language: Finnish
ODENWALDIN TAMMI
Kirj.
Otto Roquette
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1882.
"Miksihän setä läksi niin äkkiä huoneesta?" — Seurue kääntyi niinkuin
nuori kysyjättäriin, oveen päin, joka oli sulkeutunut vanhan herran
takana. Hänen lähtönsä ei näyttänyt alussa herättävän mitään huomiota;
seurue kääntyi taaskin klaveriin, jonka edessä istui nuorukainen,
valmiina säestämään laulua toisille. Hänen ympärillään seisoi kolme
tyttöä ja eräs toinen nuorukainen, jota tavallisesti kutsuttiin
Fritz'iksi, vaan jota hänen vanhempansa oikeutetulla ylpeydellä ylimmän
luokkalaiseksi mainitsivat. Hän otti nyt sanan vuoron ja huudahti:
"Eteenpäin siis! seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu! —"
"Herra von Hohnstein", alkoi eräs nuorista naisista, ottakaa toinen
ääni. Minun altolleni on tämä liian alhainen; Klaran soprani on kyllin
korkea".
"Onpa sittenkin merkillistä", lausui Klara, "että setä lähtee yht'äkkiä
pois huoneesta, juuri kun me ai'omme aloittaa laulua Odenwaldin puusta.
Ihan niinkuin eilenkin, sen huomasin kyllä. Ja tänään tapahtui se
jonkunmoisella mielipahan osoituksella!"
"Jätä hänet sikseen!" sanoi Fritz. "Hän pilkkaa meitä mielellään siitä,
että laulamme vienotunteisia lauluja ollessamme oikein iloisia. Siis —
seisoopi Odenwaldilla — no, täytyykö minun bassoni yksin laulaa?"
"Mutta olettehan te käännelleet lehtiä eteenpäin, herra von Hohnstein!"
huudahti Klara katsoessaan nuotteihin. "Käännelkäähän lehdet takaisin
taas!" — Hän teki itse sen, ja vielä semmoisella kiireellä, että
nuottikokoelman lehdet lentelivät sinne tänne, eikä etsittävää laulua
löytynyt. "Osaammehan me sen ulkoakin!" huudahti Fritz. "Emmekö siis
koko tänä päivänä ennätä laulamaan Odenwaldin puusta?" — Vaan herra von
Hohnstein katseli pientä valkoista kättä, joka uutterana kiiteli edes
takasin hänen silmiensä edessä, eikä hänellä näyttänyt olevan ollenkaan
halua sitä pidättämään. Viimeinkin löytyi laulu. "Vai seuraisitteko te
sedän esimerkkiä?" kysäsi Klara vienosti hymyillen. "Onko tämä laulu
teille vastenmielinen? Matkustittehan te sedän seurassa Odenwaldin
kautta. Onko Odenwaldin puu teillekin jättänyt vastenmielisiä muistoja?"
"Mikä puu?" kysyi nuorukainen katsoen häneen vakavasti.
Klara hämääntyi ja punastui vähän. "No", vastasi hän, "se puu, jota
laulussa mainitaan".
"Odenwaldissa on montakin puuta mutta — minäkin tunnen yhden, joka on
minussa herättänyt varsin omituisia tunteita".
Herra von Hohnsteinin äänen värähdys tätä tunnustaessaan teki Klaraan
omituisen vaikutuksen ja toisetkin tytöt loivat uteliaina silmänsä
puhujaan. Vaan hän löi nopeasti koskettimiin ja heti senjälkeen kaikui
yhteislaulussa:
Seisoopi Odenwaldilla
Viherjä lehtipuu,
Ja lintunen sen oksalla
Visertää laulusuu.
Tuhannet kerrat siellä mä
Kanss' olen armahain
Kuunnellut laulun säveltä,
Kun yli mentiin vain.
Mutt' kerta sinne mentyäin,
Kuivunut ol' jo puu;
Sen luona toisen armaan näin
Vai ol'ko aave muu?
Puu seisoo Odenwaldilla,
Mä Sveitsiss' oleksin,
Siell' lunta, hyytä, hankea,
Mun rintan' ratkeekin.
Näin laulettiin tässä tämä laulu, joka kenties on painettuna
toisintoinakin.
Sillä välin oli setä etusalin läpi astunut vastassa olevaan kammariin,
jossa istui kaksi miestä shakkilaudan ääressä, ja heidän rouvansa
ikkunan edessä neulomisineen. Nämä olivat kaksi alasaksalaista
sukulais- ja ystävysperhettä, jotka täällä Jugenheimissä vuoritien
varrella olivat vuokranneet maatalon yhdessä nauttiakseen kesän
raittiutta. Kaunis vuoriseutu Odenwaldin vieressä, joka täällä
peittää vuoret viheriällä pyökkilehdollaan ja jonka mutkaiset laaksot
viekoittelevat sinne tänne vuoriston keskeen, tarjosi joka päivä
tilaisuutta huvimatkoihin ja kävelyihin. Näiden perheiden luokse oli
joitakuita päiviä tätä ennen tullut vierailemaan vähäksi aikaa eräs
herra, Humbert nimeltään, jota perheiden nuoret jäsenet sedän nimellä
kunnioittivat. Hän oli tuonut seurassaan nuoren matkatoverinsa,
joka, vaikka vielä outo tässä piirissä, oli heti joutunut yleisen
osanottavaisuuden esineeksi. Hänen tunnokas ja miellyttävä ulkomuotonsa
ei ollut ainoa, joka häneen kiinnitti huomiota, vaikka tämäkin,
moittimattoman seurustelutavan ohessa, oli hänelle riittävänä
suositteluna. Vaikka hän vielä oli aivan nuori, oli hänellä jo hyvin
kehittynyt käsityskyky ja monenpuolinen sivistys; hän oli jo sillä
i'ällä, jota vanhemmat ihmiset pitämät vielä tutkimuksen aikana,
ottanut ensimäiset askeleet valtiollisella uralla. Vaan enemmän
kuin nämä edut, vaikutti jonkunmoinen salaperäisyys, johon hän ei
suinkaan kätkeynyt, vaan joka päinvastoin näytti ehdottomasti hänestä
lähtevän. Hän ei ollut tavallinen nuori herra, hän eli itsekseen
sisäistä elämäänsä, hänessä oli jotakin erinomaista, sen tunsivat ja
myönsivät itsekseen kaikki. Setä, joka varmaankin tunsi paremmin hänet,
vastasi lyhyesti vaan moniin kysymyksiin, jotka häntä tarkoittivat.
Hän oli muka kohdannut herra von Hohnsteinin Heidelbergissa, josta
oli hänen seurassaan kulkenut Odenwaldin läpi, ja kun hän oli oppinut
kunnioittamaan matkatoveriaan, toi hän hänet Jugenheimiin ja suostutti
hänen viipymään muutamia päiviä tässä perheessä. Vanhempien oli tähän
tyytyminen; nuoret taas eivät suurin tiedustelleet hänen personallisia
suhteitaan, vaan ottivat hänet hyvänä toverina piiriinsä, jota hän
hyvillä ominaisuuksillaan osasi vilkastuttaa. Tänään pidätti sade
seuruetta huoneesen suljettuna; siitäpä syystä harjoitettiin nyt
klaverin ääressä laulua, joka muuten sai kaikua vapaassa ilmassa.
Vähän aikaa sen jälkeen kun Humbert oli yhdistynyt vanhempien seuraan,
hyökkäsi myöskin nuoriso huoneesen. "Setä karkasi meidän seurastamme
alkaessamme laulaa Odenwaldin puusta!" huudahti eräs tytöistä. "Herra
von Hohnstein näytti myöskin tahtovan hypätä tämän laulun ylitse
nuottivihkon lehdillä. Mitä moitetta on teillä lempilauluamme vastaan,
joka juuri täällä Odenwaldissa niin somalta kaikuu?"
