. Ja
täällä tasaisemmilla teillä alkoi nuori rouva kertoa minulle, kuinka
"tapaukset" olivat käyneet. Se ei ollut suinkaan iloinen tunnustus,
se lähti sydämmestä, jonka onnea monet huolet uhkasivat, se ilmestyi
sanoissa ja äänenvaihdoksissa, jotka eivät salanneet viallisuuden
tuntoa eikä tuskallisuutta. — Me kuljimme erästä aukeata paikkaa kohti,
ja minä tunsin 'puulleni' vievän, umpeen kasvaneen tien. Nuori rouvakin
tunsi jo sen. "Menemmekö 'puulle'?" sanoi hän. "Te näytitte sen ensin
Ansgarille, ja hän vei minut kohta sinne. Sillä, kuten hän minulle
kertoi, teki hän päätöksensä, että niin piti käydä kuin on käynytkin."
Me saavuimme tammen alle; Barbara istuutui eräälle sammaleiselle
kivelle ja heitti hunnun kasvoiltaan. Hän näytti sillä hetkellä niin
kauniilta, että joku säikyntäpäinen tunne valtasi minut.
"Jumalan kiitos!" sanoi hän; "täällä tohtii edes vapaasti katsella!
Missähän Ansgar nyt lienee? Hänellä, mies paralla, on niin monta pulaa
talonsa tähden, ja sangen usein on hän huolissaan, kun ei sieltä tahdo
lähteä tarpeeksi rahoja. Ja jospa ei matkamme kävisi Parisiin! Se
maksaa niin paljon, enkä minä suinkaan sitä halua. Vaan hän tahtoo
näyttää minulle isoisten maailmaa onhan hän niin peräti hyvä! Ja
mitähän tulevaisuudessa tapahtuu —?"
Puheessaan siirtyi hän toisesta asiasta toiseen. Tulevaisuus huoletti
häntä. Hänen äänenvaihdoksistaan tuntui, että levottomuus häiritsi
hänen onneaan nykyisyydessäkin. Ansgar oli vielä ylioppilas, ainakin
nimeksi sillä hetkellä; hän oli vapaaherra. Barbara tiesi aivan hyvin
useita epäkohtia syntyvän, jos heidän avioliittonsa tulisi jo nyt
julkiseksi. Ainoastaan miehestään oli hän huolissaan. Itsestänsä
nyyhkytys keskeytti hänen puheensa, sen kääntyessä hänen omiin
sukulaisiinsa; hän peitti kasvonsa nenäliinallaan. Minulla ei ollut
sydäntä tunnustaakseni käyneeni Pyhänristin-Steinachissa. Vaan hän
näkyi pitävän sitä varmana asiana. "Älkää sanoko minulle mitään!"
nyyhkytti hän. "Voinhan kuvailla, mitä he minusta puhuvat!"
Toisena päivänä kuljimme samaa tietä, ja kolmantena ja neljäntenä
taas, ja istuimme puun alla ja puhelimme — emme toki aina huolen ja
tuskan alaisina. Ansgarilta tuli kirje, nuorelle rouvalle ensimäinen
puolisoltaan. Sinä päivänä oli hän onnellinen, vaikka Ansgar kirjoitti
kentiesi viipyvänsä vähän kauemmin kuin oli luullutkaan. Vaan kirje
oli pitkä, ja kaiketi oli siinä paljon suloista hänelle. Hän itki ja
nauroi, ja suuteli rakkaita rivejä. Seuraavinakin päivinä kävimme
"puullamme". Mielemme kävi vapaammaksi, minä laskettelin hullutuksia,
vaikka olinkin "vanhus". Ja vaikka en paronitarta kohtaan koskaan
käyttänyt samaa puhuttelutapaa kuin ennen Barbaraa kohtaan, niin sain
hänet sittenkin vielä kerran kutsumaan minua "viisaaksi pojaksi".
Silloin tein itsessäni huomion, josta ensin jouduin hämille,
vaan sitten kovin säikähdin. Mitä en ennen, usein käydessäni
Pyhänristin-Steinachissa, ollut tuntenut tyttöä kohtaan, sitä rupesin
nyt tuntemaan nuorta rouvaa kohtaan. Niin, minä olin sydämmen pohjasta
rakastunut ystäväni rouvaan, jota olin luvannut suojella hänen
poissaollessaan! Omatuntoni nousi uhkaavana, syyttävänä minua vastaan,
päiväni kuluivat riemullisen liikutuksen ja ahdistuksen vaihdellessa,
yöni melkein epätoivossa. Barbara, joka tunsi itsensä niin
turvalliseksi minun läheisyydessäni, oli taas käynyt avosydämmisemmäksi
minua kohtaan, vaan minun täytyi nyt ruveta umpimieliseksi, tietämättä
mitä muuta siinä mielentilassa oli tekeminen. Mitä sydämmessäni
liikkui, ei nuori rouva tiennyt aavistaakaan; vaan pakoitus, joka
olentoani rasitti, ei voinut jäädä häneltä huomaamatta. Hän kyseli,
hän torui minua ystävällisesti, hän alkoi härsyttää minua, ja tämä
näyttöosien vaihdos teki minun, onnettoman, rakastuneen "vanhuksen"
tilan yhä tukalammaksi. Totta tosiaan, jos nyt olenkin taipuisa
esittelemään osan tätä kertomusta leikillisessä valossa, niin teen sen
niiden hankaluuksien vuoksi, joita minun siihen aikaan oli voittaminen!
