Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo
viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan
myöten...
[Aiheena tähän kuvaukseen on käytetty kertomusta: "_En ung lärares
återblick på sina första prestaår_", painettu sanomalehdessä "Tidningar
i andeliga ämnen" 1836 n;o 42, 43.]
Oli Juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi
apulaiskammarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea
huivini ja papin kaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne
otin ja sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja pitkä takkini.
Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä
seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.
Laittauduttuani olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin
kuitenkin vielä luoda viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden
Testamentin sisästä esille ja selailin sitä.
Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.
Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,
että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin
oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja
pitäisihän siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, oleman
uuttakin ajatuksiltaan. Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta.,
muistan vieläkin ulkoa loppulauseen: "Meidänkin seurakunnassamme on
ilmestynyt noita uusia profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden
omistavansa, tietävänsä sen ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se
tie kulkee surun ja murheen laaksossa sanan oikeassa merkityksessä.
He kaivavat näytteille kaikki syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne
kuin pöydälle eteensä. Sentähden ovat he mielestään muita paremmat
ja erotakseen ympäristöstään he pukeutuvat synkeihin vaatteihin,
itkevät alati ja alati huokaavat ja pitävät kaiken maallisen menon
Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö Vapahtajakin istunut hääpöydässä
ja antanut viattoman ilon vallita? Ja mikä on ollut seurauksena tästä
surun evankeliumista? Monet kukoistavat vaimot ja tyttäret ovat tuon
n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa kokonansa muuttuneet ja ijäksi
päiväksi kauneutensa ja terveytensä menettäneet. Kasvojen entinen
vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi ja
vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää
kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että
ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt
niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja
ovat ylpeät ja öykkärit sydämmessään, silloinkun heidän tulisi olla
nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset."
Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen
siihen, mitä olin kirjoittanut Uutta oli siinä mielestäni se, että
niin peittelemättä puhuin elämän ilon puolesta Olinko minä oikeassa?
tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miks'en olisi ollut? kysyin taas.
Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven
pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva
selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja
perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä
vääremmältä tuntui minusta noilta ihmisiltä synkistyttää heidän
elämänsä ja riistää heiltä sitä mielen hilpeyttä, jota ei suinkaan
ole niin ylen runsaasti heille annettukaan". Heitä ei saa yllyttää
hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa penkomaan
elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee antaa
totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa ovat
vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi muodostettuina,
se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä. Ja se on
suloinen tehtävä, samalla kuin se on suuri tehtävä. Olinhan joskus
epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yhtäkkiä aivan varma siitä, että
kykenisin ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa silmissäni.
Mieli keveänä astuin minä kirjat kainalossani alas. Pappila oli
sunnuntai-asussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki
pyhävaatteissaan... Vieraita oli jo entisiä ja uusia odotettiin
päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua
katsellen; kyökki ja kyökkikammari olivat emäntiä täynnä ja isäntiä ja
kirkon palvelijoita kahviteltiin rovastin kammarissa.
Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten
seuraan. Mutta saattaisinhan sitä taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin
sitä mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja
kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty
ja tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin
tietysti mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan
yleinen mielipide ja että jos vaan joku paikka tässä pitäjässä joutuisi
avonaiseksi, ne hetikohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan
heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään en minä
ollut pappeja parempi. Siitä kuuluivat minua varsinkin syyttävän, että
otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että
metsästin. He eivät tietysti käsittäneet että kaikkihan riippuu siitä,
missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna
edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta
sydämmetöntä pikkumaisuutta.
Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kammariin, oli siellä
puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti
yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot
pappilan läpipihan, mutta pois päin kirkolta omiin seuroihinsa.
-- "Siinä se nyt menee "keyrittyläisten jono", siinä ne nyt astuvat
ne nykyajan pyhimykset -- pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne
nöyrät ja hurskaat, siinä se nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys.
Keskellä laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta
sakkoa he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin."
-- "Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa
ramauttaisi", sanoi suntio.
-- "En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.
Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa se tulla
sekin päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruunun miehiin.
Ne tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi
piispan tarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta
silloin saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä
papistoa kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean
uskon vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa
koettavat heikontaa."
-- "Niin se on, aivan se on niin kuin rovasti sanoo!"
-- "Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta."
-- "Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan
piispa. Mutta millainen on hän itse, tuo uuden autuuden apostoli!