Humbert katsahti matkatoveriinsa, joka hymyllä vastasi siihen, samalla
istuutuen Klaran äidin viereen ja hankkien keskusteluun hänen kanssaan.
Tämän keskeytti setä, joka alkoi: "Mitäkö moitetta on minulla tätä
laulua vastaan? Kuinka kuuluu jo ensimäinen säe?" Se lausuttiin hänelle
ja vieläpä kolmiäänisesti yht'aikaa. "Pidättykää!" huusi hän. "Siinäpä
se onkin. Laulu on yhtä kerskuva kuin se on epäsiveellinen!" Nuoret
katsovat häneen kummastellen ja kysyväisesti, vaan äidit melkein
säikähtivät ajatellessaan, että heidän tyttärensä olivat muka laulaneet
epäsiveellistä laulua, jonka he itse kyllä tunsivat ja jota he tähän
saakka olivat pitäneet viattomana.
"Tuhannet kerrat siellä mä kanss' olen armahain j.n.e.!" jatkoi setä.
"Tuo luku on summaton, sen määräämättömyyskin saattaa epäilemään sen
todenperäisyyttä. Tämän laulun tekijä myöntää, että hänellä on ollut
monta salaista kohtausta armaansa kanssa, vieläpä säädyttömästi kerskaa
olleensa tuhansia kertoja puun alla tyttönsä seurassa. Tarkastakaammepa
kuinka kauan rakastelemisen on täytynyt kestää, kunnes hän edes
tuhannenkin kertaa on kohdannut lempilintusensa. Vuodessa on kolmesataa
viisiseitsemättä päivää. Ajattelemmeko että hän joka päivä on kohdannut
hänet puun alla, talvellakin lumessa ja iljanteessa, jolla vuoristossa
on suuri merkitys, ja sisällytämmekö nyt tämän lu'un tuhanteen,
niin tarvitsee hän kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta tuhanteen
kohtaukseensa. Puhuuko hän taas kahdesta tuhannesta kohtauksesta, niin
osoitamme hänelle viittä vuotta ja kuutta kuukautta; haluaako hän,
että uskoisimme hänellä olleen kolmetuhatta kohtausta, niin osoitamme
hänelle, että hän on vaivannut tyttöä puun alle tulemaan joka päivä
kahdeksan vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenen päivän kuluessa.
Vaan hän menee yhä kau'emmaksi ja puhuu ei kolmesta, vaan monesta
tuhannesta kohtauksesta —".
Nauru keskeytti puhujan. Tytöt moittivat hänen laskujaan prosallisiksi
ja häijyiksi, vaan ylimmän-luokallinen otti muistikirjansa ja
lyijykynänsä tarkastaakseen niitä. Setä jatkoi: "Vaan eihän ole
ajattelemista mahdolliseksi, että hän joka päivä olisi voinut
tulla puun alle, ja saattoihan tyttökin olla väliin siitä estetty.
Myönnämmekö nyt hänelle kolme kohtausta viikkoonsa, niin suorittaa hän
ne, koska vuodessa on kaksikuudetta viikkoa, sadalla kuudella kuudetta
käynnillä; ja tuhanteen kohtaukseensa tarvitsee hän kuusi vuotta, kaksi
kuukautta, neljä päivää; kahteen tuhanteen kaksitoista vuotta, neljä
kuukautta, kahdeksan päivää; kolmeen tuhanteen kahdeksantoista vuotta,
kuusi kuukautta, kaksitoista päivää!" Seura nauroi, eikä tahtonut
enään kuulla mitään lu'uista. "Oletko kaiken tämän näin nopeasti
päässäsi laskenut, veliseni?" kysäsi Klaaran äiti. Vaan Humbert
jatkoi säälimättä: "Mutta kolmastikin viikkoonsa on enemmin kuin mitä
saatetaan ajatella mahdolliseksi. Sanommeko hänen olleen puun alla
ainoastaan kahdesti viikkoonsa — yhä vieläkin runsas määrä! niin menee
tuhanteen kohtaukseen yhdeksän vuotta, kaksi kuukautta, neljä päivää;
kahteen tuhanteen yhdeksäntoista vuotta ja kaksi päivää; kolmeen
tuhanteen kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta, kahdeksankolmatta
päivää. Vaan montakohan vuotta tämä kunnon mies tarvitsee tuhanteenkin
kohtaukseen, kun ajatellaan, että kohtaukset saattoivat ehkä ainoastaan
kesällä tapahtua puun alla, että lempiväiset olivat ehkä talveksi
löytäneet toisen, ilman vaihdoksia vastaan suojakkaamman paikan —".
"Setä Humbert!" keskeytti Fritz vilkkaasti, "saatetaanhan aikaa
lyhentää! Olisihan hän, näet, saattanut käydä siellä — ei kerran
päivässä, vaan kahdesti tahi kolmasti joka päivä!"
"Sinä pahanpäiväinen tolvana!" huudahti setä. "Mikä hurja
ylimmänluokkalais-mielikuvitus! Tämä johtaa aivan sopivasti laulun
kerskumisista sen epäsiveellisyyteen. Sillä onkohan laulussa mainittu,
että tuo mies, joka niin monta saapasparia on kuluttanut rääpäleiksi
kulkiessaan puun luokse onko mainittu, että hän viimeinkin olisi
ottanut tytön vaimokseen? Mitä vielä! Rajan yli Sveitsiin on hän
mennyt, ja nyt tuo tomppeli tuntee katumusta, kuten sanat: 'Mun
rintan' ratkeekin' osoittavat. Vaan mitähän on tullut vanhentuneesta
naikkosesta, jota hän narraili?"
"Eihän ole mainittu, että mies olisi hänet hyljännyt. Hän oli
arvattavasti ainoastaan matkustuksillaan ja luotti naisen
uskollisuuteen. Vaan palatessaan näki hän kauhukseen 'sen luona
toisen armaan', niinhän sanotaan laulussa, ja siitä syystä muutti hän
Sveitsiin!"
"Yhä parempaa ja pahempaa! Yhä suurempi rikos siveellisyyttä vastaan.
Tuo vanha huijari —".
Vaan silloin hyökkäsivät tytöt ilkeän sedän kimppuun ja toruen häntä
tukkivat käsillään hänen suunsa, ja Klaran äiti avasi ikkunan ja
osoitti auringon sädettä, joka äkkiä oli tunkeunut pilvien läpi.
Hetkisen kuluttua oli koko maisema kirkkaana ja sateen virkistämänä,
ja kesäpäivä lupasi vielä muutamia ihanoita hetkiä. Nuoriso oli heti
valmiina kävelylle. Humbert seurasi Klaran isän kanssa; muut kammoivat
sateesta vielä kosteita teitä, ja pitivät parempana huvittaa itseään
kävelyllä puutarhan soraisilla käytävillä.
Vähän matkaa kuljettuaan seurassa tarjosi Humbert langolleen
käsivartensa ja poikkesi hänen kanssaan sivutielle puutarhan
pensas-aidan taakse, joka kääntyi kedolle päin. "Anna nuorison
yksinään kiivetä muorille!" alkoi hän. "Minä tahtoisin häiritsemättä
puhua kanssasi — tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Todellakin olen
minä ennenkin välttänyt tuota laulua Odenwaldin puusta, vaan juuri
nyt teki se minuun tuskallisen vaikutuksen — ainakin on sen vaikutus
ollut yksivakainen. Sillä minullakin on Odenwaldissa puu, johon
liittyy ikäviä muistoja. Lapsia, jotka mitään aavistamatta vaativat
minua selittämään käytöstäni, koetin minä pilapuheellani saada toista
ajattelemaan, vaan sinulle tahdon minä kertoa erään vanhan historian
etenkin, kun sinä sekä vaimosi arvattavasti saatatte joutua yhteyteen
sen kanssa."
