I.

Taisteltiinpa kerran kuuluisassa Englannissa, yhdentekevää milloin ja

missä, surmaava taistelu. Oli pitkä kesäinen päivä ja aaltoileva ruoho

vihantana. Moni itsestään kasvanut kukka, jonka Luoja oli aikonut

hyväntuoksuiseksi kasteen vastaanottajaksi, tunsi sinä päivänä

lasitetun kupunsa reunoihin asti verestä täyttyneeksi ja nyökistyi

maahan päin kauhistuksissaan. Moni hyönteinen, joka oli saanut hennon

värinsä viattomista kasveista ja niiden lehdistä, sai nyt toisenlaista

väriä kuolevista miehistä ja jätti peljästyneenä lennellessään

jälkeensä luonnottomia merkkejä. Välkkyvä perho tahrasi siipensä reunat

vereen. Joki virtasi punertavana, ja tannertunut maa muuttui ropakoksi,

sillä ihmisten ja hevoisten jälkihin kokoutui verta, joka punersi ja

loisti kaikkialla auringon paisteessa.

Parasta, ett'emme saisi tietää, mitä kuu näki tällä taistelukentällä,

kun se nousi ilmanäären mustahkosta reunasta, joka yhtätasaisena siellä

täällä pistäytyi puun tahi töyräkkeen taakse, ja kun se sitten kohosi

taivaslaelle ja silmäili alaalta kenttää, jossa makasi kuolleita kasvot

ylöspäin. Aikoinaan olivat nämät äitinsä rinnoilla tähystelleet äitinsä

silmäyksiä tai uinailleet onnellisina. Parasta ett'emme saisi tietää

salaisuuksia, joita jälestäpäin kuiskaili myrkyttynyt tuuli

puhaltaessaan tämän päivän hävitysten, tämän yön kärsimysten ja

kauhujen näyttämön yli. Monta kertaa valaisi yksinäinen kuu tätä

taistelupaikkaa, monta kertaa vahtasivat tähdet sitä surullisina sekä

tuuli puhalsi monta kertaa sen yli, mistä ilmansuunnasta milloinkin,

ennenkuin tämän taistelun jäljet ennättivät haihtua pois.

Tosin hävisivät ja haihtuivat ne vähitellen, mutta pysyivät sentään yhä

jäljellä pienissä yksityissuhteissa, sillä luonto, joka on paljon

ylhäisempi ihmisen intohimoja, tuli kohta jälleen levolliseksi ja

hymyili rikokselliselle taistelukentälle samoin kuin ennenkin sen

viattomana ollessa. Leivot visertelivät yläällä sen kohdalla. Kiitävien

pilvien varjot ajelivat toisiansa nopeasti ruohokon, viljavainioiden,

naurismaiden, metsän, likeisen kaupungin huoneiden ja kirkontornien

kattojen yli selkeään ilmanääreen päin, jossa taivas ja maa kohtaavat

toisensa ja jonne iltarusko katoaa. Toukoja pantiin, ne kasvoivat ja

korjattiin. Joki, joka kerran oli virrannut punertavana, käytti nyt

myllyä. Miehet työskentelivät auran ja viikatteen kanssa rauhallisissa

toimissa; lampaat ja karja syönnöstivät; lapset juoksentelivat huutaa

hoilaten peltojen välillä lintuja karkottelemassa; savu pöyrysi ilmaan

mökkien uuninpiipuista; kirkonkellot ilmoittivat sapatin levon; vanhat

tulivat aikansa eläneiksi ja kuolivat; kedon rauhalliset eläimet samoin

kuin kukatkin pensaissa ja maassa kehittyivät täysikasvuisiksi ja

kuolivat määrättyyn aikaansa; ja kaikki tämä tapahtui sillä jylhällä,

verisellä kentällä, jossa tuhansia oli kaatunut isossa taistelussa.

Mutta kasvavassa viljassa oli alussa mustanvihreitä pilkkuja, joita

kaikki kammoksuen silmäilivät. Joka vuosi tuli sellaisia pilkkuja

viljaan, ja tiedettiin, että näiden viljavien paikkojen alla oli

joukottain ihmisiä ja hevosia haudattuna, ja se teki maan viljavaksi.

Kynnettäessä tuli siellä aina näkyviin isoja matoja, jotka

kauhistuttivat peltomiestä. Ja niitä lyhteitä, jotka sieltä koottiin,

sanottiin kauan perästä päin sotalyhteiksi ja pantiin ne erikseen. Ei

koskaan tapahtunut, että sotalyhdettä olisi nähty viimeiseksi kuormassa

elojuhlalla. Kauan jälkeenpäin tuli kynnettäessä aina näkyviin

sodanjätteitä. Missä taistelu oli tulisimpana riehunut, niillä kohdilla

tavattiin silvotuita puita, hajonneiden ja hävitettyjen vallien ja

ulkovarustusten jäännöksiä sekä niin tannertuneita paikkoja, ettei

mikään taimi eikä vesa voinut niissä saada juurta. Pitkään aikaan ei

kukaan tienoon tyttönen tahtonut hiustensa tai rintansa kaunisteeksi

ottaa koreintakaan kukkaa tältä kuolon kentältä. Ja vaikka

taistelupäivästä oli kulunut jo monta monituista vuotta, luultiin yhä

siellä kasvavien marjojen tekevän poimijan käden paljon punaisemmaksi

kuin tavallisien marjojen.

Vaikka vuoden-ajat kiiruhtivat edelleen yhtä nopeasti kuin kesäiset

pilvenhattarat, kuluttivat ne kuitenkin vähitellen pois vanhan sodan

jätteitä ja haihduttivat ympäristön asujanten mielestä sen muistoja,

jotka tarinoissa vielä aina pysyivät eleillä. Mutta vihdoin ruvettiin

näitä tarinoita pitämään ainoastaan vanhojen ämmien jaarituksina, jotka

vuosien kuluessa tulivat yhä epäselvemmiksi, kun niitä talvivalkean

ääressä juteltiin. Missä itsestänsä kasvaneet kukat ja marjat olivat

aikoja saaneet olla rauhassa varsissansa, sinne tehtiin nyt puutarhoja

ja rakennettiin huoneita, joiden ympärillä lapset leikittelivät

sotamiehisillä. Silvotut puut oli aikoja sitten poltettu kuluvalkeassa.

