kuultuani ensin hiljaisia askeleita talon edustalla, sitten varovaista
naputusta ovellani, näin huoneeseni astuvan mustahuntuisen naisen,
jonka tunsin Barbaraksi, Säikähtyneenä ja hämmästyksen sanoin tervehdin
häntä, vaan hän vaipui tuolille oven viereen, kykenemättä tuskin
puhumaankaan. "Niin, niin, minähän tässä olen!" sanoi hän hetkisen
kuluttua. "Minä en tiennyt mitään muutakaan neuvoa, Ansgarin asuntoa
kaupungissa en ollenkaan tunne, vaikka tahdoin mennä hänen luokseen,
vaan oman asuntonne olitte te usein maininneet, niin että kyselemättä
löysin sen". — "Vaan, — Barbara — paronitar!" korjasin minä, kuten nyt
liiankin usein tapahtui — "mikä ajaa teitä yksinänne kaupunkiin?"
"Tuskani!" sanoi hän. "En voinut sitä kestää yksinäni. Hän aikoi olla
poissa korkeintaan kaksi päivää, vaan kolmantena kirjoitti hän minulle
lyhyesti, ett'ei hän vielä voinut palata. Siitä on jo kokonaista
kahdeksan päivää kulunut, eikä hän ole edes kirjoittanutkaan. Jotakin
täytyy olla tekeillä, jota minun on pelkääminen! Voi, hän on niin kovin
muuttunut matkaltaan palattuaan! Hänellä ei ole enää iloa, ei mitään
onnea! Hän ei nukkunut enää, päivällä ei hänellä ollut lepoa, iloista
muotoani ei hän voinut enää kärsiä! Taivaan Jumala, jospa en toki olisi
mennyt naimisiin! Ilman minutta olisi hänen parempi!" Kyynelvirta
tukahdntti hänen äänensä, hän rupesi tuskallisesti nyyhkimään, joka
minua syvästi liikutti. Minä ehdoittelin hänelle, että lepäisi
huoneessani sill'aikaa kun minä kävin etsimässä hänen puolisoaan.
Vaan nyt heräsi hänessä uusi pelko. Hän moitti itseään siitä, että
oli jättänyt lymypaikkansa; saattaisihan muka Ansgar olla tyytymätön
hänen tuloonsa, joka saattoi tuottaa hänelle vastenmielisyyttä. Emme
vielä ehtineet tehdä mitään päätöstä, mitä oli tekeminen, kun kuulin
alhaalta kovia ääniä, jotka minua kysyivät, ja kohta sen jälkeen
kopinata rappusia ylös. "Väkeä tulee teidän luoksenne!" huudahti nuori
rouva pelästyneenä. "Pääsenkö minä ulos?" Nopeasti juoksi hän lähimmälle
ovelle ja katosi. Minä jouduin vielä suurempaan hätään. Paronitar
oli kätkeynyt pimeään makuusuojaani. Vaan nytpä kysyttiinkin mielen
lujuutta ja malttia.
Kohta astui kaksi nuorta miestä huoneeseni. Toisen tunsin minä kreivi
S:ksi, toinen, Ansgarin toveri hänkin, esittelihe minulle. "Me
tulemme luoksenne meidän sekä teidän ystävänne puolesta", aloitti
kreivi. "Hänen on välttämättömästi puhuminen teidän kanssanne, ja
hän tahtoi varmaan tietää, oletteko kotona nyt. Sillä hänellä ei ole
hetkeäkään hukattavana. Sallitteham minun jäädä tänne siksi aikaa,
kun toverini käypi noutamassa ystävämme". Toinen läksi, ja kreivi
istuutui pyynnöstäni. "Eikö Jobin-sanomamme ollut totta!" alkoi hän,
"Kaikki on tuo miesparka kadottanut, kaikki! Teille, joka olette hänen
läheinen ystävänsä, uskallan puhua asioita, joihin en muiden kuullen
mielelläni kajoisi. Vaan tilusten ja omaisuuden menettäminen unohtuisi
kyllä, vaikkapa vaikeastikin, Ansgarin tarpeisin nähden, olisihan hänen
kuitenkin täytynyt ponnistella ja tehdä työtä. Hän on kylliksi nerokas
saamaan suuria toimeen maailmassa. Vaan tämäkin toivo on nyt melkein
kadonnut tuon onnettoman, typerän, mielettömän naimisen tähden!" Minä
olin pahassa pulassa, sillä kreivi puhui niin kovasti, että Barbara
kuuli jok'ikisen sanan. "Miksi piti hänen sitten heti naida?" jatkoi
hän. "Olisiko hän vaan tehnyt tavallisen tuhmuuden — no, eihän sekään:
kaunista olisi ollut, ja hankaluuksia olisi siitäkin saattanut syntyä,
vaan silloin olisi ollut ehkä apu mahdollinen. Nyt on se mahdoton.
