Alfredin palausyöstä alkaen oli maailma tullut kuusi vuotta
vanhemmaksi. Oli lämmin, syksyinen iltapuoli ja kaiken päivää oli
kovasti satanut. Yht'äkkiä tuli aurinko pilvien takaa näkyviin ja vanha
taistelukenttä kimalteli iloisena ja kirkkaana siinä vihreässä
kohdassa, johon auringon säteet ensin sopivat, ja lähetti siitä iloisia
tervehdyksiä ympäri tasankoa, ikäänkuin äsken sytytetystä valotornista,
jotka levisivät yhä laajemmalle ja joihin tuhansilta haaroilta näytti
tulevan vastauksia.
Kuinka kaunis oli maisema säteillessänsä siten auringon paisteessa,
jonka valtava vaikutus ikäänkuin ylenluonnollisella tavalla teki
itsensä kaikkialla tuntuvaksi ja kirkasti kaiken. Metsässä, joka äsken
oli himmeä ryhmäikkö, esiytyi nyt monenlaista väriä, keltaista,
vihreää, ruskeaa ja punaista; monenmuotoisia puita ja niiden oksilla
kiiltäviä sateenpisaroita, jotka välähtelivät pudotessansa maahan.
Vihanta niitty, joka äsken oli ikäänkuin sokeana, näytti nyt jälleen
saaneen näkönsä, voidakseen kirkkaana ja värikkäänä silmäillä
heijaisevaa taivasta. Vainiot, ojat, aituukset, yksityiset huoneet,
kylät, kirkontorni, joki ja vesimylly, kaikki selvenivät hymyilevinä
näkyviin pimeästä ilmasta. Linnut laulelivat suloisesti. Kukat
kohottivat maahan päin nyökistyneitä nuppujansa. Tuoksuvia höyryjä
nousi virkistyneestä maasta. Sininen taivas levisi valtavana niiden
päällä. Auringon vinot säteet tuhosivat mustia pilviryhmiä, joita oli
niiden edessä, ja vesikaari, tämä kaikkein niiden värien ilmaus, jotka
kaunistavat taivasta ja maata, näyttäytyi täysikokoisena
taivaankannella.
Tien vieressä oli pieni ravintola. Sitä siimesti iso jalava, jonka
jättiläisjuurelle oli tehty penkkejä kävelijöitä varten. Ravintolan
hauska etupuoli oli, niinkuin sellaisissa virvoituspaikoissa pitää
ollakin, maantiehen päin, joten se houkutteli matkustavaista sisälle,
antaen äänettömiä, mutta vakuuttavia lupauksia siitä, että tässä
paikassa oli hyvä vastaanotto. Tulipunainen kyltti, joka oli naulattu
ylös puuhun, loisti kultaisine kirjaiminensa auringon paisteessa ja
kurkisti iloisten kasvojen tavalla alas vihreiden lehtien välitse.
Vesiallas, täynnä raikasta kirkasta vettä, ja hyvätuoksuinen ruoho sen
ympärillä panivat jokaisen lähestyvän hevosen aina nostamaan korviansa.
Karmosiinipunaiset kartiinit alakerran ikkunoissa ja puhtaat valkoiset
esiriput yläkerran pienissä makuukamareissa näyttivät joka kerta, kun
tuuli niitä leyhytteli, ystävällisesti viittaavan ohitsekulkijaa
sisälle. Viheriävärisiin ikkunanluukkuihin oli kirjoitettu kultaisilla
kirjaimilla: "Sahtia, olutta, puhtaita viinejä, mukavia vuoteita." Oven
päällä oli miellyttävä ruskean ruusin kuva, ja ikkunoilla kukkivia
kasveja puhtaissa punaisissa kruukuissa, jotka tuikasti erosivat
asunnon valkoisista seinistä; ja pimeässä etehisessä oli valonraitoja,
jotka kuvastuivat sinne kirkkaista pulloista ja juomakannuista.
Ovella näyttäytyi myöskin isäntä itse. Hän oli lyhyenläntä,
leveänpylläkkä mies. Hän seisoi siinä kädet taskussa ja jalat sen
verran hajallaan, että niistä voi selvästi huomata hänessä olevan
tyytyväisyyttä kaikkeen, mitä kellarissa oli, ja lujaa luottamusta
ylimalkaan siihen, mitä ravintolansa saattoi tarjota. Korskailemiseksi
ei sitä luottamusta voinut otaksua, sillä se oli levollista ja
teeskentelemätöntä. Runsas märkyys, joka vallitsi kaikkialla äskeisen
sateen jälkeen, näytti hänestä olevan hyvin sopivaa. Hänen
ympäristöllänsä ei missään ollut janoa. Muutamat raskasnuppuiset
dahliat, jotka kurkistelivat hänen pienen hyvästi hoidetun puutarhansa
pisteen yli, olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat ja ehkä
enemmänkin ja näyttivät nyt sen johdosta voivan huonosti. Mutta ruusut,
keltaorvokit ja ikkunakasvit sekä vanhojen puiden lehdet, jotka olivat
kohtuuden ystäviä, eivät olleet nauttineet enempää kuin mikä oli
terveellistä ja sopivaa kehittämään heidän loistavimpia
ominaisuuksiansa. Ne näyttivät viettävän sellaista viatonta huvittelua,
että tipahuttelivat lehdiltään maahan raskaita vesipisaroita, jotka,
mitään vahingoittamatta, tekivät hyvää siinä, mihin putosivat, sillä ne
kostuttivat semmoisia piilokohtia, joihin sade ei päässyt.
Tällä kylänravintolalla oli perustamisestansa alkaen ollut omituinen
kyltti. Siinä oli loistavilla kirjaimilla nimi "Muskottirauta", joksi
tätä ravintolaa kutsuttiin, ja sen alla samanlaisilla kirjaimilla:
"Benjamin Britain".
Likemmin silmäiltyä ja paremmin tarkasteltua ovella seisovaa isäntää,
olisi kyllä voinut huomatakin, ett'ei se ollut kukaan muu, kuin
Benjamin Britain itse. Aika oli tosin hiukan muuntanut hänen muotoansa,
vaan oli muuntanut sitä vielä entistä mukavammaksi, joten hän
todellakin oli sangen luonnistunut ravintolanisäntä.
