"Että hän tänä väliaikana, olkoonpa se kuinka onnellinen hyvänsä,
kuitenkin aina odottaa sitä aikaa, jolloin kohtaatte jälleen toisenne
ja silloin ilmoittaa sinulle kaikki; ja että hän pyytää sinua toivossa
ja luottamuksessa tekemään samoin. Eikö siinä kirjeessä ollut niin,
rakkaani?"
"Niinhän siinä oli", vastasi Grace.
"Ja sitä on hän sanonut kaikissa muissakin kirjeissänsä, jotka
sittemmin on sinulle kirjoittanut."
"Paitsi viimeisessä, jonka sain muutama kuukausi takaperin, ja jossa
hän puhui sinusta, sanoen sinun tietävän jotain, jonka minä saisin
tietää tänä iltana."
Hän katsoi aurinkoon päin, joka alkoi mennä maillensa, ja sanoi, että
se oli määrätty tapahtumaan auringon laskun aikaan.
"Alfred", jatkoi Grace, pannen vakaisesti kätensä hänen olkapäälleen.
"Tässä kirjeessä... tässä vanhassa kirjeessä, jota olet nähnyt minun
usein lukevan, on sellaista, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut.
Mutta nyt tänä iltana, kun aurinko kohta laskee, ja meidän elämämme
lupaa tulla yhtä tyveneksi ja rauhalliseksi, kuin tämä katoava päivä,
en voi pitempään salata sitä sinulta."
"Mitä on se sitten, armaani?"
"Lähteissänsä kotoa kirjoitti Marion minulle tähän, että sinä uskoit
hänet minun hoitooni ja suojelukseeni, vaan että hän nyt jättää siihen
sinut itsesi. Hän rukoili ja pyysi minua sen rakkauden kautta, joka
minussa on häneen ja joka minussa on sinuun, ett'en hyljäisi sinun
rakkauttasi, jonka esineeksi sinä hänen luullaksensa (ja hän sanoi
olevansa siitä varmakin) tulisit ottamaan minut, niin pian kuin hänen
tähtensä haavoittunut sydämmesi paranisi, vaan että päinvastoin
mielistyisin siihen ja osottaisin sinulle samallaista rakkautta
takaisin."
"Ja tekisit minut jälleen reippaaksi onnelliseksi mieheksi; eikö
sanonut myöskin niin?"
"Hänen tarkoituksenansa oli tehdä minut onnelliseksi ja kunnioitetuksi
sinun rakkaudessasi!" vastasi Grace, suljettuna miehensä syliin.
"Kuule nyt, armaani", sanoi Alfred. "Ei; ole vaan paikallasi!..." (ja
hän painoi vaimonsa päätä rintaansa vasten). "Tiedän kyllä, minkätähden
et ole ilmoittanut minulle sitä osaa kirjeestäsi, ennenkuin nyt.
Tiedän, minkätähden ei mitään sellaista ole tullut julki sanoissasi
eikä silmäyksissäsi koko aikana. Tiedän, minkätähden minun oli vaikea
saada Gracea vaimokseni, vaikka hän oli minulle niin uskollinen ystävä.
Ja sen tietäessäni tiedän myöskin, kuinka sanomattoman suuressa arvossa
pidän hänet, joka juuri on sylissäni, ja kuinka suuresti minun tulee
kiittää Jumalata siitä aarteesta, jonka on minulle antanut."
Grace itki, vaan ei surusta, ja Alfred painoi häntä sydäntänsä vasten.
Hetkisen kuluttua loi hän silmänsä lapseen, joka istui heidän jalkainsa
vieressä ja leikitteli korin kanssa, joka oli täynnä kukkia. Sitten
huomautti hän Gracelle, kuinka aurinko oli ruskeankeltainen ja
ikäänkuin kullattu.
"Alfred!" sanoi Grace, nostaen yht'äkkiä päätänsä.
"Aurinko tekee juuri laskuansa; ethän liene unhottanut sitä, joka minun
piti saada tietää ennen sen laskemista."
"Sinun piti saada tietää Marionin vaiheet, rakkaani", vastasi hän.
"Ja tarkoin", virkkoi Grace. "Mitään ei enää pitänyt jäädä salaan.