Koko jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkun ne hänen
seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset
vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on
polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää
markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi
itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!"
Kirkon palvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti
tuomionsa:
-- "Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!"
Tuntui se minusta sentään liika ankaralta tuo puhe. Oli se minusta
hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja
seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota
pahaa vastustaminen. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen omassa
tunnossani siitä, ett'en lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden
totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika
lähteä kirkkoon.
Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan
hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti, lie
tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta
sydänmaan kylästä, yksi heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä
paikkakunnalla.
-- "Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun",
sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.
-- "Mitä se olisi?"
-- "Olisi huono sairas.."
-- "Kuka hän on?"
-- "Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään".
-- "Keskellä kirkkoaikaa?"
-- "Onhan tämä aika vähän sopimaton, mutta kun ei ollut sen
elämisestäkään tietoa."
Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:
-- "Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään..."
-- "Kuuluisi halaavan Herran pyhää ehtoollista".
-- "Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi
kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään
toimituksia. Saatte tulla jumalan palveluksen jälkeen uudelleen
tietämään".
Hän jäi siihen ja me menimme kirkkoon.
-- "Olisihan meistä joku voinut joutaakin", sanoi rovasti mennessämme,
"mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen".
Olen usein senjälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani
niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,
mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme.
Oliko siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli
siinä ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti
menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.
Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ett'ei
pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,
kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt Ja voihan tämä olla
poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä
luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia
hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakuutukseni. Mutta sen
tulisi tapahtua toista tietä: esiytymällä niin, ett'ei heillä olisi
tilaisuutta mihinkään takertumaan. Vaan ett'ei nyt ollut aivan niin
tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua, kävellessäni
noissa ajatuksissa edes takaisin sakastin lattiata. Se häiritsi
varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,
että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi
siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan kuin
miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.
Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta
katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papin hakija ensimmäinen,
johon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä
ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkea-otsainen,
suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin
silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet
luomaan kulmansa alas, osoittaa, ett'en hänen tähtensä hämmentynyt.
Minkätähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja
sillä tekosyyllä käänsin _minä_ hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt
tahtovan sitä tehdä.
Mutta minä tunsin ne kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät
päivän säteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle minne päin
kääntyneekin.
Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta
tunteesta koetin minä korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti
saarna-intoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat
vaikuttavan niinkuin niin usein tapahtuu silloinkuin kuulijakunta on
henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää
huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.
Tunsin kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä
arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus
kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät
Poikoseen, joka helposti tunnettiin heränneeksi körttiläispuvustaan.
Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin
taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois
silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas
uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Heitä oli monta
yhtä vastaan. Ja suurella ponnella sanoin minä heränneistä sanottavani.
Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen
kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät
taivaastakin pois ... ja vähää vaille, ett'en heittänyt heitä vastaan
niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.
Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä
ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen
"ameneen".
Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista ja
sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset
oivallisesta saarnastani.
* * * * *
Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Minä olin
antautunut aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun
luulee täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus
odottaa vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä
siinä, että tämä velvollisuuteni oli tullut niin kaikkien mieleen
täytetyksi. Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani ja yhä
jatkui keskustelua sen johdosta.
-- "Se oli oiva saarna ... parhaita joita olet pitänyt."
-- "Se oli oikein sanottu!" toistettiin minulle joka taholta. Ja minä
olin tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja
ett'ei siihen olisi voinut mitään lisätä.
-- "Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa
puolustanut, niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa", laski
rovasti leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. "Te
istutte ja nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkään ...
ylös tanssimaan!"
-- "Tuleeko setäkin mukaan?" sanoivat tytöt.
-- "Tulisin jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,
niin sitä enemmän iloitsee sydämmeni."
Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin
sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi eikä meitä nytkään tarvinnut
kahta kertaa kehoittaa, ennenkun nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja
me sen sisässä pyöriskelimme.
Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin
sunnuntai-iltoina, ell'ei niitä minun kohdaltani olisi aivan
odottamatta häiritty.
Olin hänet aivan unohtanut ja nyt hän yhtäkkiä astuu puutarhan portista
sisään, meidän nuorten parhaallaan hypellessä ja rovastin jalallaan ja
piippunsa varrella tahtia lyödessä.
Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut
pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan
meitä velvollisuuksistamme.
-- "Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan
luo?" kysyi hän.