"Rouva Britain viipyy vähän kauan", sanoi herra Britain, katsoen tielle
päin. "Nyt on jo teenaika."
Ja kun ei rouva Britain'ia vieläkään kuulunut, niin käveli hän
hiljalleen tielle ja kääntyi silmäilemään hyvin tyytyväisen näköisenä
ravintolaansa. "Tuollainen juuri pitäisi se ravintola olla, johon minä
tahtoisin mennä sisälle, jos en itse olisi ravintolan pitäjä", sanoi
Britain.
Sitten meni hän puutarhansa pisteen viereen katsomaan dahlioitansa. Ne
katsoivat samoin häneen avuttoman näköisinä ja nuput raskaasti
nyökistyneinä, ja niistä poreili ylellistä vettä raskaissa pisaroissa.
"Näitä tulee pitää silmällä", sanoi Benjamin. "Täytyy muistuttaa häntä
siitä. Mutta milloin hän sieltä tulee!"
Herra Britain'in parempi puoli näytti kaikessa olevan niin hänen
parempi puolensa, että hänen huonompi puolensa oli kokonaan
hämmennyksissä ja auttamattomassa tilassa, jos parempi puoli oli
poissa.
"Eihän hänellä tietääkseni olisi pitänyt olla mitään erinäistä
viivykkiä", jatkoi Benjamin. "Tosin oli hänellä, paitsi torilla
käyntiä, muutamia pieniä asioita; vaan eihän niitä ollut monta. Ah,
tuolla tuleekin hän vihdoin!"
Rattaat, joissa oli poika ajajana, tulla rämisivät tietä myöten.
Huojuvalla istupaikalla niissä istui rotevaruumiinen, matroonannäköinen
nainen, takana märkä sateenvarjo levällään kuivamassa ja paljaat
käsivarret korin ympäri, joka oli hänen polvillaan, sekä vieressä
kahdenpuolen paljo muita koreja ja paketteja. Hänen kasvoissansa
esiytyi hyväsävyisyys, mutta käytöksensä oli nurintapaista, kun hän
kiikkui sinne tänne rattaillansa, jotka matkan päästä näyttivät hyvin
vanhanaikaisilta. Ja samallaisilta näyttivät ne likemmäksikin
tultuansa, ja kun ne pysähtyivät Muskottiraudan ovelle, niin pisti
niistä ulos pari kenkää, jotka nopeasti sujahtivat herra Britain'in
sylitse maahan, eikä se, jonka jalassa ne olivat, voinut olla kukaan
muu kuin Clemency Newcome.
Ja hän se olikin sekä hänen jalassansa nuo kengät. Hän oli sangen
kukoistavan ja hyvinvoivan näköinen, kasvot yhtä kiiltävät ja pyöreät
kuin ennenkin, mutta kyynärpäät ihan eheinä ja melkein tuntumattomina,
sillä Clemency oli parantuneissa oloissa lihonut.
"Kauanhan viivyitkin!" sanoi herra Britain.
"Näethän, kuinka paljo minulla oli toimittamista!" vastasi Clemency,
katsoen, tulivatko kaikki paketit ja korit eheinä kotiin. "Kahdeksan,
yhdeksän, kymmenen... missäs yhdestoista on... Ai, kori olikin
yhdestoista!... Kaikki on oikein! Riisu nyt Harry hevonen pois
valjaista, ja jos se taas alkaa köhiä, niin pane sille eteen lämmintä
silppua yöksi. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen... kah, missäs yhdestoista
on? Ai, oikeinhan ne olivat kaikki, vaikk'en taas muistanut! Miten
lapset voivat?"
"Hyvin kaikki!" vastasi Britain.
"Jumala siunatkoon heidän pieniä kauniita kasvojansa!" sanoi rouva
Britain, ottaen hatun pois isosta päästänsä (sillä hän ja hänen
miehensä kuuluivat nyt vallassäätyläisten lukuun) ja silittäen
kämmenillään hiuksiansa. "Kas niin; nyt suuta ukkoseni!"
Herra Britain täytti heti hänen halauksensa.
"Kaikki on nyt luullakseni oikein toimitettu", sanoi rouva Britain,
pistäen kätensä taskuun ja vetäen sieltä ulos kokonaisen pakan pieniä
kirjoja ja rypistyneitä papereita. "Velkakirjat hyvällä kannalla...
nauriit myöty... juomatehtaan lasku tarkastettu ja maksettu...
tupakkapiippuja tilattu... seitsemäntoista puntaa neljä shillingiä
pantu pankkiin... tohtori Heathfieldille pienen Clemin lääkäröimisestä,
voitko arvata kuinka paljon?... Tohtori Heathfield ei ottanut mitään."
"Sen arvasin jo edeltäkäsin", vastasi Britain.
"Tulkoonpa sinulle perhettä kuinka paljo hyvänsä, sanoi hän, niin hänen
palkaksensa ei sinun tarvitse puolta penniä maksaa. Ei koskaan, vaikka
saisit kaksikymmentä."
Herra Britain tuli totisen näköiseksi ja katsoi tiukasti seinään.
"Eikö hän ole hyvätahtoinen?" sanoi Clemency.
"Kyllä hän on", vastasi herra Britain, "enkä tahdo häntä sellaisesta
hyvätahtoisuudesta moittiakaan."
"Ei pidäkään", virkkoi Clemency. "Ja kiplistä sain kahdeksan puntaa
kaksi shillingiä. Se ei minusta ole mikään huono hinta."
"Se on sangen hyvä", vastasi Britain.
"Oikein minua ilahuttaa", virkkoi Clemency, "että olet niin
tyytyväinen, mutta tiesinhän sen edeltäkäsin, että niin olisit. Nyt
luulen jo puhuneeni kaikki, eikä C. Britain'illasi ole siis mitään
enempää sinulle juteltavana. Ha ha ha! Siinä ovat nyt kaikki paperit,
lue ne. Ah, odotas hiukan... Täällä on painettu lappu, joka on pantava
seinälle... se on vielä yhtä märkä, kuin painosta tullessaan. Kuinka se
lemuaa hyvältä!"
