Snitcheyllä ja Craggsilla oli pieni, sievä konttoori vanhalla
taistelukentällä. Siinä hoitivat he pieniä, sieviä asioitansa ja
taistelivat joukottain pieniä järjestettyjä taisteluita lukuisien
juttua käyvien edestä. Tosin ei näissä taisteluissa juoksujalkaa
ryntäilty vastatusten, koska niissä oikeastaan jouduttiin vaan etanan
nopeudella eteenpäin, mutta kuitenkin ottivat nämät yhdyslakimiehet
niihin suurta osaa välisti saaden ampumia kantajina ollessansa, välisti
antaen iskuja vastustajina ollessansa, välisti tehden ankaran
hyökkäyksen vekseliasiassa ja välisti pitäen pientä kahakkaa
epäjärjestyksisen velallisjoukon kanssa, miten tilaisuus milloinkin
myönsi ja vihollinen sattui esiytymään. Sanomalehti oli sangen tärkeänä
ja hyödyllisenä liittolaisena heidän leirissänsä, samoin kuin
merkityksellisemmissäkin leireissä, ja melkein jokaisessa taistelussa,
missä he osottivat sotapäällikön kykyä, oli aina vaikeata, kuten
taistelijat perästäpäin juttelivat, tulla päätökseen ja varmuudella
tietää millä paikalla oltiin, sillä savua oli niin paljo ympärillä.
Herrojen Snitcheyn ja Craggsin konttoori, jonka ovi tavallisesti oli
seljällään ja jonne johti pari alaspäin menevää rappua, oli kauppatorin
vieressä, että jokainen vihastunut talonpoika, joka halusi tulla
löylytetyksi, saattoi ilman enempätä töydätä sinne sisälle. Heidän
erikoinen neuvottelu- ja vastaanottohuoneensa oli vanha, pimeä ja
matala pönttö, jonka laki oli mustunut ja näytti yrmeästi rypistävän
kulmakarvojansa selkkautuneita lakiasioita kuulusteltaessa.
Huonekaluina oli siinä muutamia korkeakarmisia nahkatuoleja. Niiden
reunoja piiritti rivi isopäisiä vaskitenlikoita, joita siellä täältä
oli putoillut pois, joko itsestään tai ehkä siten, että klientit
raivoisina niitä peukalollaan ja etusormellaan näplivät. Siellä oli
myöskin muotokuva raamissa jostain mainiosta tuomarista, ja niin
peljättävän näköinen, että pieninkin suortuva hänen tukassansa oli
riittävä pöyristämään hiukset katsojan päässä. Paalittain paperia oli
tomuisissa kaapeissa, hyllyillä ja pöydillä; seinävierillä rivissä
pieniä arkkuja, tulenkestäviä, ja munalukolla varustetuita, joiden
kunkin kannessa oli nimi. Tuskaiset klientit tavailivat ajatuksissaan
näitä nimiä aina edestakaisin, ikäänkuin julman tenhovoiman
pakottamina, koettaen saada niistä selvää, kun he istuivat ja näyttivät
kuultelevan herroja Snitcheytä ja Craggs'ia, vaikk'eivät näiden
puheista käsittäneet yhtä ainoata sanaa.
Snitcheyllä ja Craggsilla oli yksityisessä elämässään samoin kuin
virassaankin kumppani kummallakin. Snitchey ja Craggs olivat mitä
parhaimpia ystäviä ja luottivat täydellisesti toisiinsa; mutta
Snitcheyn rouva oli erinomaisen vastahakoisuutensa johdosta, joka ei
lienekään juuri harvinaista avioelämässä, ottanut periaatteeksensa
epäillä herra Craggsia; ja Craggsin rouva taas epäili samasta syystä
herra Snitcheytä. "Sinun Snitcheysi", oli hänellä usein tapana sanoa
herra Craggsille, käyttäen ylenkatseellisessa merkityksessä tätä
taidokkaasti keksimäänsä monikkoa, ikäänkuin olisi ollut puheena pari
housuja tai muita sellaisia esineitä, joiden nimellä ei ole yksikköä.
"En todellakaan voi ymmärtää, mitä sinä tahdot noista Snitcheystäsi.
Sinä luotat kokonaan liiaksi Snitcheyhisi, sen sanon, ja toivon
ainoastaan, ett'et koskaan tulisi huomaamaan minun sanojani todeksi."
Samalla tavalla sanoi Snitcheyn rouva herra Snitcheylle aina
Craggsista, että tämä juuri puijasi häntä, jos kukaan on sitä
milloinkaan tehnyt, ja että Craggs'in silmissä, jos kenenkään koskaan,
esiytyi pahanelkisyys. Siitä huolimatta olivat yhdysmiehet kuitenkin
sangen hyvät ystävät ylimalkaan, ja Snitcheyn rouva oli tehnyt Craggsin
rouvan kanssa liiton "konttooria" vastaan, jota he molemmat inholla
silmäilivät, ikäänkuin yhteistä vihollistansa, joka pitää vaarallista
salavehkeilyä.
Mutta tästä konttoorista Snitchey ja Craggs kuitenkin imivät hunajata
pesiinsä. Sinne jäivät he monta kertaa istumaan neuvottelukamarinsa
ikkunan ääreen kauniina iltana, jolloin he silmäilivät vanhaa
taistelukenttää (täten tekivät he ylimalkaan käräjäaikoina ainoastaan,
sillä riita-asioiden paljous teki heidät silloin tunteellisiksi) ja
kummastelivat ihmisten mielettömyyttä, kun eivät nämät voineet elää
rauhassa eikä sovinnossa vetää toisiansa oikeuteen. Siellä kului
päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, jonka voi huomata ainoastaan
siitä, että vaskitenlikot nahkatuoleista vähitellen vähenivät ja
paperikasat pöydillä kasvoivat. Lähes kolmen vuoden aika, joka siitä
pitäen oli kulunut, kun aamiainen oli puutarhassa, jolloin he illalla
pitivät yhdessä keskustelua, oli siellä vähentänyt noita edellisiä ja
enentänyt noita jälkimäisiä.
He eivät olleet yksinänsä, vaan heillä oli juuri seurassansa mies, noin
kolmikymmen-vuotias tai niillä paikoilla, jonka ulkomuodossa oli
huolimattomantapaista ja kasvoissa eräänlaista tuimuutta, mutta muuten
oli hän kauniskasvuinen, hyvästi vaatetettu ja hyvännäköinen. Hän istui
parhaimmassa nojatuolissa, pitäen toista kättään rintansa päällä ja
toista pöyheässä tukassansa. Herrat Snitchey ja Craggs istuivat
vastatusten, viereisen pöydän ääressä. Yksi tulenkestävistä arkuista
oli auki; osa sen sisällystä jo hajallaan pöydällä ja jäännöksiä otti
herra Snitchey edelleen arkusta, kääntyen aina kynttilään päin ja
silmäillen jokaista paperia erikseen, jota tehdessänsä hän tuon
tuostakin pudisti päätänsä ja antoi jokaisen paperin aina herra
Craggsille. Tämä silmäili niitä myöskin päätänsä pudistellen ja pani ne
sitten pois kädestänsä. Välistä pysähtyivät he ja pudistellen yhdessä
päätänsä katsoivat mietteliääsen klienttiin. Koska arkun kannessa oli
nimi Mikael Warden esquire, niin voi siitä päättää, että nimi sekä
arkku olivat saman miehen, ja ett'eivät Mikael Wardenin asiat mahtaneet
olla hyvällä kannalla.
"Siinä ovat kaikki", sanoi Snitchey, otettuansa arkusta viimeisen
paperin.
"Onko kaikki kulutettu, tuhlattu, menetetty, pantattu ja myöty?" kysyi
klientti, luoden silmänsä ylös.
"Kaikki", vastasi Snitchey.
"Ja sanotteko, ett'ei mitään voi enää tehdä?"
"Ei mitään."
Klientti puri kynttänsä ja alkoi jälleen miettiä.
"Ja luuletteko, ett'ei minulla ole turvaa koko Englannissa?"
"Ei missään osassa Suurbritannian ja Irlannin yhdistettyjä
kuningaskuntia", vastasi Snitchey.
"Olen siis aivan hukassa, eikä ole isääkään, jonka tykö menisin... ei
mitään jäljellä, ei itselleni eikä muille!" jatkoi klientti, heittäen
toisen jalkansa toisen päälle ja silmäillen lattiaa.
Herra Snitchey ryki päästäkseen laveammalta selittämästä hänen
asioidensa tilaa ja herra Craggs ryki myöskin merkiksi, että hänellä
oli siinä suhteessa sama ajatus.
"Häviöllä kolmenkymmenen vuoden ijässä!" virkkoi klientti. "Hm!"
"Ei häviöllä", vastasi Snitchey. "Niin pitkälle ette vielä ole ehtinyt,
Tosin olette häviölle joutumaisillanne, se täytyy minun tunnustaa mutta
kokonaan häviöllä ette vielä ole. Kun viisaasti hoitaa..."
"Sille minä vähättelen!" tiuskasi klientti.
"Herra Craggs", sanoi Snitchey, "olkaa hyvä ja antakaa minulle
näpillinen nuuskaa! -- Kiitoksia, sir!"
Kun nyt levollisena pysyvä lakimies, erinomaisen tyytyväisen näköisenä
ja koko huomionsa asiaan kiintyneenä pani nuuskaa nenäänsä, rupesi
klientti yht'äkkiä nauramaan ja luoden silmänsä ylös, lausui:
"Te mainitsitte hoitoa. Kuinka pitkä hoito olisi tarpeen?"
"Pitkäkö hoito?" virkkoi Snitchey, karistaen nuuskan jäännökset
näpistänsä ja miettien tarkasti asiaa. "Teidän selkkautuneet asianne,
sir... vaikka hyvissäkin käsissä... esimerkiksi Snitcheyn ja
Craggsin... saattavat vaatia kuusi, seitsemän vuotta."
"Minun pitäisi nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta!" sanoi klientti
karvasmielisesti nauraen ja kärsimättömästi kohentaen itseänsä toiseen
asentoon.
"Nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta", vastasi Snitchey, "olisi
todellakin hyvin tavatonta. Mutta voisittehan saada itsellenne toisen
omaisuuden, kun sen ajan näyttelisitte itseänne rahan edestä...
vaikk'en kuitenkaan luule teidän voivan sitä tehdä... sanon tämän
omasta puolestani sekä Craggsin... enkä siis kehotakaan teitä siihen."
"Mihin sitten kehotatte minua?"
"Antamaan asianne hoidettavaksi, kuten jo sanoin", vastasi Snitchey.
"Kun minä Craggsin kanssa hoidan niitä muutaman vuoden, niin kaikki
tulee jälleen hyvälle kannalle. Ja ett'ette voisi häiritä meitä ehtojen
tekemisessä ja noudattamisessa, tulee teidän lähteä pois ulkomaalle ja
oleksia siellä koko ajan. Ja ett'ei teidän siellä tarvitsisi nälkää
nähdä, voimme me toimittaa teille sinne muutaman sadan vuodessa
eläkkeeksi, nyt alussakin jo -- se on varmaa."
"Muutaman sadan!" vastasi klientti, "vaikka olen menettänyt tuhansia!"
"Sen kyllä uskon", vastasi Snitchey, pannen papereita hiljakseen
takaisin rauta-arkkuun... "Siitä en ensinkään epäile", kertoi hän
itseksensä, jatkaen mietteliäänä samaa tekoa.
Hyvin luultavasti tunsi lakimies klienttinsä. Ainakin teki hänen kuiva,
ilkipintainen ja eriskummainen tapansa klientin mieleen hyvän
vaikutuksen, sillä tämä tuli avosydämmisemmäksi ja suorapuheisemmaksi.
Ja myöskin lienee klientti tuntenut lakimiehensä ja tahallaan
viehätellyt häneltä ne neuvot, jotka sai, tehdäkseen sen tuuman, jonka
aikoi ilmoittaa, viattomamman näköiseksi. Hän istui ja silmäili
liikahtamatonta neuvonantajaansa, nostaen hymyillen hiljaa päätänsä, ja
alkoi yht'äkkiä nauraa.
"Kuinka onkaan, itsepäinen ystäväni --" sanoi hän.
