HÄÄT

Minun" kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni -- puhui se vanha

miellyttävä papin rouva -- ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen

työn kautta. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus,

joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin

iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa kaikkialla

ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omien tuntojen yli.

Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.

Ne olivat tällä kertaa laitetut entistään komeammiksi, sillä viimeinen

kuudesta tyttärestä oli vihittävä ja samana päivänä olivat vanhempien

hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa

ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista ja siitä puhuttiin

suurella ihastuksella.

Pappila oli noita suuria vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti

oli kuin ruhtinas paikkakunnallaan ja suurta hän oli sukuakin.

"Filosofiian tohtori ja tähdistön jäsen" ei ollut nuoruutensa eikä

parhaan miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän

vanhuutensa päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja

velkojensa lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän

selville oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki

hän syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarin-pitäjääseen. Nimellä

oli kaikua esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä

tarvittiin, ja hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut,

joshan ei voittanutkaan. Syrjästähän olivat tulleet useat entisetkin

rovastit ja apulaisethan ne olivat ennenkin sielunhoidosta huolta

pitäneet. Tohtori itse oli innokas maanviljelijä, pani pappilan pellot

hyvään kuntoon, neuvoi muitakin sekä sanoilla että esimerkeillä samaa

tekemään ja puhui saarnatuolissakin -- silloinkun ihmeen nenällä sattui

siihen nousemaan -- maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä

ja kaikellaisista yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli

hyväluontoinen mies, eikä milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä

eläjältä, vaan auttoikin usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä

hyvänä.

Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niinkauvan kuin pitäjässä ei

ollut "heränneitä." Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui

niin nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli

valloitettu ja "hävitys" -- sana oli rovastin ja tuli yleisesti

käytäntöön -- sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämmeenkin.

Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja

jätti rauhaan uuden uskon, niinkauvan kuin se jätti rauhaan hänet

ja hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijallaan

vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka

piti antaa mennä menoaan ja parantua itsestään. Mutta sydämmessään

hän surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat

telineet evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.

-- "Niinkuin ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko

niitä vielä toisesta hakea", kuultiin hänen sanovan. -- "Mikä niitä

ihmisiä vaivaa, miks'eivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan,

kartuttaa toimeentuloaan ja ottaa autuuden asiat luonnollisesti ja

liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja

huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa."

Mutta asiat eivät paranneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin

hyviä vuosia, lisääntyi vaan heränneiden joukko. Heihin liittyi

varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat

vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti

arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi

pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä _he_ oikealla

elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi "johtajaa"

ja puhuvat he tohtorille ja tähdistön jäsenelle moittivia sanoja

siitä, että hän elää maailman mielisesti, että sallii tanssia, soittaa

ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää pahennusta

ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo hävyttömät.

-- "Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!" huusi hän mieli

kuohuksissaan.

Se sattui juuri vähää ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia

hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa

semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty. -- "Koska he tahtovat

sotaa, niin saakoot sen", sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli

kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa

pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta

kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.

Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori pariskunta

oli vihitty -- vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla

-- kun alkoi päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä

päärakennuksessa että pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta

huoneesen, myhäillen ja ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat

myhäilivät hänelle vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään,

sillä hän oli taitava seuramies ja mainio isäntä.

Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaispoikien,

olisi ollut täydellinen, ell'ei joukossa olisi ollut eräät synkät

kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle

meitä seurasivat. Missä vaan nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet

jostain nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma

poika, muutamia vuosia sitten pitäjäämme iloisimpia hulivilejä ja

meidän nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.

Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat

joutuneet hyviin naimisiin ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa.

Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla ja oli hän,

lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä

silmäterä Mutta yhtäkkiä oli hänessä, juuri maisteritutkintoa

suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne ja hän oli päättänyt ruveta

papiksi. Vaan ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet

muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan ja tunnusti itsensä julkisesti

tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin hänen

mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli nyt

apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla,

Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei

häntä nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut

voinut vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita äitinsä ja sisarensa

olivat hänelle lähettäneet Hänet nähtyämme -- me morsiusneidot

olimme saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa -- olisimme

kuitenkin suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää

vanhaa ihannettamme -- hän oli kaikkien meidän ihanteemme -- tuskin

ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli

sairaloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme.