"Mikä se on?" sanoi Britain, katsoen paperiin.
"En tiedä", vastasi hänen vaimonsa, "en ole vielä sitä lukenut."
"Myötävänä huutokaupalla", luki Muskottiraudan isäntä, "jos ei niitä
ole jo ennen myöty erityisen sopimuksen kautta."
"Sitä ne aina panevat niihin", virkkoi Clemency.
"Niin, mutta eivät ne aina sitä pane näihin", vastasi Britain.
"Katsohan: huoneita y.m. ... korkoja y.m. ... metsiä y.m. ... aituuksia
y.m. ... herrat Snitchey, Craggs y. m. ... jotka kaikki kuuluvat Mikael
Wardenin, esquiren, vapaatilaan, joka myödään, koska hän aikoo edelleen
oleksia ulkomaalla!"
"Aikoo edelleen oleksia ulkomaalla!" huudahti Clemency.
"Niinhän tässä on", vastasi Britain, "katso!"
"Ja kuitenkin kuulin minä tänään tohtorilla kuiskailtavan, että hän oli
luvannut kohta antaa likempiä tietoja itsestänsä!" sanoi Clemency,
nyökyttäen murheellisesti päätänsä ja hieroen kyynärpäitänsä, ikäänkuin
olisi entisien aikojen muisto elvyttänyt hänen vanhoja tapojansa.
"Jumala lohduttakoon heitä! Kyllä se tulee olemaan heille kova kolahdus
siellä kaukana."
Herra Britain huokasi, ja pudistaen päätänsä vastasi, ett'ei hän voinut
ymmärtää eikä ollut pitkään aikaan koettanutkaan sitä ymmärtää. Näin
sanottuansa kiinnitti hän lapun ikkunankarmin sisäpuoleen. Ja Clemency,
seisottuansa hetkisen äänettömiin mietteihin vaipuneena, selvitti
otsansa ja riensi katsomaan lapsia.
Vaikka Muskottiraudan isäntä oli sangen mielistynyt hyvään vaimoonsa,
oli hän kuitenkin aina vanhaan tapaansa ikäänkuin holhunalainen, ja
vaimonsa huvitti häntä suuresti. Mutta se olisi kovin kummastuttanut
häntä, jos kuka olisi sanonut hänen vaimonsa oikeastaan hoitavan hänen
taloansa ja hänen vaimonsa oikeastaan tehneen hänet varakkaaksi
mieheksi järkevällä toiminnallaan, hyvällä luonteellaan, tarkkuudellaan
ja uutteruudellaan.
Siten käy helposti kaikissa elämän suhteissa (niinkuin jokapäiväinen
kokemus osottaa), ett'ei osata pitää arvossa sellaisia herttaisia
luonteita, jotka eivät omista itselleen suurempata ansiota, kuin minkä
oma ujo käsityksensä myöntää, ja että ulkonaisten eriskummaisuuksien ja
vikojen johdosta aljetaan pitää vääriä luuloja ihmisistä, joiden
sisällinen arvo, jos tarkemmin heitä tutkimme, punastuttaa meitä, kun
vertailemme itseämme heihin.
Ajatellessansa tunsi herra Britain aina iloa siitä, että oli alentanut
itsensä ottamaan Clemencyn vaimoksensa. Clemency oli hänelle
alinomaisena todistuksena hänen sydämmensä hyvyydestä ja luonteensa
taipuvaisuudesta. Ja hän oli miettiessänsä tullut siihen päätökseen,
että Clemency oli kunnollisena vaimona ainoastaan uusi todistus siitä
vanhasta totuudesta, että hyve palkitsee itse itsensä.
Herra Britain oli kiinnittänyt huutokaupan kuulutuksen ikkunankarmiin
ja pannut kaappiin lukon taakse todistukset vaimonsa senpäiväisestä
vaikutuksesta, pitäen koko ajan itseksensä puhetta, kuinka hänen
vaimonsa oli taitava asioissa -- kun tämä palasi takaisin sen iloisen
sanoman kanssa, että molemmat herrat Britain leikkivät paraillaan
vaunuvajassa Betsyn hoidossa ja että pikku Clem makasi vuoteellansa
"aivan kuin kuva". Sitten istuutui hän pieneen pöytään kaatamaan
kuppeihin teetä, joka siinä odotti häntä. Vieraskamarissa, jossa he
istuivat, oli pieni kaunis ruokakaappi, sisällä sellaisia tavallisia
kaluja kuin pulloja ja laseja. Seinäkello, joka kävi minutilleen, oli
juuri puoli kuusi. Kaikki oli oikealla paikallansa ja suurimmalla
tarkkuudella kirkastettu ja puhdistettu.
"Ensi kertaa saan tänään aikaa istuutua", sanoi rouva Britain,
raskaasti huoahtaen, ikäänkuin aikoen siinä istua yöhön asti. Mutta
heti nousi hän jälleen jaloilleen ojentamaan miehellensä teetä ja
tekemään hänelle voileipää. "Kuinka tuo kuulutus vie ajatukseni
takaisin entisiin aikoihin!" sanoi hän.
"Ah!" vastasi herra Britain, menetellen teekuppinsa kanssa, kuin olisi
se ollut osteri ja tyhjentäen sen myöskin samalla tavalla.
"Herra Mikael Warden juuri", jatkoi Clemency pudistaen huutokaupan
tähden päätään, "saattoi minut pois palveluksestani".
"Mutta hankki sinulle siihen sijaan miehen", sanoi herra Britain.
"No niinhän tuo teki", vastasi Clemency, "ja suuret kiitokset annankin
hänelle siitä."
"Ihminen on tottumuksen orja", virkkoi herra Britain, silmäillen häntä
teekuppinsa yli. "Minä olin jo niin tottunut sinuun, ett'en olisi
voinut tulla sinutta toimeen. Siten yhdyimme me mieheksi ja vaimoksi,
Ha ha! Me kumpikin! Kuka olisi sitä uskonut!"
