-- Niin, niin, nuoret virkaveljeni -- sanoi se vanha harmaapää rovasti,
kun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin
piippua poltellen rovastin kammarissa -- saattaahan se olla hyväkin,
että te vastustelette sitä "Päivälehteä" ja niitä muita nykyajan
lehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnatuolissa, ett'ette
itse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä
niin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli
Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat
ja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei
sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni eräs vanha
tapaus apulaisajoiltani, jolloin sitä tätä samaa asetta heilutettiin
yhtä suurella innolla kuin nytkin.
Se oli siihen aikaan kuin se valtava, suuri herännäisyys alkoi
tunkea joka pitäjääseen, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa,
kristillisempää elämätä ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin
tapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä
ja purevaa ja se ei katsonut, kenehen se koski. Pappejakin se
kohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu
ainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme
ja kykenemättömyyttämme johtajatoimessamme. Meidän yksityinen
elämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummiksemme saimme me kuulla,
että tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen
ja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että
kaikellaiset huvitukset: laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa
pahennusta herättämään.
Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatun paikkoja tueksemme, me
merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme
sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla
papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme
vanhat papit -- piispoista rovasteihin saakka - jotka enin tätä uutta
liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa
siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi
osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen
maailman mielipide oli meidän puolellamme.
Mutta liike sai lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävän vauhdin. Se
tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä
enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa ja jopa kuului kertomuksia,
että se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan.
Savossa ja Pohjanmaalla sanottiin löytyvän pappeja, jotka olivat
omistaneet itselleen herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä
saarnatuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.
Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa
sanomalehdistössäkin.
Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.
Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksi antamaton loukkaus
emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään,
"Helsingfors Morgonblad," jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig
Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, löytyi joka
pappilassa ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena
liihoitteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se
meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmen vuotias ja
tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.
Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yhtäkkiä murahti esimieheni,
jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet
luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä
takaa: "Hva' fan ä' de' här första'?" Ja suuttuneena heitti hän lehden
luotaan lattialle.
(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt
sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).
Jos sallitte, niin luen minä sen kirjoituksen, joka näin kokonaan
sai ukko-rovastin mielen pois ladultaan. Se löytyy tässä vanhan
Morgonbladetin vuosikerrassa 1832 sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:
"_Saako pappi pelata korttia_?" -- Se on kysymys, johon kristikunnan
vanhimpina aikoina olisi vastattu: ei! -- ja niin pitäisi siihen kai
vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja,
on poistettu n.k. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu
epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä
vapautta laajennettu, ett'ei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan.
Se, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen
käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä
huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.
Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on
epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa
ihmishenkeä kauvas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen
onkaan keskusteluaineita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,
kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.
Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: "opettakaat
ja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja
hengellisillä lauluilla -- -- ja kaikki mitä te teette puheella eli
työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen", olivat kuitenkin
kauvan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea
lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä
tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,
niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia
sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta.
Kaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään,
että monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän
menettelynsä kysymykseen, saako eli eikö saa pappi pelata korttia.
Niitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka
varmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä
ja Bostonia y.m.), eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa
silmissä näyttäytyä kortinlyöjiltä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän
paremmasta tunnostaan ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen
ikkunanverhojen takana huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan
odottamaton sisääntulo pelihuoneesen -- joka saattaa epähuomiosta
tapahtua, vaikka palvelijoita olisikin ankarasti käsketty ovia
vartioimaan -- saattaa heidät kovasti hämmilleen sekä häpeihinsä.
Salassa pelaamistaan selittävät ja kaunistelevat he siten, että he
eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään, joiden päähän voisi pistää --
tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin kaupungeissa asuvat, pelaavat
julkisesti. He ovat kadottaneet ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta
nyt on pappi aina virassaan ja täytyy hänen olla aina valmis sen
toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän parhaallaan istuu pelipöydän
ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun luo, joka on hengellisen
lohdutuksen tarpeessa ja jos hänen omaksi ja pelitoverinsa suureksi
harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin on hän pakotettu, sittenkun
peli on loppunut ja hakija saanut odottaa, lähtemään toimeensa sydän
täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan ystävilleen, että hän
koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista takaisin. Ja hän on
varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin sinä sairas, joka saat
lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!! -- Suuri ristiriitaisuus
näkyy siinä sitäpaitse olevan, kun aamupäivällä saarnastuolista
varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä huvituksista; --
mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän maailman
turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelin kautta
vuotuisia tulojaan enentää!"
-- Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on
häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna
ankara protesti!
Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähää ennen olimme
ukkorovastin kanssa panneet "Myllymattia" ja että me aina, niinpian
kun ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sutimalla suimme
"neljän kuninkaan kirjat" pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun
kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä.
Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen kuin miksi sitä
kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta
juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan -- sen käsitti hän
hyvin.
Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva ja hänen parhaita aseitaan
"herännäisyyden hullutuksia" vastaan oli pilkka.
Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen
vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan
katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka
seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli
nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin
lupasi hän "vieden käden sydämmelleen" parantua ja pyytää anteeksi
pahat tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin "Pappi", ja me nautimme jo
edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli
saatettu naurettavaan valoon.
Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa ja joka paikassa
sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen kynästään
lähtenyt.
Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty pois tästä
nidoksesta.
Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus
meidän vastaukseemme.
"Ei, hyvä herra" -- luen siitä pienen palasen, koska se täällä löytyy
-- "ei; hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on yksi
etu, joka teiltä kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua,
jota vastoin vanhan korttia pelaavan "Papin" poskilla näkyy ainoastaan
kevytmielisyyden puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa
antaneet. Te olette "vieneet käden sydämmellenne", mutta se käsi ei
ole katuvan publikaanin, vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta
pata-ässä pistää esiin: sopiva kuvastin teille itsellenne".
Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja
lie ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen hän
oli. -- Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle -- kiukuttelimme
me Runebergin Morgonbladetista. -- Se on skandaalilehti! Papiston
häväisijä! Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?
Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin
itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia
tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.
Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt
vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat
oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten
lehtien palstoilla olisi ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän
virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että
me tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, _mikä_ se on, joka
milloinkin harmimme herättää ja _minkä_ haudan puolustusta meidän
ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.