Yhtäläinen, oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen

kaikkia, jonka kanssa hänellä hetikohta tultuaan syntyi ikävä

yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan

kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja

kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti

hän hetikohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä,

missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin. -- "Voithan sitten mennä,"

sanoi rovasti. -- "Lähettäkäämme takaisin soittokunta", pyysi morsian,

"en minäkään sitä tahdo." -- "Mutta minä tahdon", sanoi rovasti, ja

poika meni lähtöään laittamaan. Äitinsä ja sisarensa saivat hänet

kuitenkin jäämään. Kauvan aikaa kuuluivat he puhelevan hänen kanssaan

yliskammarissa ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet Meidän

makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla ja koko yön kuulimme

hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin. Pelon

sekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme kaikellaisia

epämääräisiä epäilyksiä ja vaikka koetimmekin itsellemme vakuuttaa,

että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi ollut

joku muu, mutta kuu se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän

kaltaisemme...

Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä

tuolla yksinäisyydessään?

Jälkeen päin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen

mielessään liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä

vaikeimmista taisteluista.

Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä

oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole

julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä _on_ totuus?

Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakuutukseni tieltä? Onko lupa katsoa

ihmisten muotoon ja heidän mieleensä, vaikka he olisivatkin minun

vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni olekin

kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkia tulisi totella Jumalaa enemmän

kuin ihmisiä?

"Vaan ei hän vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä,

kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän

oli pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Tulevien vieraiden paljous, niiden

varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja

ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti

ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä

lukua pitävän, häntä melkein vältettiin ja jos joku vanha tuttava

kääntyi hänen puoleensa, kysyi se vaan, milloin hän oli tullut ja

milloin aikoi lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi

saanut puhua, mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa he aina olivat

olleet kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä

hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt

olevan häntä vastaani olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman

sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut

ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.

Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä sulhaspoikiensa

kanssa, nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi,

vaikenivat ne kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin

kummitukseen ja kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotain

hänestä. Herrain puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet

hänen tultuaan. Päin vastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan

äänensä korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä

sukkeluuksiaan ladelleet.

Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle

nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista

ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli

täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä.

Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja,

puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa

alttarille? Ei, -- ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vaan

oli kiusaaja, viettelijä joka taas nosti päätään, joka tahtoi saada

hänet solmiamaan rauhaa maailman kanssa. Vaan hänen velvollisuutensa

oli olla sodassa sen kanssa. Eikö ollut halveksittavaa, että hän näin

vaikeni ja vetäytyi pois, silloin kuin olisi pitänyt puhua? Eikö ollut

raukkamaista, ett'ei hän pelosta loukata tahtonut heidän ilojaan

häiritä? Siinä täytyy syntyä melua ja meteliä, missä evankeliumia

julistetaan, oli sanonut Lutherus. Jos apostolit olisivat olleet

unelijaita ja velttoja, miten olisi Jumalan valtakunnan käynyt?

Eikö Vapahtajakin ollut puhdistanut temppeliä ruoskalla ja eikö hän

ollut sanonut äidilleen: "Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Ja

mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä heille

kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rakoilevasti, mitä on se auttanut?

Ja juuri kun vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta

pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli

kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: "sinun täytyy se

estää!" -- ja hän kiiruhti esiin.

Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan

keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna

sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä

viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi

läpi tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka

rappusten luona seisten heilutti päätään tanssin tahdissa, meni suoraa

päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin

käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä:

-- "Lakatkaa onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa!

Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille!

Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette

muitakin muassanne!"

Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja

sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui

ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon ja aikoen viedä hänet ulos

virkkoi hän ivallisesti: -- "Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on

parasta että pysyt poissa täältä."

-- "Minä menen ilman käskemättä!" ja hän riuhtasi itsensä irti, juoksi

äitinsä luo ja lankesi hänen kaulaansa:

-- "Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta!"

Ja nähden sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen

syliinsä:

-- "Elä suutu minuun! Elä suutu! ... minun täytyy puhua!" Ja kaikki

kolme purskahtivat he äänekkääseen itkuun.

Ei kukaan ollut ennättänyt paikaltaan liikahtaa, ennenkun se oli

tapahtunut Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä

pois, kun rovasti astui esiin:

-- "Mitä ilveilyä tämä on?., hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat

hyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän

lopettaa?"

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää

säveltä...

-- "Vaietkaa, vaietkaa!" huusi yhtäkkiä morsian.