Mitä hän meiltä ensin salasi, täytyi hänen sitten tunnustaa tuon
servialaisen kehnon menettelyn vuoksi — no, kuulettehan kohta häneltä
itseltään asiain juoksun. Emme saattaneet salata mielipiteitämme hänen
tunnustuksensa johdosta, ja luulenpa teidänkin olevan samaa mieltä,
että hän tällä seikkailulla on saattanut itsensä onnettomaksi koko
iäkseen. Niin, onnettomaksi, kurjaksi koko iäkseen! Ja onnettomaksi
joutuu tyttöraukkakin tahi oikeammin hänen rouvansa. Häntä sanotaan
nerokkaaksi, sitä helpommin käsittää ja tuntee hän tilansa!" Hän jatkoi
puhettaan samaan tapaan, enkä minä voinut tehdä mitään saadakseni häntä
vaikenemaan.
Viimein tuli Ansgar, kreivi jäi paikalleen. "Humbert", alkoi ystäväni,
"huomenna on tapahtuva seikka, jota sinä varmaankin moitit, vaan jonka
sopivaisuudesta tahi sopimattomuudesta ei enään maksa keskustella.
Huomen-aamuna olen seisova pistoli kädessä servialaista Rudnikia
vastaan."
Ajattelehan tilaani! Kammarissani istui ystäväni puoliso, jonka täytyi
kuulla kaikki. Minä odotin joka silmänräpäys Barbaran syöksyvän esiin
ja keskeyttävän tuon kamalan ilmoituksen. Ansgar jatkoi: "Se heittiö
on julkisesti ravintoloissa ylvästellyt nauttineensa Barbaran suosiota
ennen minua. Hän on kerskaillut tavanneensa sinutkin hänen luotaan —
ole rauhallinen, älä kiivastu! Meidän kesken olisi se mielettömyyttä.
Äläkä enään sinä rupea riitaan hänen kanssaan. Minä toivon tämän seikan
yhdelläkin taistelulla selviävän. Hän on loukannut vaimoni kunniata,
siksi olen minä taannnut avioni puhtauden, ja sillä on se hyvä. Minä
olen vaatinut häntä taisteluun, huomen-aamuna on se tapahtuva 'puumme'
alla — tiedäthän. Minusta ei paikka näyttänyt ensin sopivalta, vaan se
on kuitenkin mukavasti valittu. Vaunujen sopii hyvin odottaa vuoren
toisella puolella, ja tulenko haavoitetuksi, niin ei teillä ole pitkä
matka saattaissanne minua asuntooni Birkenauiin. Ja nyt, Humbert,
määrään sinun toimesi! Taisteluun en tahdo sinua luokseni, vaan sinulle
voipi jäädä paljon, paljon tekemistä minun hyväkseni!" Ansgar oli tähän
saakka puhunut pakollisella kylmyydellä ja varmuudella, vaan nyt voitti
hänet sisällinen liikutuksensa ja ilmestyi hänen äänessäänkin. "Minä
en saa nähdä Barbaraa huomiseen saakka. Me lähdemme täältä aikaseen
aamulla — hänen ei pidä saada mitään tietää, ennenkuin taistelu on
ohitse. Ja kuinka hänen luokseen sitten tulenkin, omilla jaloillani,
tahi kuinka hyvänsä — minä pyydän sinua, ole silloin saapuvilla, ole
silloin ja sittenkin hänen lähellään! Lähde jo tänään sinne, ollaksesi
siellä oikeaan aikaan huomenna! Hän on — oi sinä armas Barbara
parkuni!" Tuska tukahdutti hänen äänensä, hän painoi päätään ja käsiään
pöytään, ja ankara taistelu täristytti hänen ruumistaan.