Herra Snitchey osotti kumppaniansa, lausuen: "Suokaa anteeksi, meitä on
kaksi, minä ja Craggs."
"Suokaa anteeksi, herra Craggs", vastasi klientti, käyden
kumarruksiinsa ja alentaen hiukan ääntänsä; "kuinka onkaan, itsepäiset
ystäväni, niin te ette vielä tunne puoliakaan häviöstäni."
Herra Snitchey hämmästyi ja katsoa tuijotti häneen; samoin teki herra
Craggs.
"En ole ainoastaan velkaantunut", jatkoi klientti, "vaan myöskin..."
"Ettehän ainakaan liene rakastunut?" sanoi Snitchey.
"Enköhän vaan", vastasi klientti, heittäytyen jälleen tuolille, jossa
hän kädet taskussa katsoi yhdysmiehiin. "Olen kokonaan rakastunut."
"Ettehän liene kehenkään perijättäreen rakastunut, sir?"
"En, en kehenkään perijättäreen."
"Ettekä muutenkaan rikkaasen naiseen?"
"En, en itsetietääkseni ainakaan, vaan suloiseen kaunottareen."
"Mutta ainakin naimattomaan edes?" sanoi herra Snitchey, korottaen
ääntänsä.
"Tietysti."
"Eihän se liene kumpikaan tohtori Jeddlerin tyttäristä?" sanoi
Snitchey, laskien kyynärpäänsä pikaisesti polvilleen ja tukien
käsillään päätänsä, kaula noin kyynärää pitkänä.
"Eiköhän vaan!" vastasi klientti.
"Herra Craggs", sanoi Snitchey hyvin vilkkaasti, "saanko vielä
näpillisen nuuskaa? Kiitoksia! Minua ilahuttaa, että voin sanoa tuon
aikeenne turhaksi. Hän on jo poisluvattu, hän on kihloissa. Tämä
virkaveljeni todistaa myös sen. Me tunnemme asian."
"Kyllä me tunnemme asian", virkkoi Craggs.
"Tunnen sen minäkin", vastasi klientti tyynesti, "mutta mitä siitä?
Ettekö te, jotka niin paljon tunnette maailmaa, ole koskaan kuulleet
puhuttavan naisista, jotka ovat muuttaneet mielensä?"
"Tosin kyllä on ollut oikeudenkäyntiäkin lupauksen rikon johdosta",
vastasi herra Snitchey, "sekä tyttöjä että leskiä vastaan, mutta
useimmissa sellaisissa jutuissa..."
"Jutuissa!" virkahti klientti kärsimättömänä. "Älkää minulle puhuko
jutuista. Yleisistä esimerkeistä tulisi paljoa isompia nidoksia kuin
teidän lakikirjanne. Ja luuletteko sitä paitsi minun oleksineen
tohtorin huoneessa turhaan kokonaista kuusi viikkoa?"
"Minä luulen", huomautti herra Snitchey hyvin vakaisesti kääntyen
kumppaninsa puoleen, "että kaikista niistä pulista, joihin hevosensa
ovat saattaneet herra Wardenin yhdessä ja toisessa tilaisuudessa -- ja
ne ovat olleetkin hyvin lukuisat ja kustannuksien alaiset, jota kukaan
ei paremmin tiedä kuin hän itse, te ja minä -- pahin pula kuitenkin
tulee olemaan seurauksena siitä, jos hän edelleenkin pitää tällaista
mieltä, että yksi hänen hevosistansa heitti hänet tohtorin puutarhan
muurin viereen, jolloin häneltä taittui kolme kylkiluuta, olkaluu kävi
poikki ja kuinka monta mustelmaa lienee tullut hänelle. Kun kuulimme
hänen tohtorin hoidossa ja katon alla rupeavan paranemaan, emme
ajatelleet sitä asiaa sen pitempään. Mutta nyt näyttää hänen laitansa
olevan huono. Huono! Näyttää olevan sangen huono. Sitä paitsi on
tohtori Jeddler myös meidän klienttimme."
"Herra Alfred Heathfield on myös tavallansa meidän klienttimme", lisäsi
herra Craggs.
"Ja herra Mikael Warden on myös eräänlainen klientti", sanoi
välinpitämätön vieras, "eikä olekaan mikään huono klientti. Hän on
ollut hulluttelija kymmenen, kaksitoista vuotta; mutta nyt on Mikael
Warden lakannut kylvämästä hukkakauraa, josta tullut sato on tuossa
arkussa. Hän aikoo parantaa itsensä ja tulla viisaaksi. Ja
todistukseksi siitä aikoo herra Mikael Warden naida Marionin, tohtorin
rakastettavan tyttären, ja viedä hänet mukaansa, jos voi."
"TodelIakin, herra Craggs", alotti Snitchey.
"Todellakin tulee herrojen yhdysmiesten, Snitcheyn ja Craggs'in",
keskeytti klientti, "tietää, miten velvollisuus vaatii heitä
klienttejänsä kohtaan käyttäytymään. Se kieltää heitä sekautumasta
pahanpäiväisiin rakkauden asioihin, kun joku heidän klienteistänsä
näkee tarpeelliseksi uskoa niitä heille. Enhän minä aio viedä sitä
nuorta naista vastoin hänen omaa tahtoansa, joten aikeessani ei siis
ole mitään laitonta. En ole koskaan ollut herra Heathfieldin ystävä enkä
edes tuntenutkaan häntä; en siis loukkaa hänen luottamustansakaan
minuun. Rakastan ainoastaan samaa kuin hänkin ja koetan samoin kuin
hänkin saada sen, jos voin."
"Hän ei voi", sanoi Snitchey silminnähtävästi levottomana ja
hämmästyksissään. "Hän ei voi tehdä sitä, sir. Marion on rakastunut
Alfrediin."
"On vain", vastasi klientti.
"Hän on rakastunut Alfrediin", jatkoi Snitchey.
"Minä en turhaan ollut muutama kuukausi takaperin kuutta viikkoa
tohtorin huoneessa, ja silloin tulin kyllä tuntemaan tuon rakkauden
laadun. Hän olisi rakastanut Alfredia, jos hänen sisarensa olisi saanut
vallita, mutta minä tein hänen sisarensa tuumat tyhjiksi. Marion kammoo
Alfredin nimeä, kammoo häntä itseänsä ja osottaa aivan nähtävää
vastenmielisyyttä, jos vähänkin huomaa viitattavan hänen yhdistykseensä
Alfredin kanssa."
"Minkätähden tekisi hän niin, käsitättekö te, herra Craggs, sitä?"
sanoi Snitchey.
"Minkätähden hän niin tekee, en voi ymmärtää, vaikka tosin monta
luultavaa syytä voisi tuoda esiin", sanoi klientti, nauraen sitä
tarkkaavaisuutta ja hämmästystä, joka esiytyi herra Snitcheyn
kimaltelevissa silmissä, ja sitä varovaisuutta, jota hän osotti, kun
hän johti juttelua ja koetti päästä asian perille. "Mutta niin se
kuitenkin on. Hän oli liian nuori ruvetessansa siihen yhdistykseen, jos
sitä, pahoin pelkään, yhdistykseksi maksaa sanoakaan, ja on perästä
päin ehkä katunut kauppaansa. Mahdollista myöskin -- vaikka tosin se
tuntuu kehumiselta, mutta kehua en tahdo, siitä olkaa varma -- että hän
on rakastunut minuun, samoin kuin minäkin häneen."
"Hi, hi! Herra Alfred oli hänen leikkikumppaninsakin, muistattehan
tekin sen, herra Craggs", sanoi Snitchey, nauraen väkisten, "he ovat
tunteneet toisensa jo lapsuudesta alkaen."
"Sitä suurempi syy luulla", jatkoi klientti levollisesti, "että hän on
kyllästynyt Alfrediin ja kernaasti tahtoo vaihtaa hänet toiseen
rakastajaan, joka itse esittelee itsensä (tai jonka hevosensa on
esitellyt) hyvin romantillisissa suhteissa; rakastajaan, jonka
yleisesti tiedetään aikoinansa eläneen iloisesti ja hauskasti -- se ei
maatytöstä ainakaan ole mitään haitallista -- ketään mitenkään
vahingoittamatta ja joka ei myöskään ikänsä eikä näkönsä puolesta
j.n.e. -- mutta tämä voi taaskin tuntua kehumiselta, vaikk'ei se sitä
vähääkään ole, sen voin vakuuttaa -- ole yhtään huonompi itse
Alfredia."
Tätä viimeistä päätelmää ei millään tavalla voinutkaan vastustaa. Sen
huomasi herra Snitchey myöskin, kun pikimmältään silmäili klienttiä.
Kaikessa, mikä hänessä oli huolimattoman näköistä, oli paljo
luonnollista ja miellyttävää, oli sellaista, joka näytti sanovan, että
nämät kauniit kasvot, tämän soman ruumiinrakennuksen voisi hän saada
paremmankin näköiseksi, jos tahtoisi, ja että hän, kun kerran herää
ajattelemaan (jota ei koskaan vielä ollut tapahtunut) voi noudattaa
mitä kauneimpia aikomuksia. "On hyvin vaarallinen hulivili", ajatteli
älykäs lakimies, "koska näyttää saavan millaisia säkeniä tahtoo nuoren
tytön silmistä."
"Näettekös, herra Snitchey", jatkoi klientti, asettuen molempain
yhdysmiesten väliin ja ottaen heitä kumpaakin napista kiinni,
estääkseen heitä karkuun pääsemästä, "ett'en minä pyydä teiltä mitään
neuvoa. Mutta te teette oikein, kun ette ensinkään tartuttele asiaan,
joka laadultaankin jo on sellainen, ett'ei teidän kaltaistenne vakavain
miesten sovi siihen kummaltakaan puolelta sekautua. Tahdon ainoastaan
muutamalla sanalla esittää tilani ja aikeeni ja sitten pyytää teitä
tekemään miten parhaiten voitte raha-asioissani. Huomaan, että jos
lähden karkuun tohtorin kauniin tyttären kanssa (kuten aion tehdä ja
tulla hänen lempeän vaikutuksensa alaisena toisellaiseksi mieheksi),
niin on se nykyisissä oloissa moitittavampaa, kuin jos yksin karkaan.
Mutta kun elämänkäytökseni nyt muuttuu, niin saan kaikki heti suoralle
kannalle jälleen."
"Minun luullakseni on parasta, ett'emme kuultele häntä pitempään, herra
Craggs", sanoi herra Snitchey, katsoen klientin yli kumppaniinsa.
"Niin on minunkin luullakseni", virkkoi Craggs, mutta kuitenkin
kuultelivat he molemmat klienttiä tarkkaavaisesti.
"Olkoon niin! Ei tarvitsekaan teidän kuunnella minua", vastasi
klientti, "mutta en sentään voi olla asiasta puhumatta. Minä en aio
pyytää siihen tohtorin suostumusta, sillä tiedän, ettei hän sitä
antaisi; mutta ei sentään ole tarkoituksenani tehdä hänelle mielipahaa
ja kiusaa, vaan (paitsi sitä, ett'ei sellaisessa joutavassa asiassa,
kuten hän sanoo, ole mitään vakaista) tahtoisin ainoastaan vapauttaa
hänen tyttärensä, oman Marionini siitä, mitä itse näen ja tiedän, että
hän nimittäin pelkää ja pitää suurimpana onnettomuutenaan rakastajansa
jälleen näkemistä. Se on totta, jos mikään, että hän pelkää Alfredin
tuloa. Niin ollessa en siten tee kellekään vääryyttä. Nykyjään
ahdistetaan ja ajetaan minua perästä täällä joka paikassa, että
olen melkein kuin lentokala; hiiviskelen ympäri pimeässä, olen
ulos-suljettuna omasta asunnostani enkä tohdi omalla maallani
kävelläkään. Mutta se asunto, se maa ja monta tynnyrinalaa sen lisäksi
tulevat jälleen, kuten itse olette vakuuttaneet, minun omakseni, joten
Marion, teidän omien harkintojenne mukaan, jotka eivät koskaan ole
liioiteltuja, on kymmenen vuoden kuluttua minun vaimonani pääsevä
paljoa rikkaammaksi, kuin Alfred Heathfieldin vaimona. Sitä paitsi
kammoo hän tätä miestä (huomatkaa se), enkä minäkään häntä rakasta, jos
siten voi sanoa mieheen nähden. Kelle tapahtuu silloin vääryys? Asia on
aivan suora ja mutkaton. Minun oikeuteni on yhtä tärkeä kuin
Alfredinkin, jos Marion kerran päättää minuun suostua; ja minä taas
annan hänen tehdä asiassa aivan mielensä mukaan. Te ette suvaitse
kuulla tästä enempää, enkä minäkään tahdo enempää teille puhua, Sanokaa
nyt, koska tunnette aikomukseni ja tilani... milloin on minulle parasta
lähteä?"