Tanssi taukosi ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina ja
vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta teosta
tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi ollut
ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.
-- "Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä
portin takana".
-- "Vieläköhän mahtanee pitää kauvankin odottaa?"
-- "Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vaan..."
-- "Taitaa olla sinun vuorosi", sanoi hän minulle Poikosen mentyä.
Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:
kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri kuin no ovat parhaallaan
alkaneet, jos paras mies pois vietäisiin!
Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.
Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä
syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin
alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli
heidän määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset
yhdessäolohetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimmäiseen
majataloon, lähteä näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas
tavattaisiin?
-- "Voi, voi, pitääkö teidän nyt mennä!" sanoi hän ja katsoi minuun
niin suloisen säälivästi. "Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?"
Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa
toiselle kulmalle pitäjää, ja rovasti oli liika vanha voidakseen lähteä
vaivaloiselle matkalle yön selkään.
-- "Mutta eihän se nyt ole välttämätöntä, että te hetipaikalla ...
viipykää nyt vielä hetkinen".
En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta
minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet Ei se mieskään. Hän
odotti vaan siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos
järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.
Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina
liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,
voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle
auringon laskua,
* * * * *
Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni
noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle
melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,
tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakoisilla
käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,
ajoi hän minusta kiusottavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen
hoppu matkalle, ett'ei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta
pidättää itseäni ärähdin minä:
-- "Ajakaahan sitten edes paremmin."
-- "Ajetaanhan tässä mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän
rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan
juoksuun.
Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi
koko matkalla uudistettu, ell'ei hakumieheni useita virstoja ajettuamme
olisi yhtäkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää vastamäkeä
noustessamme.
-- "Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan", sanoi hän. "Mutta ei
sanota kuolevan katsovan sijaansa eikä se taida aikaansakaan katsoa.
Terve se vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa
harjoittamassa koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin
ja oli välistä työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä kirkkoon
lähteä Herran pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yhtäkkiä alkoi ottaa
sisästä, ja lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa
kouristuksissa ja aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli
tullut paha hätä sielustaan, niin täytyi lähteä, -- vieläkö hänet
sitten hengissä tavattanee. Vaan mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai
siinä tulee täytetyksi".
Nähtävästi odotti hän, että minä jotain virkkaisin, vaan kun minä olin
itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:
-- "Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On
kai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla
ja lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle
kelvatakseen. Vaan lie ollut pimeitäkin aikoja ja lie tullut pitkän
elämän aikana tehdyksi ja ajatelleeksi asioita, joista omatunto nyt on
kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta voimastaan
rauhaa saada."
-- "Mitkä _ahdistukset_ ne sitten sitä vaivaavat?" minä kysyä tokasin,
jamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.
Hän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, ett'en tiennyt, mitkä
ahdistukset ne kuolevata vaivaavat.
-- "Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, jotka kaikkia muitakin,
jotka ovat armon aikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen
Vapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat
menettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut Koetettiinhan
parhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta
vastaan ottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi
näissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten
väärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armon tilan tuntomerkit
semmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina sekä selittää
hänelle erotusta annontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.
Silloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ett'ei vaara olekaan
niin suuri kuin miksi hän sitä luulee".
Mitäpä olisin minä tähän osannut vastata. Hän odotti että jotain
virkkaisin ja nykäsi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi
minun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei
ollut aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten
voisin pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä
kahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta
kaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli
meneteltävä, selviäisin kyllä hänestä niinkuin niin monesta muustakin.
Mutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut riittävän
enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen varmuutensa
ja tyyneytensä tekivät sitäpaitse sen, ett'en uskaltanut hänen
mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmin kuin jossakin
uskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.
Ja niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi
minua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni,
että hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli
onnistunutkin, saaden minut, hänen johtajansa ja sielunpaimenensa,
vaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta
yhtäkkiä hän taas kysäsi:
-- "Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra
maisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa
aihetta herätykseenne ja miten olette tulleet yhteyteen Vapahtajanne
kanssa?"
Mitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla
tämäkään?
Mutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan
miehen suu ja minä tiuskasin hänelle kiivaasti:
-- "Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet
viisaammat miehet kuin sinä ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni
opettajan virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin,
ja sillä hyvä!"
Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei hän olisi
huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:
-- "Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen
oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni
ja puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että
kaikki ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan,
jotka ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet
pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt,
että kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut
kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli
tapahtunut".
Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikk'ei
ylpeyteni sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.
Jonkun matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie
taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä
liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni
avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli
niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni
kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he
kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat niinkuin ei minua olisi
ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotain puhetta olisi saatu aikaan,
sillä matkan teko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin olla
utelias kuulemaan jotain sairaasta, joka tuon miehen puheista päättäen
ei tuntunut olevan ainakaan parempi Koetin saada keskustelua alkuun
kysymällä vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei vastannut
mitään ja toinen tokasi tylysti: "vielä on matkaa", niinkuin olisi
tahtonut sanoa: "olisit saanut ennen joutua".
Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kun tuollainen yöllinen
venhematka pitkin kaitasia matalarantaisia vesiä Oltiin pitäjän
rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtosista
maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vaan petäjää kasvaa
ja tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitäpaitse
alkanut tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla
noiden vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten
kanssa yksin. Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua
itseään oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille
vaan välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän
vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan
lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa
tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnan palvelijan
asema tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä
asemani totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei
naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden
hetkinä syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakuutuksista.
Kuinka naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa
vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen
oppini ilon evankeliumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden
miesten edessä!
Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua
veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,
äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja --
niinkuin minusta tuntui -- lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja
seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!
Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun
istuessani siinä toimetonna venheen perässä -- olivatko ne ensimmäisiä
"kutsumuksia", ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä.
Mutta jos sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämmet tuntee,
katsonut minun tarvitsevani paljoa kovemman kolauksen, ennen kuin
silmäni täydellisesti aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman
vanhurskauden unesta.
Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät
venettä vetämään ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee
vastaan. -- "Onko se pappi?" -- "Tässä on!" -- "Myöhään tulitte!" --
"Onko hän kuollut?" -- "Ei ole vielä kuollut, vaan hourailee". --
"Missä hän on?" -- "Porstuan pohjakammarissa."
Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun
astun porstuaan.
Samassa rävähtää kammarin ovi auki ja joku syöksyy minua vastaan.
Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja
nainen pitelevät häntä kiinni.
-- "Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa
... polttaa ... piru polttaa, viepi, viepi ... tuossa tulee se musta
piru, musta piru... Auttakaa!"
Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän
selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja
oli kuollut.
Minä seisoin siinä annon välikappaleet kainalossani typertyneenä
keskellä lattiaa.
-- "Nyt se isä meni!" kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.
-- "Ilman synnin päästöä meni viimeiselle tuomiolle", sanoi miehen
ääni. "Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!"
-- "Syytön minä olen," puolustelihe hakumieheni. "Papit olivat
kokoontuneet tanssimaan ja ilojaan pitämään ja minä sain odottaa
tuntimääriä vielä kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt
minkä olen kerennyt."
-- "Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee!" sanoi
soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen
kätensä taivasta kohden.
-- "Elkäämme kirotko, ett'ei meitäkin kirottaisi," virkkoi Poikonen,
Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna
hoiperruin pimeään porstuaan, ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni
väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.
Minun annettiin siinä olla kenenkään minua häiritsemättä. Kaikki väki
oli vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren
veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua
syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.
Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan,
Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
-- "Lähdetäänkö jo?"
Se oli hakumieheni.
-- "Ei", sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. "Jääkäämme yöksi
tänne, antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista".
-- "Tehkää niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään milloin herra
maisteri tahtoo."
-- "Minä olen pahasti rikkonut, enkä voi koskaan saada rikostani
anteeksi".
-- "Herra on armollinen", sanoi hän. "Et usko Häneen, jos epäilet
että Hän kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lie katsonut sinun
tätä kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se
mielessäsi eläkä itseäsi uudelleen paaduta".
Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän
seuroihinsa, joita äsken olin saarnatuolistani solvannut ja ylpeästi
tuominnut He veisasivat, lukivat kaiken yötä ja kyytimieheni selitti
sitä mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän
sen tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen
voittamisesta, ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka
Jumalan tykönä jotain merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia asioita
ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun sopivat.
Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka hataralta se
autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen elämäni, se oli
vaan ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä samaa olin
muihinkin istuttanut he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja siitä minua
kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan kiittelin.
Kuinka monta sielua Olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä, kuinka
monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!
Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen
veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua
lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen
huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.
Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko
ja maailma ja elämä valkesi minulle tästä aamusta alkaen uuteen
kirkkaampaan päivään.