Hänen seuralaisensa nousi istuimeltaan, nähtävästi liikutettuna, vaan
teeskennellyllä vastenmielisyydellä, astui kerran huoneen poikki,
seisattui hänen viereensä ja lausui pudistellen häntä olkapäästä:
"Rohkaise mielesi! Tämä kiihoitus on sopimaton! Sinä tarvitset
kaiken pontevuutesi. Me olemme sinulle vakuuttaneet pitävämme huolta
rouvastasi, jos pahimmin käy, ja sen minä uudistan sinulle! Jos herra
Humbertin on vielä tänään lähteminen, niin on hänen pian joutuminen.
Siis tule!" Ansgar nousi, syleili minua ja astui äänetönnä ovelle.
"Mihin aikaan huomen-aamuna?" kysyin minä hiljaan kreiviltä. "Kello
seitsemän", vastasi hän seuraten ystäväämme.
Olin yksinäni huoneessa ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen, kunnes
askelten viimeinen kaiku oli tau'onnut ja talo tuntui hiljaiselta.
Silloin uskalsin hiljaan koputtaa kammarin oveen. Minä pelkäsin
tapaavani Barbaran tainnoksissaan, vaan aivan suorana astui nuori
rouva esiin, tosin kuoleman kalpeana, vaan kuitenkin todellakin
sankarillisella mielenlujuudella. "Tulkaa, ettemme myöhästyisi
junasta!" sanoi hän. "Meidänkin on huomenna aikaseen joutuminen
taistelupaikalle." — "Mitä kaikkea onkaan teidän täytynyt kuulla!"
huudahdin ininä. "Olen vaan kuullut sanoilla sen, mitä ajatuksissani
olen melkein oikein kuvaillut. Vaan rientäkäämme nyt, kosta kuitenkin
tekin haluatte olla läsnä siellä!" — "Barbara, ettehän vaan aikone itse
mennä taistelupaikalle — ehkä ryhtyä —?"
"Voisinko minä sitten mitään estää?" vastasi hän. "Jos he kerran
ovat aseihin ryhtyneet, niin tulkoonpa vaikka itse Jumala taivaasta
estämään, hänkään ei voi heitä eroittaa, sen on Ansgar itse minulle
sanonut. Vaan minä tahdon olla saapuvilla, kätkössä, minä en tahdo
vetää hänen huomiotaan toimesta — niin, saapuvilla tahdon kuitenkin
olla! Ja jos niin kävisi, että hän — oi Jumalani, oi Jumalani! — Kerran
olisin vielä mielelläni tahtonut katsoa hänen silmiinsä!" Tuska masensi
hänen voimansa, hän näytti joutuneen muutamaksi minuutiksi tuskan
raivoon. Vaan sitten jatkoi hän vakavasti: "Minun tähteni ei hänen
tarvitse harmistella! Kuoleeko hän tahi jää elämään, minä tiedän, mitä
minusta on tuleva. Minä en tahdo olla hänelle onnettomuuden syynä".
— "Barbara, mitä puhutte Te!" keskeytin minä onnetonta. "Niin, onhan
siihen vastakin kylliksi aikaa!" vastasi hän. "Matkalle vaan nyt,
ett'emme myöhästyisi!" —
Ken voisi koskaan unhottaa semmoista yötä kuin seuraava yö oli?
Äänettöminä menimme me Birkenauiin ja erosimme toisistamme pitkittä
puheitta. Tällä kertaa asetuin, ollakseni aikaseen valmiina, ikkunan
viereen Heinerin makuusuojaan; hän oli meitä odottanut myöhään yöhön
äitinsä jo maata mentyä. Hän tarjosi minulle vuoteensa käytettäväkseni,
ja tahtoi itse maata missä hyvänsä, vaan minä pidin penkkiä parempana,
koska uni näytti olevan kaukana minusta. Saattaakseni hänen ymmärtämään
kummallista pyyntöäni, olin vähin viitannut vastaiseen tapaukseen.
Olihan se huomenna kuitenkin tuleva tutuksi, kuinka hyvänsä siinä
kävisikin. Huolimatta hämmästyksestään, vaipui hän pian raskaasen
uneen. Vaan ulkona myrskyili syksytuuli kohisten ja tohisten metsässä.