"Viimeistään viikon kuluttua, vain kuinka, herra Craggs?" sanoi herra
Snitchey?
"Jo vähää ennemminkin kehottaisin minä teitä lähtemään", virkkoi
Craggs.
"No kuukauden kuluttua sitten", vastasi klientti, silmäiltyänsä ensin
tarkkaavaisesti yhdysmiehiä. "Tästä päivästä kuukauden kuluttua. Tänään
on torstai. Käyköön hyvästi tai huonosti, vaan tästä päivästä kuukauden
kuluttua lähden matkaan."
"Se on pitkää viipymystä", virkkoi herra Snitchey, "se on liian pitkää.
Mutta olkoon niin. Kah, kun ei ottanut itselleen kolmen kuukauden
aikaa", jupisi hän itseksensä. "Vain aiotte nyt lähteä! Hyvää yötä,
sir!"
"Hyvää yötä", rastasi klientti, pudistaen yhdysmiehiä kädestä. "Jos
elätte, niin saatte vielä nähdä minun käyttävän ymmärtäväisemmin
varojani. Tästä lähtein tulee onneni tähtenä olemaan Marion!"
"Menkää varovasti rapuista sir", muistutti Snitchey, "sillä siinä hän
ei ole kiilumassa. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!"
Yhdysmiehet tulivat nyt, kynttilä kädessä kummallakin, näyttämään
hänelle rapuissa valkeaa, ja hänen mentyänsä seisoivat he ja
silmäilivät toisiansa.
"Mitä luulette tästä kaikesta, herra Craggs?" kysäisi herra Snitchey.
Herra Craggs pudisti päätänsä.
"Sinä päivänä, jolloin holhutoimi lakkasi, ei tuo rakastunut pari
meidän mielestämme, muistaakseni, jättänyt toisillensa jäähyväisiä
juuri niinkuin olisi pitänyt, vain kuinka?" sanoi herra Snitchey.
"Ei se jättänyt", vastasi herra Craggs.
"Mutta ehkä hän kuitenkin pettyy", jatkoi herra Snitchey, pannen
tulenkestävän arkun lukkoon ja siirtäen sen paikallensa. "Mutta jos
taas asiassa on perääkin, niin eihän pikkuinen vaihettelevaisuus ja
petollisuus ole mitään ihmeellistä. Kuitenkin olivat hänen
kauniit kasvonsa minusta sangen vilpittömän näköiset. Olin myös
huomaavinanikin", lisäsi herra Snitchey, ottaen yllensä päällystakin
(sillä ulkona oli kylmä), vetäen sormikkaat käteensä ja sammuttaen
toisen kynttilän, "että hänen luonteensa oli viime aikoina tullut
lujemmaksi ja päätteliäämmäksi, enemmän hänen sisarensa luonteen
kaltaiseksi."
"Samaa huomasi myöskin rouva Craggs", sanoi herra Craggs.
"Ennen ottaisin tänä iltana mitä hyvänsä maksaakseni", sanoi herra
Snitchey, joka oli hyväsydämminen mies, "kuin uskoakseni herra Wardenin
tehneen noita kauppoja isännän tietämättä. Vaikka tosin hän on
ajattelematon, oikullinen ja keveä jalaltaan, tuntee hän sentään
jokseenkin maailmaa ja sen asujamia (mutta se ei nyt ole mitään
ihmeellistä, sillä hän on saanut kalliisti maksaakin siitä, minkä
tietää), ett'en ensinkään ole varma asiassa. Kuitenkin on meille
parasta, ett'emme sekaannu siihen. Me emme voi tehdä muuta, kuin olla
ääneti."
"Emme voi muuta", vastasi Craggs.
"Ystävästämme tohtorista ovat sellaiset asiat helppoja", jatkoi herra
Snitchey, nyökyttäen päätänsä, "hän ei niissä tarvitse filosofiaansa
minun luullakseni. Ystävämme Alfred puhuu aina elämän taistelusta",
tätä sanoessansa nyökytti hän taas päätänsä, "mutta hyvä olisi, ett'ei
hän liian aikaiseen sortuisi siihen. Onko teillä jo hattunne, herra
Craggs, niin sammutan tämänkin kynttilän."
Saatuansa herra Craggsilta myöntävän vastauksen, antoi herra
Snitchey teon seurata sanoja, jonka jälkeen he hapuilivat ulos
neuvottelukamarista, joka nyt oli yhtä pimeä kuin puheena oleva asiakin
tai kuin laki ylimalkaan.
Kertomuksemme siirtyy nyt pikkuiseen, rauhalliseen lukukamariin, jossa
molemmat sisaret ja ripsas, vanha tohtori istuivat samana iltana
iloisen takkavalkean ääressä. Grace paraillaan ompeli. Marion luki
ääneensä kirjaa, joka oli avoinna hänen edessänsä. Tohtori yönutussa ja
tohveleissa istui nojatuolissansa jalat lämpymälle huopapeitteelle
ojennettuina, ja silmäillen tyttäriänsä, kuunteli lukemista.
Kauniit olivatkin he nähdä. Koskaan ei miellyttävämpiä kasvoja ole
ollut lieden ääressä tekemässä sitä rakkaaksi ja huvittavaksi.
Erilaisuus näiden sisarten väliltä oli kolmen vuoden kuluessa vähin
haihtunut, sillä nyt näkyi nuoremmankin sisaren otsalla, kuvastui hänen
katsannossansa ja tuntui hänen äänessänsä sama lempeä vakaisuus, jonka
hänen äiditön nuoruutensa oli jo aikaa sitten jouduttanut kypsyyteen
vanhemmassa sisaressa. Mutta hän se vieläkin näytti olevan hennompi ja
suloisempi; näkyi yhä aina painavan päätään sisarensa rintaa vasten,
panevan luottamuksen sisareensa ja katsovan tämän silmiin neuvon ja
tuen tarpeessa -- tämän miellyttäviin silmiin, jotka aina olivat yhtä
levolliset, yhtä kirkkaat, yhtä lempeät, kuin ennenkin.
"Ja ollessaan nyt kotonansa", luki Marion kirjasta, "siinä kodissa,
joka muistojensa kautta oli tullut hänestä sanomattoman rakkaaksi,
alkoi hän kohta huomata sydämmensä suuren koetuksen olevan lähellä, ja
ett'ei sitä voinut lykätä tuonnemmalle. Koto, meidän lohduttajamme ja
ystävämme, kun kaikki muu pettää; siitä eroaminen on karvasta joka
askelella kätkyestä hautaan asti."
"Rakas Marion", sanoi Grace.
"Mikä nyt tyttöseni!" virkkoi tohtori, "mikä sinulle tuli?"
Marion pani kätensä sisarensa käteen, jonka tämä ojensi hänelle ja
jatkoi lukemista. Hänen äänensä oli itkunsekainen ja vapiseva, vaikka
hän kyllä koetti sitä vakauttaa.
"Siitä eroaminen on joka askelella, kätkyestä hautaan asti, aina
karvasta... Oi koti! joka olet meille niin uskollinen, vaikka usein
saat ainoastaan ylenkatseen palkaksesi. Ole sääliväinen niitä kohtaan,
jotka hylkäävät sinut, äläkä ankarilla soimauksilla aja heitä takaa
harhailevilla askeleillansa. Älä näytä helliä silmäyksiä, äläkä tuttuja
hymyilyltä siinä kuvassasi, jonka asetat heidän mielikuvituksensa
eteen. Älä näytä yhtä lempeyden, vieraanvaraisuuden, helleyden,
anteeksiantavaisuuden tai sydämmellisyyden merkkiä heille. Älä anna
minkäänlaista rakasmielistä sanaa tai mieltämurtavaa ääntä menneeltä
ajalta kaikua tuomitsevaisesti hylkääjäsi korviin -- vaan ole ankaran
ja pelottavan näköinen, jos voit, tee siten katuvaista armahtaessasi!"
"Rakas Marion, älä lue enempää tänä iltana", sanoi Grace, sillä Marion
itki.
"En voisikaan lukea pitempään", vastasi hän ja pani kirjan kiinni.
"Sanat ovat kaikki kuin tulen vallassa."
Tohtoria näytti tämä huvittavan, sillä hän nauroi ja taputti Marionin
päätä.
"Mitä antaa historiakirjan tuolla tavalla vallata mieltä!" sanoi
tohtori Jeddler. "Painomustetta ja paperia!... Mutta kaikki voi siinä
tapauksessa olla yhdenlaista. Vakaisen asian tekeminen painomusteesta
ja paperista on yhtä järjellistä kuin sen tekeminen jostain muustakin.
Pyyhi nyt kuitenkin silmäsi, enkelini, pyyhi silmäsi. Tohdin vakuuttaa,
että sankaritar, josta luit, on jo aikaa sitten palannut kotiinsa ja
hyvittänyt sen jo -- joll'ei taas ole, niin suuri luku siitä, sillä
olennainen koti ei ole muuta kuin neljä seinää ja olematon ainoastaan
musteessa kastellun kynän jälkiä. Mutta mikä nyt on taas?"
"Minähän se olen", vastasi Clemency, pistäen päänsä sisään ovesta.
"No mikä sinulla on?" kysyi tohtori.
"Mikäpä minulla olisi", vastasi Clemency -- eikä hänen sanojansa voinut
epäilläkään, kun katsoi hänen pyöreihin kasvoihinsa, joissa, niinkuin
tavallisesti, vallitsi suurin tyytyväisyys, tehden hänen oudonlaisesti
muodostuneet kasvonsa milt'ei miellyttäviksi. Tosin eivät raamut
kyynärpäissä olleet mitään sellaisia, että niitä olisi voinut pitää
kauneuden merkkinä; mutta parempi on kuitenkin elämän läpi vaeltaessa
satuttaa kyynärpäitä kuin luonnonlaatua, ja Clemency olikin
luonteeltansa niin terve ja vilpas, että hän siinä suhteessa veti
vertoja kelle maan kaunottarelle hyvänsä.
"Mikähän minulla olisi", sanoi Clemency, "mutta... tulkaa vähän
likemmäksi, isäntä!"
Tohtori noudatti, hiukan hämmästyneenä, hänen pyyntöänsä.
"Olette sanonut, ett'en antaisi teille mitään heidän läsnäollessansa,
muistatteko sen?" virkkoi Clemency.
Tohtorin perhettä tuntematon olisi luullut Clemencyn, kun hän tätä
sanoessansa kummallisesti räpytteli silmiänsä sekä oudonlaisesti
vavahutteli ja käänteli kyynärpäitänsä, tahtovan syleillä itseänsä ja
tarkoittavan sanalla "mitään" jonkinlaista ulkonaista mieltymyksensä
osotusta. Tohtori itsekin näytti yht'äkkiä hämmästyvän, mutta
rauhoittui heti, kun Clemency, etsittyään ensin molemmat taskunsa,
alkoi etsiä oikeaa taskuansa ja sitten taas vasenta, vaan heti jälleen
palasi oikeaan ja otti sieltä kirjeen, joka oli tullut postissa.
"Britain oli poissa asialla", sanoi hän nauraen, ojentaessaan
tohtorille kirjeen, "ja sill'aikaa toi postimies sen. Siinä on
sinetissä A.H. Herra Alfred on kotimatkalla, siitä tohtisin vaikka
vetoa lyödä... ja kohta saamme häät, sillä minulla oli tänä aamuna
kaksi lusikkaa teevadissani. Ja kuinka hitaasti hän avaa sitä auki!"
