Vanha herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä
taivalta ja keskustellessamme heräyksen ajoista:
Koska nyt on kerran tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron
sinulle, miten se minussa alkoi.
Se alkoi, omituista ajatella, valheella.
Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme
harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin,
kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin
opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut Ehkä siihen
osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin
koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä
kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta
kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli
kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi
päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa
uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta
tuli ensin, epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut
"järjellistä", en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää
kuoleman jälkeen, en Jumalanpoikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikk'en
siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen
välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä
ei ainakaan minulle ole olemassa.
Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, ett'en minä
ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni
tällaisista asioista. Vaan vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne
kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt
kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,
vaan tutkin filosofiiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun
täytyi pitää vakuutukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä
ijällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja
voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon
olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä vielä voinut käsittää
minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut
minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan
olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi
ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofiia
oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. "Sinä
filosoofi! sinä antikristus!" olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta
hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki,
että olin "suruton" ja "maailmallismielinen", mutta toivoi sentään,
että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan _sitä_ aavistanut, että olin
"jumalatonkin".
Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä.
Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen
korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne
ovat ne heränneiden lapset.
Sain tietää sen vasta kauvan sen jälkeen kuin se oli tapahtunut
En ollut mennyt kesäksi kotiini kauvas Pohjanmaalle, vaan jäänyt
tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vaan silloin
tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla
muistutuksilla elämään niin, ett'ei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.
"Miten lie sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä
rauhaasi tulee" j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä
lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että
hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää
minullekin jäähyväisensä.
Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys
siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan ylös
Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä
sitäpaitse olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten
heitto kuolevalle on sellaista "vanhaa" hentomielisvyttä. Mutta kun
mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.
-- "Tulithan sinä", sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut
mitään, katseli vaan minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin
äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli
jotain sanottavaa, jota ei hän tahtonut saada esille.
-- "Oletteko te hyvin sairas?" kysyin minä viimein.
-- "Olenhan minä", sanoi hän. "Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.
Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi..." ja
hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
-- "Elkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja
ehkä tekin vielä paranette."
-- "En minä enää... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten
käy?" sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
-- "Eihän sitä kukaan tiedä", vastasin minä vältellen.
-- "Mutta sinä et usko, että on Jumala?"
En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin,
-- "Ne ovat sanoneet minulle, ett'et sinä usko sitäkään, että on elämää
kuoleman jälkeen."
"Kuka sitä on sanonut?"
-- "Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut Minä olen kysynyt
isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä
usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle."
-- "Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?"
-- "Sitä, että uskotko sinä?"
-- "Mitäs minä en uskoisi?" koetin yhä vältellä.
-- "Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota
ilman ei voi tulla autuaaksi?"
Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja
uskonnollisen kantani, vakuutustani kieltämättä! Hänen silmänsä
tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.
Mutta jotainhan minun täytyisi virkkaa. Vaan voisinko sanoa totuuden?
En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli
lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,
rehellisesti ja suoraan. Vaan sitä ei hän kestäisi. Vaikka en häneen
katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.
-- "Totta se siis on", huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä
särkevällä äänellä.
Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku
korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos
sen hänelle tunnustaisin.
-- "Uskonhan minä", kiiruhdin sanomaan, "että on Jumala, joka maailmaa
hallitsee."
"Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?"
Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä ja minun
täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen
varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan
vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani
Jumalan pojan ja ijankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja
nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui kuin olisin ollut aikeessa
tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa
ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani -- juuri
silloin kuin hänet tunnustin. En voinut seista kiusausta vastaan, ja
minä -- lankesin!
-- "Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki!" sanoin hänelle, kun kohtaus oli
mennyt ohitse.
-- "Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?"
-- "Uskon."
Kun katsoin häneen, näin että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin
heikko, ett'ei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta
puristi hän kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista
uskontunnustustani niinkuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini
kuoli kohta sen jälkeen.
Teinkö minä oikein vai väärin?
Kauvan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin
tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se
ole sitä suurempi kuta suuremmassa elämän kysymyksessä se on tehty? Ja
jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?
Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita
myöten hän meitä kulettaa luokseen. Omantuntoni minua alituisesti
vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta
ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni
nähdä, että vaikka en ollutkaan _omaa_ vakuutustani tunnustanut, minä
kuitenkin olin tunnustanut _ijankaikkisen_ totuuden. Vasta sitten
selvisin ja sain rauhan. Ell'ei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se
kenties olisi ollenkaan tapahtunut.