"Mekö? Saatatpa minut uteliaaksi!" vastasi lanko.
"Tahdotko kuulla kertomukseni loppuun, niin olet sinä minua ymmärtävä",
jatkoi toinen. "Salli minun sen ohessa selittää laveammin ja tarkemmin
alkusyyt! Onhan meillä aikaa, ja toivoakseni ei kertomukseni saata
kärsivällisyyttäsi koettelemuksen alaiseksi.
"Viisikolmatta vuotta on kulunut siitä, kun olin Heidelbergin
yliopistossa. Jo silloin vieroittivat luonnontieteelliset tutkimukseni
minut useinkin iloisista tovereistani. Puoli päivää vanhassa
kivilouhoksessa kanneltuani ja löydettyäni maanopillisia esineitä,
joissa muut eivät mitään merkittävää huomanneet; tahi Palatessani
tutkimusmatkoiltani kasvitaakkoineni, jotka eivät suinkaan näyttäneet
kukkakimpuilta; tahi käydessäni taskut täynnä rasioita, joihin olin
kätkenyt hyönteissaaliini, jouduin monastikin naurun ja pilkan
alaiseksi. Siitä en kumminkaan huolinut; kuljin vaan rataani, aivan
eräkkään tavoin kumminkaan elämättä. Minä kuuluin erääsen seuraan,
jossa muuten elettiin melkoisen hauskasti. Siellä sain minä tuttavan,
jota en ollut odottanutkaan, koska tuo nuorukainen, joka lähestyi minua
vapaehtoisesti, kuului piiriin, joka muuten karttavasti kohteli niitä,
jotka eivät olleet saman-säätyisiä, eivätkä kuuluneet etuutettuihin
yhdistyksiin. Hän oli vapaherra, minä tiesin, että hänen perintötilansa
oli lähellä syntymäkaupunkiani, olinpa vielä isältäni saanut kuulla
yhtä ja toista hänen perheellisistä oloistaan. Että tämä, muuten hyvin
kopea mies, oli salaisesti kiinnittänyt huomionsa minuun, ei olisi ehkä
koskaan mieleeni juohtunut.
"Eräänä päivänä olin etääntynyt tavallista kau'emmaksi kaupungista
Odenwaldiin ja kuljeskelin takasin Neckarille päin Schönaun laaksoa
pitkin. Vaikka lakkarini olivat kiviä täynnä, tapasin sittenkin yhä
tiellä jotakin, mitä vasarallani koputtelin. Olin niin kiintynyt
vasaroitsemiseeni, että oikein säikähdin kuullessani jonkun nauraen
mainitsevan nimeäni. Nuori vapaherra, jota tästälähin kutsun
ristimänimellään Ansgariksi, seisoi vieressäni, esittelihe minulle
ystävällisellä tervehdyksellä ja kysyi mitä niin innokkaasti
toimiskelin. Hän tunnusti jo usein ennenkin huomanneensa minut näillä
seuduin, ja pyysi minua näyttämään ja selittämään mitä minä toimitin
ja mitä minulla oli mukanani. Kun samalla huomasin hänen ainoastaan
kohteliaisuudesta osoittavan jonkunlaista mieltymystä toimiini, niin
enhän saattanut olla vastaamatta tämän luonnon loistavasti varustaman
nuorukaisen ystävyyteen. Hän viittasi siihen, että me molemmat
olimme maaseutulaisia, ja meillä oli siis monta yhteistä seikkaa,
josta keskustelumme sai alkunsa. Yhdessä astuimme me edelleen. Minä
ihmettelin vaan, mitä hän oli yksinään tällä tiellä kulkenut ja
mistä hän oli tullut; sillä ikäänkuin maasta kohoten oli hän äkkiä
ilmestynyt viereeni. Koska viimeinen höyrylaiva — nykyään ei Neckarilla
enään kulje yhtäkään — jo oli lähtenyt, päätimme me viettää yömme
Neckarsteinachissa, tyhjensimme pullon toisensa perään ja tulimme,
katsoen siihen, että sinä päivänä olimme ensimäiset sanat keskenämme
vaihtaneet, melkoisen tuttaviksi. Vaan niin minä kuin hänkin olimme
määränneet rajan tuttavallisuudellemme, ja sen me säilytimme.
"Sitten näimme useinkin toisemme, vaikka emme tuon ensimmäisen illan
iloista tuttavuutta osoittaneet. Ansgar kävi väliin luonani, halusi
saada minua mukaansa lyhyille kävelyille joko vanhaan linnaan tahi
myllyyn, joissa välistä kävimmekin. Muut toverini eivät saattaneet
perehtyä tähän uuteen tuttavuuteen. He eivät käsittäneet, kuinka minä
saatoin seurustella miehen kanssa, jonka kopea käytös oli pahassa
maineessa, jonka elämänlaatu, mielipiteet, vaatimukset ja tarpeet
olivat aivan toiset, kuin minun. Vasta nyt sain kokea monta seikkaa,
joita en ennen ollut huomannut. Ansgar tuhlasi rahojaan melkoisen
vapaherrallisesti, ja häntä moitittiin suurista veloistaan. Vaan minä
tiesin, että hänen esikoisoikeuden nojalla peritty talonsa ei ollut
juuri hyvissä suhteissa, jopa kaikenlaisilla veroilla aikoja sitten
kovin rasitettu. Sillä välin huomasin siis senkin, että rahanpula
saattoi hänet useinkin huonolle tuulelle. Hänen luottamuksensa ei
ulottunut niin kauaksi, että hän olisi minulle suoraan puhunut
semmoisista asioista, eikä minullakaan ollut mitään aihetta ruveta
hänen kanssaan niistä keskustelemaan. Ei edes samansäätyisilleenkään
ilmaissut hän sisimpiä ajatuksiaan; hekin pitivät hänen luonnettaan
salaperäisenä. Hyvän toveruuden ulkomuotoa ei hän loukannut;
vaan kukaan ei voinut kerskata siitä, että olisi sen yli hänen
tuttavuudessaan päässyt.
"Kun hänen toverinsa olivat tottuneet häntä harvoin näkemään seurassaan,
niin ei hänen seurustelunsa minun kanssani herättänyt ensin huomiota,
vaan sittemmin, vaikka useat sitä moittivat, luettiin se hänen muiden
sopimattomien omituisuuksiensa joukkoon. Ja todellakin oli hänessä
paljon omituista, hänessä ilmestyi taipumus seikkailuihin, joka
taipumus, ikäänkuin lymypaikastaan rynnäten välistä huomattavasti
tunkeusi suljetun sukukopeuden läpi. Hän saattoi puolustaa asioita,
lausua toiveita, jotka olivat jyrkkiä vastakohtia hänen tavallisille
mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen; hän saattoi mitä iloisimmasta
mielialasta vaipua äkkiä synkkämielisyyteen ja lausua ankaraa
tyytymättömyyttä elämään. Ensi aikoina nauroin minä häntä siitä. Hän
pani sen pahakseen, vaan kumminkin tapahtui, että hän sittemmin nauroi
yhdessä minun kanssani. Sen verran tunsin minä häntä kuitenkin, ett'en
saattanut lukea hänen tyytymättömyyttään elämään liian aikaisen voimien
haaskaamisen syyksi, jota ei todella kukaan, joka näki tämän niin
rikkaasti luonnon varustaman nuorukaisen, olisi saattanut ajatella.