"Niinhän se on!" vastasi Clemency. "Mutta kyllä sinä, Ben, teit siinä
hyvin."
"Eihän se mitään ollut", vastasi herra Britain, vähänvaateliaan
näköisenä. "Eihän se mitään ollut, josta maksaisi puhua."
"Oli se sentään jotain", vastasi hänen vaimonsa hyvin avomielisesti.
"Minusta ainakin on se jotain ja tulen siitä olemaan sinulle aina
sangen kiitollinen. Ah! (nyt loi hän taas silmänsä kuulutukseen) kun
hänen poislähtönsä tuli tietyksi eikä sitä hyvää tyttöä voinut enää
mitenkään saada takaisin, silloin en voinut olla puhumatta, mitä siitä
tiesin, ja tein sen yhtä paljon hänen kuin heidänkin tähtensä."
"Sinä juttelit siitä jokaiselle", sanoi hänen miehensä.
"Ja tohtori Jeddler", jatkoi Clemency, pannen teekupin pois kädestänsä
ja silmäillen yhä edelleen mietteliäänä huutokaupankuulutusta, "ajoi
murheissaan ja vihastuneena minut heti pois talostansa! Ei mikään ole
minua niin ilahuttanut koko ijässäni, kuin se, ett'en silloinkaan edes
sanonut hänelle yhtä pahaa sanaa enkä pienintäkään vihamielisyyttä
tuntenut itsessäni häntä kohtaan, sillä hän katui sitä tekoansa
vilpittömästi jäljestä päin. Kuinka usein hän on istunut juuri tässä
kamarissa ja jutellut minulle, että hän silloin oli sangen pahoillansa
siitä! Viimeksi puhui hän siitä eilen sinun poissa ollessasi. Kuinka
usein hän on tässä kamarissa puhunut minulle tuntikausia yhtä mittaa,
milloin yhtä milloin toista, minkä on luullut minua huvittavan!... ja
kaiken sen on hän tehnyt menneiden aikojen johdosta ja sentähden, että
hän piti minusta."
"Mutta kuinka saatoit huomata sen?" kysäsi Britain hämmästyneenä siitä,
että Clemency tajusi selvään sellaisen totuuden, joka ei hänenkään
tutkistelevan järkensä eteen ollut kuin puolimiten paljastunut.
"Sitä en tiedä", vastasi Clem, puhuen teetänsä, saadakseen sitä
jäähtymään. "En saattaisi sanoa sitä sinulle, vaikka antaisit minulle
sata puntaa palkinnoksi."
Ehkä olisi Britain vielä tarkemmin perustellut tätä asiaa, joll'ei
yht'äkkiä olisi huomannut, että paraatiovella seisoi herrasmies
huolivaatteissa, viitta hartioilla ja ratsassaappaat jalassa. Hän
näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan heidän jutteluaan eikä ensinkään
olevan kiireissänsä keskeyttämään sitä.
Clemency nousi pikaisesti ylös istualtaan huomattuansa hänet. Samoin
teki herra Britain ja tervehti vierasta.
"Suvaitsetteko nousta yläkertaan, sir, siellä on meillä puhtaita
kamareita?"
"Kiitoksia", vastasi vieras, silmäillen pitkään ja vakaisesti herra
Britain'in vaimoa. "Enkö saisi astua tähän kamariin?"
"Kyllä kai, kun vaan suvaitsette, sir", vastasi Clemency, tehden
tervetulottavan liikkeen. "Mitä tahdotte, sir?"
Huutokaupan kuulutus oli vetänyt puoleensa vieraan huomiota ja hän luki
sitä paraillaan.
"Se on kaunis omaisuus, sir", virkkoi herra Britain.
Vieras ei vastannut mitään, vaan luettuansa sen, kääntyi siitä pois ja
katsoi Clemencyyn yhtä tarkkaavaisesti kuin äskenkin. "Te kysyitte
minulta...", sanoi hän, yhä silmäillen Clemencyä.
"Mitä tahtoisitte, sir?" keskeytti Clemency häntä, luoden myöskin
silmänsä häneen.
"Jos toisitte minulle mukin olutta", sanoi vieras, mennen istumaan
pöydän ääreen ikkunan viereen, "ja sallisitte minun juoda sen täällä,
atrioimistanne vähääkään häiritsemättä, niin olisin sangen kiitollinen
teille."
Näin sanoessansa istuutui hän ja alkoi katsella näköalaa. Hän oli
ruumiiltansa jäntevä ja vahva, niinkuin mies tavallisesti onkin
parhaassa ijässänsä; hänen päivettyneitä kasvojansa himmensi musta
pöyheä tukka, ja sitä paitsi oli hänellä myöskin viikset. Saatuaan
oluen eteensä, täytti hän sillä lasinsa ja joi siitä iloisesti,
toivottaen talolle menestystä. Ja pantuaan lasin pois käsistänsä,
lisäsi:
"Eikö tämä asunto ole aivan uusi?"
"Ei ihan uusi, sir", vastasi Britain.
"Viisi, kuusi vuotta vanha", lisäsi Clemency, pannen vahvan koron
sanoillensa.
"Sisään tullessani ottivat korvani, kuin olisitte maininneet tohtori
Jeddleriä", jatkoi vieras. "Tämä huutokaupan kuulutus juuri muistuttaa
minulle häntä, sillä minä olen sattumalta tullut tuntemaan hänen
vaiheitansa, osaksi muiden kautta osaksi oman silmännäköni mukaan.
Elääkö se ukko vielä?"
"Eläähän se", vastasi Clemency.
"Onko hän paljo muuntunut?"
"Mistä alkaen, sir?" kysäisi Clemency hyvin innokkaasti ja lujasti.
"Siitä alkaen, kun hänen tyttärensä... lähti hänen tyköänsä."
"On, hän on paljo muuntunut siitä pitäen", sanoi Clemency. "Hän on
kovin vanhentunut eikä ole enää entisen näköinenkään. Mutta nyt luulen
hänen elävän jokseenkin tyytyväisenä. Hän on sopinut sisarensa kanssa
ja käy usein hänen luonansa. Se teki häneen heti hyvän vaikutuksen.