Jospa pyökinlehdet pysyivätkin oksissaan, niin riisti se hedelmäpuiden
lehdet ja heitteli niitä yhdessä sateen kanssa ikkunanruutuja vastaan.
Milloin huokaili luonto sen raivotessa, milloin kiiti se, ulvoen
laaksossa, avaruuteen, palatessaan täristääkseen kattoja ja seiniä.
Se repäisi pilvet, niin että kirkkaita valojuovia ilmestyi niiden
välille, kunnes se taaskin vieritti ne kokoon ja pudisteli siipiään
läpinäkymättömässä pimeydessä. Noin kello kahden aikaan kuulin talossa
oven käyvän. Hiljaan avasin minäkin oveni ja kuuntelin. "Kas sepä
hyvää, ettehän te makaa!" kuulin Barbaran sanovan. "Kohta lienee
aika lähteä!" Minä sanoin hänelle tuntimäärän ja pyysin häntä vielä
olemaan alallaan. Aamupuoleen heitti tuuli, silmäni painuivat umpeen,
minun oli, kaikesta kiihoituksesta huolimatta, taisteleminen unta
vastaan. Kuitenkin voitin väsymykseni, aukasin hiljaan oven ja astuin
ulko-ilmaan. Se oli kylmä ja kostea, päivä rupesi koittamaan, minä
kuulin kukon laulavan. Laakso oli sumua täynnä. Kauhea hetki lähestyi,
ja minä arvelin ehkä paremmaksi, että jättäisimme sen käyttämättä.
Kohta oli aika lähteä, vaan nuorta rouvaa ei näkynyt. Viimein ilmestyi
hän ikkunaan, hiuksiansa sukien. Hän tuli ulos. "Hyvä Jumala!" huudahti
hän. "Minä nukuin! Kuinka saatoinkaan nukkua? Kunhan emme vaan
myöhästyisi!" Me varustauduimme surulliselle matkalle kautta sumuisen
laakson. Tiet olivat monen-päiväisestä sateesta märät, monessa kohdin
pohjattomat, kovin vaivaloiset etenkin vuorille nousijoille. Vaan
nuori rouva ei huolinut mistään esteistä. Hengästyneinä saavuimme mäen
rinteelle. Päivänvalo oli voittanut kostean hämärän, ja metsässä häälyi
sumu hienona huntuna oksissa ja pensaissa. Me kiirehdimme askeleitamme
yhä enemmin, kuta likemmäksi tulimme umpeenkasvanutta tietä. Sen
päässä näimme jo ihmishaamuja, kuulimme yksinäisiä sanoja. Barbara
painoi kätensä sydämmelleen, hänen voimansa näyttivät loppuvan. Äkkiä
paukahti kaksi laukausta melkein yht'aikaa. Minä näin miehen horjuvan
ja raskaasti kaatuvan maahan. Toinen (me tunsimme hänet Ansgariksi)
seisoi suorana, astui askelen, horjahti ja vaipui seuralaistensa
syliin. Silloin huudahti Barbara ja syöksihe puun luokse, jonka
alle Ansgar oli laskettu, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä.
Läsnäolijat, hämillään tästä odottamattomasta välikohtauksesta,
vetäytyivät hetkeksi takaperin, lääkärin tarkastaessa haavoitettua, Hän
heräsi tainnoksistaan ja katsoi nuoreen vaimoonsa niin toivottomasti,
niin tuskallisesti, että minun täytyi kääntyä poispäin, Vaan Barbara
oli uljas, hän ei häirinnyt lääkäriä hänen ensimmäisissä toimissaan,
vaan tarkasteli milloin hänen käsiään, ikäänkuin tutkiakseen hänen
tiedettään, milloin taas rakastettunsa kalpeita kasvoja.
Sillä välin oli toinen lääkäri vakuuttanut kaatuneen kuolevan toiselle
ryhmälle. Vastustajan kuula oli osannut Aleksius Rudnikin sydämmeen.
Kummankin puolueen todistajat puhuivat vielä keskenään hetken aikaa;
sitten kantoivat servialaiset toverinsa ruumiin lähellä odottaviin
umpivaunuihin. Tie kävi vuoren leveätä harjaa myöten ja yhdistyi
vuoritiehen. Välttääkseen huomiota eivät servialaiset käyttäneet
rautatien nopeampia kulkuneuvoja. Meidän ei ollut niinkään helppo
saattaa vaarallisesti haavoitettua ystäväämme läheiseen Birkenauiin.