Pikemmin näytti minusta hänessä ilmestyvän vieno ujous naisia kohtaan,
enkä koskaan ole kuullut irstasta sanaa hänen huuliltaan. Vaan hänen
usein palaava alakuloisuutensa alkoi käydä minulle rasittavaksi, ja
minä ilmoitin hänelle suoraan, että hän sillä ikävystytti ja rasitti
minua. Silloin erosi hän minusta kylmästi, ystävyytemme näytti melkein
sammuneen, me menimme äänettömästi tervehtien toistemme ohitse,
eikä meillä ollut enään mitään sanottavaa toisillemme. Vaan hän oli
yhä ensimäinen alkamaan. Silloin hyökkäsi hän nopeasti huoneeseni,
ojensi minulle kätensä, pyysi anteeksi, moitti itseään, ja löysi
sanoja, joiden sydämmellisyyttä en voinut vastustaa. Kuitenkaan
emme olleet eroittamattomasti aina yhdessä, kuten tavallisesti
nuorukais-ystävykset. Kummankin oli mukaantuminen omiin oloihinsa ja
seuroihinsa, ja kuluipa välistä viikkokin meidän kohtaamatta toisiamme.
"Luullakseni sydänkesällä olin muutamien lukutoverieni kanssa
tavallista pitemmällä matkalla Odenwaldiin; kuljimme Schönaun
kautta erinomaisen viehättävään Pyhänristin-Steinachiin. Minun oli
täytynyt luvata olla matkalla viipymättä kivien tutkimisessa sekä
seisahtamatta kasvien tahi hyönteisien vuoksi. Niin kuljimme me
iloisina edelleen vuorien ja laaksojen poikki laulaen kaikellaisia
lauluja kuten ylioppilaat ainakin. Toverieni suurimpana huvituksena
oli minun vartioimiseni, sillä huomaamattani oikaisin käteni milloin
tien oikealle, milloin vasemmalle puolelle, missä luulin huomaavani
jotakin tutkittavaa. Silloin pidättivät toverini minua väkivallalla,
ja tässäpä oli syytä nauruun ja pilapuheisin koko matkaksi. Eräässä
tämmöisessä kohtauksessa, jolloin tein vastarintaakin, ja joka oli
jotenkin metelinen, huomasin yht'äkkiä jonkun seisahtuvan noin
viidenkymmenen askeleen päähän edessämme. Minä tunsin Ansgarin ja
riensin hänen luokseen. Kun hänellä oli sama maali, niin pyysi
minä häntä yhdistymään joukkoomme. Hän tarkasteli tutkivaisesti
seuralaisiani, näytti epätietoiselta, vaan suostui viimein ja salli
minun esitellä itsensä. Vaan vähän oli minulla iloa siitä, että
toverini selvästi osoittivat vastenmielisyyttään seurueen kasvamista
vastaan. Pila ja nauru lakkasi, muodostui eri parvia, minä ja Ansgar
pääsimme, keskenämme haastellen, kappaleen edelle. Hän ei ollut
silloin hyvällä tuulella, ja kun uskalsin kysyä, rasittiko häntä
seura, jossa hän oli minut tavannut, vastasi hän: 'Enpä tiedä! Sinun
miehesi eivät ole hauskoja eivätkä juuri kohteliaitakaan, kuitenkin
on heidän epäkohteliaisuudessaan se viehättävää, että heistä pääsee
helposti eroamaan. Ehkäpä onkin minulle parempi, ett'en ole aivan
yksinäni matkalla.' Minä katsoin häneen kysyväisesti. 'Kerrankin ai'on
puhua selvästi!' jatkoi hän kiireesti. 'Tänään olen alakuloinen niistä
tiedoista, joita olen kotoani saanut — kotoani — tarkoitan: talouteni
hoitajalta. Tuo kunnon mies on lähettänyt minulle liian vähän rahaa —".
"Ja sinä olet liian paljon tuhlannut!" keskeytin häntä. "Vanha
historia, jonka olen jo aikoja sitten tuntenut sanomattasikin — turha
luottamus!"
"Sen annan sinulle kuitenkin!" huudahti hän ja alkoi hymyillä.
"Luottamukseni, nimittäin, — sillä rahat ovat jo suureksi osaksi
lakkaristani luikahtaneet. Vaan onhan mielettömyyttä synkistää
iloista mieltään mokoman tähden — niinhän sinä varmaankin ajattelet,
ja minä olen aivan samaa mieltä. Katsohan, kuinka ihmeen somalta
näyttää tuo talo tuolla laaksossa! — Seisoopi Odenwaldilla —." Hän
rupesi laulamaan, ja iloisina kuljimme maaliimme. Vilkaisin taakseni,
nähdäkseni toisia tovereitani. Heitä ei näkynyt; varmaankin olivat he
jääneet kauaksi jälellemme.
Niin saavuimme Pyhänristin-Steinachiin, ja astuimme ravintolan
puutarhaan, jossa siihen aitaan etenkin käytiin. Tuskin olimme astuneet
kymmentä askelta, kun eräs tyttö hyökkäsi pensastosta ikäänkuin
paeten suoraan meitä vastaan, niin että me ehdottomasti tartuimme
häneen ja pidätimme häntä. Vaan hänen jalessään riensi mustaviiksinen
nuorukainen, joka oli vähällä, samoin kuin tyttökin, ponnahtaa meitä
vasten, vaan kuitenkin, meidän läsnäolostamme hämmästyneenä ja jotenkin
naurettavassa asemassa, saattoi pidättyä ja pysyä seisallaan. Tyttö
oli vaaleatukkainen Barbara, ravintolan myöjä-neiti, meille hyvin
tuttu henkilö. Hänen ahdistajansa tunsin minä nuoreksi servialaisekst,
joita oli siihen aikaan useita Heidelbergissa opinnoillaan. Tuskin
oli Barbara ehtinyt tuntea meidät, kun hän punastuen irroittautui
meistä ja riensi huoneesen; servialainen taas, puoleksi nauraen, vaan
kuitenkin hämillään, tervehti meitä. "Leikkiä! Ei merkitse mitään! Arka
tyttö! Pilaa vaan!" sanoi hän murretulla saksan kielellä, ja näkyi
aikovan liittyä meihin. "Herraseni, minä en tunne teitä!" sanoi Ansgar
hänelle kylmimmällä äänellään ja astui hänen ohitsensa. Servialainen
esittelihe sääntöjen mukaisesti ja näytti koettavan viehättävällä
puheella poistaa vastustamattomasti naurattavaa vaikutusta, jonka hänen
ilmestymisensä oli tehnyt. Hänen nimensä oli Aleksius Rudnik. Hänen
kokonsa oli keskinkertainen, kasvojen väri tumma, melkein itämaalainen,
tukka ja silmät mustat, vaan hänellä oli niin mieto ääni, hän puhui
niin vienosti, hänen olennossaan oli hienon seurustelutavan ohessa
jotakin niin kohteliaan nöyrää, ettei tähän vastakkaisista juonteista
muodostuneesen luonteesen kukaan voinut oikein luottaa. Ansgar ei
peittänytkään vastenmielisyyttään ja vastasi hänen esittelyynsä niin
pintapuolisen isoisesti, että tuskin kuultavasti lausui nimensä.
Säikähtämättä vieroittavaa liikettä selvitti servialainen, että hän
oli hänelle aivan tuttu. "Herra paroni, tunnettehan tekin tuon sievän
tytön?" alkoi hän hienolla julkeudella.