Vihreät pilkut olivat kadonneet viljasta, samoin kuin niiden muistokin,

joista ne johtuivat. Tosin tuli kynnettäessä vieläkin joskus näkyviin

ruosteisia metallipaloja, mutta vaikeaa oli sanoa, mihin niitä oli

aikanaan käytetty. Ja ne, jotka sattuivat sellaisia löytämään,

oudostelivat niitä aina ja arvelivat niistä yhtä ja toista. Vanha

kiemurainen rintahaarniska ja kypäri olivat niin kauan riippuneet

kirkon kalkitussa holvissa, että vanhuudenheikko, puolisokea ukko sanoi

niiden jo hänen lapsena ollessaan riippuneen siinä. Jos ne miehet,

jotka tällä kentällä saivat surmansa, olisivat yht'äkkiä nousseet ylös,

kukin samasta paikasta, jossa aikainen kuolema hänet saavutti, niin

olisi sadottain kalpeita, silvotuita sotilaita pilkistellyt sisään

asuinhuoneiden ikkunoista ja ovista; niitä olisi noussut rauhallisten

asuntojen uuninliedestä, niistä olisivat ladot ja vilja-aitat

täyttyneet, niitä olisi noussut kätkyttä tuutivan lapsenhoitajan

edestä, joessa mennyt niitä joukottain alas myötävirtaa,

myllynrattaassa pyörähdellyt niitä, puutarha tullut niitä täyteen,

niityt tallautuneet ja olkiaumat pinnistyneet kuolevista miehistä. Niin

muuttunut oli nyt se taistelupaikka, jossa tuhansittain sotilaita

kaatui isossa tappelussa.

Mutta ei se missään liene ollut muuttuneempi noin sata vuotta takaperin

kuin vähäisessä puutarhassa, jonka vieressä oli vanha kivirakennus ja

sen edessä punaiseksi maalattu pylväskäytävä. Kirkkaana syysaamuna

kuului tästä puutarhasta soitto ja nauru, ja kaksi tyttöä tanssi siellä

iloisesti nurmella. Puoli tusinaa talonpojan naisia, jotka seisoivat

tikapuiden päällä ja ottivat omenia puista, taukosivat työstänsä

silmäilemään tyttöjä ja heidän iloansa. Heidän tanssinsa olikin

viehättävää, vilkasta ja luonnonelollista. Päivä oli kaunis ja itse

paikka erinäinen; ja tytöt tanssivat keveästi ja iloisesti sydämmen

halulla ja riemulla.

Jos ei mitään sellaista kuin miellytyshalua olisi maailmassa, niin minä

luulen ja sama lienee teidänkin ajatuksenne, että me olisimme itse

paljon onnellisemmat sekä paljon paremmin huvittaisimme myös muita,

kuin nyt teemme. Viehättävää oli nähdä, kun nämät tytöt tanssivat.

Heidän tanssiansa näkemässä ei ollut ketään muita kuin nuo naiset,

jotka tikapuilla seisoen ottivat omenia puista. Heistä oli ilahuttavaa,

että voivat miellyttää omenanottajia, mutta omaksi huviksensa he

sentään tanssivat (siltä se ainakin näytti); ja yhtä vähän kuin he

voivat olla tanssimatta, yhtä vähän olisitte tekään voineet olla heitä

ihailematta. Ja millaista oli heidän tanssinsa?

Ei se ollut sellaista kuin operatanssijattarien. Ei suinkaan. Eikä

myöskään niinkuin rouva X:n täysikuntoisten oppilaitten tanssi. Ei

vähääkään. Ei se ollut katrillia eikä minuettia eikä edes

kohtajaistanssiakaan. Ei se ollut vanhan- eikä uudenaikaista, ei

Ranskan eikä Englannin tanssia, vaan jonkunlaista Espanjan tanssia se

mahtoi pikemmin olla, sillä sehän on sellaista kevyttä ja iloisaa, ja

siinähän sitä tulee viehättävään, tilapäiseen mielenkiihkoon pienien

kastanisien nakseesta. Kun he tanssivat hedelmäpuiden alla

hiekoitettuja polkuja ylös ja alas, kevyesti pyörähytellen toisiansa,

näytti heidän vilpeäin liikkeidensä vaikutus leviävän ympäriinsä tältä

auringonvalaisemalta näyttämöltä, ikäänkuin vesiympyrä laajenee

tyvenessä vedessä. Heidän liehuvat hiuksensa, heidän leyhkävät

leninkinsä, kimpoilias ruoho heidän jalkainsa alla, puiden oksat, jotka

suhisivat aamutuulessa, vipisevät lehdet ja niiden täplänmuotoiset

varjot vihreällä maanpinnalla, sulolemuinen tuuli, joka puhalsi

maiseman yli ja ikäänkuin huviksensa pyöritti kunnaalla olevan

tuulimyllyn siipiä -- kaikki, mitä oli näköpiirissä korkean selänteen

harjalle asti, jossa mies kynti härällä ja näytti pilviä vasten olevan

ikäänkuin maailman äärimmäisessä reunassa, kaikki näytti tanssivan

näiden tyttöjen tavalla.

Vihdoin heittäytyi nuorempi tanssivista sisarista, hengästyneenä ja

nauraen, penkille levähtämään. Toinen nojautui puuta vasten hänen

viereensä. Soitto, joka oli harpun ja viulun sävelistä, päättyi

venähdyksellä, ikäänkuin kerskaten mahdistansa, vaikka se oikeastaan

koetti päättyä samassa kuin tanssikin, ett'ei mitenkään jatkuisi puolta

minuttiakaan pitemmälle. Omenanottajat tikapuilta ilmoittivat

mieltymyksensä ja alkoivat hiljaa supisten jatkaa keskeytynyttä

työtänsä.

Ja alkoivatkin tavallista ahkerammin, sillä vanhanpuoleinen herrasmies,

joka ei ollut kukaan muu, kuin tohtori Jeddler itse -- tämä oli näet

tohtori Jeddlerin talo ja puutarha sekä tytöt hänen tyttäriänsä -- tuli

kiireesti ulos katsomaan, mitä oli hankkeessa ja kuka herja piti

sellaista soitonmelua hänen puutarhassansa ennen murkinaa. Tohtori

Jeddler oli suuri filosofi, eikä mikään soitonrakastaja oikeastaan.

"Soittoa ja tanssia tänään!" sanoi hän, mutta pysähtyi sitten ja puhui

itseksensä: "Luulin, että tätä päivää pidettäisiin kunniassa. Mutta

maailma on täynnä ristiriitaisuutta" ja lisäsi sitten korkeammalla

äänellä: "Minkätähden ollaan tänään tavallista mielettömämpiä?"

"Älkää panko siitä huoliaksenne, isä, vaikka niin ollaankin", vastasi

nuorempi tytär Marion, heittäytyen hänen rintaansa vasten ja katsoen

hänen silmiinsä, "sillä tänään on erään syntymäpäivä."

"Erään syntymäpäivä, tyttäreni", vastasi tohtori. "Etkö tiedä, että

aina on erään syntymäpäivä? Etkö ole kuullut, että joka minutti astuu

uusia taistelijoita tälle -- ha! ha! ha! -- on mahdotonta puhua

vakaisesti siitä -- tälle eriskummaiselle ja naurettavalle

taistelukentälle, jota kutsutaan elämäksi?"

"En isäseni."

"Et, niin mitäs sinä, joka olet melkein nainen", sanoi tohtori. "Mutta

kuinka onkaan", jatkoi hän, katsoen tyttärensä kauniisin kasvoihin,

jotka vielä olivat likellä hänen kasvojansa, "niin luulen, että tänään

onkin sinun syntymäpäiväsi."