Ansgarkin oli kyllä seuralaisineen tullut vaunuilla, vaan niiden
olisi täytynyt tehdä pitkä kierros pääsemättä sittenkään nuoren
pariskunnan asunnolle saakka. Epäiltävää oli myöskin, oliko seudulla
heti saatavana kantovuodetta. Kuultuaan nämä keskustelut, ponnisti
Ansgar voimiaan, koetti nousta ja sanoi päättävästi aikovansa käydä.
Koe ei onnistunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaminen, etenkin kun
hän nyt oli mennyt tainnoksiin. Vaunuista noudettiin tyynyt, ajurilla
sattui olemaan mukanaan pari nuoranpätkää, joilla saatiin jonkunmoinen
kantovuode kokoon. Minä astuin lääkärin kanssa edellä, johdattaakseni
äänetöntä joukkoa lyhintä tietä. Kulku oli väsyttävä ja niljakalla
vuorenrinteellä erittäinkin vaivaloinen. Päästyämme viimeinkin perille
ja laskettuamme Ansgarin vuoteelle, lepäsimme kaikki vähän aikaa. —
Täällä oli Barbara oikealla paikallaan. "Jääpikö hän elämään?" kysyi
hän hiljaan lääkäriltä. "Toivokaamme sitä!" vastasi tämä, toimiskellen
sairaan luona. Barbaran itsensä ruvettua lääkärin-apulaiseksi, läksin
minä hetkeksi ulos.
Ansgarin toverit seisoskelivat tahi kävelivät viluissaan siellä
täällä kosteassa puutarhassa; kreivi S. istui penkillä murtuneiden
päivänkukkain ja lakastuneiden malvojen keskellä, äänetönnä miettien
ja kepillään maata tonkien. Minä lähestyin häntä. Hän nousi sanoen:
"Tällä hetkellä ei meillä ole täällä mitään tekemistä; siis lähdemme
me. Ainakin täksi päiväksi jään minä Birkenauiin. Vielä pyydän minä
teitä kääntymään vaan minuun kaikissa ystäväämme koskevissa asioissa.
Toiste ai'on puhua enemmän siitä." Hän viittasi tovereilleen, jotka
olivat heti valmiit lähtemään ravintolaan virkistämään voimiaan, ja
minä lähetin Heinerin heidän jäljissään viemään vaununtyynyt ajurille,
jota sinne odotettiin.
Minä jätän puhumatta siitä kummastuksesta, jonka tämä tapaus
herätti Heidelbergissa, missä sen yksityiskohdat vasta nyt tulivat
julkisuuteen; samoin jätän sikseen oikeustutkinnot, mitkä siitä
nousivat. Aleksius Rudnikin hautasivat hänen kansalaisensa mitä
suurimmalla komeudella, ja useita muitakin ylioppilaita, etenkin
ulkomaalaisia, oli heihin liittynyt. Vasta nyt kuulin hänen olleen
ylhäistä ja rikasta sukua. — Mielelläni olisin puhumatta myöskin niistä
hetkistä ja päivistä, jotka vietimme ystävämme sairasvuoteen ääressä.
Ansgar eli vielä päiväkausia hänestä aina huoltapitävän puolisonsa
lohdutukseksi, vaan itse oli hän epätoivon vallassa. Niin nuorena
elämästä lähteminen oli kovaa; elämään jääminen, kentiesi pitkälliseen
kivulloisuuteen, jossa oli sen lisäksi puutetta kestäminen, oli
vieläkin kovempaa. Semmoisia ajatuksia lu'in hänen silmistään. Vaan
nöyrästi ja ystävällisesti mukaantui hän kaikkiin, mitä Barbara häntä
hoitaessaan laittoi. Hänen voimansa eivät enään kestäneet, ja kun hän
neljäntenä aamuna kuoli, katsoin minä näiden tuskain loppua hänen
onnekseen. Vaan minua väristytti, kun Barbara hetken kuluttua nousi
polviltaan ja kuivin silmin, vakavalla äänellä lausui: "Minä tiedän,
että minun täytyy vielä hetkinen elää ilman hänettä — tapahtukoon
Jumalan tahto!"
