Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkasta alettu tuumia.
Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi
kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty
useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden kautta oli vähitellen saatu
päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin
hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten
täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meidän taloudenhoitaja,
jatkaa matkaa meidän hevosella P.-järvelle.
Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän
toi lahjoja jokaiselle ja hänen eväänsä olivat laatuaan ensimmäisiä:
lettuja, karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se
suurempi juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän
kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.
Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkun retki saatiin
lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi "luonnollisia"
esteitä s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta,
kuka pitää huolta lapsista j.n.e. -- jotka kuitenkin saatiin kaikki
tavalla taikka toisella voitetuiksi -- oli vielä suurinna se, että
täti Amandan mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä
vastaan. Hänen tietääkseen ei P.-järven pastori, vaikka olikin kuuluisa
herännyt pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit eikä ainakaan
siihen määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä
kolmenkymmenen peninkulman matka kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja
ravistuttaa kärryt.
-- "Ihmisviisaus on ihmisviisautta ja jolla on ymmärrystä, hän voi
ottaa sanastakin selvän". -- "Saattaahan se olla niinkin, mutta ehkä
minulla ei ole sitä ymmärrystä". -- "Jos ei ole, niin et sitä saa
maiden ja merienkään takaa".
Niin oli sanonut täti Amandan mies ja samoja väitteitä tehtiin
meilläkin, tehtiin vielä vähää ennen lähtöä Hevonen oli vielä
valjastamatta ja minä vapisin pelosta, ett'ei matkasta ehkä mitään
tulekaan.
Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka
sitä hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan,
hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan
päässä maantiellä.
Olin liika vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän niin
vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vaan käsitin
heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla
istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että P.-järven pastori ja
hänen rouvansa täti Augusta olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että
tädeillä oli jotain hyvin tärkeää puhuttavaa, jota eivät voineet puhua
kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin
heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli
tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen
johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he
olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteihin puetut
Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet olivat kuitenkin unhotetut samassa
kuin vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen
ajaa tietä pitkin pohjoseen päin.
Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen, liina
sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin ja ruuna
sai levätä joka mäen alla ja palkkioksi vaivoistaan sai hän suurempien
törmien päälle päästyään palasensa hänkin. Ei pidetty kiirettä ja
viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä
taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia, niiltä ajoilta jolloin tädit,
jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipalia
nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä
tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi
lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
Kaikkien puheiden aineena oli P.-järven pastori. Kyseltiin ja
kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja
miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle oli hän osannut antaa
oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli
sattunut kuin naulalleen. Jokapaikasta lähetettiin hänelle terveisiä
ja käskettiin pyytämään, ett'ei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos
sattui etelään päin tätä tietä ajamaan. -- "Se on lapsillekin hyvin
ystävällinen", sanoivat he minulle, "eikä sinulle siellä perillä tule
ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?" -- "Ei toki
ollenkaan." -- "Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan
jo perillä." Eilen oli sanottu: "ylihuomenna näillä ajoin", sanottu
omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vaan peninkulman matkan päässä
määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona,
ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin,
kärryt siivottiin, hevonen suittiin ja tädit sitoivat uusien huiviensa
päälle valkeat nenäliinat,
P.-järven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin
sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut
niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi
ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät
näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jälellä
ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yhtäkkiä tultiin maantieportille. --
"Nyt ollaan pappilan maalla!" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä
suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: "Tuolla on
kirkko ja tuolla pappila!" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen
meidän kirkon rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan
koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän
pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat
melkein hätäyksissään ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun
pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni ystävällinen rouva, joka lensi
heidän syliinsä ensin toisen ja sitten toisen ja lopuksi teivi heitä
kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoron
itkemään, vuoron nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä,
suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.
-- "Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan!" virkkoi
silloin joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,
ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta
hän komenti heidät huoneeseen ja sanoi: -- "Kyllä me tämän nuoren
miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme."