Tyttärensä lähdettyä oli hän alussa sangen alakuloinen, että oli oikein
sääli nähdä häntä, kun hän käveli ympärinsä ja kirosi maailmaa. Mutta
vuoden, parin kuluttua tapahtui hänessä niin suuri ja hyvä muutos, että
hän alkoi halulla pitää puhetta kadonneesta tyttärestänsä ja kiitellä
sitä sekä maailmaakin. Aina jutteli hän kyynelet silmissä, kuinka
kaunis ja hyvä hänen tyttärensä oli. Silloin oli hän jo sydämmessänsä
antanut sille kaikki anteeksi. Samaan aikaan joutui neiti Grace
naimisiin. Muistatko sinä sitä, Britain?"
Sen muisti herra Britain vallan hyvin.
"Hänen toinen tyttärensä on siis naimisissa", virkkoi vieras, ja ollen
tuokion ääneti kysäisi: "Kenen kanssa?"
Clemency tuli tämän kysymyksen johdosta niin kiihkoon, että oli kaataa
teepöydän kumoon.
"Ettekö sitä ole kuullut?" sanoi hän.
"En suinkaan, mutta minua haluttaisi kuulla", vastasi vieras, täyttäen
jälleen lasinsa ja nostaen sen huulilleen.
"Siitä tulisi pitkä kertomus, jos sen säällisesti kertoilisi", vastasi
Clemency, poski vasenta kämmentä vasten ja oikea käsi kyynärpään alla,
nyökyttäen päätänsä ja antaen ajatuksensa liidellä läpi kuluneen ajan.
"Siitä tulisi hyvin pitkä kertomus."
"Mutta jutelkaa se nyt hyvin lyhyesti!" pyysi vieras.
"Jutelkaa hyvin lyhyesti", sanoi Clemency hänen perästänsä sellaisella
mietteliäällä tavalla, kuin ei olisi muistanutkaan, että toinen häntä
kuunteli; "mutta mitä olisi lyhyesti jutellen mainittava? Että he
yhdessä murhehtivat häntä ja yhdessä muistelevat häntä, kuin kuollutta.
Että he olivat hellämieliset häntä kohtaan eivätkä mitään lukeneet
hänelle viaksi. Että he koettivat muistuttaa toisillensa, millainen hän
oli ja aina löysivät syitä hänen puolustukseksensa. Sen tuntevat
kaikki, mutta ei kukaan paremmin kuin minä, siitä olen varma", vakuutti
Clemency, pyyhkien käsillään silmiänsä.
"No sitten", lisäsi vieras.
"No sitten", sanoi Clemency, jatkaen kertomustansa samaan koneelliseen
tapaan ja asentoansa yhtään muuttamatta, "menivät he keskenänsä vihdoin
naimisiin. Heidän häänsä olivat Marionin syntymäpäivänä -- se
vuosipäivä on taas huomenna. Heidän häänsä olivat hyvin mutkattomat,
mutta onnelliset. Herra Alfred sanoi eräänä iltana, kun he kävelivät
vanhassa puutarhassa: 'Grace, pidämmekö häämme Marionin
syntymäpäivänä?' Ja niin he tekivätkin."
"Ovatko he onnellisesti eläneet yhdessä?" kysäisi vieras.
"Ovat", vastasi Clemency. "Kaksi ihmistä ei voi olla onnellisempaa,
kuin he ovat. Heillä ei ole koskaan ollut muuta murhetta kuin se yksi
Marionista."
Nyt nosti Clemency päätänsä, ikäänkuin olisi yht'äkkiä huomannut,
millaisissa suhteissa hän johdatti mieleensä näitä tapauksia,
ja katsahti vieraasen. Mutta kun vieraan silmät olivat ikkunaan
päin ja hänen huomionsa kiintyneenä näköalaan, niin alkoi Clemency
tehdä pikaisia eleitä miehellensä. Hän osotti kuulutusta ja
väänteli suutansa, ikäänkuin tahtoen hyvin innolla tehdä miehensä
ymmärrettäväksi jotain sanaa tai lausetta. Mutta kun ei hän päästänyt
pienintäkään ääntä ja hänen merkkinsä samoin kuin muutkin eleensä,
olivat sangen omituista laatua, niin oli herra Britain vaimonsa
käsittämättömän käyttäytymisen johdosta joutua hämille. Hän katsahteli
tuikasti pöytään, vieraasen, teelusikkoihin, vaimoonsa -- seurasi
silmillään tämän kuvahtelua, jossa näkyi kummastus, hämmästys ja
neuvottomuus -- kysyi samallaisilla eleillä, oliko se vieraan omaisuus,
joka oli vaarassa, vai oliko hän itse tai hänen vaimonsa vaarassa --
vastasi hänen merkkeihinsä merkeillä, jotka ilmoittivat suurinta
levottomuutta ja hämmennystä -- katsoi tarkasti hänen huuliensa
liikuntoa ja arvaili puoliääneensä "puita ja heiniä", -- vaan ei
likipitäenkään, mitä Clemency tahtoi sanoa.
Clemency huomasi vihdoin tällaisen sananvaihdon turhaksi ja
siirrettyään tuoliansa hiljaa likemmälle vierasta, istuutui sille ja
oli katsovinaan maahan, vaikka tuon tuostakin loi terävän silmäyksen
vieraasen, odottaen tätä puhumaan hänelle. Pitkään ei hänen
tarvinnutkaan odottaa, sillä vieras kysyi heti:
"Ja kuinka kävi sen nuoren naisen sitten, kun se lähti kotoansa? Onko
siitä mitä tietoa?"
Clemency pudisti päätänsä. "Olen kuullut", vastasi hän, "että tohtori
Jeddler tietää siitä enemmän, kuin muille puhuu. Neiti Grace on saanut
kirjeitä sisareltansa, joissa se sanoo voivansa hyvin ja olevansa
onnellinen, paljoa onnellisempi kuin olisi voinut olla naimisissa
Alfredin kanssa. Ja neiti Grace on kirjoittanut hänelle takaisin. Mutta
kuinka onkaan, niin kuitenkin ovat hänen elämänsä ja vaiheensa olleet
salassa ainakin tähän asti. Niistä ei kukaan ole saanut selvää, mutta
yksi ne sentään..."