"Eipäs! Luuletteko, isä, niin todellakin?" vastasi hänen

lempityttärensä, supistaen punaiset huulensa isänsä suudeltavaksi.

"Kas niin, tässä on rakkauteni", sanoi tohtori, painaen huulensa

tyttärensä huulihin, "ja palatkoon tämänmerkityksinen päivä

vast'edeskin aina onnellisena. Tällaisessa jälkinäytelmässä kuin

tässä", sanoi hän sitten itseksensä, "onkin sopiva toivottaa

syntymäpäivää onnellisena palaamaan. Ha! ha! ha!"

Tohtori Jeddler oli, kuten jo sanottiin, suuri filosofi. Hänen

filosofiansa ytimenä ja salaisuutena oli se, että maailmaa oli pidettävä

suunnattoman suurena leikkikenttänä, eräänlaisena mahdottomuutena, jota

ei järjellinen ihminen voinut tutkia. Hänen uskonjärjestelmänsä oli

alusta pitäen samasta taistelukentästä syntynyttä, jossa hän eli,

niinkuin kohta tulemme näkemään.

"Hyvä! Mutta keitä oli teillä soittajina? Kananvarkaita tietysti. Mistä

ne viulunvinguttajat tänne joutuivat?"

"Alfred ne lähetti tänne", vastasi hänen tyttärensä Grace, joka juuri

kiinnitti kukkia sisarensa hiuksiin. Ihaillessaan Marionin nuorellista

ihanuutta, oli hän puolta tuntia ennemmin itse pannut ne Marionin

päähän, mutta ne tanssiessa olivat päässeet välilleen.

"Vain lähetti Alfred soittajat!" virkkoi tohtori.

"Niin, hän kohtasi heidät tiellä, mennessänsä tänä aamuna varhain

kaupunkiin. He kulkevat jalkasin ja olivat kaupungissa olleet yötä. Ja

koska tänään on Marionin syntymäpäivä ja Alfred luuli siten tekevänsä

Marionille hyvää mieltä, niin lähetti hän heidät tänne, kirjoittaen

minulle lyijykynällä lapun, että he tulisivat pitämään Marionille

serenaadia, jos minä myöntäisin sen."

"Vai niin", virkkoi tohtori välinpitämättömänä, "hän tiedustaa siis

aina sinun mieltäsi!"

"Minä en ollutkaan sitä vastaan", jatkoi Grace iloisesti, oltuaan

hetkisen äänetönnä, jolloin hän, pää taaksepäin kallistuneena, silmäili

sisarensa kukilla koristeltuja hiuksia. "Marion, ollen iloisella

mielellä, alkoi tanssia, ja minä rupesin tanssimaan hänen kanssansa. Me

tanssimme Alfredin toimittaman soiton mukaan, kunnes tulimme

hengästyksiin. Ja meistä oli se soitto niin kaunista, kun se oli

Alfredin toimittama. Eikö niin, Marion?"

"Oi, en minä tiedä!" vastasi Marion. "Aina sinä vedät minulle

Alfredia!"

"Onko se vetämistä, kun mainitsen rakastajasi nimeä!" sanoi sisar.

"Mutta minäpä en haluakaan kuulla häntä mainittavan", vastasi

itsepäinen kaunotar, reväisten lehtiä muutamista kukista, joita hänellä

oli kädessä, ja pudottaen ne maahan. "En jaksaisi enää kuulla

puhuttavan hänestä enkä siitä, että hän on muka minun rakastajani."

"Ole nyt! Älä puhu siten hänestä, jolla on sinua kohtaan uskollinen

sydän, ja joka on kokonaan sinun omasi", virkkoi sisar, "älä

leikilläkään puhu niin. Ei ole maailmassa sinulla Alfredia

uskollisempata."

"Ei, ei", virkkoi Marion, nostaen silmäkulmiansa ja välinpitämättömän

näköisenä miettien, "ehk'ei olekaan. Mutta mitä erinomaista ansiota on

hänelle sitten siitä. Minä en ensinkään tahdo häntä olemaan niin

uskollinen... en ole koskaan pyytänyt sitä. Jos hän ehkä tahtoo

minua... Mutta hyvä Grace, mitä tarvitsee meidän ensinkään puhua

hänestä nyt juuri?"

Viehättävää oli nähdä näiden kauniiden sisarusten, käsikädessä

kävelevän puistossa ja pitävän tällaista puhetta, jossa vakaisuus

vastusti kevytmielisyyttä, mutta rakkaus sentään vastasi rakkauden

sanoihin. Ja aivan omituista oli nähdä kyyneleiden valtaavan nuoremman

sisaren silmät ja syvän, palavan tunteen lannistavan hänen puheissansa

esiytyvää itsepäisyyttä, ikäänkuin pitäen sen kanssa tuskallista

taistelua.

Heidän ikäinsä välillä ei voinut olla eroa kuin korkeintaan neljä

vuotta. Mutta niinkuin usein on laita tällaisissa tapauksissa, kun

äidin hoito puuttuu kummaltakin (tohtorin vaimo oli nimittäin kuollut),

piti Grace niin hellää huolta sisarestansa, että häntä olisi luullut

vanhemmaksi kuin olikaan, Vaikka heidän luonnontaipumuksensa erosivat

enemmän toisistansa kuin heidän ikänsä näytti tahtovan myöntää,

ei Grace sentään voinut muuten kuin myötätuntoisuudella ja

rakasmielisyydellä ottaa osaa sisarensa lapsellisiin mielikuvituksiin.

Oi ylhäinen äidin tehtävä, kun tällainenkin varjomainen ja himmeä

kuvastus siitä jo puhdistaa niin sydämmen ja korottaa hienostuneen

ihmisluonteen lähemmäksi enkeleitä!

Kun tohtori silmäili heitä ja kuuli mitä he juttelivat, niin alkoi hän

ensin, mieli keveänä, ainoastaan miettiä, millaista hulluutta on kaikki

rakkaus, kaikki mielitahtoisuus ja sellainen hyödytön pakko, joka tulee

nuorille, kun he aikavälin uskovat saippuakellon kaltaisessa asiassa

olevan todentekoa, vaikka kuitenkin siinä aina pettyvät.

Mutta Gracen taloudellinen kyky, itsekieltoisuus, lempeä luonne ja

kainous, jossa kuitenkin piili paljo mielen lujuutta ja rohkeutta, ja

joiden ominaisuuksien kautta hän vähänvaateliaana talousihmisenä erosi

häntä kauniimmasta sisarestansa, esiytyivät selvinä tohtorin silmien

eteen. Tohtorin mieltä pahoitti Gracen tähden, pahoitti molempien

tyttäriensä tähden se, että elämä oli semmoista naurettavaa ilveilyä,

kuin se oli.

Ei tohtorille tullut koskaan mieleen tutkia, koettivatko hänen molemmat

tyttärensä tai jompikumpi heistä käsittää elämää jollakin tavalla

todentekona. Mutta oliko hän filosofi.