Sellainenhan oli lupauksesi!"
"Niin oli", vastasi hän.
"Ja kaikki ennen auringon laskua Marionin syntymäpäivänä... Ja nyt se
jo alenee alenemistansa!"
Alfred kiersi kätensä ympäri hänen vyötäisiänsä, ja katsoen vakaasti
hänen silmiinsä vastasi:
"Ei niitä sentähden ole pidetty sinulta näin kauan salassa, että minä
saisin ne nyt vihdoin ilmoittaa sinulle, oma Graceni... sinä saat
kuulla ne toisen suusta."
"Toisenko suusta?" virkkoi Grace hiljaan.
"Niin... minä tunnen sinun mielesi lujaksi... minä tiedän kuinka sinä
olet vahva... ett'ei sinua tarvitse edeltäkäsin valmistaa niitä
kuulemaan. Totta sanoit, rakkaani, että se hetki on tullut. Niin se
onkin. Sano nyt ainoastaan, että olet tarpeeksi vahva kestämään
koetusta... äkkihämmästystä, odottamatonta kohtausta, niin sanantuoja
tulee tuossa paikassa."
"Mikä sanantuoja", kysäsi hän, "ja mitä tietoja tuo hän?"
"Minua on kielletty enempää puhumasta", vastasi hän, katsoen yhä
vakavasti Graceen. "Luuletko ymmärtäväsi minua?"
"Minä pelkään ymmärtää", vastasi Grace.
Vaikka Alfredin katsanto oli vakava, näkyi kuitenkin hänen kasvoissansa
mielenliikutusta, ja se peljätti Gracea. Painaen kasvonsa taaskin
miehensä rintaa vasten, pyysi tämä vavisten häntä viipymään vielä
hetkisen.
"Rohkeutta, rakkaani! Niin pian kuin luulet olevasi tarpeeksi vahva
ottamaan vastaan sanantuojan, tulee se paikalla. Aurinko laskeutuu
juuri tänä Marionin syntymäpäivänä... Rohkeutta, rohkeutta Grace!"
Tämä nosti päätänsä, ja katsoen Alfrediin sanoi olevansa valmis. Kun
hän seisoi siinä ja seurasi silmillään miestänsä, joka meni sanantuojaa
hakemaan, oli hän kasvoiltansa aivan kuin Marion, viimeisiä aikoja
kotona ollessansa, joka oli hyvin ihmeellistä nähdä. Alfred otti lapsen
mukaansa, vaan hän kutsui sen takaisin -- se oli hänen kadonneen
sisarensa niminen -- ja painoi sen rintaansa vasten. Mutta päästyään
pois äitinsä sylistä, juoksi tämä pieni olento jälleen isänsä perästä,
ja Grace jäi yksin.
Hän ei tietänyt mitä hän pelkäsi ja mitä hän toivoi; mutta hän seisoi
liikkumatta samassa paikassa, katsoen etehisen rappuihin päin, joista
miehensä oli mennyt tohtorin asuntoon.
Mutta kuka se on, joka astui esiin sen pimennosta ja seisattui
kynnykselle! Mikä nainen, jonka valkoista leninkiä iltatuuli liehuttaa,
ja jolla on pää hänen isänsä rintaa vasten sekä tämä häntä hellästi
syleilee! Ai Jumalani! Onko se näky, joka nyt irtautui hänen isänsä
sylistä ja kovasti äännähtäen sekä käsiänsä taputtaen riensi häntä
kohti ja sitten hillittömän rakkauden valtaamana vaipui hänen syliinsä!
"Ai, Marion, Marion! Oma sisareni! Sydämmeni rakkain! Mikä sanomaton
onni ja ilo, että jälleen kohtaamme toisemme!"
Se ei ollut mikään unikuva eikä myöskään hänen toivonsa tai pelkonsa
kuvaama hairenäky, vaan Marion itse, rakas Marion! Hän oli niin kaunis,
niin onnellinen, niin puhdistunut murheissa ja koetuksissa sekä niin
ylevänsuloinen, että, kun laskeutuva aurinko loi viimeisen
kultasäteensä hänen kasvoillensa, häntä olisi luullut enkeliksi, joka
pyhälle asialle oli tullut tänne maan päälle.