Tämän puhui hän vallan itseksensä, nousten yhä ylemmäksi ja ylemmäksi
varpaisillensa sekä kärsimättömänä, kun ei paikalla saanut tietää
uutista, kiersi esiliinansa korkkiruuvin kaltaiseksi ja töristi suunsa
pullonmuotoiseksi.
Vihdoin, kun hänen odotuksensa tuli kireimmilleen ja hän näki tohtorin
aivan levollisena lukevan kirjettä, laskeutui hän jalkapohjillensa ja
epätoivosta äänettömänä ja ikäänkuin voimatta pitempään hillitä
uteliaisuuttansa, heitti esiliinan kuin silmikon kasvoillensa.
"Kuulkaas tytöt!" virkkoi tohtori. "En voi olla ilmoittamatta. En ole
ijässäni voinut kätkeä salaisuutta, jos ei noita juuri olekaan
senlaatuisia, joita maksaisi kätkeä tällaisessa... mutta yhdentekevää
millaisessa... Niin, Alfred tulee kohta kotia."
"Kuinka kohta?" virkahti Marion.
"Mitä! Joko nyt historiakirja jää unhotuksiin?" sanoi tohtori,
nipistäen häntä poskesta. "Arvasin kyllä, että sellainen uutinen kuivaa
kyyneleet sinulta. Tosin pyytää hän tässä minua pitämään teiltä salassa
hänen tulonsa, mutta en tahdo sitä tapahtumaan teille äkkiluulematta.
Pitää varustautua ottamaan häntä vastaan."
"Kuinka kohta tulee hän", kysäisi Marion uudelleen.
"Ehk'ei niin kohta, kuin sinä malttamattomuudessasi tahtoisit, mutta
piakkoin tulee hän. Odotas... tänään on torstai, eikö niin? Hän lupaa
saapua tänne tästä päivästä kuukauden kuluttua."
"Tästä päivästä kuukauden kuluttua", kertoi Marion hiljaa.
"Se päivä, jolloin hän saapuu, tulee olemaan meille ilo- ja
juhlapäivä", sanoi hänen sisarensa Grace lempeällä äänellänsä ja
syleili onnitellen Marionia, "Mitä niin kauan olemme toivossa
odottaneet, se toteutuu vihdoinkin."
Marion hymyili siihen vastaukseksi, mutta hymyili surullisesti, vaikka
kyllä hänen mielensä oli täynnä lempeyttä hänen sisartansa kohtaan. Ja
kun hän katsoi sisarensa kasvoihin ja kuuli tämän tasaisella,
sointuisella äänellänsä kuvailevan, kuinka onnellisiksi Alfredin tulo
tekee heidät, niin alkoi hänenkin kasvoistansa loistaa toivo ja ilo.
Ja muukin kuin toivo ja ilo. Niissä näkyi jotain semmoista, joka pian
sanoen hämmensi kaiken muun mielenilmauksen, mutta jolle en kuitenkaan
tiedä mitään nimeä. Ei se ollut ihastusta eikä riemua eikä myöskään
innostusta, sillä ne tunnonilmaukset eivät koskaan esiydy tyveninä.
Eikä se myöskään ollut rakkautta eikä kiitollisuutta yksistään, vaikka
tosin siinä osaksi oli rakkautta ja kiitollisuutta. Sitä ei vaikuttanut
mikään saastainen ajatus, sillä saastaiset ajatukset eivät voi
kirkastaa otsaa, eivät voi viipyä huulilla eikä panna mieltä kynttilän
tapaisesti leimuamaan, kunnes kasvot alkavat ikäänkuin väristä
iloisesta mielenliikunnosta.
Vaikka tohtori Jeddler oli kovin mieltynyt filosofialliseen
järjestelmäänsä, jota hän käytöksellänsä kuitenkin alinomaa vastusti --
mutta samoin ovat suuremmatkin filosofit kuin hän tehneet -- tuli hän
sentään niin iloiseksi, saatuansa tietää entisen holhottavansa
palaavan, kuin olisi jotain vakaista ollut tapahtumaisillaan. Hän
istuutui jälleen mukavaan tuoliinsa, ojensi tohvelijalkansa
huopapeitteelle, luki vähän väliä Alfredin kirjettä ja piti hänestä
kaiken aikaa puhetta.
"Niitäkin aikoja", sanoi hän ja katsoi tuleen, "kun hän ja Grace aina,
hänen joutohetkinään, juoksentelivat ympäri käsikkäin, kuin pari elävää
nukkea. Muistatko sitä vielä, Grace?"
"Kyllä muistan", vastasi Grace, suloisesti nauraen; mutta liikuttaen
silmäneulaansa tavallista joutuisammin.
"Niin, tästä päivästä kuukauden kuluttua", sanoi tohtori itseksensä.
"Minusta tuntuu kuin olisi siitä ajasta, jolloin siten leikittelitte,
vasta yksi vuosi kulunut. Ja missä oli pikku Marionini silloin aina?"
"Yhä sisarensa kanssa, kuinka pieni olikin," vastasi Marion iloisesti.
"Grace oli minun kaikkeni, vaikka itsekin oli vielä lapsi."
"Totta, tyttäreni, ihan totta," myönsi tohtori. "Graceni oli silloinkin
jo pieni ymmärtäväinen nainen ja taitava emännöitsijä; hän oli
sellainen ahkera, hiljainen ja miellyttävä olento, aina valmis
kärsimään meidän juoniamme ja tekemään miten tiesi meidän tahtovan,
pitämättä lukua omista mieliteoistansa. Kertaakaan en muista hyvän
Graceni olleen itsepäisen eli omatahtoisen muussa, kuin yhdessä
asiassa."
"Luulen siitä pitäen jo paljo pahentuneeni," sanoi Grace nauraen, vaan
pysähtymättä työstänsä. "Mutta mikä asia se oli sitten?"
"Se koski tietysti Alfredia", vastasi tohtori. "Sinä et ollut ensinkään
hyvilläsi, jos ei sinua sanottu Alfredin vaimoksi; sentähden
kutsuimmekin sinua aina Alfredin vaimoksi, ja sinusta oli se
luullakseni mieleempään (vaikka kummalliselta kyllä kuuluu), kuin jos
olisi sinua nimitetty herttuattareksi ja voitu tehdä sinut siksi."
"Todellakin", sanoi Grace tyynesti.
"Mitä, etkö itse muista sitä?" kysäisi tohtori.
"Kyllä olen muistavinani jotain sellaista", vastasi Grace, "vaikka
hyvin hämäräisesti. Siitä on jo niin pitkä aika."
Sitten alkoi hän, jatkaen yhä työtänsä, laulaa hiljaan erästä laulua,
jota tohtori rakasti.
"Alfred saa kohta oikean vaimon", sanoi hän, keskeyttäen laulunsa, "ja
se tulee varmaan olemaan onnellinen tapahtuma meille kaikille. Silloin
lakkaa minun kolmivuotinen holhutoimeni, Marion; hyvin helppoa se on
ollutkin. Tahdon sanoa Alfredille, kun annan sinut hänelle jälleen,
että olet uskollisesti rakastanut häntä koko ajan, ja ett'ei hän olisi
minun apuani tarvinnutkaan. Saanko sanoa hänelle niin, Marion?"
"Sano hänelle, hyvä Grace", vastasi Marion, "ett'ei kukaan ole hoitanut
holhutointansa niin jalomielisesti ja uskollisesti, kuin sinä; että
minä olen rakastanut sinua koko ajan, yhä hellemmin ja hellemmin päivä
päivältä; ja ah! rakastanhan sinua nytkin aivan sydämmestäni!"
"Ei", vastasi Grace iloisesti, "siten en voi sanoa hänelle. Annetaan
Alfredin mielikuvituksen määrätä minun ansioni. Hän arvaa sen kyllä
suureksi, samoin kuin sinäkin, rakas Marion."
Näin sanottuansa alkoi hän jälleen jatkaa työtänsä, joka hänen
sisarensa puhuessa oli hetkiseksi keskeytynyt, ja laulaa tuota äskeistä
laulua, joka tohtorista oli niin mieluinen. Tohtori kuunteli sitä
nojallaan pehmeässä tuolissansa ja jalat huopapeitteellä, lyöden
Alfredin kirjeellä siihen tahtia polveansa vasten ja silmäillen
tyttäriänsä. Hän ajatteli, että, vaikka mitättömässä maailmassa kaikki
onkin turhanpäiväistä, tällainen turhanpäiväisyys on kuitenkin sangen
miellyttävää.
Toimitettuaan asiansa ja viivyttyään kamarissa kunnes sai tietää
uutisen, meni Clemency Newcome jälleen kyökkiin, jossa hänen
kanssapalvelijansa herra Britain istui illallisensa jälkeen,
ympärillään iso paljous kirkkaita pannunkansia, äsken kuuratuita
soppakattiloita, kiillotettuja tinavateja, hohtavia kahvipannuja ja
muita sellaisia todistuksia hänen ahkeruudestaan ja järjestyksen
pidostaan, kaikki riviteltyinä ympäri seinää hyllyille, että Britain
oli, ikäänkuin peili-makasiinissa. Mutia useimmissa näissä kiiltävissä
esineissä ei hänen kuvansa ollut suinkaan miellyttävän eikä
imarteellisen näköinen, eikä myöskään yhtäpitävä hänen muotonsa kanssa.
Sillä toisissa oli hän pitkämuotoinen, toisissa jokseenkin
leveänaamainen, muutamissa taas hirmuisen ruma, aina sen mukaan, miten
ne kukin kuvastivat, joten saman esineen kuvat olivat kaikki
erinäköisiä, ikäänkuin eri henkilöstä kukin. Mutta se oli niissä
kuitenkin yhteistä, että ne kaikki esittivät mukavassa asennossa
istuvaa miestä, jolla oli piippu hampaissa ja muki olutta edessä, ja
joka aivan huolimattomaan tapaan nyökäytti päätänsä Clemencylle, kun
tämä tuli ja istuutui saman pöydän ääreen.
"No Clemency", sanoi Britain; "mitenkä voit ja mitä uutta kuuluu?"
Clemency jutteli hänelle, mitä tiesi, ja hän kuulteli sitä suurella
alentuvaisuudella. Benjamin oli muuttunut kantapäästä kiireesen asti.
Hän oli paljoa lihavampi, paljoa punaposkisempi, paljoa tyytyväisempi
ja iloisempi kaikin puolin kuin ennen. Näytti siltä, kuin olisivat
hänen kasvonsa tähän asti olleet kukkanupulla ja nyt vasta puhjenneet
kukkimaan.
"Siitä taas saavat Snitchey ja Craggs, luullakseni, tilapäistä
raha-ansiota", virkkoi hän, vetäen pitkiä savuja piipustansa. "Ja ehkä
lisäksi papereitakin meidän todistettavaksemme."
"Ah!" vastasi hänen pulska pöytäkumppaninsa, käännellen tavallisuuden
mukaan lempijäseniänsä, "jospa minä olisin siinä tilassa!"
"Missä tilassa?"
"Naimisiin joutumaisilla", vastasi Clemency.
Benjamin otti piipun hampaistansa ja alkoi kovasti nauraa.
"Niin, sinä juuri oletkin sen näköinen, kuin joutuisit naimisiin",
virkkoi Britain. "Clemency raukka!"
Clemency puolestansa nauroi hänen mukaansa omalle mielijohteellensa.
"Minulla sitä onkin juuri näköä", sanoi hän.
"Sinä et koskaan joudu naimisiin, siitä ole varma", vakuutti Benjamin,
ottaen jälleen piippunsa.
"Luulet siis, ettei minulla ole toivoakaan?" sanoi Clemency, mieli
edelleen yhtä iloisena.
"Ei vähääkään."
"No sinulla sitten", jatkoi Clemency; "aikonet jo hyvinkin pian naida?"
Näin äkkiarvaamaton kysymys niin tärkeästä asiasta vaati
miettimisaikaa. Pöllähytettyään suustansa paksun savukokkareen ja
silmäiltyään sitä toiselta sekä toiselta olkapäältänsä, ikäänkuin se
olisi ollut kysymys, jota oli tutkisteltava kaikilta puolilta, vastasi
herra Benjamin, ettei hän vielä ollut tehnyt vakavaa päätöstä siinä
asiassa, vaan että hän kuitenkin arveli sen siksi kerran kääntyvän.