Huomasin Ansgarin kärsivällisyyden alkavan loppua. "Tyttö
osoittaa'todellakin ymmärrystä koettaessaan välttää teidän poikamaista
leikkiänne", vastasi hän. "Minä en ollenkaan välitä tytöstä; enkä
teistäkään, herraseni! En ole kulkenut tätä matkaa saadakseni nauttia
teidän miellyttävää seuraanne!"
Ainoastaan vähäinen leimaus näkyi servialaisen mustissa silmissä,
kun hän hymyillen ja vienolla äänellä vastasi: "Sitä mieluisempaa on
minulle ollut tulla tuttavaksi teidän kanssanne, herra paroni." Hän
kumartui kohteliaasti ja syvään, ja jätti meidät.
"Katala veitikka!" mumisi Ansgar, kuitenkin niin äänekkäästi, että
tarkastava korva olisi sen kyllä tajunnut. Me asetuimme lähelle
huonetta viinipensas-käytävään, ja kohta ilmestyi Barbara meitä
palvellakseen. Hän oli ravintolan isännän sukulainen, orpolapsi, ja
oli talossa, jossa muuten ei isäntäväen ja palvelusväen välillä ollut
sanottavaa eroitusta toimissa, palvelijana. Kanssakäyminen vierasten,
enimmiten Heidelbergin ylioppilasten, kanssa oli melkein yksinomaisesti
hänen toimenaan, etenkin kun hän oli ravintolan etevimpänä
viehättimenä. Eikä juuri koskaan puhuttu poikkeamisesta Leijonaan,
vaan käynnistä sievän Barbaran luona Pyhänristin-Steinachissa. Hän
olikin todella sievä, peräti suloinen lapsi, huolimatta vähäisestä
karskeudesta, joka myöskin oli paikallaan, sekin. Häntä ei juuri
pieneksi voitu sanoa; hän oli hoikkavartaloinen, vilkas liikkeissään
ja puheessaan, ja hänen olennossaan oli jotakin tasaisempaa ja,
niin sanoakseni, hienompaa kuin muiden maalaistyttöjen. Soikea
naama ja otsa, joidenka yläpuolella vaaleat hiukset irtaimina
kiemurtelivat useinkin keveänä kulta-seppeleenä niitä ympäröiden, nämä
hienopiirteiset kasvut, joihin maalais-puku näytti erittäin hyvin
sopivan, eivät olisi muodinmukaisen vaatteuksen kautta vähintäkään
viehättävästä suloudestaan kadottaneet. Hänen puhetapansa ja
käytöksensä oli seurustelusta heidelbergiläisten kanssa sievistynyt.
Eikä tämä seurustelu kuitenkaan saattanut olla kauan kestänyt, koska
hän oli vielä sangen nuori. Hän oli tuttavallinen, ojensi jokaiselle
teeskentelemättä kätensä tervehdykseksi, eikä pannut pahakseen,
vaikk'eivät vanhat tutut päästäneetkään sitä niin aivan heti irti
taas. Kumminkin pidettiin varmana, että Barbara taisi julkeita
ystävyyden-osoituksia ankarasti torjua, ja niin ymmärsi hän pysyä
akatemillisen nuorison, joka lukuisasti kävi Leijonassa, suosiossa ja
kunnioituksessa. Minä olin tuntenut Barbaran kauemmin kuin Ansgar,
koska tutkimusmatkoillani olin jo useinkin Pyhänristin-Steinachiin
joutunut, ja hän piti minua hyvänä toverina. Usein olin tyhjentänyt
lakkarini, leivittänyt hänen eteensä pöydälle kaikki kokoilemani
kivet ja sillä yllyttänyt hänet raikkaasen nauruun, kun hän ei oikein
käsittänyt, mitä hyötyä niistä minulle olisi. Samoin nauroi hän
kasvikimppujanikin. "Eihän tuo kelpaa atterkkiinkään!" sanoi hän. "Eikä
siitä ole kukkavihoksikaan!" Vaan heti kun tulin sinne väsyneenä,
nälissäni ja janoissani, tuli hän luokseni iloisena, surkutteli
hymyillen, että minun täytyi niin vaivaantua, ja piti huolta väsyneen
virvokkeista, jotka hän jo hyvin tunsi.
Tänäänkin toi Barbara viiniä ja leipää lehtoon, ja istuutui
kohteliaasti minua ja Ansgaria vastapäätä, koska ei ollut ketään
muita palveltavana. Keskustelun kohtauksesta servialaisen kanssa
lopetti hän nopeasti. "Teidän avuttannekin olisin kyllä häntä vastaan
puolustainnut!" sanoi hän, ja käänsi puheen toiselle alalle. Niin
loruilimme me vähän aikaa — nimittäin Barbara ja minä, sillä Ansgar pysyi
hyvin vähäpuheisena.
Silloin rupesi puutarhassa kuulumaan kova-äänistä puhetta ja huutoja,
ja minä huomasin toisten toverieni saapuneen, ja heidän seurassaan
kummakseni Aleksius Rudnikin. Minä tiesin, ett'ei kukaan heistä ollut
ennen tuttu servialaisen kanssa. Siis oli hän luultavasti voidakseen
helpommin palata puutarhaan esittäytynyt heille. Hänet nähdessään
kohosi Ansgar vähäsen; Barbara nousi ja, seisoen paikallaan, lausui
levollisella äänellä: "Tuossahan tuokin on taas!"
Tulijat katsahtivat meihin, istuutuivat sitten kauaksi meistä ja
huusivat talon väkeä. Äkkiä sanoi Ansgar vakavalla, käskevällä äänellä:
"Te ette saa palvella sitä seuraa, missä tuo mies on!"
Tyttö säpsähti vähän ja punastui. Vaan heti tointuen ja oikaisten
itsensä vastasi hän: "Herra paroni, ei kellään vieraalla ole oikeutta
määrätä, ketä muita vieraita minä saan palvella ja ketä en. Vaan siinä
olette oikeassa, ett'en mene tuonne. Petteri tehköön sen". Hän meni
huoneesen eikä palannut enään luoksemme. Petteri, Leijonan isännän
poika, kulki edes takasin, pitäen isännyyttä puutarhassa. Barbaraa emme
nähneet enään edes poislähtiessämmekään.
Väittelyt, jotka olivat seuraavana päivänä lukutoverieni ja minun
kesken hänen muka sopimattomasta käytöstavastaan ja puuttuvasta
kohteliaisuudestaan, kinat servialaisen personallisesta hupaisuudesta
jääkööt sikseen, koska ne eivät kuulu kertomukseeni. Viikkoja,
kuukausia kului, enkä enään muistellutkaan tuota pientä seikkailusta
Aleksius Rudnikin kanssa, etenkin kun häntä harvoin satuin näkemään.
Luullakseni en käynyt pitkään aikaan Pyhänristin-Steinachissakaan.
Minä muistelen matkustuksieni siihen aikaan kääntyneen Odenwaldin
läntiseen osaan, vuoritielle päin, missä olin löytänyt runsas-satoisia
kivilouhoksia Weinheimin ympäristössä, kauniissa Birkenaun laaksossa.