Vaan silloin ei pila tullut mieleenikään, ja mitä kohta sitten
tapahtui, oli kaukana kaikesta leikillisyydestä.
Viikkokansi oli kulunut, kun tein toisen, prosallisemman huomion.
Vaatteeni, kenkäni, liinani kävivät kelpaamattomiksi; minun oli
lähteminen päiväksi Heidelbergiin uudestaan varustautumaan.
Hoidettavani huomasi sen, ja antoi minulle luvan. Varoitin Heineriä
lähtiessäni tarkasti palvelemaan paronitarta. Tuskinpa sitä olisi
tarvittukaan, sillä poika, kuten äitinsäkin, oli kovin mielistynyt
nuoreen rouvaan. Voinhan nyt matkalla koettaa saada itseni oikeaan
asemaan. Minä vedin omantuntoni eteen ystäväni luottamuksen, vakuutin
itsekseni kunniasanallani pysyväni kohtuuden rajoissa, hillitseväni
itseni. Saavuin Heidelbergiin.
Oli jo lokakuun alku; hajaantuneet ylioppilaat kokoontuvat taaskin
kaupunkiin, näkyipä jo useita uusia naamojakin. Tavallisissa
paikoissa kohtasin joukottain Ansgarin tovereita. Nyt tapahtui, mitä
ei koskaan vielä ollut tapahtunut. Eräs heistä astui minun luokseni
kysyen, tiesinkö minä minne Ansgar oli jäänyt? Minä saatoin sen
verran puhua totta, että hän oli mennyt kotiseudulleen, jossa tärkeät
toimet pidättivät. Minua pyydettiin hartaasti rupeamaan hetkiseksi
seuraan. Seurasin siis puutarhan kautta juomahuoneesen, jossa useat
nuoret herrat kohteliaasti tervehtivät minua. Kreivi S., jonka minä
ainakin hänen nimensä ja arvonsa vuoksi tunsin, johti puhetta ja
kehoitti minua puhumaan suoraan heille, Ansgarin ystäville, koska
heille oli tullut vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä hänen
kotiseuduiltaan kovin epäsuotuisia tietoja hänen oloistaan. Minun
oli tunnustaminen, tietäväni ainoastaan yleisiä kohtia, ja pyysin
nyt itse tarkempia tietoja. Lyhyesti, minä sain kuulla konkurssin
uhkaavan hänen tiluksiaan, eikä hänelle jäävän mitään, ei mitään
muuta, kuin velkakuorman. Epäiltiin vielä näiden kertomuksien
totuutta, sanottiin niitä perättömiksi; vaan, minun on se myöntäminen,
harras osanottavaisuus ystävän kohtaloon ilmestyi. Poislähtiessäni
kehoitettiin minua käymään iltaisin tapaamassa herroja heidän
juomahuoneessaan.