"Toivotan sille naiselle onnea, olkoon hän kuka hyvänsä!" virkkoi
Clemency.
"Oh, sitä tulee sillä olemaankin, tietysti", vastasi Britain.
"Mutta sen elämä ei olisi tullut likikään niin iloisaksi, kuin se nyt
tulee, eikä se olisi saanut likikään niin kelvollista miestä, kuin se
nyt saa", sanoi Clemency, ottaen haltuunsa puoli pöytää ja katsoen
kynttilään, "jos ei minua olisi ollut; tosin panin asian alulle
sattumuksesta, mutta kuitenkin tulee hänen kiittää minua siitä, vai
mitä luulet?"
"Niinpä kyllä", vastasi herra Britain, joka juuri halulla veteli savuja
piipustansa ja oli niin muodoin sellaisessa tilassa, jolloin hyvin
niukalta tahtoo avata suuta ja päästää sanoja tulemaan, eikä myöskään,
kun on nojasillaan mukavassa tuolissa, voi kääntää muuta kuin silmää
puhuttelijaan päin eikä sitäkään kuin hyvin vitkaan ja vakaisesti.
"Ja... minä olen myöskin teille suuressa kiitollisuuden velassa siitä,
kuten tiedätte Clem!"
"Ai, kuinka kauniit ajatukset hänellä sentään on!" sanoi Clemency.
Ja sattuen nyt kääntämään sekä ajatuksensa että silmänsä kynttilään
päin, johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että tali oli hyvää kipeille,
jonka tähden hän heti voiteli vasemman kyynärpäänsä tällä
terveellisellä voiteella.
"Niinkuin tiedät, olen minä aikoinani tehnyt monta tutkimusta yhdessä
ja toisessa suhteessa", jatkoi Britain syvämielisesti kuin oppinut
ainakin, "sillä minun mieleni on aina ollut taipuvainen tutkimuksiin,
ja olen lukenut suuren joukon sellaisia kirjoja, joissa esitetään, mikä
on oikeata ja mikä väärää myöskin erityisiin suhteihin sovitettuna,
sillä minä astuin kirjalliselle alalle pian sanoen heti elämäni
alussa."
"Vain sellaista olet harrastanut!" virkahti Clemency hämmästyksellä.
"Olen", vastasi Britain, "sillä minulla oli vuoteeni lähes kaksi vuotta
kirjahyllyn takana ja minua aina suututti, kun joku otti siitä kirjan.
Sitten tulin juoksupojaksi naisväen räätälille eli kureliivintekijälle,
jolloin minun täytyi öljynahkaisissa mytyissä kannella ympäri pelkkiä
koiruuksia. Se karvasteli kovin mieltäni ja hämmensi luottamustani,
joka minulla oli ihmisluonteesen. Sitten tulin tähän taloon, ja ne
alinomaiset keskustelut, joita täällä kuulin, tekivät vielä
surkuteltavamman vaikutuksen mieleeni, ja siitä pitäen olen ollut siinä
vakuutuksessa, ettei löydy lempeämpää ja parempaa lohduttajaa eikä
suloisempaa ja luotettavampaa johdattajaa elämän matkalla kuin
muskottirauta."
Clemency aikoi juuri vastata tähän epämyöntävästi, mutta Britain
huomasi sen ja lisäsi hyvin juhlallisesti:
"Yhdessä sormistimen kanssa."
"Kohtele muita, niinkuin tahdot j.n.e.!" virkkoi Clemency ja
ihastuksissaan tästä tunnustuksesta, pani käsivartensa ristiin ja alkoi
läpytellä kyynärpäitänsä. "Onhan se lyhyt ja selvä lause, vain mitä?"
"En ole oikein varma", sanoi herra Britain, "voiko sitä pitää hyvänä
filosofiana. Mutta kuinka onkaan, niin on se kuitenkin hyvä. Se
vapauttaa meidät monista viisastelemisista, jota oikea filosofia ei
aina teekään."
"Tiedäthän, kuinka itse aina käyttäydyit", sanoi Clemency.
"Kyllä", vastasi herra Britain, "ja erinomaisinta kaikesta on se, että
minun piti juuri sinun kauttasi tulla käännetyksi. Se on sangen
kummallista... Sinun kauttasi, jolla ei luullakseni ole koskaan puolta
aatetta päässäsi."
Tuntematta itseään vähääkään loukatuksi, pudisti Clemency päätänsä, ja
käsivarret ristissä nauraen, vastasi, ettei hän itsekään uskonut
itsellänsä olevan mitään aatetta.
"Minä olen aivan varma siitä", sanoi herra Britain.
"Oikeassa oletkin", myönsi Clemency. "En tahdo uskotella muille minulla
olevan aatetta, kun ei sitä kuitenkaan ole; mutta minä en sitä
tarvitsekaan."
Benjamin otti piipun hampaistansa ja nauroi, että vedet tulivat
silmiin. "Sellainen luonnonlapsi sinä Clemmy olet!" sanoi hän,
pudistaen päätänsä, ja hyvin tyytyväisen näköisenä näihin sanoihinsa
pyyhki vedet pois silmistänsä. Clemency, jolla ei ollut vähääkään halua
lausua häntä vastaan, noudatti hänen esimerkkiänsä ja nauroi hänen
mukaansa.
"Mutta kuitenkaan en voi olla pitämättä sinusta", sanoi Britain; "sinä
olet kyllä hyvä tavallasi ja aina yhtäläinen. Kättä sen päälle Clem.
Käyköön miten hyvänsä, aina tahdon ottaa osaa kohtaloosi ja olla
ystäväsi."
"Tahdotko todellakin?" sanoi Clemency, "Se on sangen kauniisti
sinulta."
"Tahdon niinkin", sanoi Britain, ojentaen hänelle piippunsa, että hän
kopistaisi siitä poron ulos, "tahdon aina olla sinun tukesi. Kuule,
mikä siellä ulkona on!"
"Siellä on joku. Tuntui siltä, kuin olisi hypännyt alas muurilta",
sanoi Britain. "Ovatko kaikki yläkerrassa jo käyneet levolle?"
"Ovathan tähän aikaan jo kaikki levolla", vastasi Clemency.
"Etkö sinä kuule mitään?"
"En!"
Molemmat kuultelivat, vaan ei mitään kuulunut.
"Annas olla", sanoi Britain, ottaen lyhdyn seinältä. "Tahdon käydä
ulkona katsomassa, mikä siellä on, ennenkuin menen levolle. Avaa ovi
lukosta, minä sytytän lyhdyn."
Clemency noudatti hänen pyyntöänsä, mutta sanoi kuitenkin, että hän
turhaan vaivasi itseänsä ulos ja kuvitteli mielessänsä siellä ketään
olevan. Herra Britain myönsi Clemencyn saattavan olla oikeassa, mutta
meni sentään ulos, aseena kohennuskeppi, antaen valon lyhdystä loistaa
kaikille haaroille, likelle sekä etäälle.
"Kaikki on siellä hiljaa kuin kirkkotarhassa", virkkoi Clemency,
katsoen ulos hänen jälkeensä, "sekä melkein yhtä kammottavaa."
Mutta käännyttyään ovelta takaisin kyökkiin, oli hänen vastassansa
hento olento. Hän peljästyi kauheasti ja kiljasi: "Mitä tämä on?"
"Olkaa hiljaa!" vastasi Marion pikaisesti ja kuiskaten. "Onhan Clemency
aina pitänyt minusta, vain kuinka?"
"Eikö ole sitten? Onko siinä mitä epäilemistä vielä?"
"Ei suinkaan. Vaan päin vastoin olen aivan vakuutettu siitä ja
sentähden voin luottaakin teihin. Täällä ei ole ketään toista, johon
voisin nyt luottaa."
"Kyllä minuun voitte luottaa!" vastasi Clemency vilpittömästä
sydämmestä.
"Tuolla ulkona on eräs", jatkoi Marion, viitaten oveen päin, "jota
minun pitää tänä iltana tavata... Mikael Warden... älä Herran tähden
tule sisälle! Ei nyt!" Clemency säpsähti hämmästyksestä ja pelosta,
nähtyänsä ovella mustan ihmisolennon.
"Voit tulla millä minutilla hyvänsä ilmi", sanoi Marion, "ei siis
nyt... Mene piiloon... minä tulen heti ulos."
Vieras viittasi kädellänsä ja katosi.
"Älkää menkö makaamaan, Clemency... odottakaa tässä minua!" jatkoi
Marion kiireissänsä. "Olen tuntikauden koettanut saada tilaisuutta
puhua kanssanne. Älkää pettäkö minua!"
Puristettuaan Clemencyn vapisevaa kättä ja painettuaan sitä sydäntänsä
vasten -- joka teko selvemmin ilmoitti hartainta pyyntöä kuin
kauneimmatkaan sanat olisivat voineet -- vetäytyi Marion kyökistä
kamariin, kun Britain tuli takaisin ja valo hänen lyhdystänsä alkoi
kajastaa kyökkiin.
"Kaikki on hiljaa ja levollista, ei siellä ketään ole", sanoi Britain,
pannen oven lukkoon ja salpaan. "Se, mitä olin kuulevinani, oli
ainoastaan vahvaa mielikuvitusta. No mikä nyt on taas?"
Clemency, joka ei voinut salata äkkihämmästystään ja
mielenliikutustaan, istui tuolilla vaaleana ja vapisevana kantapäästä
kiireesen asti.
"Mikäkö nyt on", vastasi Clemency, hieroen värähtelevillä käsillään
kyynärpäätänsä ja katsoen muualle, mutta ei häneen. "Vielä kysyy mikä
on, vaikka itse oli kolinallaan ja lyhdyllään peljästyttää minut
kuolijaaksi... se se tässä on eikä mitään muuta."
"Kyllähän tästä hirmusta pääset, jos tämä peljästyttää sinut
kuolijaaksi", vastasi Britain, puhaltaen hyvin levollisesti kynttilän
sammuksiin lyhdystä ja pannen lyhdyn seinälle. "Mutta ethän sinä ole
mikään arka tapojasi", jatkoi hän sitten, seisattuen hetkiseksi häntä
silmäilemään, "etkä nytkään peljännyt, kun ensin kuulit kolinan ja näit
lyhtytulen. Mikä on nyt pistänyt päähäsi? Eihän aate ainakaan!"
Mutta kun Clemency sanoi hänelle hyvää yötä melkein tavalliseen
tapaansa ja alkoi kuhnia ympärinsä, ikäänkuin aikoen mennä levolle,
sanoi herra Britain hänelle samoin hyvää yötä, kun ensin oli tehnyt sen
omituisen muistutuksen, ettei naisten kaikkien juonien perille ollut
mahdollinen päästä; jonka jälkeen hän sytytti kynttilän ja meni
kamariinsa levolle.
Hänen lähdettyänsä tuli Marion kyökkiin.
"Avatkaa ovi", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, kun menen ulos hänen
kanssansa puhumaan."
Niin ujo kuin hän olikin näöltään, osotti hän kuitenkin käytöksessänsä
lujaa ja järkähtämätöntä päättelijäisyyttä, jota Clemencyllä ei ollut
voimaa vastustaa. Tämä veti hiljaan salvan pois ovesta, mutta ennenkuin
kiersi lukon auki, katsoi hän Marioniin, ikäänkuin odottaen uutta
käskyä, pitikö hänen tehdä se vai eikö.
Marion ei kääntänyt kasvojansa pois hänestä eikä luonut silmiänsä alas,
vaan katsoi häneen rohkeasti nuoruutensa ja kauneutensa täydessä
kukoistuksessa. Äkillinen tunne siitä, kuinka vähäinen erotus nyt oli
onnellisen kodon ja kauniin tytön puhtaan rakkauden välillä, jota
jokainen kunnioitti, ja mikä murhe tälle kodolle oli tuleva ja turmio
sen kalleimmalle aarteelle, valtasi niin hellämielisen Clemencyn
sydämmen ja täytti sen sellaisella ahdistuksella ja sääliväisyydellä,
ettei hän mitenkään voinut pidättää kyyneleitänsä, ja hän heittäytyi
Marionin kaulaan.