Täällä, laakson reunalla, löysin minä puun, Vanhan, leveä-oksaisen
tammen, joka herätti minussa ihmetystä. Umpeenkasvanut viidakko
ulottui jyrkkään vuorenrintaan saakka; ylhäällä kohosi tuo sekä ikänsä
että suuruutensa ja kauneutensa vuoksi mainio jättiläinen. Tämä soma
metsäkatto oli nähtävästi mitä suurimmassa yksinäisyydessä. Sammaleiset
kivet tammen rungon ympärillä tarjosivat lepopaikan, josta oli kaunis
näköalakin, ei tosin aivan lavea eikä monipuolinen, ainoastaan
vuorenrotkon yli laakson toiselle puolelle, vaan kokonaisuudessaan
sopusointuinen ja täydellinen. Täällä lepäsin minä usein kokoiltuani
esineitä ja kiipeiltyäni väsyksiin asti. Ja tänne viekoittelin kerran
Ansgarinkin, joka, kuten minäkin, näytti ihastuneen tähän paikkaan ja
Birkenaun kauppalaan. Hän katseli tarkasti ympärilleen, luullakseni
huomatakseen jonkun ravintolan, ja minä vein hänet siihen, jonka jo
tunsin.
Noin kahdeksan päivää tämän matkan jälteen astui Ansgar huoneeseni
kiihkeänä ja epävakaisena, tavallista huonommalla tuulella. Hänen
mielessään näytti olevan jotakin erinomaista, vaan hän ei puhunut
mitään, otti kirjan käteensä, vaan heitti sen taas pois, hypisteli
kiviäni niin hajamielisenä, että tuskin tiesi, mitä teki. Minä asetuin
kirjoituspöytäni ääreen, kuten tapani oli silloin, kun en saanut häntä
keskusteluun ryhtymään, odottaen kunnes hän alkaisi puheen. Siinä
istuimme sitten kauan äänettöminä. Viimein kuulin hänen nousevan,
ja heti sen jälkeen tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Minäkin
nousin ja katsoin hänen kasvoihinsa, joissa kuvautui kova sisällinen
mielenliikutus. "Humbert!" sanoi hän, "sinä et vähästä suutu minuun!"
"Kunhan vaan osaisin sinua paremmin auttaa, Ansgar!" vastasin minä.
"Vaan sinä mielialoinesi olet minulle peräti käsittämätön —!"
"Tänään tulin tekemään sinulle erästä tunnustusta!" lausui hän
vilkkaasti, "pyytämään sinun neuvoasi, sinun apuasi! Vaan se ei käy
laatuun — minun täytyy se yksinäni tehdä, en tahdo sekoittaa sinua
siihen — en ainakaan nyt — ehkä vasta! Suo minulle anteeksi! Hyvästi!"
Hän riensi nopeasti ovelle, vaan minä pidätin häntä, ja pyysin suoraan
ilmoittamaan, mikä häntä vaivasi, koska se ei suinkaan saattanut
olla niin toivotonta, ett'ei siihen apua olisi löytynyt. Vaan hän,
vasten tapaansa, syleili minua kiihkoisesti, puristi lujasti kättäni,
pudisti äänetönnä päätään ja riensi pois, jättäen minut yksinäni
omituisen mielenliikutukseni valtaan. Itsekseni mietittyäni kaikkia
mahdollisuuksia, jotka nuorukaisen mieleen juohtuvat ja saattavat hänet
tuskalliseen neuvottomuuteen, päätin lähteä hänen luokseen asuntoonsa.
En tavannut häntä sieltä; eikä kukaan talon väestä osannut antaa mitään
tietoja hänestä.
Oli Elokuu; pitkä syyslupa oli alkanut, ja akademillinen nuoriso
läksi suurimmaksi osaksi kotiinsa tahi muille matkustuksille vähäksi
aikaa. Minä jäin Heidelbergiin, kuljeskelin sinne tänne lähiseudussa,
ja ai'oinpa lähteä pitemmillekin matkustuksille. Ansgaria en enään
nähnyt, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Varmaankin on hän lähtenyt
kotiseudulleen, ehkäpä perintötaloonsa, arvelin minä. Hänelle oli
sieltä tullut paljon kiusallisia tietoja; kentiesi ei hänellä nytkään
ollut aivan hauskoja toimia. Näillä arveluilla koetin tyydyttää itseäni
ja odottelin loppusyksyä, jolloin joko karkulainen itse tahi ainakin
tietoja hänestä tulisi.
Pyhänristin-Steinachissa en ollut pitkään aikaan käynyt. Syyskuun
lopulla päätin kerran taas sinne lähteä. Syksy maalasi jo seudun
kirjavaksi, teki ilman viileäksi ja raittiiksi, vuoret ja laaksot
loistelivat auringonpaisteessa. Niin saavuin iloisin mielin matkani
päähän, sitä iloisempana, koska minulla oli koko varasto hullutuksia
huvittaakseni Barbaraa. Astuin ravintolanhuoneesen, jossa kohtasin
Leijona-isän, kuten me tavallisesti isäntää nimitimme, kyyrysissään
sanomalehden ääressä istumassa. Hän oikaisihen, huomatessaan tuloni, ja
tervehti minua äänetönnä, epäluuloisesti minua tarkastellen. "Missä on
Barbara?" kysäsin. — "Hän ei ole täällä!" vastasi hän lyhyesti, laskien
haarikan eteeni pöydälle. "Kylläpä hän tulee", ajattelin, ja aloin
levätessäni lukea erästä päivälehteä. Kohta tuli Petteri huoneesen ja
ojensi minulle kätensä tervehdykseksi. "Sano terveistä Barbaralle",
sanoin minä; "eikö häntä tänään saa nähdäkään?"
Petteri katsoi minuun ällistellen: "Mitä? Barbaralleko —", alkoi
hän, vaan vaikeni ja katsahti kysyväisesti isäänsä. Tämä nousi
istualtaan. "Hän ei ole enään talossanikaan!" sanoi hän äreästi ja
näytti aikovan lähteä huoneesta. "Eikö hän enään ole luonanne?" kysyin
minä hämmästyneenä. "No missä hän sitten on?" — Leijonan isäntä astui
lähemmäksi. "Ettekö te sitä tiedä —" sanoi hän kuvaavasti, "minä
olen usein arvellut, että te tiedätte sen varmaankin paremmin kuin
minä!" Minä säikähdin, aavistaen jotakin onnettomuutta, kykenemättä
kumminkaan ajattelemaan, mikä tuo olisi. "Leijonan isäntä!" huudahdin
minä, "älkää hupsutelko! Kuinka saatatte luulla minun tietäväni tytön
olopaikkaa, joll'ei hän enään teidän talossanne ole?" — Leppyneenä
lausui hän: "No, enhän sillä tarkoittanut mitään pahaa! Minä uskon
jo, ett'ette sitä tiedä." Hän läksi vierashuoneesta nähtävästi
jättääkseen tuon onnettoman tapauksen kertomisen pojalleen. Minä en
suinkaan saattanut ajatella tytön lähteneen talosta sillä tavalla,
ett'ei isäntä olisi siitä voinut puhua, vaan halusin kuitenkin tietoja
niin paljon kuin mahdollista oli saada, ja toivoin niitä Petteriltä.
Tämä, suuri-kasvuinen, seitsentuista vuotinen puita, oli toimivinaan
lasien ääressä kaapilla, vaan kääntyi minuun päin heti isän huoneesta
lähdettyä. Kiihkeään kysymykseeni, mitä tytön oli tapahtunut, vastasi
hän Barbaran jäljettömästi kadonneen kuusi viikkoa sitten. Häntä oli
etsitty lähiseudusta, vaan turhaan; viimein oli hänen isänsä luopunut
hakemisesta. Hänen kuullen ei tytöstä sopinut enemmin puhua. "Minä
en kuitenkaan luule" — jatkoi Petteri astuen lähemmäksi ja alentaen
äänensä kuiskaukseksi — "hänen yksinään lähteneen. Talosta läksi hän
kyllä yksin, vaan lähellä kylää oli yöllä vaunut odottamassa häntä.
