Nykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti
asettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin
myötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän, nyt, kun jo meilläkin
on muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka
sisällisen innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista
sitkeimmät siteet: tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen
mielipiteen -- kuullaan useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan
viimeisinä vuosina, nainen on oikeastaan _herännyt_, että hän tähän
saakka on kulkenut, mihin muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole
ollut omia mielipiteitään, ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan
rohkeutta niiden edestä taistelemaan ja uhrautumaan.
Heränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsioonin ja uusien aatteiden
naisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties
vaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä löytyy
kuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisissa maaseuduissa. Heistä
ei ole juuri totuttu sanomaan, että he ovat "itsenäisiä", vielä
vähemmän "emansipeerattuja", mutta "heränneiden" nimellä heitä kenties
vähän tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä
itsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen
aikaan tunnettu.
Sillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme
elää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut
harmaan ja synkän-sinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja
tapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime
vuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa
iloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsioonia ja
sitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena
ilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöttä tätä nykyäkin. Ja
siihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.
Se oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa ja se on
kaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut toisiin muotoihin siellä, missä
se ei ole jo kokonaan kuollut Samaten ovat senaikaisen edistyksen
edustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia ja kenties kieltävätkin
he sitä vapautta puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille
käsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä
se, ja se ei estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta
niitä omituisia -- usein hyvin hienojakin -- persoonallisuuksia, joita
tämä liike aikoinaan synnytti. Varsinkin kuin välilliset seuraukset
siitä ovat kansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.
Ajatelkaamme vaan yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme
ajoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme
sivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yhtäkkiä heräsi
ja liittyi tähän liikkeeseen.
* * * * *
Huoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa
aatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut
Hän oli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin
antaa. Hän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja
ennen kaikkia tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä
vanhan emämaan loisto-ajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin.
Sivistynyt sääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva
ja nautti etuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa.
Siihen kuuluminen oli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen
tulevaisuutensa oli turvattu. Eläen vuoron maalla vuoron kaupungissa
ja rikkaamman isän tyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan
iloiseen Tukholmaankin, ei hänellä juuri voinut olla mitä kaivata
ja mitä toivoa, kun hän lisäksi vielä oli kaunis ja soma. Sopiva
kosijakin, vanhempien tarkoin valitsema, ilmaantui aikanaan ja
täydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä yleensä voi olla elämästä ja
maallisesta onnesta. Ja niin oli hän valmis edelleen kehittämään sitä
säätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan hän kuului ja joka luokka
kielensä ja elämäntapojensa kautta erosi alemmasta, minkä huolista ja
harrastuksista se ei ollut tottunut suuresti tietämään eikä itselleen
selkoa tekemään. Herrat olivat herroja ja talonpojat talonpoikia
-- sekin katsantotapa kuului hänen kasvatukseensa. Se oli maailman
luonnollista menoa ja omantunnon vaivoitta olisi hän voinut, niinkuin
hänen isänsä, äitinsä ja veljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa
"surutonta" elämää huvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.
Mutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotain, joka jäi tyydyttämättä.
Oliko se suomalaisen synnynnäistä haikeaa kaukomielisyyttä, joka
idätti tuota hämärää kaipausta jonkunlaisen eetillisen ihanteen
toteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen jostain
kuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkun persoonallisen
vastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun johdosta. Mutta
ajan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen rauhattomuus ja
kyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin monella haaralla
yhtäkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen antautuminen ei ollut
siihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan nuorille naisille, ja muista
"harrastuksista" tiedettiin vielä vähemmin. Ulospäin ei tarmokas tunne
päässyt vaikuttamaan, ja silloin se suunnattiin omaan itseensä.
Saattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen
herätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukottain
kääntyi siihen "uuteen uskoon", joka kokonaan muutti ihmisten
ulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista,
he yhtyivät lukemaan, veisaamaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat
outokuosiseen, vanhaan vaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän
murheellista ulkomuotoaan ja kallellapäin-kulkemistaan pilkattiin,
sitten tuomittiin heitä hourupäisiksi noita horrostilaan lankeavia
ja kielillä puhuvia naisia ja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin
luvattomien kokouksien pitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan
rikkomisesta.
Mutta kerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista
ja kansan yllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli
esimerkiksi pitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui
salissa virkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa
huoneessa puhuttiin.
Hän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen
kansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään
sielunsa tilasta ja ijankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli
kuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville
sieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman
lapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.
Sentähden olivat he ominpäinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa
rukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan.
Ja monet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta
tieltään ja alkaneet uuden elämän.
Isä kiivastui, syytti heitä ulkokultaisuudesta, tekopyhyydestä,
siitä, että ylensivät itseänsä yli muista ja ylenkatsoivat kaikkia
muita. He yllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät
riitaa ja eripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja
työttömyyteen.
Vieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski luopumaan kaikesta
ja seuraamaan häntä.
Mutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui
heitä haaveilijoiksi.
Vaan kuuntelija oli tullut utelijaaksi, hän ajatteli noita asioita
yksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko
väärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.
Suuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uunin pankolla, kynnyksellä
ja lattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla
ja ulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin
kuin kirkossa ja veisasivat vuoron ja vuoron kuuntelivat hartaasti
saarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika, -- mutta hän puhui
paremmin kuin hän oli koskaan kuullut papin kirkossa puhuvan. --
"Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisit?" kuuli hän
kysyttävän ja se kysymys säpsähdytti häntä, sillä ei hän ollut sitä
koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Henkeään pidätellen kuunteli hän
miehen puhetta. Se kuvasi ihmisen huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta
ja pimeyttä, jossa he vaeltavat kadotuksen partaalla, niinkuin olisi
joka päivä viimeinen päivä ja niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se
meni luihin ja ytimiin, mitä hän puhui. Kaikkia ei hän ymmärtänyt,
mutta se häneen jäi, että heillä oli tosi hätä. Hän tunsi jotain
samansuuntaista kuin rippikouluajallaan ja ensi kerran ripille
mennessään. Silloinkin oli hänet vallannut yhtäkkinen ahdistus siitä,
mitä hänestä sitten tulisi, kun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi
tuomioistuimen eteen viimeisenä päivänä. -- "Minä olen tie, totuus ja
elämä; ei kukaan tule autuaaksi kuin minun kauttani." -- Ne olivat
raamatun sanoja, hän oli kuullut ne ennenkin. Mutta sitä, mitä ne
sisältivät, sitä ei hän ollut ennen kuullut sillä tavalla selitettävän.
Ei ollut siinä kylliksi, että käytiin säännöllisesti kirkossa ja
tehtiin ulkonaiset tavanmukaiset temput Elävää alituista ikävöimistä,
jokapäiväistä synnin tuntoa, katumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma
huolettomuutensa häntä varsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.
Vakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat
rukoukset -- kaikki niin toisellaiset kuin kirkossa -- kaikuivat
monta päivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä
pilkattiin noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,
ja kun hän heitä yritti puolustamaan, niin pilkattiin häntäkin. Häntä
kiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.
Ja joka kerta kuin hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä
miettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman
jälkeen, kun toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin
ja kun Jumala on antanut armon ajan -- ja senhän ne muutkin myönsivät
-- niin tottahan täytyi jotain tehdä. Eihän voinut palvella kahta
herraa yhtaikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja,
joita toisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat
mitäkin? Hän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se
ainakaan voinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin
sisällötöntä, niin turhamaista ja tarkoituksetonta.
Ja sillä nopeudella, niillä täydelliseen antaumiseen synnynnäisillä
taipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille
omituiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen
täydellisesti.
Hän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän
iloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita
hengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän
talonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen
vaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi
ja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.
"Riisti ristit rinnoiltansa,
kullat kulmilta karisti."
Siihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän
aikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat
sitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan
pitempi. Sukuarvosta oltiin arempia ja tämä oli kuin häväistys koko
perheelle. Sitäpaitse oli muutos itsestäänkin jo omaisten, sukulaisten
ja tuttavien kritiikkiä. Entisistä tavoista ja käsityksistä luopuminen
oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka niitä
noudattivat ja tunnustivat. -- Tahtooko hän sanoa, että isä ja äiti
ovat väärässä? -- Ei hän sitä ole sanonut. -- Niin, mutta hän kuitenkin
niin ajattelee. -- Hän rukoilee Jumalaa, että hän kääntäisi heidän
sydämmensä. -- Siis hän kuitenkin katsoo, että he eivät tee oikein,
hän pitää itseään heitä parempana, hän ei kunnioita vanhempiansa, --
Jumalaa täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä,
Ne olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat valkeihin
kohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana
murtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet
kuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu
mieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys
oli vaan niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista
kritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se
mahtoi synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäiselle henkilölle,
joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia traditsiooneja vastaan!
* * * * *
Montahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja
palasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen
avukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa
sai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.
Mutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita
luonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten
"kilvoitusten koulussa" kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan
ei ainoastaan luonteen lujuudessa ja sen puhtaudessa, mutta myöskin
maallisessa ymmärryksessä. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä
noita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa
sisarien tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa
niinkuin omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes
kiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun
samanmielisen nuoren mielien kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi
uudelle sivistyneelle sukupolvelle joka nyt seisoo kansallisena
säätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet
useimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä
totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja
itsenäisiä poikia.
"lsien muistoksi" on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon
tämä kerran puhuttu niiden "äitien muistoksi", joita aina ollaan niin
taipuvaiset unohtamaan.