"Tosin tiedän sangen vähän, lapseni", virkkoi Clemency, "äärettömän
vähän... mutta tiedän kuitenkin sen, ettei tällaista pitäisi tapahtua.
Miettikää, mitä teette!"
"Kyllä olen jo tarpeeksi miettinytkin", vastasi Marion lempeästi.
"Mutta miettikää vielä", pyysi Clemency, "edes huomiseen asti!"
Marion pudisti päätänsä.
"Herra Alfredin tähden", jatkoi Clemency teeskentelemättömällä
vakaisuudella; "hänen tähtensä, jota niin hellästi rakastitte?"
Marion peitti käsillään kasvonsa ja mainitsi sanan "rakastitte",
ikäänkuin se olisi koskenut hänen sydämmeensä.
"Sallikaa minun mennä ulos", pyysi Clemency viihdyttävällä tavalla,
"minä selitän hänelle, miten asianlaita on. Älkää astuko tämän
kynnyksen yli tänä iltana... tiedän varmaan, ettei siitä ole mitään
hyvää seurauksena. Se päivä, jolloin herra Warden tuotiin tähän taloon,
oli onnettomuuden päivä. Muistakaa hyvää isäänne, lapseni... ja
sisartanne!"
"Niin teenkin", vastasi Marion nostaen pikaisesti päätänsä. "Te ette
tunne minun asioitani... te ette voi tietää niitä. Minun täytyy saada
puhua hänen kanssansa! Kaikki, mitä tässä olette sanonut minulle,
todistaa, että olette parhain ja uskollisin ystäväni koko maailmassa;
mutta minun täytyy nyt mennä häntä puhuttelemaan. Tuletteko kanssani,
Clemency" (hän suuteli tätä sanoessansa Clemencyn ystävällisiä
kasvoja), "vai pitääkö minun mennä yksinäni?"
Murheellisena ja kummastuneena kiersi Clemency avainta ja avasi oven.
Pitäen Clemencyn kädestä kiinni, astui Marion nopeasti ulos kamottavaan
yön pimeyteen, joka tuli heidän vastaansa heti toisella puolella
kynnystä. Sellaisessa pimeydessä kohtasi Warden hänet, ja he juttelivat
kauan ja vakaisesti keskenänsä. Käsi, joka piti lujasti kiinni
Clemencyn kädestä, välisti vapisi, välisti tuli elottoman kylmäksi,
välisti taas puristi vielä kiinteämmin Clemencyn kättä -- aina sen
mukaan, millaisia tunteita juttelun käänteet herättivät. Kun he sitten
menivät takaisin kyökkiin, seurasi Warden häntä ovelle asti. He
pysähtyivät siihen hetkiseksi, jolloin Warden otti kiinni hänen
toisesta kädestänsä ja painoi sitä huuliansa vasten. Sitten lähti hän
matkaansa.
Clemency pani oven jälleen lukkoon ja salpaan ja taas oli Marion isänsä
katon alla. Vaikka hän oli niin nuori, ei tämä salaisuus, joka hänellä
nyt oli siellä mukanansa, jaksanut lannistaa hänen mieltänsä, vaan
samallainen ilmaus, jolle äsken en tietänyt mitään nimeä, oli nytkin
hänen kasvoissansa ja katsannossansa.
Vielä kerran ja monta kertaa kiitti hän hyväntahtoista ystävätärtänsä
ja vakuutti rajoittamattomasti luottavansa häneen. Tultuaan kamariinsa,
lankesi hän polvilleen, ja vaikka tuo salaisuus painoi hänen
sydäntänsä, voi hän kuitenkin rukoilla! Hän voi rauhoittuneena ja
lohduttuneena nousta rukoilemasta ja kumartua rakkaan sisarensa yli,
joka makasi unessa. Hän voi silmäillä sisarensa lempeitä kasvoja, hän
voi hymyillä, vaikka kyllä surullisesti, ja suudella hänen otsaansa,
jota tehdessänsä hän sopisi itseksensä, että Grace oli aina ollut kuin
äiti hänelle, ja hän aina rakastanut Gracea, kuin lapsi äitiänsä.
Hän voi panna sisarensa liikkumattoman käden kaulansa ympäri, levolle
käytyänsä -- kun se siinä, ikäänkuin odotti häntä, saadaksensa hellästi
suojella häntä maatessakin -- ja painaessaan suunsa sisarensa huulia
vasten, voi hän kuiskata: Jumala siunatkoon sinua! Hän voi sen jälkeen
itsekin levollisesti nukkua, eikä hänen makuutansa häirinnyt kuin yksi
tuskallinen uni, jolloin hän viattomalla ja viehättävällä äänellä
vaikeroi olevansa aivan yksinään ja kaikkein unhottamana.
Yksi kuukausi ei ole pitkä aika, vaikka hitaisestikin kuluu. Se
kuukausi, joka tästä yöstä oli odotetun tuloon, kului joutuin ja katosi
kuin uni.
Tuli määrätty päivä. Se oli myrskyinen talvipäivä, jolloin tuulen
puuskahdukset toisinaan täryyttivät niin vanhaa rakennusta, että se
aivan vapisi. Se oli sellainen päivä, joka tekee kodin toista vertaa
rakkaammaksi, kuin se tavallisesti on; joka antaa hauskalle
takkavalkealle uutta miellyttäväisyyttä ja näyttää luovan heleämmän
ruskon sen ääressä istuvien kasvoille sekä panee heidät likemmin ja
seuramielisemmin liittymään toisiinsa ulkona riehuvia elementtejä
vastaan. Oli juuri sellainen romuinen talvipäivä, joka laittaa huveja
asuntoihin, joka opettaa meitä pitämään arvossa kartiini-ikkunaisia
huoneita, iloisia kasvoja, soittoa, naurua, tanssia, leikinlaskua ja
hupaista ajanviettoa.
Kaikkea sellaista oli tohtorikin pannut toimeen Alfredin tuloksi. Hän
tiesi, ettei Alfredia ollut odottaminen, ennenkuin yöllä vasta, ja
sentähden oli annettava soiton säveleiden, kuten hän sanoi, väreillä
yöilmassa hänen tervetulotukseksensa. Hänen vanhojen ystäviensä piti
kokoontua hänen ympärillensä. Ei kukaan hänen tutuistansa, jonka seuraa
hän oli rakastanut, saanut olla poissa, vaan heidän piti kaikkein olla
Alfredia vastaan-ottamassa!
Vieraat olivat siis kutsutut, soittajat palkatut, pöydät katetut,
esteet poistetut tanssijoiden tieltä lattioilta sekä kaikellaisia
komeita valmistuksia tehty. Koska oli joulunaika eikä Alfredin silmät
olleet pitkään aikaan nähneet englantilaista juhlallisuutta tuoreessa
vihreydessä, niin kaunistettiin tanssisali joulupuilla, joiden oksien
välistä pilkutti punaisia marjoja hänelle tervetuliaisiksi.
Tänä päivänä oli heillä kaikilla paljo puuhaa, mutta ei kellään,
niinkuin Gracella, joka hiljaisesti johti kaikkea ja oli järjestävänä
henkenä joka valmistuksessa. Kuukauden ajan oli Clemency levottomana ja
melkein vapistuksella silmäillyt Marionia, mutta erittäinkin teki hän
sitä tänä päivänä. Marion oli ehkä vaaleampi kuin tavallisesti, vaan
kuitenkin vallitsi hänen kasvoissansa lempeä tyyneys, joka teki hänet
vielä rakastettavammaksi, kuin hän muuten oli.
Illalla, kun hän oli puettuna ja hänellä oli päässä seppele, jonka
Grace oli tahallansa tehnyt Alfredin lempikukista, esiytyi hänen
kasvoissansa, jotka olivat mietteliäät ja melkein suruiset, mutta
kuitenkin sangen eloisat ja ylevät, tuo entinen mielenilmaus monta
kertaa näkyvämpänä.
"Seppele, jolla vasta kerran koristan sinut, tulee olemaan
morsiusseppele", sanoi Grace, "jollen ole kovin huono ennustaja."
Hänen sisarensa hymyili ja piti häntä syliinsä suljettuna.
"Hetkinen Grace! Älä jätä minua vielä! Oletko varma, etten tarvitse
enää mitään muuta?"
Ei häntä vaatetuksensa huolettanut. Sisarensa kasvoja hän ajatteli ja
katsoi hellästi niihin.
"Minun taitoni", vastasi Grace, "ei ulotu pitemmälle, eikä sinua
voikaan enää paremmin kaunistaa. En ole koskaan nähnyt sinua näin
kauniina, kuin tänä iltana."
"En ole koskaan ollut näin onnellinenkaan", vastasi hän.
"Ja kuitenkin odottaa sinua vielä suurempi onnellisuus toisessa
kodissa, joka on yhtä iloisa ja kaunis kuin tämäkin", sanoi Grace.
"Siellä tulee Alfred asumaan nuoren vaimonsa kanssa."
Marion hymyili taaskin. "Sinä kuvittelet sen mielessäsi onnelliseksi.
Näen sen silmistäsi... Tiedän kyllä, että se on oleva onnellinen; ja se
tieto ilahuttaa minua."
"No", sanoi tohtori, joka samassa töytäsi sisään, "tässä olemme nyt.
Onhan kaikki jo varmaan Alfredin tuloksi valmiina. Hän ei voi saapua
tänne, ennen kuin hyvin myöhään, tuntia ennen puoliyötä tai niillä
paikoilla, joten meillä on hyvä aika huvitella, ennenkuin hän tulee. Ei
sovi antaa hänen kohdata meitä jäisissä huoneissa. Tee parempi tuli
uuninpesään, Britain! Anna sen loistaa juhlallamme, kunnes
juhlallisuutemme loppuu. Me elämme hulluuksien maailmassa, tyttöseni;
uskolliset lempijät, samoin kuin kaikki muukin, ovat pelkkää
hulluutta... mutta me tahdomme myöskin olla hulluja ja pitää
uskolliselle rakastajallemme hullunkuriset tulijaiset... Totta
tosiaan", jatkoi vanha tohtori, silmäillen ylpeästi tyttäriään... "en
mistään tämän illan monista hulluuksista ole täysin varma, paitsi
siitä, että olen kahden kauniin tytön isä."
"Antakaa, rakas isä, anteeksi kaikki, mitä toinen heistä on tehnyt tai
tulee tekemään teille suruksi ja murheeksi", rukoili Marion. "Antakaa
hänelle anteeksi nyt, kun hänen sydämmensä on täynnä... Sanokaa
antavanne hänelle anteeksi... tahtovanne antaa hänelle anteeksi ja
hänen saavan aina olla osallisen teidän rakkaudestanne sekä...", hän ei
sanonut kaikkea mitä hänellä oli mielessä; hän painoi kasvonsa isänsä
rintaa vasten.
"Mitä sanot tyttöseni?" vastasi tohtori hellästi. "Antakaa anteeksi?
Mitä pitää minun antaa anteeksi? Jos uskollisten rakastajaimme tulo
tekee meille tällaista levottomuutta, niin olisi parasta, ett'eivät
tulisikaan. Pitää lähettää sananlennättäjä heitä vastaan pysähdyttämään
heitä tiellä ja toimittamaan niin, ett'eivät matkusta kuin peninkulman
tai pari päivässä, kunnes me ennätämme tulla valmiiksi ottamaan heitä
vastaan. Anna nyt suuta, tyttöseni! Antakaa anteeksi! Mitä se on? Ethän
ole koskaan isääsi suututtanut etkä ollut tottelematon; mutia jos
olisitkin tehnyt sitä vaikka viisikymmentä kertaa joka päivä, antaisin
kuitenkin kaikki sinulle anteeksi, paitsi tätä kummallista pyyntöä.
Vielä yksi suudelma, tyttöseni! Kas niin! Entisestä sekä vastaisesta on
nyt välimme selvänä. Korjaa tuota valkeaa! Ethän tahdo palelluttaa
ihmisiä tänä kylmänä joulukuun yönä! Jokaisen pitää olla lämmin, hauska
ja iloinen; muuten en anna teille kellekään anteeksi!"
Niin iloinen oli vanha tohtori tänä iltana! Uuninpesään pantiin lisäksi
kivihiiliä, kynttilät paloivat iloisasti, vieraita saapui, vilkas
hälinä syntyi, ja hupaisan ilon raitis ilma alkoi elähyttää koko
huonetta.