Luonnoltansa hyvä ja ylevämielinen mies oli hän sattunut kompastumaan

tavalliseen filosofien kiveen, joka ei olekaan niin tietämättömissä

kuin alkemistien tutkimusten esine. Se kivi pettää usein hyvät ja

ylevämieliset miehet sekä on sellaista turmiollista laatua, että se

muuntaa kullan kuonaksi ja tekee kaiken, millä on arvoa, mitättömäksi.

"Britain!" äännähti tohtori, "kuules Britain!"

Pieni hyvin juron ja tyytymättömän näköinen mies tuli ulos huoneesta ja

vastasi tohtorille säädyttömään tapaan:

"Mitä sitten?"

"Missä on aamiaispöytä?" kysäisi tohtori.

"Sisällä", vastasi Britain.

"Etkö aio kattaa sitä täällä ulkona, kuten sanoin sinulle jo eilen

illalla?" virkkoi tohtori. "Tiedäthän, että tulee vieraita, että tässä

on nyt aamulla, ennen postivaunun tuloa, paljo puuhaa, ja että tämä

tilaisuus on aivan erinomainen."

"Minä en voi tehdä mitään, ennenkuin naiset tuovat omenia puista",

vastasi Britain, korottaen ääntänsä joka sanalla, joten se tuli

liiankin korkeaksi.

"No, eiköhän ne nyt jo tuo", sanoi tohtori katsahtaen kelloonsa ja

sitten taputtaen käsiänsä. "Clemency, tule joutuin alas!"

"Kyllä!" vastasi nainen tikapuiden päältä ja kiiruhti alas. "Se työ on

tehty. Joutukaa tytöt! Kaikki laitetaan valmiiksi puolessa minutissa."

Samassa alkoi hän kovasti puuhata, ja koska hän oli muodoltaan sangen

naurettavan näköinen, niin maksanee häntä vähän tarkemmin esittää.

Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen kasvonsa olivat lihavat

ja hauskat, vaikka se, että ne olivat omituisesti kireellään, teki ne

naurettavan näköiseksi. Mutta kuitenkin oli se erinomainen kömpelyys,

joka esiytyi koko hänen ryhdissänsä ja käytöksessänsä, ilveellisempätä

kuin mitkään ilveelliset kasvot maailmassa. Jos sanoo, että hänellä oli

molemmat jalat samalla puolella ja vieraat kädet, ja etteivät nämät

neljä raajaa näyttäneet olevan minkäänlaisessa yhdistyksessä keskenään

eikä oikeissa paikoissa ruumistakaan, niin saa selvän kuvauksen

todellisuudesta. Jos sanoo, että hän oli vallan tyytyväinen ja

mielistynyt tällaiseen jäseniensä järjestykseen ja piti sitä asiana,

joka ei ensinkään liikuttanut häntä, sekä käytti käsiänsä ja jalkojansa

miten sattui, antaen niiden käänteillä aivan mielivaltaisesti, niin on

se ainoastaan toden puhumista hänen miellyttäväisyydestänsä. Pukuna oli

hänellä pari itsepäisiä jättiläiskenkiä, jotka harvoin pitivät lukua,

mihin jalat niitä tahtoivat viedä, siniset sukat, monenvärinen

karttuuni-leninki, jota rumemmankuosista ei rahalla ole saatavana, ja

valkoinen esiliina. Hän piti aina lyhyitä hihoja, joten hänen

kyynärpäänsä olivat paljaina ja niihin sattumuksen kautta syntyi

kipeitä. Kyynärpäänsä näyttivät kovin huvittavan häntä, sillä alinomaa

koetti hän katsoa niihin vääntämällä käsivarsiansa. Usein oli hänellä

pikkuinen lakki milloin mitenkin päälaella, vaan harvoin samalla

tavalla, kuin muut pitävät sellaista päähinettä. Kuitenkin oli hän

kiireestä kantapäähän asti erinomaisen puhdas ja näytti tahtovansa olla

tavallaan sieväkin. Hänen kiitettävä halunsa pysyä miellyttävänä ja

säädyllisenä sekä itsensä että muiden silmissä oli syynä hänen

sellaiseen omituiseen tapaansa, että hän tuon tuostakin nyki

kureliivinsä plansettia ja sitten leninkiänsä, kunnes se laskeutui

hänen mieleiseensä asentoon.

Sellainen oli ulkomuodoltansa Clemency Newcome, jonka itsensä luultiin

tietämättään väärentäneen ristimänimensä Clementian tuon kaltaiseksi;

mutta ei se sentään ollut varmaa, sillä hänen kuuro, vanha äitinsä,

joka oli ollut sangen omituinen eukko, ja jota hän lapsuudestansa asti

oli elättänyt, ei ollut enää elossa eikä hänellä ollut muitakaan

sukulaisia. Nyt kattoi hän innolla pöytää. Välisti seisoi hän ruskeat

käsivartensa ristissä, kynsien teräviä kyynärpäitänsä ja silmäillen

levollisena valmistuksia; välisti taas, kun yht'äkkiä muisti, minkä oli

unohtanut, kiiruhti sitä noutamaan.

"Molemmat lakimiehet tulevat, isäntä!" sanoi Clemency sellaisella

äänellä, joka ei ilmoittanut suurta hyväntahtoisuutta.

"Aha!" vastasi tohtori, mennen portille heitä vastaan. "Hyvää huomenta,

hyvää huomenta! Grace-piijani! Marion! Tässä ovat herrat Snitchey ja

Craggs. Missä on Alfred?"

"Kyllä hän kohta palajaa", vastasi Grace. "Hänellä oli niin paljo

puuhaa tänä aamuna matkaan valmistautuessaan, että hän nousi ylös jo

päivänkoitossa... Hyvää huomenta herrat."

"Neitiseni!" sanoi herra Snitchey, "saan sanoa teille omasta sekä

Craggs'in puolesta (tämä kumarsi) hyvää huomenta. Hyvä neiti", jatkoi

hän sitten, kääntyen Marioniin päin, "sallikaa minun suudella kättänne

(ja teki sen samassa). Toivon, että saisimme vast'edes vielä sata

kertaa viettää tätä merkillistä päivää" (vaikka se kuitenkin oli

epävarmaa, lähtivätkö nämät sanat hänen sydämmestänsä sillä hänessä ei

näköään ollut kovin suurta myötätuntoisuutta muihin).

"Ha, ha, ha!" nauroi tohtori filosofiallisesti kädet taskussa. "Viettää

tätä suurta farssia oikein kuusinäytöksisenä."

"Mutta sentään ette soisi tätä suurta farssia lyhyemmäksi siinä olevan

miellyttävän näyttelijättären tähden, siitä olen varma", sanoi

Snitchey, pannen sinisen portföljinsä, jossa oli asiakirjoja,

pöydänjalkaa vasten.