Näiden lisähuolien rasittamana järjestin minä matkalaukkuni ja
matkustin seuraavana aamuna takaisin Birkenauiin. Tykyttävin sydämmin
astuin taas pienen talon kynnyksen yli. "Jumalan kiitos! Te olette
taaskin täällä!" Näillä sanoilla tervehti nuori rouva minua. Hänen
olennossaan ilmaantui rauhattomuus, häiriö. Minä kysyin, oliko hän
saanut tietoja Ansgarilta? Hän epäsi, eikä salannut rauhattomuuttaan,
vaan lausui ikävänsä sanoilla, jotka minua syvästi liikuttivat. Minä
toivoin saattavani viihdyttää häntä. Vaan hän kieltäysi lähtemästä
ulos huoneestaan. Omassa ahdistetussa mielentilassani, noloissani
puheen-aineesta, otin minä erään kirjan, jota tiesin Ansgarin suosivan,
ja tarjousin lukemaan hänelle. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt,
huokaili vaan; minä aloin siitä huolimatta lukea 'Hamletin' ensimmäistä
kohtausta, jonka olin vartavasten avannut. Kuunteliko nuori rouva,
vai eikö, sitä en voi sanoa, vaan en vielä ollut lukenut kymmentäkään
minuuttia, kun hän päästi vähäisen huudahduksen, osoitti ikkunaan ja
riensi takasin kamariin. Minä käännyin ja tunsin ikkunan alaruutujen
läpi servialaisen naaman, joka hymyillen tervehti huoneesen. Kun hän
heti astui edelleen oveen päin, niin riensin minä ulos ja suljin
häneltä tien huoneesen. Minun on jättäminen kertomatta se keskustelu,
jonka tässä pidimme keskenämme. Taipuvaisesta, miedosta olennostaan
huolimatta lausui hän sanoja, jotka saattoivat minut vimmaan. Tarkasti
vakoiltuaan oli hän löytänyt, sanoi hän. Hänelle oli kyllä kerrottu
täällä paronittaresta, vaan hän tunsi hänet muka aivan hyvin. Minä
kävin vihaiseksi, koetin kohteliaisuudella saada häntä lähtemään pois,
vaan turhaan. Onneksi tuli apua. Helmer tarttui hänen kaulukseensa ja
heitti hänet jykevällä kädellään maahan. Barbara ja leski parkuivat
kovasti, naapuristossa syntyi hälinä, jota minä juuri tahdoin välttää.
Minä heittäysin taistelevien väliin, kehoitin, koetin eroittaa
heitä, vaan sillä välin pääsi Aleksius Rudnik Heinerin käsistä,
nousi käärmeen tapaisella liikkeellä pystyyn ja pakeni puutarhasta.
Hänen ahdistajansa täytyi luopua takaa-ajosta. Tämä ikävä kohtaus
oli kestänyt ainoastaan minuutin ajan. Vieraat silmät eivät sitä
luultavasti nähneet, koska talo oli yksinäinen, puutarhan ruodeaita
päivänkukista ja muista syyskasveista kaukaiselle katsojalle melkein
läpinäkymätön. Suurempaan pulaan jouduin Heinerin ja hänen äitinsä
vuoksi. Tuo mies oli puukolla uhannut minua heidän ovensa edessä — se
oli ryöstö- ja murhayritys, jonka he luulivat täytyvänsä ilmoittaa
kauppalan polisipäällikölle, kertoa koko naapuristolle varoitukseksi ja
vakuudeksi. Ristiin rastiin kysellessäni huomasin pian Heinerin juuri
antaneenkin aihetta lymypaikan löytämiseen. Edellisenä sunnuntaina oli
hän käynyt Weinheimissä ja puhellut siellä toisille pojille paronista,
joka asui hänen kotonaan. Silloin tuli 'musta mies' heti hänen luokseen
ja urkki häneltä tietoja. — Weinheim on Heidelbergiläisten lempipaikka.
— Tietämättä mitään salaisuutta olevan kätkettävänä, oli Heiner
huolettomasti vastannut ja ihmeekseen tuntenut kourassaan guldenin,
jonka hänen piti toveriensa seurassa juoda. Nyt tunnusti hän kaiken
tämän, soimasi itseään ja aikoi yllyttää kaikki seudun pojat tuota
karkulaista vastaan. Minä koetin häntä lepyttää, Pyysin häntä ensin
odottamaan paronin palaamista, ja siihen saakka pitämään tapauksen
salassa. Sen mahdollisuutta epäilin tietysti minäkin, jos vaan Ansgar
vielä kauan matkallaan viipyisi.
Nuori rouva ei suinkaan ollut hentohermoinen, vaan rakastetun puolison
vallan-alaisuuden tunto, sen ohessa yhä lisääntyvät huolet, olivat
masentaneet ja saattaneet hänet levottomaksi. "Oi Jumalani, jospa
Ansgar pian palaisi!" oli ainoa mitä hän kykeni lausumaan. Minä
tiesin Aleksius Rudnikin häntä jo ennenkin kiusanneen, ja pidin sitä
onnettomuutena, ett'ei tätä, eikä monia muitakaan seikkoja, joita
voitiin selittää hänen vahingokseen, voitu eroittaa hänen edellisestä
elämästään. Vaikka ei ollut luultavaa, että Rudnik moneen aikaan
palaisi, niin halusivat Heiner ja hänen äitinsä, joiden silmissä yhä
vaan uhkaava puukko kummitteli, tarkasti vartioida ovia ja ikkunoita,
ja esittelivät minulle, että viettä sin yön heidän talossaan. Se oli
kuitenkin tarpeetonta.
Sillä palatessani ravintolaan näin minä avonaisien vaunujen lähestyvän,
ja tunsin niissä istujan Ansgariksi. Hän hyppäsi maahan kysyen: "Kuinka
Barbara voi?" — "Hän odottaa sinua ikävöiden!" vastasin minä. Vaan
mielenjännityksellä ja huolissani lisäsin: "Mitäs sinulle kuuluu?