Vieraita lisääntyi yhä enemmän. Niitä tuli joukko toisensa perään.
Iloisia silmiä säteili Marionia vastaan; naurusuin toivotettiin hänelle
onnea Alfredin tuloksi. Ymmärtäväiset äidit leyhyttelivät värisinä
viuhkaimiansa ja toivottivat hänelle vakavuutta ja kykyä perheenemännän
levolliseen toimeen. Vilkkaat isät joutuivat vaimojensa epäsuosioon,
kun liian paljon ihailivat Marionin kauneutta. Tyttäret kadehtivat
häntä; pojat kadehtivat Alfredia. Useat rakastavaiset käyttivät tätä
tilaisuutta hyväksensä. Kaikki oli pelkkää myötätuntoisuuden ilmausta,
eloisuutta ja odotusta.
Herra ja rouva Craggs saapuivat tänne käsi kädessä, mutta rouva
Snitchey tuli yksinään. "Mitä nyt, missä hän on?" kysäisi tohtori.
Paratiisilinnun-höyhen rouva Snitcheyn turbaanissa vapisi, ikäänkuin
olisi ollut vielä kiinni elävässä paratiisilinnussa, kun hän vastasi,
ett'ei hän sitä tietänyt, vaan että herra Craggs sen mahtoi tietää.
"Se kirottu konttori", sanoi rouva Craggs.
"Se olisi pantava tulelle", lisäsi rouva Snitchey.
"Hän on... hän on... meillä oli pieniä asiatoimia, joiden tähden
kumppanini viipyy myöhään iltaan", sanoi herra Craggs, silmäillen
levottomasti ympärilleen.
"Niin, asiatoimia! Älkää niistä puhuko mitään", sanoi Snitcheyn rouva.
"Me tiedämme kyllä, mitä teidän asiatoimenne ovat", sanoi Craggsin
rouva.
Mutta kuitenkin lienee heidän tietämättömyytensä niistä ollut juuri
syynä, että paratiisilinnun-höyhen Snitcheyn rouvan päähineessä sillä
tavalla vapisi ja että kaikki välilliset lisäykset Craggsin rouvan
korvarenkaissa kilisivät kuin pienet porokellot.
"Kummallista, että sinä pääsit tänne asiatoimilta!" sanoi Craggsin
rouva miehellensä.
"Herra Craggs on aina onnellisempi!" virkkoi Snitcheyn rouva.
"Sellaisen miehen, jolla on konttori, ei pitäisi koskaan naida", sanoi
Snitcheyn rouva.
Sitten sanoi Snitcheyn rouva itseksensä, että rouva Craggs on
tuollaisella silmäyksellään juuri lävistänyt herra Craggsin sydämen, ja
että tämä sen kyllä tiesi. Rouva Craggs taas kuiskasi miehellensä, että
hänen Snitcheynsä puijasivat häntä aina, kun hän käänsi selkänsä, ja
että hän kerran vielä tuli huomaamaan sen, vaan silloin oli se
myöhäistä.
Välittämättä paljoa näistä muistutuksista, katseli herra Craggs yhä
levottomasti ympärilleen, kunnes silmänsä vihdoin pysähtyivät Graceen,
jolloin hän heti meni hänen luoksensa.
"Hyvää iltaa, neiti", tervehti Craggs. "Kuinka te olette kaunis tänä
iltana! Onko sisarenne, neiti Marion..."
"On, hän on vallan terveenä."
"En, minä tahdoin kysyä, onko hän täällä?" virkkoi Craggs.
"Täällä? Ettekö näe häntä? Tuolla aikoo hän juuri ruveta tanssimaan",
vastasi Grace.
Nähdäksensä paremmin, pani herra Craggs lasisilmät nenällensä ja
silmäili hetkisen Marionia niiden läpi. Sitten rykäisi hän ja
tyytyväisen näköisenä pisti ne takaisin taskuunsa, kun ensin oli pannut
ne koteloon.
Nyt rupesi kuulumaan soittoa ja tanssi alkoi. Valkea leimusi uunin
pesässä rätisten ja paukkaen, yleten ja aleten, ikäänkuin olisi sekin
ottanut osaa tanssiin. Välisti piti se keskeymätöntä ääntä, ikäänkuin
koettaen myöskin soittaa. Välisti säteili ja paloi se, kuin olisi ollut
tämän vanhan huoneen silmä. Välisti taas räpytteli se, ikäänkuin
perheen vanhin räpyttelee silmiänsä nuorison kuiskaillessa nurkissa.
Välisti leikitteli se joulupuille ja loisti leimuten niiden oksien
välitse, että näytti kuin olisivat ne olleet ulkona kylmässä ja
talviyön henkäilyt niitä liikutelleet. Välisti taas muuttui sen
omituinen, iloinen luonne aivan hillittömäksi, jolloin se kovasti
paukahtaen räiskähytti joukottain pieniä, viattomia säkeniä tanssivien
seuraan ja ihastuneena kepposestaan tavotti ylös uuninpiippua myöten,
kuin hullustunut.
Toinen tanssi oli juuri päättymäisillänsä, kun herra Snitchey taputti
yhdysmiestänsä, joka seisoi ja silmäili sitä, käsivarteen.
Herra Craggs säpsähti, ikäänkuin olisi yhdysmiehensä ollut kummitus.
"Menikö hän pois?" kysäisi Craggs.
"Ole hiljaa! Hän oli luonani kolmatta tuntia", vastasi Snitchey. "Hän
suoriutui kaikesta. Hän silmäili läpi kaikki häntä varten tehdyt
järjestelymme, ja vielä hyvin tarkasti. Hän... Hm!"
Tanssi loppui. Marion meni aivan hänen ohitsensa, kun hän puhui. Mutta
ei Marion huomannut häntä eikä hänen kumppaniansa, vaan haki
sisartansa, joka istui toisella puolella salia, ja hiljaa kierrätellen
vierasjoukon läpi, katosi heidän näkyvistänsä.
"Niinkuin näette, on kaikki selvänä ja hyvin", sanoi Craggs.
"Eihän hän enää maininnut mitään siitä asiasta?"
"Ei sanaakaan."
"Ja hän lähti todellakin? Hän on nyt todenperään poissa?"
"Kyllä hän pitää sanansa. Hän kulkee myötävirtaa jokea alas sillä
kotelon kaltaisella veneellänsä ja joutuu tänä yönä merelle se
huimapäinen myötä tuulta. Ensiksikään ei minkään kautta pääse niin
huomaamatta kulkemaan ja toiseksi, sanoi hän, tulee nousuvesi nyt
tuntia ennen puoliyötä. Olen iloinen, että siitä on päästy." Ja herra
Snitchey pyyhki otsaansa ja oli hyvin kuuman ja levottoman näköinen.
"Mitä luulette", kysyi herra Craggs, "siitä...?"
"Hiljaa.'" vastasi hänen varoisa kumppaninsa, katsoen suoraan eteensä.
"Ymmärrän kyllä. Älkää mainitko mitään nimiä, älkääkä puhuko, niinkuin
olisi meillä salaisuuksia. En tiedä, mitä siitä on luuleminen, enkä
totta puhuen pidä siitä nyt lukuakaan. Onhan se sangen lohduttavaista.
Hänen itserakkautensa petti hänet ja hyvin luultavasti lienee tuo nuori
nainen ainoastaan kiekaillut hänelle. Eikö Alfred vielä ole saapunut?"
"Ei", vastasi herra Craggs, "mutta häntä odotetaan joka hetki."
"Vai niin!" sanoi herra Snitchey, pyyhkien taaskin otsaansa. "Onhan se
sangen lohduttavaista. En koskaan vielä ole yhdysmiehinä ollessamme
ollut näin levoton. Nyt pitää minunkin oikein huvitella tänä iltana."
Rouvat Craggs ja Snitchey tulivat heidän luoksensa, juuri kun hän
lausui noita viimeisiä sanoja. Paratiisilinnun-höyhen oli sangen
värisevässä tilassa, ja pienet kellot soivat aivan kuuluvasti
korvarenkaissa.
"Sitä ovat kaikki oudostelleet", sanoi rouva Snitchey. "Lieneehän
konttoori nyt tyytyväinen."
"Tyytyväinen mihin, enkelini?" kysäisi herra Snitchey.
"Siihen, kun se taaskin sai turvattoman naisen naurun ja ylenkatseen
alaiseksi", vastasi rouva Snitchey, "Minä olen aivan sen tiellä."
"Tosin olen minäkin", sanoi rouva Craggs, "tottunut pitkän ajan
pitämään konttooria sellaisena, joka on omansa häiritsemään
perheellistä hupaisuutta, että on oikein hyvä mieleni, kun saan
julkisesti tunnustaa sen rauhani viholliseksi. Ja kuinka onkaan, niin
tässä puheessani on suoruutta ja vakaisuutta."
"Rakkaani", virkkoi herra Craggs; "en tahdo vastustaa sinun hyvää
ajatustasi; mutta minun on mahdoton käsittää, miten konttoori voi olla
sinun rauhasi vihollinen."
"Tietysti", vastasi rouva Craggs, soittaen oikein yhteen kellojansa.
"Mahdoton onkin sinun käsittää sitä, sillä jos sen käsittää voisit,
niin et olisi tuollaisen konttoorin kanssa yhtäläinen."
"Mitä tämän iltaiseen poissaolooni kuuluu, rakkaani", sanoi herra
Snitchey, tarjoten vaimolleen käsivartensa, "niin vahinko siitä oli
minun eikä kenenkään muun; vaan niinkuin herra Craggs tietää..."
Hän ei ennättänyt sanoa kaikkea, mitä aikoi, sillä rouva Snitchey
keskeytti hänen puheensa siten, että vei hänet syrjään ja pyysi häntä
katsomaan "tuota miestä", vaimonsa mieliksi katsomaan häntä.
"Ketä miestä, enkelini?" kysyi herra Snitchey.
"Häntä, jonka olet valinnut uskotuksesi; sillä tiedäthän hyvin, etten
minä ensinkään ansaitse luottamustasi, herra Snitchey."
"Sinäkö et ansaitsisi, enkelini", virkkoi Snitchey.
"En minä ansaitse, en minä ole niin onnellinen", sanoi rouva Snitchey,
ylpeästi nauraen. "Minä tunnen asentoni. Mutta katso valittuasi, herra
Snitchey, kaikkeasi kaikessa, salaisuuksiesi tietäjää, miestä, johon
luotat ja joka, sanalla sanoen, on toinen itsesi."
Herra Snitchey käänsi silmänsä vaimonsa osottamaan suuntaan ja teki
sen, niinkuin tavallisesti "itsensä sekä Craggsin puolesta".
"Jos tänä iltana voit katsoa sen miehen silmiin", jatkoi rouva
Snitchey, "tuntematta itseäsi peijatuksi ja kavalletuksi, hänen
juoniensa uhriksi ja hänen tahtonsa leikkikaluksi, joksi käsittämätön
lumousvoima on sinut tehnyt, vaikkei sitä voimaa voi kukaan ihminen
selittää eikä sen suhteen mitkään minun varoitukseni ole kuin turhat ja
mitättömät, niin en virka mitään enempätä, vaan surkuttelen ainoastaan
sinua!"
Samalla kertaa antoi rouva Craggs miehellensä salamielisiä viittauksia
aivan vastakkaiseen suuntaan.
"Onko mahdollista", sanoi hän, "että Craggs voi antaa Snitcheynsä niin
soentaa itseänsä, ettei näe todellista tilaansa? Tohtiiko hän väittää,
ettei hän selvästi huomannut Snitcheyssänsä, kun ne tulivat tähän
huoneesen, salamielisyyttä, kavaluutta ja petosta? Voiko hän kieltää,
ettei hänen verrattomat Snitcheynsä jo sellaisella käytöksellään, kun
ne pyyhkivät otsaansa ja vilkuilivat ympärillensä, osottaneet
itsellänsä olevan jotain, joka painoi heidän omaatuntoansa (jos heillä
omaatuntoa on), ja joka ei kärsinyt valoa? Olisiko kukaan muu, kuin
hänen Snitcheynsä, voinut tulla tällaiseen juhlallisuuteen varkaan
tavalla? Eikö jo sekin seikka, että he tulivat ovesta sisään kenenkään
huomaamatta, osottanut selvästi, mikä mies he ovat? Tohtiko hän päälle
päätteeksi päivän valossa (nyt oli piammiten sydänyön aika) vakuuttaa
minulle, että hänen Snitcheynsä voivat milloin hyvänsä puhdistaa
itsensä kaikesta sellaisesta, jonka järki sekä kokemus on osottanut
todeksi?"