Painaen itseänsä sisartansa vasten, joka oli jälleen istuutunut
paikallensa, kumartuen hänen ylitsensä -- hymyillen kyynelet silmissä
-- langeten polvilleen hänen eteensä, halaillen häntä molemmilla
käsillään, luomatta silmiään pois hänestä -- otsallansa laskeutuvan
auringon hohde ja ympärillänsä rauhallisen illan tyyneys -- katkaisi
Marion vihdoin äänettömyyden. Hänen äänensä oli sangen levollinen,
selvä, viehättävä ja lempeä; tähän hetkeen hyvin soveltuva.
"Grace! Kun tämä vielä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas
tulee..."
"Älä rakkaani! Ai Marion, että kuulen taas sinun puhuvaa!..."
Hän ei alussa voinut kestää sisarensa äänen vaikutusta; hän rakasti
sisartansa niin suuresti.
"Grace! Kun tämä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas tulee,
rakastin minä häntä kaikesta sielustani. Minä rakastin häntä enemmän
kuin mitään... olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestansa, vaikka
olin niin nuori. Sydämmeni salaisuudessa en hetkeksikään halveksinut
hänen rakkauttansa, päinvastoin pidin sen kaikkea muuta kalliimpana.
Vaikka siitä on jo niin pitkä aika, joka ainiaksi on jäänyt selkämme
taakse, ja kaikki sen kautta on kokonaan muuttunut, en kuitenkaan
voinut kärsiä, että sinä, joka myöskin pidit sangen suuressa arvossa
hänen rakkautensa, luulisit minun olevan siitä välinpitämättömän. --
Kuinka hellästi rakastin häntä sinäkin yönä, jolloin lähdin kotoa!"
Hänen sisarensa ainoastaan silmäili häntä ja piti hänestä kiinni.
"Mutta hän oli tietämättänsä", jatkoi Marion lempeästi hymyillen,
"valloittanut toisen sydämmen, ennenkuin minä tiesinkään itselläni
olevan sydäntä hänelle antaa. Ja se toinen sydän -- sinun sydämmesi
sisareni -- oli niin hellä myöskin minua kohtaan, oli niin ylevä ja
itsensäkieltäväinen, että se koetti tukahuttaa oman rakkautensa ja
salata sen kaikilta, mutta minä sen kuitenkin näin. Ei kenenkään toisen
silmiä tarkistanut niin syvä kiitollisuuden ja hellyyden tunne. Minä
näin sinun sydämmesi uhraavan itsensä minun tähteni. Minä tiesin
millaisen taistelun se oli kestänyt... Minä tunsin, kuinka suuren ja
verrattoman arvoinen se oli hänelle, ja että hän itsekin tulisi sen
heti huomaamaan, kun vaan voisi olla minua rakastamatta. Minä tunsin
oman velvollisuuteni sitä kohtaan, sillä olihan minulla sen ylevät
esimerkit joka päivä silmieni edessä. Mitä sinä olit tehnyt minulle,
sen tiesin minäkin voivani sinulle tehdä, kun vaan tahdoin. En koskaan
laskenut päätäni päänalaiselle rukoilematta kyynelet silmissä itselleni
voimaa siihen. En koskaan käynyt levolle ajattelematta, mitä Alfred
sanoi sinä päivänä, jolloin meistä erosi. Hän sanoi voittoja saatavan
joka päivä taistelevissa sydämmissä, joiden voittojen rinnalla
taistelukentällä saadut eivät ole niin mitään. Ja sinun esimerkistäsi
tiesin minä sen olevan totta. Mitä enemmän ajattelin sitä suurta
kestäväisyyttä, joka sellaisessa taistelussa tarvittiin, ja jota
huomaamaton rakkaus yksinään jaksoi pitää voimassa, sitä helpommalta
alkoi minusta näyttää aikeeni toteuttaminen. Ja hän, joka tuntee
kaikkien sydämmet ja tietää myöskin sen, ett'ei minun sydämmessäni ole
mitään mielikarvautta eikä katumusta, vaan pelkkää onnellisuutta,
auttoi minua tekemään sen päätöksen, ett'en koskaan tahdo tulla
Alfredin vaimoksi. Hän sai olla minun veljeni ja -- sinun miehesi, jos
sen yrityksen kautta, jonka aioin tehdä, asiat sille kannalle
kääntyisivät. Mutta minä itse (vaikka rakastinkin häntä aivan
sydämmestäni) en koskaan tahtonut tulla hänen vaimoksensa."