"En, en suinkaan", vastasi tohtori. "Eläköön hän, nauraaksensa sille,

niin kauan kuin jaksaa ja sanokoon sitte, kuten ranskalaisessa

puheenparressa sanotaan: 'Farssi on loppunut, esirippu alas'."

"Se ranskalainen puheenparsi", sanoi herra Snitchey, alkaen tarkastaa

sinisen portföljinsä sisusta, "on väärä, ja teidän filosofianne myöskin

väärä, uskokaa se. Sen olen monta kertaa sanonut. Ei mitään vakaista

elämässä! Mitä on laki sitten?"

"Leikkiä", vastasi tohtori.

"Oletteko koskaan ollut lakiasioissa?" kysäisi Snitchey, luoden

silmänsä ylös portföljistään.

"En koskaan!" vastasi tohtori.

"Sepä se; jos kerrankin olisitte ollut, niin varmaan olisitte saanut

toisenlaisen käsityksen laista."

Craggs, jota Snitchey näytti kokonaan edustavan ja jolla ei ollut

pienintäkään halua oman käsityksensä mukaan puhua tai toimia, tohti

tässä kuitenkin tehdä yhden omatakeisen muistutuksen. Siinä tuli

ilmi se ainoa aate, jossa hän oli jaksanut vapautua Snitcheyn

vallanalaisuudesta tai jossa hänellä ei ollut aivan yhtäläinen ajatus

kuin Snitcheyllä. Mutta on maailmassa sentään monta viisasta miestä,

joilla tässä suhteessa on hänen mielipiteensä.

"Se on tehty liian helpoksi", sanoi hra Craggs.

"Lakiko?" kysäisi tohtori.

"Niin", vastasi herra Craggs, "ja kaikeksi muuksikin kuin helpoksi.

Kaikki on minusta nykyaikaan helppoa, ja se on juuri tämän ajan suurin

vika. Jos maailman elämä on leikkiä (jota en aio vastustaakaan), niin

on se ainakin pidettävä leikkinä, jota on vaikea selittää. Se on

pidettävä mitä ankarimpana taisteluna. Sitä tarkoitan. Mutta nyt on se

todellakin tehty liian helpoksi. Elämän porttien saranat voidellaan,

vaikka niiden pitäisi olla ruosteessa, ja kohta päästään varmaan niin

pitkälle, ett'eivät ne portteja availtaessa anna mitään ääntä, vaikka

niiden pitäisi narista."

Herra Craggs näytti todellakin narisevan omilla saranoillaan,

lausuessaan tämän ajatuksen, joka toisiin teki vieläkin suuremman

vaikutuksen sentähden, että hän oli tunteeton, kuiva ja laiha mies,

harmaissa ja sinisissä vaatteissa, ja niinmuodoin näköään aivan kuin

piikivi. Hänen päässänsä kiilui pari pikkuista silmää, jotka näyttivät

ikäänkuin säkenöivän. Luonnon kolmella valtakunnalla oli kullakin

edusmiehensä näissä haaveellisissa, kiistelevissä herroissa; sillä

Snitchey oli ikäänkuin harakka tai korppi (vaikkei ihan niin sileä), ja

tohtorin kasvot olivat rypyissä kuin omena talvella, täynnä kuoppia,

jotka merkitsivät linnun nokan jälkiä omenassa, ja niskassa pieni

hiussiipukka, joka vastasi omenan kantaa.

Nyt astui puutarhaan nopein askelin kaunis, nuori mies matkapuvussa.

Hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja toivosta, samoinkuin kaunis aamukin

juuri näytti tekevän. Hänellä oli mukanansa mies, joka kantoi koreja ja

paketteja. Nuot kolme äsköistä kiistelijäämme asettuivat vieretysten,

ikäänkuin onnen sisarien veljet tai ikäänkuin kolme sulotarta mitä

tuntemattomimmassa valepuvussa tai ikäänkuin kolme kovanonnen

profeettaa nummella, ja tervehtivät äsken tullutta.

"Terve tulemastasi takaisin, Alf", sanoi tohtori iloisesti.

"Toivon, että saisitte satoja kertoja uudelleen viettää tätä

merkillistä päivää", virkkoi Snitchey hiukan kumartaen.

"Uudelleen", kertoi Craggs paasiäänellänsä, kun Snitchey sai tuon

sanotuksi.

"Mitä nyt, mikä patteri!" lausui Alfred seisahtuen. "Yksi, kaksi,

kolme... jotka eivät suinkaan ole hyvän merkkejä suurella merellä

edessäni. Ilahuttavaa sentään, ett'en teitä kohtaa ensimmäiseksi tänä

aamuna; sillä silloin pitäisin tätä pahan enteenä. Vaan Gracen,

lempeän, miellyttävän Gracen kohtasin ensisti, joten siis ei minun

tarvitse yhtään peljätä teitä."

"Jos muistatte oikein, herra Alfred, niin minut te ensimmäiseksi

kohtasitte", sanoi Clemency. "Grace oli lähtenyt ulos jo ennen päivän

nousua, ja minä oli sisällä."

"Niin olikin; Clemencyn kohtasin ensimmäiseksi", myönsi Alfred; "mutta

ei myöskään Clemencyn ollessa liittolaisenani minun tarvitse teitä

säikähtää."

"Ha, ha, ha! minun sekä Craggs'in puolesta", virkkoi Snitchey.

"Millaista uhkamielisyyttä!"

"Ehkä ei niinkään pahaa kuin luulisi", vastasi Alfred ja pudisti

kädestä tohtoria sekä Snitchey'ta ja Craggs'ia, jonka tehtyä hän alkoi

katsella ympärillensä. "Mutta mihin kummalle ne ovat menneet?"

Hän kiiruhti molempain sisarusten tykö, ja tarpeetonta on likemmin

selittää, miten hän tervehti ensin Marionia ja sitten Gracea.

Huomautamme ainoastaan sen, että herra Craggs'ista olisi sellainen

tervehtiminen saattanut olla "liian helppoa".

Luultavasti sentähden, että tahtoi kääntää heistä pois toisten

huomiota, meni tohtori Jeddler pikaisesti aamiaispöytään, jonka

ympärille kaikki heti ilmestyivät. Grace rupesi emännäksi ja valitsi

itsellensä sellaisen paikan, että hän erotti sisarensa ja Alfredin

muusta seurasta. Snitchey ja Craggs istuivat vastapäätä heitä,

välillänsä varmuuden vuoksi sininen portfölji; ja tohtori istui,

niinkuin tavallisesti vastapäätä Gracea. Clemency tallusteli

koneellisesti pöydän ympärillä, tehden atrioitseville palvelusta, ja

synkkämielinen Britain oli toisen pienemmän pöydän ääressä

hovimestarina, harjoittaen taitoansa ison häränliha-kimpaleen ja sian

kinkun leikkaamisessa.

"Lihaa?" äännähti Britain, joka lihaveitsi toisessa ja kahveli toisessa

kädessä lähestyi herra Snitcheytä, pölähyttäen hänelle saman

kysymyksen.