Clemency pysähtyi puheessansa.
"Mitä yksi ne sentään?" kysäisi vieras.
"Mutta yksi ne sentään mahtanee tuntea", jatkoi Clemency, vetäisten
nopeasti henkeänsä.
"Kuka se yksi olisi?" kysäisi vieras taaskin.
"Herra Mikael Warden!" vastasi Clemency melkein kohdalta kulkkuansa --
ja sanoi nyt miehellensä, mitä hän äsken tahtoi ilmoittaa sekä antoi
herra Mikael Wardenin ymmärtää, että hänet tunnettiin.
"Te vielä muistatte minut", jatkoi Clemency, vavisten
mielenliikutuksesta. "Nyt juuri huomasin sen. Te muistatte minut siitä
saakka, kun olimme yöllä puutarhassa ja minä olin hänen kanssansa!"
"Kyllä muistan", myönsi vieras.
"Niin sir", jatkoi Clemency, "sen huomasin selvään. Tämä tässä on minun
mieheni. Ben, Ben, mene heti noutamaan tänne neiti Grace ja herra
Alfred! Etsi heidät ylös, jos eivät olisi kotona, ja tuo heidät tänne!
Tee se nyt paikalla!"
"Malttakaas!" sanoi Mikael Warden, asettuen levollisesti ovelle
Britain'in vastaan, "mitä aiotte tehdä?"
"Ilmoittaa heille, että olette täällä, sir", vastasi Clemency,
taputtaen innoissaan käsiänsä. "Ilmoittaa heille, että saavat
kuulla teidän omalla suullanne puhuvan hänestä; ilmoittaa heille,
ett'ei hän ole heiltä ijäksi kadonnut, vaan tahtoo nyt jälleen tulla
kotia siunaamaan isäänsä ja rakasta sisartansa -- sekä vanhaa
palvelijatartansa minua" (tätä sanoessaan löi hän molemmilla käsillään
rintoihinsa) "ja näyttämään kauniita kasvojansa. Mene, Ben, mene!" ja
taaskin koetti hän työntää miestänsä ovelle, mutta herra Warden seisoi
yhä vastassa kädet hajallaan, ei vihaisena vaan surullisena.
"Ehkä onkin", sanoi Clemency sitten, töydäten miehensä ohitse ja
tarttuen herra Wardenin viittaan, "ehkä onkin Marion jo täällä --
ehk'ei hän olekaan kaukana. Huomaan sen silmistänne, että hän on
täällä. Sallikaa minun nähdä häntä, sir; olkaa hyvä. Minä hoidin häntä
pienenä... minä näin hänen kasvavan koko seudun ylpeydeksi ja
kaunistukseksi. Minä toivotin hänelle onnea, kun hän tuli herra
Alfredin kihlatuksi morsiameksi... Minä koetin varoittaa häntä, kun te
houkuttelitte häntä pois kotoa. Minä tiedän mikä hänen entinen kotinsa
oli silloin, kun hän oli sitä elähyttämässä, ja millaiseksi se muuttui
hänen lähdettyänsä. Sallikaa minun puhua hänen kanssansa, olkaa hyvä!"
Vieras katsoi häneen myötätuntoisesti ja melkein ihastuneena, mutta ei
näyttänyt pienintäkään myöntymystä hänen pyyntöönsä.
"Hän ei luullakseni tiedä", jatkoi Clemency, "kuinka vilpittömästi he
ovat antaneet hänelle anteeksi, kuinka sydämmellisesti he häntä
rakastavat, ja mikä ilo heille syntyisi, jos saisivat vielä kerran
nähdä häntä. Hän ei ehkä tohdi palata kotiinsa. Mutta jos hän saa nähdä
minut, niin rohvaistuu hän ehkä. Puhukaa, herra Warden, minulle
totta... onko hän mukananne?"
"Ei hän ole", vastasi Warden, pudistaen päätänsä.
Mutta Wardenin tällainen käyttäytyminen, hänen musta pukunsa, hänen
palaamisensa takaisin näin salaa ja hänen ilmoituksensa, että hän yhä
edelleen aikoi oleksia ulkomaalla selitti kyllä kaikki. Marion oli
varmaan kuollut.
Warden ei yhtään kieltänyt hänen arvaukseensa, vaan antoi sen olla
niin, että Marion oli kuollut! Clemency istuutui, nyökisti kasvonsa
pöytää vasten ja alkoi itkeä.
Samassa töytäsi sisään vanha, harmaapäinen herrasmies melkein
hengästyneenä. Häntä puhutti niin kovasti, että oli vaikea äänestä
tuntea häntä Snitcheyksi.
"No mitä ihmettä, herra Warden!" virkkoi lakimies ja vei hänet heti
syrjään.
"Mistäs nyt tuuli käy?" Häntä puhutti niin kovasti, ett'ei hän voinut
jatkaa puhettansa, ennenkuin tuokion kuluttua, jolloin hän hiljaa
lisäsi: "koska te olette täällä".
"Huonosta suunnasta, luullakseni", vastasi Warden. "Kunhan olisitte
kuullut, mitä äskettäin on tapahtunut, kuinka minua on rukoiltu ja
pyydetty tekemään mahdottomuuksia -- mitä hämmennystä ja murhetta minä
tuon mukanani!"
"Kyllä saatan arvata kaikki. Mutta minkätähden ensinkään tulitte tähän,
hyvä ystävä?" vastasi Snitchey.
"Minkätähden tulin tähän! Mistä minä tiesin, kuka tätä ravintolaa
pitää. Lähetettyäni palvelijani teidän tykönne, poikkesin siksi aikaa
tähän sisään, koska tämä oli minulle uusi paikka, ja tällä tutulla
seudulla minua huvittaa kaikki uusi niinkuin vanhakin. Sitä paitsi oli
tämä ulkopuolella kaupunkia, ja minä tahdoin ensin puhua teidän
kanssanne, ennenkuin menisin kaupunkiin. Tahdoin tietää, mitä ihmiset
minusta juttelevat. Näen käytöksestännekin, että te kyllä tiedätte
kaikki. Ja joll'ette te olisi olleet niin surkean varovaiset, niin
kaikki olisi jo aikaa sitten tullut minun hallintooni."