Ansgarin toverit tahtoivat viedä hänen ruumiinsa Heidelbergiin ja
saattaa se hautaan samallaisella loistolla kuin Aleksiuskin oli
haudattu. Vaan Barbara vastusti sitä. "Hän on minun!" sanoi hän;
"täällä, minne minä jään asumaan, olkoon hänen hautansa!" Vaan
kun hautajaiset Birkenauissa vietettiin, niin eivät kaikki, jotka
halusivat, saattaneet niihin osaa ottaa. Kreivi S. piti sanansa: heti
tarjottiin "leskiparonittarelle" melkoinen summa, jonka hän, minun
kehoituksestani, ottikin vastaan. Sillä hän oli peräti varaton, ja
kovia päiviä oli hänen vielä kestäminen.
Noin viikon päivät olivat kuluneet siitä, kuin taaskin olin
saapunut lukuhuoneeseni, jossa niin ankaroita sanoja oli sanottu,
niin liikuttavia kohtauksia oli tapahtunut. Silloin tuli minulle
odottamattomia vieraita. Leijonan-isäntä Pyhänristin-Steinach'ista
tuli vaimoineen luokseni saamaan tietoja Barbarasta. Kertomus
onnettomuuden tapauksista oli tunkeunut heidänkin korviinsa, he
olivat kuulleet Barbaran olleen naimisissa, ja hänen tulevaisuutensa
olevan epävarmalla kannalla. Vaikk'ei Leijonan-isäntä kerran
ollenkaan huolinut karkurista, niin oli hän nyt valmis taas tarjoomaan
onnettomalle leskelle suojaansa ja apuansa. Saatuaan minulta varman
tiedon Barbaran tilasta, lähtivät he hänen luokseen, vaan eivät saaneet
häntä taivutetuksi jättämään paikkaa, missä hän oli vähän aikaa ollut
onnellisena, ja missä hänen puolisonsa hauta oli.
Sillä välin rupesin minä keskusteluun Ansgarin sukulaisten kanssa,
joista kreivi S:ltä olin saanut tarkempia tietoja. Minä ilmoitin hänen
kuolemansa ja jätin heidän ratkaistavakseen, ottaisivatko nuoren lesken
suojaansa. Ne kirjeet, jotka sieltä sain, ilmaisivat kiellon sillä
tavalla, että minun täytyi luopua kaikista välityshankkeista. Kreivi
S. kohotti olkapäitään, eikä sanonut parempaa odottaneensakaan. Minä
olin nyt usein hänen ja muiden Ansgarin toverien seurassa, ja monetkin
ystävyyden suhteet ovat siltä ajalta haihtumattomiksi mieleeni jääneet.
Vaikka nämä nuorukaiset olivat ehdottomasti moittineet Ansgarin
naimista, niin pitivät he hänen kuoltuansa sanansa ja ottivat hänen
onnettoman puolisonsa turviinsa.
Pitkittä puheitta ja selityksittä silloisista tunteistani riennän
minä lopettamaan kertomustani. Keväällä sai Barbara pojan, jonka
syntyminen tuotti hänelle kuoleman. Me hautasimme hänet puolisonsa
viereen. Poika sai laillisena perillisenä kantaa isänsä sukunimeä, ja
kasteessa annoimme hänelle saman ristimänimenkin: Ansgar von Hohnstein.
Kreivi S. sekä useat Ansgarin seuralaiset ja minä olimme kummina, ja
samalla kokosimme melkoisen summan hänen kasvatuksekseen. Olivatpa
ne merkilliset ylioppilasristiäiset, mitkä silloin Birkenau'issa
vietettiin — juhla, jossa vallitsi sopiva vakaamielisyys, vaan josta ei
saattanut omituista leikillisyyttäkään puuttua! Leijonan emännän — joka
oli jo ennen pojan syntymistä saapuville tullut — pyynnön, saada ottaa
pojan ensin hoitoonsa, myönsimme hyvin mielellämme.