Oletko tyytyväinen mutkasi seurauksiin?"
"Joksikin!" vastasi hän. "Siitä sittemmin! Ethän, toivoakseni, vielä
lähde täältä? Tulehan kohta luoksemme!" Hän puristi kättäni ja riensi
asuntoonsa. Hyvää hän ei suinkaan ollut kokenut, hänen kasvonsa olivat
kalpeat, hänen muotonsa oli käynyt teräväksi, olennossaan ilmestyi
pakollisuutta. — Kun en tahtonut olla läsnä rakastavien tervehdyksessä,
niin viivyttelin muutamia hetkiä. Silloin lähettivät he Heinerin
kutsumaan minua.
Ansgar istui, "matkasta väsyneemä", kuten hän sanoi, korkeanojaisessa
vanhassa sohvassa, vaan nuori rouva tuli iloisena vastaani. Nyt,
kun miehensä oli taas hänen luonaan, loistivat hänen silmänsä, ja
Ansgarin ollessa vakavana ja äänetönnä kävi hän sitä hillittömämmäksi
ja puheliaammaksi, häntä ilahduttaakseen. Ansgar sanoi viettäneensä
ikäviä, vaikeita päiviä tarkemmin ei hän myöhemminkään minulle
selittänyt ja Parisinmatkan jäävän ainakin toistaiseksi. Vaan
Barbara nauroi ja koetti vieroittaa puolisonsa ajatuksia kaikesta,
mikä näytti häntä rasittavan. Hän ei ollut vielä siihen asti nähnyt
miehensä kasvoja varjojen peittäminä, ja minusta näytti, kuin olisi
hän kesken iloisuuttaan väliin heittänyt minuun tuskallisen kysyviä
silmäyksiä, ja sitten taas entistään vilkkaammin koettanut huvitella
rakastettuaan. Servialaisen julkeudesta ei ollut vielä ollut puhetta.
Puhua täytyi siitä, kysymys oli vaan, joko tänään, ja kumpi meistä
ensin johtaisi puheen siihen. Barbara tunsi itsensä niin turvalliseksi
ja onnelliseksi, että näytti unohtaneen koko seikan; minä puolestani
taas olin epätietoinen, pitikö minun vielä uudella huolella raskauttaa
ystäväni jo ennestäänkin silminnähtävästi masentunutta mieltä. Silloin
alkoi Heiner, ja saattoi meidätkin puhumaan siitä. Ansgarin silmät
suurenivat, kammoittava liekki säihkyi niissä. Vaan pian pyyhki hän
kädellään otsaansa ja sanoi levollisena, kuten olin odottanutkin: "Siis
ei tämä lymypaikkakaan enää kelpaa meille! Meidän on muuttaminen. Ei
kuitenkaan vielä tänään — olkaamme vielä tänään onnellisia!" Barbara
riensi hänen rinnoilleen, vaan minä puristin hänen tarjottua kättänsä,
koettaen salata liikutustani sen verran kuin se oli mahdollista —.
Seuraavana päivänä palasin Heidelbergiin. Uskalsin odottaa kohta
Ansgariakin, koska hänen oli ennen "matkaansa" — kuten hän jotenkin
epämääräisesti sitä nimitti — järjestäminen asiansa kaupungissa.
Minä aavistin näiden asiain, ainakin rahallisten, olevan melkoisen
sekavalla kannalla; pelkäsin myöskin, ett'ei hän matkaltaan tuonutkaan
niitä suuria summia, joita oli odottanut. Hänen hurjamainen, jopa
onnetonkin naimisensa oli aina huolestuttavana mielessäni ja ahdisti
sydäntäni. Tämän mykän alakuloisuuden poistamisessa eivät edes ilma
eikä taivaskaan auttanut. Loppusyksy laittoi ensimäiset säälimättömät
sanansaattajansa seudulle; rankkasateet ja ankarat tuulet, jotka
tempasivat kosteat lehdet puista ja siroittivat ne vuorilta kaupungin
kaduille saakka. Muutamien päivien kuluttua näytti tuo loistava
laakso harmaalta, sumuiselta ja alakuloiselta. Ylioppilaat eivät enää
kuljeskelleet iloisissa joukoissa kaduilla, viluissaan, sateenvarjon
suojassa, koki jokainen päästä mitä pikemmin katon alle. Melkein
koko viikon kuluttua huomasin eräänä sateettomana hetkenä Ansgarin
tovereinsa joukossa. Vaikka he olivat innokkaassa keskustelussa, riensi
hän kuitenkin luokseni puristaakseen kättäni ja sanoakseen illalla
käyvänsä luonani. Minä pysyin kotona, vaan turhaanpa häntä odotin.