"Totta kaiketi!" vastasi lakimies. "Tahdotteko tekin?" kysyi hän sitte

Craggs'ilta. "Siitä olkaa varma", oli vastaus. Annettuansa näille lihaa

ja tohtorille myöskin tarpeenmukaisesti (toisilta ei hän kysynytkään,

tahtoivatko he), lähestyi hän lakimiehiä niin likelle kuin säädyllisyys

myönsi ja katseli ärein silmin, kuinka liha heiltä luisti. Kuitenkin

lauhtuivat hänen kasvonsa, kun herra Craggs, jonka hampaat eivät olleet

parhainta laatua, oli lihapalaa niellessään tukehduksissaan ja

yht'äkkiä virkahti: "Minä luulin hänen menneen!"

"No, Alfred", sanoi tohtori, "juttele nyt muutama sana asiatoimista,

kun tässä suurustelemme."

"Niin juttele, kun suurustelemme", kertoivat Snitchey ja Craggs, joilla

ei vielä ainakaan näyttänyt olevan halua lähteä pöydästä.

Vaikka Alfred oli istunut pöydässä mitään nauttimatta ja hänellä oli

juuri tärkeitä asiatoimia vieressänsä, vastasi hän kuitenkin

kunnioittavaisesti: "Kuinka vaan suvaitsette."

"Vakaista, jos mikään", aloitti tohtori, "tällaisessa..."

"Farssissa kuin tässä", jatkoi Alfred.

"Aivan niin, vakaista, jos mikään, tällaisessa farssissa kuin tässä",

pitkitti tohtori, "pitäisi olla se, että eronhetki sattuu juuri täksi

kaksinkersaiseksi syntymäpäiväksi. Tämän päivän kanssa yhdistyksessä on

meillä neljällä monta hauskaa tapahtumaa sekä muisto pitkästä ja

ystävällisestä yhdessä olostamme. Mutta se ei oikeastaan kuulu asiaan."

"Kyllä, kyllä", vastasi nuori mies, "kyllä se kuuluu asiaan, kuuluu

paljonkin asiaan. Sen sanoo sydämmeni minulle tänä aamuna, ja samoin

sanoisi teidänkin sydämmenne teille, siitä olen varma, jos tahtoisitte

antaa sen puhua. Minä lähden teidän talostanne tänään; minä lakkaan

olemasta teidän holhottavanne. Me katkaisemme ne hellät yhdyssiteet,

jotka pitkän ajan kuluessa ovat syntyneet välillemme, ja joita ei

koskaan enää voi samalla tavalla solmeta. Toiset siteet ovat tosin

syntymäisillään" (tätä sanoessansa katsoi hän Marioniin, joka istui

hänen vieressänsä); "mutta niiden solmeaminen on kuitenkin niin

tärkeäin asianhaarain kanssa yhdistyksessä, ett'en luule voivani niistä

nyt puhua. Näettehän nyt", lisäsi hän sitten, tehden pilaa omista

ajatuksistansa sekä tohtorista, "että on sentään vakaisuutta tässä

isossa, naurettavassa tomuläjässä. Tunnustetaan se tänään."

"Tänään!" virkkoi tohtori. "Kuules poikaa. Ha, ha, ha! Minkätähden on

hullunkurisen vuoden kaikista päivistä tämä juuri siihen sopivin, tämä

päivä, jona iso taistelu taisteltiin tällä paikalla? Tällä paikalla,

jossa nyt istumme, jossa näin tyttäreni tänä aamuna tanssivan, jossa

hedelmiä äsken otettiin meidän syötäväksemme puista, joiden juuret

imevät ravintonsa ihmisten ruumiista eikä maasta -- ha, niin monta

miestä kaatui tällä paikalla, että kokonainen hautausmaa olisi voinut

täyttyä niistä luista, siitä luumaasta ja niistä murskautuneiden

pääkallojen siruista, joita jo minunkin muistaakseni monta miespolvea

tappelun jälkeen on kaivettu ylös jalkojemme alta. Eikä kuitenkaan

siinä tappelussa ollut sataa miestä, jotka olisivat tietäneet minkä

johdosta ja mitä varten he taistelivat; ei sataa miestä voittoriemun

pitäjissä, jotka olisivat tietäneet, minkätähden he riemuitsivat. Ei

viidelläkymmenellä ollut etua enemmän kuin tappiotakaan voitosta. Ei

viittä miestä ole ollut tähän päivään asti, joilla olisi ollut sama

mielipide tämän tappelun syistä ja seurauksista; eikä kukaan ole

tietänyt siitä mitään selvästi, paitsi ne, jotka murehtivat kaatuneita.

Vakaisuutta sitten tässä!" sanoi tohtori nauraen. "Mikä järjestelmä!"

"Mutta minusta näyttää se kaikki sangen vakaiselta", vastasi Alfred.

"Vakaiseltako", virkkoi tohtori. "Jos näet mitään vakaista tuollaisissa

asioissa, niin tulet välttämättömästi hulluksi tai kuolet tai on sinun

kiipeäminen vuoren huipuille ja eläminen siellä erokkaana."

"Mutta kun siitä on niin pitkä aika kulunut", sanoi Alfred.

"Pitkä aika!" vastasi tohtori. "Tiedätkö sitten mitä maailma on tehnyt

siitä pitäen? Tiedätkö mitä se sitä ennen teki? Minä en suinkaan

tiedä."

"Se on vähän käynyt oikeutta", huomautti Snitchey, hämmentäen

teekuppiansa.

"Vaikka oikeus on tehty liian helpoksi", lisäsi hänen kumppaninsa.

"Mutta suokaa anteeksi, tohtori, huomautukseni", jatkoi Snitchey,

"erittäinkin kun tämän juttelun aikana olette jo monta kertaa tullut

tuntemaan, että minun mielestäni on maailmalla juuri oikeudenkäyntinsä

ja koko lainjärjestelmänsä sangen vakava puoli, josta sen tähden maksaa

myös puhuakin, kun siinä on kunnioitusta..."

Clemency Newcome sattui nyt sysäämään pöytää, että talrikit ja vadit

rämisivät.

"Mitä nyt! Mikä nyt tuli?" sanoi tohtori.

"Tuo sininen laukku, kirottu, kun on tuossa jaloissa ja kompastuttaa",

vastasi Clemency.

"Kun siinä on kunnioitusta herättävä tarkoitus", jatkoi Snitchey

edelleen keskeytynyttä puhettansa. "Onko elämä farssia, koska meillä on

lait?"

Tohtori nauroi ja katsoi Alfrediin.

"Minä myönnän, jos niin tahdotte, että sota on hulluutta", pidätti

Snitchey. "Siinä olemme samaa mieltä; sillä tässä on meillä esim.

hymyilevä maisema" (hän osoitti sitä kahvelilla), "jossa sotamiehen

rosvot kerran mellastivat, hävittäen kaikki miekalla ja tulella. Hi hi

hi! Paljas sellainen ajatus, että joku vapaehtoisesti antautuu tulen ja

miekan vaaraan, on jo mielettömyyttä, hulluutta ja sangen naurettavaa!