"Mekö varovaiset?" vastasi lakimies. "Omasta puolestani sekä
Craggs-vainajan" (tätä sanoessaan pudisti herra Snitchey päätänsä ja
katsoi hattunsa nauhaan) "kysyn teiltä, herra Warden, onko teillä mitä
järjellistä syytä moittia meitä? Teimmehän keskenämme sellaisen
sopimuksen, ett'ei siitä asiasta enää puhuttaisi, koska se oli sen
laatuinen, ett'ei meidän kaltaisten, vähäisten ja ymmärtäväisten
miesten (minä panin muistooni, mitä itse siinä tilaisuudessa sanoitte)
sopinut siihen sekautua. Me olimme sitten varovaiset! Kun herra Craggs
laskettiin kunnialliseen hautaansa siinä vahvassa vakuutuksessa..."
"Lupasin juhlallisesti olla siitä ääneti palaamiseeni asti, palaisinpa
sitten milloin hyväni", keskeytti herra Warden, "ja niin olen
tehnytkin."
"Niin kyllä, sir", vastasi Snitchey, "mutta sanon vielä kerran, että me
myöskin olimme velvoitetut olemaan siitä vaiti. Meitä pakotti
äänettömyyteen se velvollisuus, joka meillä oli itseämme kohtaan ja
useita klienttejämme kohtaan, joista te olitte yksi; ja se oli meistä
pyhempätä kuin mikään. Meidän ei sopinut tehdä teille kysymyksiä niin
arkalaatuisessa asiassa. Tosin oli minulla siitä omat ajatukseni, mutta
ei ole vielä kuutta kuukautta kulunut, kun tulin tuntemaan totuuden ja
sain varman tiedon siitä, että se tyttö meni teiltä sivutse suun."
"Keltä sen tiedon saitte?" kysäisi klientti.
"Tohtori Jeddleriltä itseltään, joka viimeinkin vapaaehtoisesti uskoi
sen minulle. Hän, hän yksinään on tuntenut sen asian todellisen laidan
monta vuotta."
"Ja te myöskin tunnette sen nyt", sanoi klientti.
"Tunnen minäkin sen nyt, sir", vastasi Snitchey, "ja tiedän myöskin sen
tulevan huomenillalla ilmoitettavaksi hänen sisarelleen. He ovat
luvanneet julaista sen hänelle. Mutta nyt ehkä suotte minulle sen
kunnian, että tulette kanssani meille, kosk'ei oma kotinne teitä odota.
Vaan kuitenkin lienee parasta, että nautimme päivällisen tässä ja
menemme meille vasta illalla, sillä, vaikka olettekin niin muuntunut,
että minäkin olisin voinut mennä ohitsenne tuntematta teitä, te
saatatte kuitenkin tulla tunnetuksi ja joutua jälleen sellaisiin
puliin, joissa ennenkin olitte täällä. Tässä on erinomaisen hyvä
ruokailla ja sitä paitsi on tämä teidän omalla maallannekin. Minä
Craggs vainaan kanssa kävin myöskin toisinaan tässä ruoalla, ja aina
oli se sangen hyvästi laitettua. Mutta herra Craggs: (tätä sanoessaan
ummisti herra Snitchey silmiänsä) päätti elämänsä juoksun liian
aikaiseen."
"Suokaa anteeksi, ett'en suruanne surkutellut", virkkoi herra Warden,
silittäen kädellään otsaansa, "mutta minä kävelen nykyjään kuin unessa.
Minulla ei ole mieleni oikein ko'ossa. Herra Craggs... niin, ikävää on
minustakin, ett'ei meillä ole enää herra Craggsia." Tätä sanoessaan
katsoi hän Clemencyyn ja näytti olevansa yhtä mieltä Ben'in kanssa,
joka juuri lohdutti vaimoansa.
"Herra Craggs'ille ei elossa pysyminen ollutkaan niin helppoa -- vaikka
paha sanoa sitä -- kuin hänen tieteisoppinsa sen käsitti olevan",
huomautti Snitchey, "sillä muutenhan olisi hän vielä meidän parissamme.
Hänen kuolemansa teki minulle suuren vahingon. Hän oli minun oikea
käteni, oikea jalkani, oikea korvani ja oikea silmäni, hän sama herra
Craggs. Olen hänettä nyt kuin halvattu. Hän testamenttasi oman
osuutensa asiatoimistamme rouva Craggs'ille, tämän asiantoimittajille,
uskotuille miehille ja valtuusmiehille, mutta kuitenkin pitää
asioimishuoneemme yhä aina hänen nimeänsä. Minä koetan välisti, aivan
kuin lapsi, kuvitella mielessäni hänen vielä elävän -- -- -- Ja vielä
aina puhun minä omasta puolestani sekä Craggsin, sen vainajan -- -- --
sen kuolleen puolesta, niinkuin itsekin lienette jo huomanneet",
selitti hyväsydämminen asianajaja, löyhyttäen nenäliinaansa.
Mikael Warden, joka yhä aina silmäili Clemencyä, kääntyi nyt Snitcheyn
puoleen, kun tämän puhe päättyi, ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.
"Kuinka se koski hänen mieleensä!" sanoi Snitchey, pudistaen päätänsä.
"Niin, hän oli kovin mieltynyt Marioniin", virkkoi Britain, "ja Marion
myöskin piti paljon hänestä. Se kaunis Marion! Se Marion raukka!
Rauhoitu rouvaseni -- olethan nyt ainakin naimisissa, niinkuin itsekin
tiedät!"
Clemency huokaili ainoastaan, pudistellen päätänsä.
"Älkää olko millännekään, vaan odottakaa huomispäivää!" sanoi lakimies
lempeästi.