-- "Veljeni on oikeassa... minä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän

lopettaa!"

-- "Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut!" huusi nuori pappi

ihastuksissaan. "Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja

kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta

kadotuksesta!"

-- "Minä olen itse kadotettu!" ja sydäntä vihlasevasti kirkaisten

syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauvaksi

luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.

-- "Hän on pelastettu!" huusi hänen veljensä riemuiten. "Herra on

antanut palvelijansa puhua! -- Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja

voivottelemasta. Isä, kuule minua! ... äiti, elä mene!"

Hänen äänensä kuulut yhtäkkiä niin vaativalta ja hänen ryhtinsä oli

niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ett'ei kukaan osannut

poistua. Kuului ääniä: "se on hävitöntä... hän on hullu ... tämä on

julkeinta hävyttömyyttä" ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää

muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: "antaa hänen puhua!"

ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin

puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.

-- "Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt," alkoi

hän, "Elä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä

iloitseva siitä, mitä nyt on tapahtunut. Elkäät olko pahoillanne te

muutkaan, jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio

kauvan teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä

en tahdo tuomita teitä, sillä tuomio on Herran, Te elätte niinkuin

ymmärrätte, teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja

omatuntonne paatunut eikä Herra ole teitä vielä herättänyt, Mutta

minä tiedän sen ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on

Hänelle kauhistus. Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat

sielunne verellään lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeItä,

ylönsyömiseltä, ja ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön.

Ruoka ja juoma on teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman

seurat, sen leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin

enkelein kanssakäyminen ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut. Teidän

janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ett'ei helvetin pelko

ja tulikivisen järven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin kaipaus

maailman hekkuman ja huvituksien perään. Eivät maalliset vahinkonne,

sielunne ja ruumiinne turmio, ymmärryksenne tylsyminen, tautinne

ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä on

sydämmenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna teille

aikaa valmistamaan itseänne Jesuksen tulolle. Ette, heräämättömät

ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä piirittäessänne,

maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä kiitäessänne. Siinä seisotte

te, haudan partaalla kulkevat vanhukset, siinä nuorukaiset ja neidot,

seisotte suruttomina tulivuoren juurella ettekä ajattele, että Hän voi

tulla tuomiolle, silloinkun ette sitä aavista, että maa millä hetkellä

hyvänsä voi revetä jalkojenne alla, kun ukkonen ylhäältä jymähtää,

ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa on oleva itku ja hammasten

kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus! Eikö ole surkeaa, että

Jesus tulee omillensa ja ei Hänen omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt

on aika nousta! sanoo pyhä Paavali. Herätkää tänä päivänä, joka voi

olla teidän kaikkein viimeinen! Elkäät antako Hänen tulemisensa hukkaan

mennä! Heittäkää pois synti, syntiset leikit, soitot, tanssit ja muut

huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että Jesus yksinään tulisi teille

kaikeksi kaikessa! Amen!- Rukoilkaamme!"

Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili

anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkia itselleen,

joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta,

sillä se oli tapahtunut Hänen käskystä ja Hänen kunniakseen.

Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana alotti virren:

"Sun haltuus, rakas isäni

Mä annan aina itseni".

"Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne

katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja

keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa

puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat

kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät ja naiset alkoivat

nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun

hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat

paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.

Kadrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein

rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen

toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan

hämmennyksissämme siitä mitä oli tapahtunut ja niinkuin avuttomat

lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään ja

rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.

Virsi oli tuskin alotettu, kun koko hääväki suurella pihalla,

rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan

päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä

suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, ett'en ole

kirkossakaan kuullut sen vertaista.

Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin,

tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme

hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä

eteensä ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin

morsiusneitosiin kääntyneenä:

-- "Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni..."

Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäsi

pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:

-- "Sinä et saa mennä ., sinä et saa meitä jättää..."

Ja pian olimme me kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja

kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.

Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa

alotettuja iloja Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä ja toiset

menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin

ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut.

Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja

välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kammariinsa ja käskenyt

ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui

hänen vuoteensa vieressä ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja

levottomana huoneesta huoneeseen.

Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret

neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja

kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä

meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi

vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan.

Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme,

tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.

Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt

pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta

kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin

yhdessä sinne -- pikku poikamme kanssa -- ja he erosivat toisistaan

sovinnossa ja ilman katkeruutta.