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä tuota miestä, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä,
mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle
puhua. Hän saavutti hetikohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,
suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja päällä
sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut
tallin ylisille heiniä heittämään, sillaikaa kuin itse laittoi
apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin ja hän
kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai
jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja
minua kun vaan nauratti, sanoi hän: -- "No, tulehan nyt sitten tästä
herrasovesta."
Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä
tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaankin käteen, piti niistä kauvan
kiinni ja sanoi sydämmestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat
tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja uskollisia
ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat
entisistä ihanista ajoista.
Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät
sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa
oloistaan ja elannoistaan ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä
säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että "tottapa se on
ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä
hän meitä kulettaa".
Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa ja minä en siitä
paljoa käsittänyt. Mutta vaikk'en isosti ymmärtänytkään, ei minun
kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani oven suussa eikä minulla ollut
halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua
sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se
oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin
tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.
-- "Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla,
ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla," sanoi
hän muutamakseenkin. "Ne ovat raskaita suurissa termissä, joita tie
taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai
särkyvät valjaat ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä
työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi
eteen, aja hänellä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille
tulet ja sijasi sinua siellä odottaa." Tätien huulet hymähtelivät ja
he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla
samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja
rohkeutta toivomaan ja tyytymään ja se oli kai se, joka oli tehnyt,
että he, samoinkuin niin monet muutkin "hiljaiset" olivat häneen niin
ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin
kuin ei hän istunut tätien kanssa oli hän minulle leikkitoverina.
Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alatse,
kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa ja minäkin sain haavia,
ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän
minut kirkkoon, sanoi minua "pikku apulaisekseen" ja kun papin kelloja
soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa
näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä
papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään.
Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein
kaikki kortteihin puettuja eikä näkynyt yhtään koreata huivia
naisten puolella. Saarna-aikana istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja
kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,
puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella
häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä
veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin
ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren
pöydän takana. Juoksenneltuani jonkun aikaa kosken rannalla, menin
minäkin oven suuhun istumaan, Hän oli juuri loppurukousta pitämässä
ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina. -- "Rukoilkaamme
niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain päästä ovat saapuneet meitä
tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan
meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi
tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat
sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi
rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat
lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi
aikanansa vaikuttaa".
Useat itkivät ja minullekin tuli niinkuin olisi tullut sääli itseäni,
tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
Huomenna oli lähdön päivä ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin
tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,
pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen eikä kukaan osannut
virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät
poispäin kyyneliään kuivatakseen virkkoi pastori taputtaen heidän
vavahtelevia hartioitaan: "Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme
me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla
paistaa Herran päivä ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin
asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavotamme."
Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti
minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: "Pidä lapsi
sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin
herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi."
Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut
hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkää paluumatkaa. Eikä
ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina
kertonut, että hänestä niinä päivinä kuin pyrittiin poispäin P.-järven
pappilasta tuntui siltä kuin olisi hän joka virstalla painautunut yhä
synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä mitä oli puhuttu ja saatu
kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta
mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun
ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat
pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta
kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja
ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun
oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut
ainoatakaan toveria eikä ystävää ja niin oli kuin olisi Jumalakin
hylännyt.
Ero täti Amandasta, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin
nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille
niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli
huonokuntoinen vuokra hevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät
itse pitkän matkaa sen jälestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän
aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti
Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaihin tehtäviinsä.
Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan
minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt
P.-järven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta,
muistinko sitä ja sitä sanaa ja kun minä muistin sen ja muistin
lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me
muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kukin omalta kannaltamme niistä
iloiten.
Jonkunlainen ystävyys syntyi siitä välillämme, meillä oli salaisuuksia,
joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä
muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos
eletään niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.
Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian eivätkä toiveetkaan
toteutuneet Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään
ja täti jäi asumaan pieneen kammariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi
yksinäiseksi "vanhaksi heränneeksi", joita vielä tapaa siellä täällä
niinkuin korpeen eksyneitä lampaita, ja jotka eivät uusia paimenia
heidän äänestään tunne.