"Oi, Marion, Marion!"
"Minä koetin teeskennellä itseäni välinpitämättömäksi hänestä" (näin
sanoessansa painoi hän sisarensa kasvoja omia kasvojansa vasten),
"mutta se oli sangen vaikeaa, ja sinä puolustit aina uskollisesti
häntä. Minä ko'in ilmoittaa sinulle päätöstäni, mutta sinä et tahtonut
kuulla minua etkä ymmärtää minua. Hänen tulopäivänsä läheni
lähenemistään. Minä tiesin, että se yritys oli tehtävä, ennenkuin hän
minut kohtaisi, sillä sitten olisi se mahdotonta. Minä tiesin, että
yksi ainoa suuri tuska, jonka yhdellä kerralla kärsimme, vapahtaa
meidät pitkällisestä tuskallisuudesta. Minä tiesin, että silloin juuri
jos hyljään teidät, kaikki tulee käymään niinkuin on käynytkin ja me
molemmat tulemme niin onnellisiksi, kuin nyt olemme. Minä kirjoitin
hyvälle Martta-tätille, että hän antaisi minulle pakopaikan tykönänsä;
mutta silloin vielä en ilmoittanut hänelle asioitani kuin vähäisen, ja
hän myöntyi hyväntahtoisesti pyyntööni. Minun kamppaillessani siitä
yrityksestä, joka oli aikeenani, itseni kanssa sekä sen rakkauden
kanssa, joka minussa oli sinuun ja kotoon, tuli herra Warden sattumalta
meidän taloon ja jäi vähäksi aikaa meidän seurakumppaniksemme."
"Se juuri on tehnytkin minulle viime vuosina levottomuutta", virkkoi
hänen sisarensa, tullen kalpeaksi kuin ruumis. "Sinä et rakastanut
häntä, mutta kuitenkin menit hänen kanssansa naimisiin, että Alfred
naisi minut."
"Hän oli silloin", jatkoi Marion, vetäen sisartansa likemmäksi,
"lähtemäisillään salaisesti pois pitkäksi ajaksi. Meidän talosta
mentyänsä kirjoitti hän minulle, jolloin selitti suoraan asentonsa ja
toiveensa sekä tarjosi minulle kätensä. Hän sanoi huomanneensa, ett'ei
Alfredin tulo tekisi minua onnelliseksi. Hän lienee luullut, ett'ei
minun sydämmeni ollut yhtään sidottu Alfrediin tai myöskin, että olin
häntä rakastanut, vaan sitten kylmettynyt häneen. Mutta minä tahdoin
tulla sinun silmissäsi kokonaan hukkaan joutuneeksi Alfredilta,
toivottomasti hukkaan joutuneeksi -- aivan kuolleeksi hänelle.
Ymmärrätkö nyt minua, rakkaani?"
Hänen sisarensa silmäili häntä tarkkaavaisesti ja näytti epäilevän.
"Minä kohtasin sitten herra Wardenin ja luotin hänen rehellisyyteensä.
Minä ilmoitin hänelle salaisuuteni samana iltana, jolloin lähdin hänen
kanssansa täältä. Hän on myös kätkenytkin sen. Ymmärrätkö nyt minua,
rakkaani?"
Grace katsoi hajamielisesti häneen, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan
hänen puhettansa.