Ei Snitchey eikä Craggs koettanutkaan ehkäistä tätä tulvaa, kun se
kerran oli ruvennut paisumaan; vaan molemmat menivät tyytyväisinä sen
mukana, kunnes se vihdoin itsestänsä seisattui, kun aljettiin panna
toimeen kohtajaistanssia, ja sen johdosta syntyi yleinen liike. Herra
Snitchey tarjoutui kavaljeriksi Craggsin rouvalle, ja herra Craggs anoi
kunniaa, saada tanssia Snitcheyn rouvan kanssa.
Tehtyänsä sellaisia pieniä esteitä, kuin: "Miksette pyydä muita?" ja
"kyllähän teistä olisi mieleen, jos en tulisi", ja "merkillistä, että
voitte tanssia muuallakin kuin konttoorissa" (mutta tämä oli tietysti
leikkiä), myöntyivät molemmat rouvat tarjoukseen ja sijoittuivat
paikoillensa.
Yhdysmiehillä oli aina tapana tehdä siten ja tarjota toinen toisensa
rouvalle käsivartensa päivällis- ja illallispöytään mennessänsä, sillä
he olivat mitä parhaimmat ystävät ja mitä tuttavallisimmassa suhteessa
toisiinsa.
Nyt näkyi paratiisilinnun-höyhen kulkevan keskelle päin lattiaa, ja
pienet kellot alkoivat kovasti kilistä. Tohtorin palavat kasvot
pyörähtelivät ympäri vernissalla voidellun, hyvätekoisen hyrrän
tavalla, ja hengästynyt herra Craggs alkoi jo arvella, että
kohtajaistanssi, samoin kuin kaikki muukin maailmassa, oli tehty "liian
helpoksi". Herra Snitchey hyppi ja pyörähteli, kuin olisi hän tanssinut
sekä itsensä että herra Craggsin ja vielä monen muunkin puolesta.
Tanssi teki huoneesen kovan ilmanvedon, joten tuli uuninpesässä sai
uutta virkistystä ja alkoi leimuta kirkkaampana ja korkeampana. Se oli
ikäänkuin huoneen henki-olento ja esiytyi kaikkialla. Se loisti
ihmisten silmissä; se säteili jalokivissä, joita oli tyttöjen
valkoisessa kaulassa; se valosti heidän korvillansa ja näytti ikäänkuin
salaisesti kuiskailevan heille; se leimusi heidän vyötäisillänsä; se
valaisi koko lattiaa, tehdäksensä sen heidän jalkojensa alla kauniiksi;
se kimalteli laessa, luodakseen heidän kauniille kasvoilleen
salaperäisesti säteitänsä; ja se piti oikein juhlatulitusta rouva
Craggsin pienessä kellolaitoksessa.
Mutta elvyttävä ilmanhenki, joka leyhki siihen, alkoi yhä virkeämmin
liikkua, mikäli soitto vilkastui ja tanssi pääsi parempaan vauhtiin.
Sen leyhkä pani lehdet ja marjat seinillä semmoiseen liikkeesen, jota
ne ennen olivat pitäneet puissa ollessansa. Se hengähteli huoneessa,
ikäänkuin joukko näkymättömiä hengettäriä olisi liehunut näiden
näkyväisten kemuilijain kantapäillä. Tässä pyörinnässä ja touhussa ei
voinut eroittaa yhtä juonnetta tohtorin kasvoista, mutta sitä vastaan
näytti paratiisilintuja siinä lentävän täyttä vauhtia kokonainen joukko
ja kuului semmoinen kilinä, kuin lukemattomia pieniä kelloja olisi
soinut, vienon myrskyn löyhytellessä lukuisia heilahtelevia helmoja.
Vaan sitten lakkasi soitto ja tanssi loppui.
Tohtori, ollen nyt lämpymänä ja hengästyneenä, näytti yhä
kärsimättömämmin odottelevan Alfredin tuloa.
"Eikö vielä ole mitään näkynyt, Britain? Eikö mitään ole kuulunut?"
"Ulkona on niin pimeä, ett'ei siellä voi mitään nähdä, eikä taas tässä
hälyssä voi mitään kuullakaan."
"Niin on todellakin! Mutta sitä iloisemmat ovat tervetulijaisemme
hänestä. Paljoko kello on?"
"Se on kaksitoista. Kyllä hänen nyt jo pitäisi tulla?"
"Kohenna tulta ja pane enemmän kivihiiliä uuninpesään", sanoi tohtori,
"että tervetulotuksemme leimuaisi häntä vastaan yönpimeydessä, kun hän
tulee niin likelle, että saa nähdä sen."
"Hän näkikin sen jo..." Hänelle loisti valo tohtorin asunnosta, kun hän
kääntyi vanhan kirkon kulman ympäri. Hän tiesi kyllä, mistä se loisti.
Hän näki vanhat talvipukuiset puut, joita oli hänen ja tulen välillä.
Hän tiesi, että yksi niistä kesäilloilla suhisutti oksiansa Marionin
ikkunan alla.
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hänen sydämmensä tykki niin kovasti,
että hän tuskin voi kestää onneansa. Kuinka usein hän oli ajatellut
tätä hetkeä, kuvaillut sitä sellaiseksi ja sellaiseksi -- pelännyt,
ett'ei se tulisikaan -- ikävöinyt ja halunnut sitä, ollessansa kaukana.
Taas loisti kirkas valo. Hän tiesi, että se oli sytytetty
tervetulottamaan häntä ja kiirehtämään häntä tiellä. Hän viittasi
kädellänsä, pyöritti hattuansa ja huudahti, ikäänkuin olisi jo nähnyt
ne, joita ikävöi, ja ikäänkuin he olisivat voineet nähdä ja kuulla
häntä, kun hän riemullisena riensi loistavaa tulta kohti pitkin
kuraista ja likaista tietä.
Hän tunsi tohtorin ja ymmärsi, miten tämä oli tehnyt. Tohtori ei
suinkaan ollut antanut hänen tulonsa tapahtua äkkiarvaamatta... mutta
hän voi nyt kuitenkin äkkiarvaamatta saapua sinne, kun kulki viimeisen
matkan jalkaisin. Jos puutarhan portti oli auki, niin voi hän siitä
päästä sisään, vaan muuten oli hänen kiipeäminen muurin yli, joka ei
myöskään ollut vaikeata. Hän voi niinmuodoin hetken kuluessa päästä
heidän seuraansa.
Hän laskeutui alas rattailta, käskien kyytimiehen jäädä muutamaksi
minuutiksi siihen ja sitten tulla hiljaa perästä. Itse kiiruhti hän
edelleen, ja päästyänsä tohtorin asunnolle, ravisti puutarhan porttia,
vaan kiipesi sitten muurille, hyppäsi alas toiselle puolelle ja seisoi
nyt hengästyneenä vanhassa puutarhassa.
Siellä olivat puut paksussa härmässä, että pienet oksat näyttivät,
pilvillä peitetyn kuun himmeässä valossa, olevan ikäänkuin liinaan
käärittyinä. Hänen jaloissansa kahisi lakastuneita lehtiä, kun hän
hiljaan hiipi asuinhuoneelle. Talviyön täydellinen kolkkous oli
levinneenä taivaan sekä maan yli. Mutta ikkunoista loisti häntä vastaan
iloinen valo. Niiden ohitse käveli sisässä ihmisiä, ja hänen korviinsa
kuului epäselvää ääntä ja melua.
Hän kuunteli, kuullakseen Marionin ääntä. Hiipiessänsä ovelle koetti
hän erottaa sitä muiden äänestä ja luuli vähän sitä kuulevansakin. Hän
oli juuri aivan lähellä ovea, kun se yht'äkkiä aukeni, ja siitä astui
ulos eräs, joka kohtasi hänet, mutta puolitukahtuneella äänellä
parahtaen vetäytyi heti takaisin.
"Clemency", sanoi Alfred, "etkö enää tunne minua?"
"Älkää tulko sisään!" vastasi Clemency, työntäen häntä takaisin.
"Menkää pois! Älkää kysykö minkätähden... vaan älkää tulko sisään!"
"Mikä nyt on?" huudahti Alfred.
"En tiedä... minua kauhistuttaa ajatellessani sitä... Menkää matkaanne!
Kuulkaa!"
Nyt syntyi sisässä yht'äkkiä hälinä. Clemency pani kädet korvillensa.
Sieltä kuului epätoivon huuto, jota ei käsillä voinut estää kuulumasta,
ja Grace syöksyi, katsanto ja käytös hämmennyksissä, ovesta ulos.
"Grace", sanoi Alfred, ottaen hänet syliinsä. "Mikä nyt on? Onko Marion
kuollut?"
Grace irroitti itsensä hänestä, voidakseen paremmin katsoa hänen
kasvoihinsa, ja lankesi sitten hänen jalkoihinsa.
Joukko vieraita keräytyi sisästä heidän ympärillensä. Niiden muassa oli
myöskin tohtori, paperi kädessä.
"Mikä nyt on!" huudahti Alfred, pannen kätensä päänsä päälle ja
silmäillen epätoivoisena ympärillänsä olevia. Sitten lankesi hän
polvilleen pyörtyneen Gracen viereen. "Eikö kukaan tahdo nähdä minua?
Eikö kukaan tahdo puhutella minua? Eikö ole ketään, joka tuntisi minut?
Eikö joukossanne ole ketään, joka voisi sanoa minulle, mitä tämä on?"
Ympärillä olevaiset alkoivat sopista:
"Hän on poissa!"
"Poissako", virkkoi Alfred epätoivoisena.
"Hän on mennyt karkuun, hyvä Alfred", sanoi tohtori murtuneella äänellä
ja kädet kasvoilla. "Hän karkasi kodistansa ja meiltä. Tänä yönä. Hän
kirjoittaa 'valintansa olevan viatonta, jota ei kukaan voi moittia ja
rukoilee meitä antamaan hänelle anteeksi ja pitämään häntä
muistossamme... ja on karannut'."
"Kenen kanssa? Mihin?" virkkoi Alfred ja hyppäsi ylös, ikäänkuin aikoen
lähteä häntä ajamaan takaa; mutta kun ympärillä olevat tekivät tilaa,
että hän pääsisi menemään, hoipersi hän takaperin ja vaipui entiseen
asentoonsa, ottaen kiinni Gracen kylmästä kädestä ja pitäen sitä
omassansa.
Nyt aljettiin hääriä ja juoksennella edestakaisin. Huoneessa syntyi
suuri sekaannus, hälinä ja epäjärjestys, eikä kukaan tietänyt, mitä oli
tehtävä. Toiset valmistautuivat ajamaan häntä takaa teillä, toiset
hankkimaan hevosia ja lyhtyjä, toiset juttelivat keskenänsä, ett'ei
ollut mitään jälkiä eikä merkkiä, joita myöten voisi häntä seurata.
Toiset tulivat ystävällisinä Alfredia lohduttamaan, toiset taas
huomauttivat hänelle, että Grace oli vietävä sisään ja että hän
heittäisi Gracen käden... mutta hän ei ottanut korviinsa heidän
puheitansa eikä niin liikahtanut.
Lunta satoi sakeasti ja isoissa höytäleissä. Alfred katsoi hetkisen
ilmaan ja ajatteli, että tämä valkoinen aine, jota juuri putosi maahan,
oli sopiva hautaamaan hänen toiveensa ja onnettomuutensa. Hän silmäili
ympärillänsä lumettunutta maata ja ajatteli, että Marionin jälkien piti
samassa peittyä, kun syntyivät ja että hänen muistonsa oli myöskin
samalla tavalla haihtuva. Mutta ilmaa ei hän ajatellut eikä myöskään
liikahtanut paikastansa.