Vaunut näin minäkin palatessani Schönausta, minne isäni oli minut
lähettänyt, vaan en tuntenut, kuka niissä ajoi. Seuraavana päivänä,
Barbaran kadottua, rupesin minä aavistamaan, ja sittemmin olen luullut
tuntevani hänet."
"Kuka hän siis oli?" huudahdin levottomana. "Kenen kanssa hän on
saattanut paeta?" — Petteri vitkasteli vastatessaan: "Varmasti en
tiedä, vaan olen arvellut hänen paenneen — herra paronin seurassa!"
Tuijotin häneen epäileväisesti. "Niin, niin", jatkoi hän, "herra
paronin seurassa, jolle te olette niin hyvä ystävä! Hän oli sitä ennen
liian usein täällä ilman teitä. Äitikin arveli häntä, ja lähetti minut
Heidelbergiin häntä kuulustelemaan. Minä menin hänen palvelijainsa
luokse, vaan he eivät tienneet mitään hänestä, eikä hän ollut käynyt
siellä pitkään aikaan. Kävin teidän luunanne, vaan tekin olitte poissa.
Teitä emme tosin arvelleet syylliseksi, vaan olisittehan saattaneet
ehkä tietää jotakin. Sittemmin ajattelimme, että, jos Barbara oli
paennut paronin seurassa, he eivät olleet teillekään siitä mitään
puhuneet. Vaan poissa on hän ollut jo kuusi viikkoa. Jos hän vielä
palaisikin, niin ei isäni laskisi häntä taloonsa."
Ikäänkuin suomukset putosivat silmistäni. Petterin arvelu näytti
minusta liiankin todenmukaiselta. Noin seitsemättä viikkoa oli kulunut
Ansgarin viimeisestä käynnistä minun luonani, jolloin häntä rasitti
joku salaisuus. Silloin suunnitteli hän tytön ryöstämistä — keskenään
olivat he tietysti siitä sopineet —, kenties: aavisti hän minullakin
olevan vakavampia tunteita Barbaraa kohtaan, ja omatunto ajoi hänet
luokseni. Olipa miten hyvänsä, minusta oli peräti selvää, että turhuus
oli tässä aikaan saanut parantumattoman onnettomuuden. Sydäntäni
ahdisti. Ei sentähden, että olisin erittäin tuntenut mieltymystä
Barbaraan. Minun tunteeni häntä kohtaan olivat olleet ystävän,
melkeinpä veljen, jos muuten semmoisia saattaa herätä maalaistytön ja
ylioppilaan kesken. Vaan nyt, kun tiesin hänen olevan onnettomuuden
tiellä, ainakin pidin varmana, ett'ei hän sillä tiellä pysyväistä
onnea voinut saavuttaa, nyt tunsin kuitenkin enemmin kuin vaan sääliä
ja osanottoa. Sen lisäksi tunsin pettyneeni hänestä, jonka luonnetta
olin aivan toisenlaiseksi kuvaillut. Myöskin Ansgarin tähden olin
huolissani. Hän oli tehnyt rikoksen, joka saattoi häntä seurata koko
hänen elinaikansa. Ja hänestäkin tunsin pettyneeni. Hän, joka muuten
näytti välttävän naisten seuraa, hän oli kuukausia tutkistellut
tämän tytön ympärillä — jopa ensimäisen kohtauksemme ajalla oli hän
jo varinaan ollut niillä teillä. Minussa heräsi katkera tunne häntä
kohtaan, ja sangen sekavassa mielentilassa palasin kaupunkiin.
Seuraamana aamuna kohtasi minua Aleksius Rudnik ensimäiseksi kadulla.
Vaikka emme tuon puutarha-kohtauksen jälkeen olleet sanaakaan
keskenämme Vaihtaneet, puhutteli hän nyt minua mitä muikeimmasti
hymyillen ja kysyi minulta, mihin Pyhänristin-Steinachin sievä tyttö
oli joutunut. Minä välttelin häntä sen verran kuin voin, ja samalla,
salatakseni ajatuksiani, koetin vastata aivan Välinpitämättömästi.
Myöskin Ansgaria kysyi hän. Hän ei ollut muka moneen aikaan nähnyt
herra paronia. Minä ilmoitin hänen matkustaneen Pohjois-Saksaan
tiluksillensa, vaan aikovan talveksi palata Heidelbergiin. "Vahinko!"
jatkoi servialainen, "vahinko, ett'ei tuo sievä tyttö ole entisellään!
Vaan ehkäpä löydän hänet vielä!" Minä erosin tyhjänpäiväisestä
lörpöttelijästä ja läksin omia teitäni. En toivonut kohtaavani ketään;
saattaisihan jokainen, pelkäsin minä, kysellä minulta Ansgaria ja
Barbaraa, joista valitettavasti en itsekään mitään varmasti tiennyt.
Illalla istuin kirjojeni ääressä. Kuulin silloin askeleita portailta
—tuttuja askeleita — minä nousin tuoliltani. Ansgar astui nopeasti
huoneeseni, mainitsi nimeäni ja tempasi minut syliinsä samanlaisessa
tunteiden kuohussa kuin viimeksi luotani lähtiessäänkin. Ehdottomasti
otin lampun ja valaisin hänen kasvojaan. Hän näytti kukoistavammalta,
pulskeammalta ja kauniimmalta kuin ennen; hänen kasvonsa eivät olleet
minusta koskaan ennen niin ystävällisiltä näyttäneet. Vaan minä olin
liian luulevainen, saattaakseni vastata hänen sydämmellisyyteensä.
Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni. "Rakas, kallis toverini, sinä
olet vihoissasi minulle!" alkoi hän onnellisen äänellä. "Täytyyhän
sinun olla vihoissasi minulle, tiedänhän sen! Vaan salli minun puhua,
niin sovinto syntyy välillemme, vaikkapa moittisitkin kaikkea, mitä on
tapahtunut. Yöpimeässä tulen luoksesi, koska en saanut enään rauhaa, ja
nähdessäni valon ikkunastasi jouduin riemun valtaan — valoisan riemun,
tuntiessani välimme taaskin selväksi käyvän. Lyhyesti, mitä ei kukaan
muu kaupungissa tiedä, saat sinä tietää. Minä olen naimisissa. Barbara
on nyt vaimoni!"
Minä katsoa tuijotin häneen. "Naimisissako?" Tämän ainoan sanan sain
hämmästyksissäni sanotuksi.
"Niin, niin!" huudahti hän iloisesti. "Todellakin olen naimisissa.
Barbara on nyt kansalais- ja kaikkien lakien mukaan rouva paronitar.
Onpa siinä kuitenkin ollut vaivaa, ennenkuin meistä tuli mies ja vaimo."
"Vaan miksi olet sen pitänyt salassa?" kysyin. "Barbarasta ei ajatella
hyvää, eilen kävin Pyhänristin-Steinachissa ja -"
"Oi, siellä ollaan luultavasti ankaroita vaimoparalleni!" huudahti hän.
"Vähän ajan kuluttua käymme sielläkin vahvistamassa oikeutemme!"
Hän kertoi sitten, kuinka Barbara oli viimeinkin suostunut aluksi
salaiseen avioliittoon hänen kanssaan; kuinka he sitten matkustivat
Rheinhessiin, missä, ranskalaisen la'in mukaan, sivili-avioliitto on
sallittu, ja kuinka heidät oli säätyvirastossa vihitty; kuinka sitten
eräs kylänpappi oli Barbaran tahdosta kirkollisen vihkimyksenkin
toimittanut. Kaikki nämä, jo aikoja ennen valmistettuina, päättyivät
hyvin, huolimatta monista vastuksista, jotka tässä jätän sikseen.