"Rakas sisareni!" jatkoi Marion, "kokoa nyt ajatuksesi hetkiseksi... ja
kuule minua! Älä katso niin oudosti minuun. On maita, joissa ne, jotka
tahtovat valalla luopua sopimattomasta taipumuksesta tai vastustaa
valtavaa sydämmensä tunnetta ja voittaa sen, vetäytyvät toivottomaan
yksinäisyyteen, eroten ainiaksi koko maailmasta, maailmallisesta
rakkaudesta ja maailmallisista toiveista. Kun naiset tekevät siten,
ottavat he itsellensä nimen, joka myöskin sinusta ja minusta on niin
kallis. He kutsuvat toisiansa sisariksi. Mutta on sellaisiakin
sisaria, jotka vapaassa, avarassa maailmassa, avoimen taivaan alla,
pauhuisimmilla paikoilla ja keskellä elon touhua, jota he rakastavat ja
jossa he itsekin ovat, voidakseen kukin osaltansa vaikuttaa jotain
hyvää -- oppivat saman, kuin nuo toiset erillään maailmasta; jotka
sydän terveenä ja nuorena, vielä avoimena onnellisuudelle ja vielä
kykenevänä sitä nauttimaan, voivat sanoa: taistelu loppui jo aikaa
sitten; voitto on voitettu;... ja semmoisia juuri olen minäkin.
Ymmärräthän nyt minut?"
Yhä edelleen silmäili Grace häntä, mitään vastaamatta.
"Oi Grace, rakas Grace", sanoi Marion, sulkien häntä vielä hellemmin
syliinsä, josta hän niin kauan oli ollut poissa, "joll'et sinä olisi
onnellinen puoliso ja äiti -- joll'ei minulla olisi tätä pientä kaimaa
-- joll'ei Alfred, hyvä veljeni, olisi sinun rakas miehesi --, niin
mistä olisin saanut kaiken sen ilon, jonka nyt tunnen sydämmessäni?
Millainen olin täältä lähteissäni, sellainen olen palatessanikin.
Sydämmeni ei ole tuntenut mitään toista rakkautta, enkä siis
rakkaudetta ole kellekään antanutkaan itseäni. Olen vielä neidellinen
sisaresi, naimaton ja kihlaamaton. Olen vielä entinen, rakas Marionisi,
joka rakastaa sinua ainoastansa eikä ketään muita."
Nyt ymmärsi hän sisarensa puheen. Hänen kasvonsa tulivat jälleen
ennelleen. Hän alkoi nyyhkiä, ja vaipuen Marionin kaulaan, itki ja
hyväili tätä, kuin lapsi.
Sitten kun heidän mielensä vähän asettui, huomasivat he tohtorin, hänen
sisarensa Martta-tätin ja Alfredin seisovan heidän vieressänsä.
"Tämä on ikävä päivä minulle", sanoi Martta-täti, hymyillen silmät
vesissä ja syleillen veljensä tyttäriä, "sillä tehdessäni teidät
onnellisiksi jään rakkaasta seurakumppanistani; ja mitä voisittekaan
antaa minulle korvaukseksi Marionin sijaan?"
"Kääntyneen veljen" sanoi tohtori.
"Sehän nyt olisi jotain, se", vastasi Martta-täti, "sellaisessa
farssissa, kuin..."
"No, älä nyt sano siten!" virkkoi tohtori katuvaisesta.
"Joutaahan tuo olla sanomatta", vastasi Martta-täti, "mutta sangen
ikävältä se vaan tuntuu minusta. En ensinkään ymmärrä, miten voin elää
nyt ilman Marionia, koska olimme yhdessä jo kokonaista kuusi vuotta."
"Voittehan tulla meidän luoksemme asumaan", vastasi tohtori. "Siitä
saat olla huoletta, ett'ei täällä enää kiistellä."
"Tai myöskin voi täti mennä naimisiin", sanoi Alfred.
"Sepä ei olisikaan mikään huono tuuma", vastasi Martta-täti, "jos
saisin ne kaupat tehdä herra Mikael Wardenin kanssa, joka, kuulen minä,
on tullut takaisin ja poissa ollessansa kaikin puolin parantunut. Mutta
kun olen tuntenut hänet pienestä pitäen, enkä enää ollut mikään nuori
hänen lapsena ollessaankaan, niin tuskin hän minusta näin vanhana
huolinee. Sentähden pitää minun tehdä päätös muuttaa Marionin tykö, kun
hän joutuu naimisiin, eikä siihen pitkiä aikoja lienekään; mutta niin
kauan pitänee minun olla yksinäni, niinkuin ennenkin. Mitäs veli sanoo
siihen?"