"Ei huomispäivä voi herättää kuolleita eloon", vastasi Clemency
nyyhkien.
"Ei suinkaan, sillä muutenhan se toimittaisi minullekin Craggs'ini
takaisin", sanoi lakimies. "Mutta se voi tuoda muassansa rauhoittavia
tietoja ja lohdutusta. Odottakaa huomenta!"
Clemency tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vastasi tahtovansa niin
tehdä, ja Britain, joka kaiken aikaa oli ollut sangen alakuloinen
vaimonsa epätoivon tähden (sillä se oli samaa kuin olisivat asiat
olleet epätoivoisella kannalla), sanoi sen olevan oikein. Herra
Snitchey ja Mikael Warden menivät sitten yläkertaan ja alkoivat siellä
keskenänsä jutella, mutta niin varovasti, ett'ei sieltä kuulunut,
erittäinkin kun päivällistä valmistettaessa keittiössä lautaset
rämisivät, paistipannu tirisi, kastakepannu porisi ja paistivarras piti
heikkoa, yhdenäänistä rätinää, joka välisti muuttui kovaksi paukkeeksi,
kuin olisi sille mitä pahaa tapahtunut.
Seuraava päivä oli hyvin kirkas ja rauhallinen, eikä syksyn värit
esiytyneet missään kauniimpina kuin vanhassa puutarhassa tohtorin
asunnolla. Monen talviyön lumi oli ennättänyt sulaa sieltä, monen kesän
lakastuneet lehdet olivat kuhisseet siellä, sitten Marionin lähdön.
Nurmi oli taas vihantana asuinrakennuksen punaisten rappujen ympärillä,
puut loivat siihen synkkiä ja vaihettelevaisia varjojansa, maisema oli
hiljainen ja levollinen, samoin kuin ennenkin aina. Mutta missä oli
Marion?
Ei täällä... ei täällä! Hän olisi nyt näyttänyt kodissansa
vieraammalta, kuin tämä vanha koti oli näyttänyt hänen siitä
lähdettyänsä. Hänen mielipaikallansa puutarhassa istui nyt
vallasnainen, jonka sydämmestä hän ei hetkeksikään ollut lähtenyt,
jonka uskollisessa muistissa hän eli muuttumatonna ja nuorellisena,
lupaavana ja toiveita antavana, jonka rakkautta häneen ei kukaan toinen
olisi voinut saada osaksensa -- (ja tämä vallasnainen oli nyt äiti...
pieni, armas tyttärensä leikitteli hänen vieressänsä) ja jonka
suloisessa suussa nytkin juuri oli Marionin nimi.
Tuon kadonneen tytön sielu katseli ulos tämän vallasnaisen silmistä --
Gracen hänen sisarensa silmistä, joka istui miehensä kanssa vanhassa
puutarhassa häidensä vuosipäivänä. Tämä päivä oli myöskin hänen
miehensä ja Marionin syntymäpäivä.
Gracen miehestä ei ollut tullut mitään suurta. Hän ei ollut rikas; hän
ei ollut unhottanut nuoruutensa tapauksia eikä ystäviä; hän
ei ollut toteuttanut mitään vanhan tohtorin ennustuksista. Mutta
käymällä ahkerasti ja kärsiväisesti, vaikka kenenkään tietämättä,
tekemässä köyhille hyvää heidän asunnoissansa, valvomalla heidän
tautivuoteidensa ääressä, tutustumalla joka päivä siihen lempeyteen ja
hyväntahtoisuuteen, jota on runsaasti maailman syrjäteillä, ei
köyhyyden raskaiden jalkojen poljettavana, vaan sen jäljistä
kimpoiliaasti nousevana ja sen tien kaunisteena, oli hän vuosi vuodelta
oppinut yhä paremmin tuntemaan vanhan luulonsa oikeaksi. Vaikka hänen
elämänkäytöksensä oli huomaamatonta ja yksinäistä, oli se kuitenkin
osottanut hänelle ihmisten vieläkin usein, samoin kuin muinaisaikaan,
seurustelevan tietämättänsä enkelien kanssa ja mitättömimpienkin --
jopa semmoistenkin, jotka ovat epämiellyttävän, vastenluontoisen
näköisiä ja ryysyissä -- tulevan huolien, puutteiden ja vaivojen kautta
ikäänkuin uudestaan luoduiksi ja muuttuvan sädekehäisiksi enkeleiksi.
Hän lienee elänyt vanhalla taistelukentällä ylevämpää tarkoitusta
varten, kuin se olisi ollut, jos hän väsymättä olisi koettanut päästä
eteenpäin kunnianhimon kilpakentällä. Ja hän oli onnellinen, kun
hänellä oli vaimona rakas Gracensa.
Mutta Marion; oliko hän Marionin unhottanut?
"Vaikka tämä aika siitä lähtein on kyllä joutuin kiiruhtanut", sanoi
hän (he puhuivat juuri siitä yöstä, jolloin hän palasi ulkomaalta),
"tuntuu se meistä kuitenkin sangen pitkältä. Me emme laske sitä
vuosien, vaan sisällisten muutostemme ja tapaustemme jälkeen."
"Ja kuitenkin on meillä vuosia laskettavana siitä pitäen, jolloin
Marion oli meidän tykönämme", vastasi Grace. "Kuusi kertaa, tämä kerta
on kuudes, olemme Marionin syntymäpäivänä istuneet tässä ja puhuneet
keskenämme hänen onnellisesta palauksestansa, jota niin hartaasti
olemme ikävöineet ja toivoneet, vaan joka on jäänyt niin pitkän päälle.
Ah, milloinhan se tapahtuu! Milloinhan se tapahtuu!"
Hänen miehensä silmäili häntä tarkkaavaisesti, sillä hänen silmiinsä
tulivat kyyneleet; ja kohentuen likemmäksi häntä virkkoi:
"Mutta sanoikinhan Marion sinulle, rakkaani, siinä
jäähyväiskirjeessään, jonka jätti pöydällesi, ja jota usein aina luet,
että vuosia on kuluva, ennenkuin hän takaisin palajaa. Eikö sanonut
niin?"