Myöhemmin otin minä hänet luukseni toisten kummien suostumuksella,
jotka varoillansa auttoivat minua hänen kasvatuksessaan. Naimiseni
jälkeen on hän vuosikausia elänyt talossani; vaimoni kutsui häntä
mielellään vanhimmaksi pojakseen. Me saamme ylpeillä kasvatuksemme
menestyksestä! Isältään peri hän vartalonsa sekä joitakuita
yhtäläisyyksiä kasvojen juonteissakin; luonteensa on hän suurimmaksi
osaksi perinyt äidiltään; kuitenkaan ei hänellä ole aluksikaan sitä,
mikä hänen molemmat vanhempansa saattoi onnettomiksi; hänellä on luja,
oivallinen luonne. Tunnettehan te, sinä ja omaisesi, hänet, sillä
eihän minun tarvinne mainitakaan puhuvani nuoresta matkatoveristani,
jonka toin luoksenne. Pitihän hänenkin kerran saada tarkempia
tietoja vanhemmistaan, ja monta kertaa jo on hän halunnut päästä
niille paikoille, missä he olivat eläneet ja niin nuorena hautansa
saaneet. Koska hän halusi matkatoverikseen minua, joka ehkä paraiten
kaikista tunsin ne paikat ja osasin häntä siellä johdattaa, niin
jäi matka yhä vaan toistaiseksi. Viimeinkin tänä kesänä saatoimme
yhdistää matkamme. Me kohtasimme toisemme Heidelbergissa. Sieltä
menimme me Pyhänristin-Steinachiin, johon vielä jotkut matkatoverini
lapsuudenmuistot liittyvät. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, Petteri
on nyt Leijonan-isäntänä ja jo aikoja sitten Leijonan-isänäkin. Sitten
kävimme Birkenau'issa. Vanha vaimo, vaikka jo kahdeksankymmenenvuotias,
elää vielä, Heinerillä on täysikasvuisia tyttäriä, taloa on laajennettu
lisärakennuksella. Kirkkotarhasta, josta noita molempia hautoja on
vaikea löytääkään rehoittavien sirenien keskeltä, nousimme metsään,
missä vanha tammi vielä seisoo korkeana ja vankkana, ja mistä näköala
vihertävillä vuorenharjuilla on samanlainen kuin ennenkin. Täällä,
niillä kivillä, joiden viereen ystäväni kerran ankaralla hetkellä oli
vaipunut, täällä lepäsimme me lopetettuamme pyhissä-käyntimme. Siinä
kertomus minun Odenwaldin puustani.
Kertoja vaikeni, ja sanaakaan sanomatta kävivät miehet hetkisen
rinnakkain edelleen. He olivat jo kääntyneet takasin Jugenheimiin,
iltahämärä laskeusi vuorille ja lakealle, viljavalle Rheinin
tasangolle. — Hetkisen kuluttua jatkoi Humbert: "Nuori matkatoverini,
Ansgar von Hohnstein, ei aina ole niin yksivakainen ja umpimielinen
kuin te tähän saakka olette hänen nähneet olevan. Matkamme vaikutukset
ovat saattaneet hänet vakavaan mielentilaan. Ja minkätähden olen minä
sinulle, lankoseni, näistä asioista näin laveasti kertonut? Ensiksikin
sen vuoksi, että minä tunsin tarpeen saada kerran kertoa muistojani,
jotka noilla tutuilla paikoilla Odenwaldissa taas uudistuivat
mielessäni; ja sitten, koska pidin sopivana ilmoittaa sinulle nämä
seikat, sitä tapausta varten, että nuoren Hohnsteinin ja sinun
Klarasi väli — kävisi selväksi, joka minusta näyttää päivä päivältä
luultavammalta."
"He ovat molemmat vielä aivan nuoret", vastasi Klaran isä.
"Niin ovatkin, enkä minä ai'okaan vielä tänään ruveta puhemieheksi",
lausui Humbert. "Kuitenkin, kaikitenkin on tämä nuorukainen jo 'virassa
ja arvossa', hänen luonnonlahjansa ja taitonsa herättävät huomiota,
hänelle voidaan ennustaa pikaista ja ehkä arvokastakin vaikutusalaa.
Puhuhan joskus vaimollesi tästä asiasta; hän tietää jo luultavasti
enemmän kuin me yhteensä. Vaan kuuleppas! Tuollahan tulee nuori
joukkiomme laulaen vuoritietä alas. 'Seisoopi Odenwaldilla viherjä
lehtipuu —' oikein, taaskin tuo vanha laulu. Kas, laulaahan Ansgarkin
sitä, ja vieläpä niin kaikuvasti ja erinomaisen painavasti! No, siispä
tahdon minäkin taas kuunnella sitä levollisena!"