"Minun teki mieleni sanoa, että maailma on kokonaan naurettava, ja
ett'ei siinä ole nimeksikään vakaisuutta", vastasi vanha tohtori-parka.
"Vaikka sinä, Anttooni, ottaisit kaksikymmentä todistajaa avuksesi, ei
sentään sinua kukaan uskoisi, sellaiset silmät kun sinulla on."
"Se on maailma, joka on täynnä sydämmiä", sanoi tohtori syleillen
nuorempaa tytärtänsä ja ojentaen kätensä myöskin Gracea syleilemään,
kun eivät sisaret eronneet toisistansa, "ja on vakainen maailma
kaikkine hulluuksinensa, minun hulluuteni yhteen luettuna, joka
yksinään olisi ollut riittävä hukuttamaan koko maan. Se on maailma,
jossa ei aurinko koskaan nouse, näkemättä siinä tuhansittain
verettömiä taisteluita, jotka ovat paljoa ylhäisemmät taistelukentän
viheliäisyyttä ja hävityksiä; on maailma, jota meidän pitää varovasti
arvostella, sillä se on täynnä pyhiä salaisuuksia, eikä kukaan muu,
kuin sen luoja itse, tiedä, mitä hänen vähäpätöisimmänkin kuvansa
kuoren alla liikkuu."
Suinkaan ei kova kynäni miellyttäisi teitä paremmin, jos koettaisin
kuvailla ja esittää teille sitä ihastusta, joka valtasi tämän perheen,
kun se nyt, pitkän ajan hajallaan oltuansa, vihdoin pääsi taas yhteen.
En siis tahdokaan seurata tohtoria, kun hän nöyrästi koetti kertoilla,
mitä kaikkia murheita hänellä oli ollut sitten Marionin katoamisen,
enkä selittää, kuinka vakaiseksi hän oli huomannut maailman, koska
siinä, vaikka syvälläkin ihmisten sydänten pohjalla, näkymättömissä,
kuitenkin on rakkautta. En myöskään rupea kertoilemaan, kuinka
sellainen vähäpätöinen asia, kuin pienen ykkösen puuttuminen hänen
suurista laskuistaan, oli kokonaan lannistanut hänen mielensä; enkä
myöskään, kuinka hänen sisarensa, jota hänen epätoivonsa kovin
säälitti, jo ajoissa, vaikka vähitellen, oli tehnyt hänelle tutuksi
hänen tyttärensä asian todellisen laidan ja sitten vienyt hänet
kadonneen tyttärensä tykö, antaen hänen silmäillä tämän ylevämielisten
salaisuuksien läpi.
En myöskään tahdo kertoilla, kuinka Alfred Heathfield samoin sai siitä
asiasta tiedon viimeisen vuoden kuluessa, -- ja kuinka Marion kohtasi
hänet ja siinä tilaisuudessa lupasi antaa Gracelle myöskin siitä
tiedon, aivan omalla suullansa, ensi syntymäpäivänsä iltana.
"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi herra Snitchey, katsoen sisälle
puutarhaan, "saanko tulla sinne?"
Odottamatta vastausta kysymykseensä astui hän suoraan Marionin luokse
ja sangen mielissään suuteli tämän kättä.
"Jos herra Craggs olisi vielä elossa, hyvä neiti Marion", sanoi herra
Snitchey, "niin varmaan tämä tapaus häntä suuresti huvittaisi. Se
osoittaisi hänelle, näettekös herra Alfred, ett'ei elämä ylimalkaan
olekaan niin helppoa, ettei se sietäisi kaikkea helpotusta, mitä sille
voimme antaa. Mutta herra Craggs oli mies, joka kärsi vastaväitteitä...
Hänen mielensä oli aina avoin toisen vakuutuksille. Jospa se vieläkin
olisi avoin vakuutuksille, niin minä -- mutta ah! tämä on heikkoutta...
Rouva Snitchey, enkelini", (hänen näin sanottuansa tirkisti
rouvasnainen oven takaa) "nyt olet vanhojen ystävien seurassa."
Toivotettuaan näille onnea, vei rouva Snitchey miehensä syrjään.
