Hän oli hiljaisen näköinen vanhan puoleinen mies. Vaalennut tukka oli
kammattu kahden puolen sileää, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,
vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.
Hän oli yksi noita hiljaisia maassa, jotka vähän puhuvat ja paljon
miettivät He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin
itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten
huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut
heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä
pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vaan sarkanen
suora nuttu ilman körttiä ja kaksinappiset mustat liivit pystykauluksen
kanssa. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli
uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä
asioista ja kauvan kesti, ennenkun sain keskustelun kääntymään vanhan
herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotain
siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen
elämässään.
"Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut", -- sanoi hän
kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään
-- "eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivat suuretkin. Minä olen
papin poika ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa,
jossa minä nyt olen lasten opettajana. Minutkin pantiin kouluun ja
kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun
ei terveys sietänyt istumista."
"Olinkohan neljän-, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin
joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat
yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli
päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä,
että ajettiin suurella melulla ja paljolla huudolla talojen ohi ja
heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sitä sen lisäksi
vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet
matka-eväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun
oli hupainen nähdä meidän humaltumista ja kujeitamme.
Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljoko sitä siihen aikaan
tarvitsikaan joutuakseen pois järjestään. Minä hihkuin ja hyppelin
kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin
tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni
hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:
"hyvä, hyvä!" ... "se on oikein!" ... "onpahan katajassakin tervaa!" --
sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.
Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä
tuli heinämies vastaan ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin
läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä
piiskallani. Mies kirosi ja minä kirosin vastaan.
Mutta salmen poikki ajettua tultiin taas maantielle. Siellä oli
pienonen talo tien vieressä ja talon koira oli puhaltaunut maantielle
eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillanen villakoiran
pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti
lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät
osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin sen tulla ihan
likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin minä sitä olkani takaa
kaikista voimistani, Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen
kaulan ympärille. Surkeasti liikahtaen, yhden ainoan kerran vaan,
tuikkasi se suulleen lumihankeen ja siihen se jäi.
-- "Kepertyipäs!" huusin minä ja heilutin voiton riemuisena piiskaani
pääni päällä.
Koko joululuvan kaikui tuo koiran penikan surkea ulvahdus korvissani.
Minä koetin sitä haihdutella, minä en ollut kuulevinani sisällistä
ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.
Mutta kun palasimme taas juhlain jälestä kouluun, ajoi isä vainajani,
joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.
Isäntä istuu kammarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten
hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.
-- "Mitäs sitä Heikille kuuluu?" kysyi isäni.
-- "Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä", kehoittelee isäntä.
Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen surustaan:
-- "Kuuluuhan tälle paljokin, se kuu on nämä joulunpyhät itkenyt paraan
ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiran pennun hoitaakseen,
niin se kuoli tässä joulun eilusviikolla tapaturmaisesti."
-- "Mitenkä se kuoli?" kysyi isäni.
-- "Matkustavaiset sen tappoivat Se oli mennyt tiellä kulkevia
haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan
iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen
eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan."
-- "Kuoliko se?" kysyin minä ehdottomasti.
-- "Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä vai liekö lyöntiäkin
kuollut... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut"
-- "No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun meneppäs pientä pentua
lyömään", sanoi isäni.
Minusta tuntui kuin olisin -- murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin
koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa
vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka
sanoo, että "sen minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette
te myös minulle", ja syntihän se on luontokappaleenkin tappaminen, kun
sen tuolla lailla tekee.
Sellainen tapaus se _minut_ herätti, sillä siitä jäi omalle tunnolleni
velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista
ajattelemaan.