"Ja miksikä minä tämän olen salaisesti tehnyt?" jatkoi hän. "Armas
ystäväni, huomaathan, että vaikeudet olisivat vaan kasvaneet, ilkeintä
nurjuutta olisi tullut lisäksi, jos olisin sen julkisesti tehnyt.
Minä olen ylioppilas, sen ohessa vielä vapaaherra. Ajattelehan
häväistystä, jos kuntalaiseni ja säätyläiseni olisivat uskaltaneet
minun läsnäollessani rypistää nenäänsä ja sanoa: Vapaaherra von se
ja se on nainut tarjoojanaisen Pyhänristin-Steinachin Leijonasta!
Enhän olisi hengissä päässyt kaksintaisteluista! Minun olisi ollut
suojeleminen vaimoni kunniaa, vaan enhän saattanut samalla sekä hänen
että omaa elämääni antaa alttiiksi vaaralle. Minä luen jo huuliltasi,
mitä siinä ai'ot vastata! Sinä ajattelet: tuleehan tämä avioliitto
viimeinkin ilmi! Niin tuleekin, vaan ei ensiksi täällä Heidelbergissa,
missä Barbara on niin monelle tuttu. Me lähdemme pois, toivottavasti
piankin. Takanamme pauhatkoot taas aallot, kyllähän kerran asettuvat.
Kentiesi oli aivan hyvä, että minulla aluksi oli ainoastaan vähäinen,
vaikka riittävä, rahasumma käytettävänä. Kohta tulee enemmin
rahaa, kun myön muutamia perintötalooni kuulumattomia tiluksia.
Silloin lähdemme ulos maailmaan, ja Barbara rouvaa kunnioitetaan
kaikkialla paronittarena! Vaan ethän sinä, juromainen mies, ole edes
onnitellutkaan minua!"
"Saanhan minä toivottaa onnea sinulle, Ansgar, — teille molemmillekin!"
vastasin minä tuskissani. "Kuitenkin —"
Hän ryhtyi puheeseni: "Kuitenkin — entäs sitten? Minä olen varustettuna
kaikkia mahdollisia vastaväitöksiä vastaan, enkä toivonutkaan sinun
ehdottomasti myöntyvän tuumiini. Siis, kuitenkin —?"
"Sinä olet ainoastaan pintapuolisesti puhunut perheellisistä
seikoistasi", sanoin minä. "Sen verran tiedän kumminkin, että tiluksesi
ovat esikoisoikeudella perittävät, ja jos sinä otat porvarillisen
vaimon —"
"Niin ei Vanhimmalla pojallani ole perintöoikeutta tiluksiini, jotka
silloin joutuvat lähimmälle oikeuden omistajalle" — keskeytti minua
Ansgar, purskahtaen äänekkääsen nauruun. "Jumala varjelkoon minun
tulevaa esikoistani semmoisesta perinnöstä! Arvokkaat esi-isäni ovat
niin ankarasti isännöineet, että nämä velkaantuneet tilukset vievät
omistajansa vaikeuksiin ja puliin vaan. Ne saadessani, — en isäni,
vaan setäni jälkeen luulin saavuttaneeni loiston päivät. Minä en
tahdo säilyttää niitä itselleni enkä omaisilleni, koetan vaan, kuten
edeltäjämme ovat tehneet, hyötyä niistä niin paljon kuin suinkin, ja
heitän ne sitten lähimmän oikeuden omistajalle. Serkkuni on upporikas,
vaan ahnas, hivunut saituri, joka jo pelkää minun kuolevan perillisettä
ja siten itse joutuvansa lähimmäksi perilliseksi. Vaan minä iloitsen
sydämmeni pohjasta saadessani hänet siihen kunniaan. Onnettomuuden
päivinäni, ollessani vielä alaikäisenä ja apua tarvitsevana, ei hän
tehnyt mitään minun hyväkseni, kielsi kaiken avun. Hän on oikeastaan
ainoa läheinen sukulaiseni. Vanhempani kuolivat aikaiseen, minä kasvoin
melkein kokonaan erilläni sukulaisistani. Nytkin tahdon olla vapaana
ja ennakkoluuloista riippumatonna. Olen jo kylliksi kauan ollut
yliopistoissa; minä rupean valtion palvelukseen ja toivon kykeneväni
raivaamaan tien itselleni."
Vaikka tämä viimeinen ajatus näyttikin oivalliselta, huolimatta
nuorukaisen kevytmielisistä menestyksentoiveista, niin en kuitenkaan
voinut yhdistyä hänen luottavaiseen mielialaansa. Vaarallinen
naisenryöstö oli päättynyt paremmin kuin osasin aavistaakaan, vaan
tämä kiireellinen avioliitto ei minusta ennustanut onnea, jopa näytti
melkein uhkaavammalta kuin siihen asti luuloittelemani rikos. Ansgar
ja Barbara — minä en oikein voinut ajatella näitä peräti erinlaisia
henkilöitä toistensa miehenä ja vainiona. Barbara paronittarena!
Minusta tuntui todellakin kiusalliselta muistellessani, missä tilassa
hänet ennen olin nähnyt. Vaikka olinkin vakuutettu, ett'ei kukaan
voinut moittia meidän seurusteluamme, niin oli kuitenkin ikävä seikka,
että muutkin olivat saattaneet häntä samalla tavalla kohdella ja
luultavasti oli monikin käyttäinnyt vapaammin häntä kohtaan. Sen
tiesi Ansgar, täytyihän hänen tietää se, enkä minä käsittänyt, että
hän sentähden voi panna elämänsä alttiiksi. Keskustelu siitä hänen
kanssaan oli oikeastaan mahdoton nyt, kun avioliitto oli jo täydellinen
tosiasia. Nämä ajatukset tekivät minut niin peräti varovaiseksi häntä
kohtaan, että tuskin uskalsin lausua sanaakaan; sillä kuinka hyvänsä
koskettaessani näitä asioita oli minun pelkääminen loukkaavani häntä.
Niin pysyin minä neuvottomassa äänettömyydessäni hänen vilkkaasti
kävellessään edestakasin huoneessani.
Viimein huudahti hän: "Älä istu noin salavihaisen umpimielisenä! Puhu
jotakin, minä pyydän! Moiti minua! Tee kaikenlaisia vastaväitteitä,
että minä saan kumota ne!"
"Sinä olet niin nuorena jo sitoutunut, Ansgar —!" aloin minä.
"Arveletko siis", ryhtyi hän puheeseni, "että minun olisi pitänyt
odottaa kymmenen vuotta, kunnes olisin päässyt huolettomaan asemaan
elämässä! Olisinhan voinut panna Barbaran siksi aikaa johonkin
kasvatuslaitokseen, eikö niin? viedäkseni muka hänet sitten kotiini
välttävän sivistyneenä vanhana piikana? Oi te vakaat miehet! Olisitteko
ehkä, vakavuuttanne loukkaamatta, mieluummin sulkeneet silmänne,
jos minä olisin jonkun aikaa hänen kanssaan hurjasti elänyt, ja
sitten laittanut hänet matkoihinsa? Häpeäkseni tunnustan, ett'ei
minullakaan, vaikk'en suinkaan mitään pahaa ajatellut, ollut alussa
juuri parempaakaan tarkoitusta sokeassa vimmassani. Kuta paremmin
opin häntä tuntemaan, sitä kauemmaksi jouduin, ja päätökseni naida
hänet vakaantui. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän kovin
muikeasti suostui tähän. Me olemme aikaiseen sitoutuneet. Me tahdomme
nuorina yhdessä nauttia elämän suloa. Sitten mitäpäs siitä! Kirottu
miettiminen!"