"Mutta nyt hiukan, herra Snitchey", sanoi hän. "Minussa ei ole se
luontaista, että tahtoisin pöyhötellä kuolleiden tomua --"
"Ei suinkaan, enkelini", vastasi hänen miehensä,
"Ja herra Craggs on..."
"Niin enkelini, hän on kuollut", sanoi Snitchey.
"Mutta tahdon kuitenkin kysyä sinulta", jatkoi hänen vaimonsa,
"muistatko vielä sitä tanssi-iltaa? Minä ainoastaan kysyn: Jos muistat;
jos muistisi ei ole kokonaan kadonnut, etkä enää tahdo pysyä entisessä
sokeudessasi, niin pyydän sinua yhdistämään tämän tilaisuuden sen illan
kanssa ja miettimään, kuinka silloin pyysin ja rukoilin sinua
polvillani..."
"Polvillasiko, enkelini?" keskeytti herra Snitchey.
"Niin kyllä", vastasi rouva Snitchey varmasti, "tiedäthän sen itse
parhaiten... kuinka silloin rukoilin sinua polvillani kavahtamaan sitä
miestä... huomaamaan, millaiset silmät hänellä on. Ja nyt pyydän sinua
sanomaan minulle, enkö ollut oikeassa ja eikö hänellä siinä
tilaisuudessa ollut salaisuuksia, joita hän ei kellekään ilmaissut."
"Kuules rouvaseni!" kuiskasi miehensä hänelle. "Etkö koskaan ole
huomannut mitään minun silmissäni?"
"En," vastasi rouva Snitchey töykeästi; "siitä et voi hyvitellä
itseäsi."
"Ja kuitenkin sattui meillä kummallakin olemaan sinä iltana sama
salaisuus, jota emme tahtoneet kellekään ilmaista, sillä se koski
meidän asiatoimiamme, ja me olimme molemmat samasta syystä siitä
ääneti. Mitä vähemmin siis tästä lähtein puhut sellaista sitä parempi.
Ota nyt tästä oppia, että vast'edes osaat silmilläsi tehdä viisaampia
ja rakasmielisempiä havainnoita. Neiti Marion! Olen tuonut mukanani
yhden vanhan ystävänne... Tule rouvaseni!"
Samassa tuli siihen hiljaa Clemency, esiliina silmillä ja miehensä
seuraamana, joka oli sangen alakuloinen, sillä hän ajatteli, että, jos
hänen vaimonsa antoi surun tuolla tavalla vallata mieltänsä,
Muskottiraudastakin tuli kohta loppu.
"No rouva, mikäs teillä on?" sanoi lakimies, pidätellen Marionia, joka
tahtoi mennä Clemencyä vastaan.
"Mikäkö minulla on!" virkkoi Clemency.
Kun hän samassa nosti silmiänsä, kummastuneen ja närkästyneen
näköisenä, jommoiselle mielelle myöskin herra Britain'in kova
ärjähtäminen oli pannut hänet, ja näki edessään Marionin kauniit
kasvot, jotka vielä olivat hänellä elävässä muistissa, niin seisoi hän
hetkisen ikäänkuin hölmistyneenä, vaan alkoi sitten nauraa, nyyhkiä,
itkeä, pitää kovaa ääntä ja syleillä Marionia. Päästettyänsä hänet
vihdoin sylistänsä, lankesi Clemency, rouva Snitcheyn suureksi
harmiksi, herra Snitcheyn kaulaan ja syleili häntä, lankesi tohtorin
kaulaan ja syleili häntä, lankesi herra Britain'in kaulaan ja syleili
häntä; vaan sitten pani Clemency esiliinan silmillensä ja alkoi
syleillä itseänsä, sillä emävika rupesi häntä vaivaamaan.
Herra Snitcheyn jälkeen oli eräs vieras tullut puutarhaan ja seisonut
syrjässä portin vieressä kenenkään huomaamatta, sillä jokaisen huomio
oli Clemency-raukkaan kääntyneenä, ett'ei kellään ollut sitä muulle
taholle lainata. Eikä vieras näyttänyt tahtovankaan tulla huomatuksi,
vaan seisoi siinä yksinään, katsoen maahan. Hänen kasvoillansa oli
synkkämielisyyden ilmausta (vaikka kyllä hän oli hyvin kauniinnäköinen
herrasmies), joka oli sitäkin merkittävämpää, kun kaikki olivat tässä
onnellisia ja iloisella mielellä.