Ette voi muuta kuin nauraa kanssaihmisiänne, ajatellessanne heitä.

Mutta silmäilkää nyt tätä hymyilevää maisemaa sellaisenansa. Ajatelkaa

lakeja, joita meillä on omistusoikeudesta, ostosta ja omistusoikeuden

saannista, vuorauksesta, lahjoituksesta ja veroista. Ajatelkaa",

jatkoi herra Snitchey sellaisella innolla ja ihastuksella, että suunsa

oikein matki, "niitä monimutkaisia lakeja, joita on oikeusvaatimuksesta

ja sen toteennäytöstä kaikkine ristiriitaisine prejudikaattinensa ja

epälukuisine parlamentinpäätöksinensä, jotka niiden kanssa ovat

yhdistyksessä. Ajatelkaa, mikä joukko on sukkelia ja selkkautuneita

oikeudenkäymismuotoja kaikkiin niihin lukemattomiin riitoihin, joihin

sellainen lainjärjestelmä välttämättömästi antaa aihetta -- ja teidän

täytyy tunnustaa, että ympärillämme erämaassa on sentään hiukan

vihantaakin kohtaa. Tohdin väittää sitä", sanoi herra Snitchey, katsoen

kumppaniinsa, "tohdin väittää sitä sekä omasta puolestani että

Craggs'in".

Herra Craggsin annettua tähän suostumuksensa, ilmoitti herra Snitchey,

jolle kaunopuheliaisuutensa näytti antaneen uutta ruoanhalua, että hän

tahtoi vielä vähän paistia sekä kupin teetä.

"Minä en ensinkään tahdo puolustaa elämää", lisäsi hän sitten

ja hieroi nauraen käsiänsä, "se on täynnä hulluutta, täynnä

pahempatakin kuin hulluutta. Mitä ovat mieltymyksen, luottamuksen ja

voitonpyytämättömyyden vakuutukset, pah, pah, pah!... Näemme kyllä,

minkäarvoisia ne ovat. Mutta te älkää naurako elämää. Te olette saanut

pelin pelataksenne ja sangen vakaisen pelin. Jokainen pelaa teitä

vastaan, niinkuin tiedätte ja te pelaatte jokaista vastaan. Oi, kuinka

se on huvittavaa... mutta te, tohtori Jeddler, saatte ainoastaan nauraa

voittaessanne, vaikk'ette sentään saa tehdä sitä liiaksi... hi hi hi!

Ei liiaksi," toisti Snitchey uudelleen nyökäyttäen päätänsä ja iskien

silmää, ikäänkuin aikoen lisätä: Tehkää ennemmin näin.

"No, Alfred!" sanoi tohtori, "mitä sanot sinä nyt?"

"Suurin hyväntahtoisuus", vastasi Alfred, "jota voitte osoittaa minua

sekä itseänne kohtaan, on luullakseni se, että kerrankin koitatte

unhottaa elämän taistelukentän pois mielestänne kaikkine, mitä siihen

kuuluu, ja muistella elämän suurta kenttää, jolle aurinko joka päivä

paistaa."

"Tuskinpa voisi se, minun ymmärtääkseni, saattaa häntä toiselle

mielelle", sanoi Snitchey, "sillä taistelijat elämän taistelukentällä

ovat yhtä raivoisia ja julmia. He lyövät ja hakkaavat toisiansa ja

ampuvat toisiansa takaa. Mieshukka ja hävitys on siellä aivan

kauhistuttavaa, joten se kenttä ei ole yhtään parempi kuin tämä

toinenkaan."

"Minä luulen", vastasi Alfred, "että moni taistelu ja voitto, moni

suuri alttius ja urhoollisuuden ilmaus on salaista ja esiytyy usein

semmoisessakin, joka näyttää vähäpätöiseltä, jopa alttiuden ja

urhoollisuuden vastakohdalta, eikä suinkaan ole helpompata sentähden,

ett'ei kukaan ole sitä näkemässä eikä tiedä sitä kuvailla. Mutta

sellaista on joka päivä nurkissa ja sopissa, vähäpätöisimmissä

piireissä, miesten ja naisten sydämmessä, ja jokainen semmoinen ilmaus

voi sovittaa tyytymättömimmänkin maailman kanssa ja täyttää hänet

uskolla ja toivolla, vaikka kolme neljättä osaa maailman väestöstä

olisi taistelussa ja yksi neljäs osa kävisi oikeutta. Maailma ei ole

niin huono, kuin sitä huonoksi sanotaan."

Molemmat sisaret kuuntelivat hänen sanojansa tarkkaavaisesti.

"Hyvin, hyvin!" sanoi tohtori. "Ei minua saa enää näin vanhana

käännetyksi, ei ystäväni Snitchey eikä naimaton sisareni,

hyväluontoinen Martta Jeddler, joka aikaa sitten oli perheellisissä

kiusauksissa, kuten hän niitä nimitti, vaan joka siitä lähtien on

elänyt myötätuntoista elämää pian sanoen kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Kuitenkin on hän niin paljon teidän kaltaisenne mielipiteiltään (jos

sen erottaa pois, että hän on nainen ja niinmuodoin heikompi järjeltään

sekä itsepäisempi kuin te), ett'en mitenkään voi olla sovussa hänen

kanssansa, ja sentähden harvoin tahdon häntä tavatakaan. Olen syntynyt

tällä taistelukentällä; aloin jo lapsena miettiä niitä kertomuksia,

joita oli tästä kentästä. Kuusikymmentä vuotta on nyt vierinyt

takapuolelleni, mutta en vielä koko kristikunnassa, jossa kuitenkin on,

Jumala ties', kuinka monta rakasmielistä äitiä ja toivehikasta tyttöä,

niinkuin minunkin tyttäreni, nähnyt mitään, joka olisi toisensa kanssa

ollut sopusoinnussa. Sellaista esiintyy kaikkialla. Täytyy joko nauraa

tai itkeä näille kummastuttaville vastakohdille, ja minä ennemmin

nauran."

Britain, joka suurella ja alakuloisella tarkkuudella oli silmäillyt

tässä jokaista puhujaa, näyttää nyt pikaisesti yhdistyneen tohtorin

mielipiteesen, jos syvää, maanalaista ääntä, joka pääsi häneltä, voi

pitää naurun ilmauksena. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin vallan

liikkumattomina, sekä sitä ennen että sen jälkeen, sillä vaikka pari

aamiaisvierasta tuon salaperäisen äänen johdosta katseli ympärillensä,

he eivät mitenkään voineet huomata sen häneltä päässeen.

Mutta hänen palveluskumppaninsa Clemency Newcome sen kyllä tiesi.

Sillä, mukattuansa häntä sivuun lempi-jäsenellänsä kyynärpäällä,

Clemency kysäsi häneltä hiljaa ja nuhtelevaisesti, mitä hän nauroi.