Kuitenkin oli Martta-täti tarkalla silmällään huomannut vieraan ja
lähti heti sitä puhuttelemaan. Hän meni Marionin luokse, joka seisoi
siinä lähellä sisarensa ja pienen kaimansa kanssa ja kuiskasi jotain
Marionin korvaan. Tämä säpsähti ja näytti kovin hämmästyvän, mutta
tointui kuitenkin heti ja meni Martta-tätin kanssa suoraan, levollisena
vieraan luokse ja alkoi sille jutella.
"Herra Britain," sanoi lakimies, pistäen kätensä taskuun ja vetäen
sieltä kartoitetun paperin; "saan toivottaa teille onnea. Nyt olette
yksinänne sen vapaatalon oikea omistaja, josta teidän on tähän asti
pitänyt maksaa voura, ja jossa teillä on ollut erioikeudellinen
ravintola eli virvoituspaikka, nimeltä Muskottirauta. Teidän vaimonne
joutui minun klienttini Mikael Wardenin kautta kodittomaksi. Nyt antaa
hän vaimollenne toisen kodin sen sijaan. Saan ilokseni eräänä päivänä
huudattaa sen oikeudessa teidän nimellenne."
"Tekeekö se mitä haittaa huudatuksessa, sir, jos nimeä ja kylttiä vähän
muuttaa?" kysäisi Britain.
"Ei pienintäkään," vastasi lakimies.
"No sitten pyydän teitä," sanoi Britain, ojentaen luovutuskirjan
takaisin hänelle, "lisäämään sen nimeen sanat 'ja sormistin', jos
tahdotte olla niin hyvä. Minä maalautan ne molemmat mietesanat
vieraskamarini seinälle vaimoni muotokuvan sijaan, joka tähän asti on
ollut siellä."
"Ja sallikaa minun," sanoi yksi heidän takaansa -- se oli vieras,
Mikael Warden -- "sallikaa minun myöskin käyttää hyväkseni teidän
mietesanojanne. Herra Heathfield ja tohtori Jeddler! Minä olin tehdä
teille kummallekin suuren loukkauksen. Vaan ett'ei niin tapahtunut, se
ei ole minun ansioni. En suinkaan tarkoita sitä, että olen nyt kuusi
vuotta viisaampi tai parempi, kuin olin, mutta kuitenkin olen sillä
ajalla tullut tuntemaan millaisia omantunnon nuhteet ovat... En voi
esittää mitään syytä, jonka tähden teidän tulisi olla minun vioistani
välinpitämättömät... minä olen väärinkäyttänyt tämän talon
vieraanvaraisuutta; mutta olen myöskin huomannut vikani häpeällä, joka
ei koskaan lähde mielestäni, kuitenkin tohdin siitä toivoa hyötyäkin
eräältä," (hän katsahti Marioniin), "jolta heti pyysin nöyrästi
anteeksi, kun huomasin hänen korkean arvonsa ja oman halpuuteni.
Muutaman päivän kuluessa lähden ainiaksi pois tältä tienoolta. Pyydän
teitä suomaan minulle kaikki anteeksi... Kohtele muita, niinkuin tahdot
muiden itseäsi kohtelemaan! Unhota ja anna anteeksi!"
* * * * *
Aika -- jolta sain lopun tätä kertomusta ja jonka kanssa olen ilokseni
saanut olla tuttu lähes viisineljättä vuotta -- jutteli minulle,
kevyesti nojautuneena viikatettaan vasten, ett'ei Mikael Warden
uudestaan enää lähtenytkään ulkomaalle eikä myönyt taloansakaan,
vaan muutti siihen jälleen asumaan ja eli siinä kohtuullista,
vieraanvaraista elämää vaimonsa kanssa, joka oli koko seudun ylpeys ja
kaunistus, ja jonka nimi oli -- Marion. Mutta koska olen huomannut ajan
toisinaan seoittavan tapauksia keskenään, niin en todellakaan tiedä,
kuinka luotettava hänen jutelmansa on.