"En minä sinua nauranut!" murahti Britain.

"No mitä sitten?"

"Ihmiskuntaa", vastasi Britain. "Se on niin naurettavaa."

"No johan nyt jotain! Hän sitten tulee hupsummaksi päivä päivältä!"

sanoi Clemency, mukaten häntä toisella kyynärpäällänsä, ikäänkuin

selvittääkseen hänen ajatuksiansa.

"Etkö tiedä missä olet? tarvitsetko ojennusta?"

"Minä en tiedä niin mitään," vastasi Britain, katsanto levollisena ja

muoto muuttumattomana, "Minä en pidä väliä mistään! minä en koeta

selittää mitään; minä en usko mitään enkä tarvitse mitään."

Vaikka tämä surullinen kuvaus hänen tilastansa lieneekin ollut

ylimalkaan kovin liioiteltu, esitti Benjamin Britain kuitenkin -- jota

välistä kutsuttiin myöskin pikku Britain'iksi [Britain = Britannia],

eroitukseksi suuresta Britain'ista, samoin kuin nuori Englanti,

eroitukseksi vanhasta Englannista -- tilansa tässä todenperäisempänä

kuin olisi voinut luulla. Koska hän oli palvellut tohtorin apumiehenä

kipeitä leikattaessa ja joka päivä kuullut tohtorin selittävän luonansa

kävijöille, ett'ei heidän olemisensa parhaimmassakaan laadussa ollut

kuin erhetystä ja mahdottomuutta, niin oli tämä palvelija onneton,

sisällisten sekä ulkonaisten vaikutusten johdosta, vähitellen vajonnut

sekaantuneiden ja ristiriitaisten luulojen sellaiseen kuiluun, että

totuus hänessä oli lähteensä pohjasta aivan pintaan nousseena, kun hän

oli syvissä mietiskelyissä. Ainoa seikka, jonka hän selvästi käsitti,

oli se, ett'ei tuo uusi aines, jolla herrat Snitchey ja Craggs

tavallisesi mehustivat näitä keskusteluja, ollut läheskään omansa

tekemään keskusteluita käsitettävämmiksi, ja aina näytti heidän

aineksensa antavan tohtorille eräänlaista puolta eli voittoa. Sentähden

olivat nämät lakimiehet hänestä, ikäänkuin yhtenä pääsyynä hänen

sellaiseen mielentilaansa, eikä hän heitä siis suinkaan suosiollisilla

silmillä katsellut.

"Mutta tämä ei kuulu meidän asioihimme, Alfred", sanoi tohtori. "Koska

nyt (niinkuin itse sanoit) lakkaat olemasta minun holhottavanani ja

lähdet meidän tyköämme sellaisilla tiedoilla yltäkylläisesti

varustettuna, joita alkeiskoulu täällä on voinut antaa sinulle, ja omat

opintosi Lontoossa ovat voineet kartuttaa, sekä vanha, tylsäpäinen

maatohtori, niinkuin minä, on voinut niiden lisäksi juurruttaa sinuun

käytännöllisessä suhteessa, niin menet nyt siis maailmalle. Sen ensi

koetusajan loputtua, jonka minä, isäsi määräyksestä, olin holhojasi,

kiiruhdat sinä itsemiehenä seuraamaan hänen toista määräystänsä. Jo

aikaa ennen, kuin ne kolme vuotta ennättävät kulua, jotka sinun tulee

oleksia vieraiden maiden lääketieteellisissä kouluissa, unhotat sinä

meidät kokonaan. Niin, voithan unhottaa meidät helposti jo kuudessa

kuukaudessa."

"Jos niin tekisin -- mutta tiedättehän sen itse paremmin -- niin en

ansaitsisi enää, että puhutte mitään kanssani", vastasi Alfred nauraen.

"Minä en mitään tiedä", vastasi tohtori. "Mutta mitä sanot sinä

Marion?"

Marion, joka leikitteli teekuppinsa kanssa, näytti tahtovan sanoa,

vaikk'ei kuitenkaan saanut sanotuksi, että "hän sai kyllä unhottaa

heidät, jos voi". Grace painoi hilpeät kasvonsa sisarensa poskea vasten

ja nauroi.

"En luule olleeni mikään väärä, epärehellinen holhutoimeni hoitaja",

pitkitti tohtori, "mutta asian vaatimuksen mukaan pitää minun nyt

päästä siitä säännöllisesti vapaaksi ja saada siitä ero. Sentähden

tulivat hyvät ystävämme Snitchey ja Craggs tänne portfölji täynnä

papereita, laskuja ja asiakirjoja, jättämään tähteet minulle uskotuista

varoista (tosin soisin niitä olevan enemmänkin kuin on, mutta toivon

itsesi, koska tulet kohta suureksi mieheksi, voivan kyllä kartuttaa

niitä) sekä muut narrittelut sinun haltuusi, jotka sinun tulee saada

laillisesti allekirjoitettuina ja sinetittyinä."

"Ja laillisesti todistettuina", lisäsi Snitchey, työntäen edestänsä

pois talrikin ja ottaen portföljistä ulos paperit, joita hänen

kumppaninsa alkoi levitellä pöydälle. "Koska minä ja Craggs olemme

olleet tohtorin apuna kaikessa, mikä on koskenut omaisuuden hoitoa,

niin pitää meidän ottaa tohtorin molemmat palvelijat tähän

allekirjoituksien todistajiksi. Taidatteko kirjoittaa, rouva Newcome?"

"En minä ole ollut naimisissa, hyvä herra", vastasi Clemency.

"Ah, suokaa anteeksi... minun olisi pitänyt se jo itsestänikin

huomata", sanoi Snitchey, nauraen ja katsoi häneen.

"Taitanettehan lukea?"

"Taidan vähän", vastasi Clemency.

"Ehkä morsius-, aamu- ja iltarukoukset?" jatkoi lakimies leikillisesti.

"Ei", sanoi Clemency, "ne ovat vaikeita. Luen ainoastaan sormistinta".

"Luette sormistinta?" virkahti Snitchey. "Mitä sillä tarkoitatte?"

"Ja muskottirautaa", lisäsi Clemency, nyökäyttäen päätänsä.

"Kyllä hän on mieltä vailla! Suurikanslerin hoitoon jätettävä", sanoi

Snitchey, katsoen häneen.

"Niin, jos hänellä on varoja", huomautti Craggs.

Nyt tuli Grace väliin ja selitti, että puheena olevissa esineissä oli

kummassakin kirjoitus, ja sentähden oli Clemency Newcomella niissä

taskukirjallisuutta. Hän ei ole kovin halukas lukemaan tavallisia

kirjoja.

"Ahaa; se selvittää asian", sanoi Snitchey; "nyt ymmärrän kyllä. Luulin

ystävätärtämme hassuksi, sillä sellaiselta hän ainakin näyttää", jupisi

Snitchey itsetyytyväisen näköisenä.

"No, mitä on siinä sormistimessa kirjoitettuna, rouva Newcome?"

"En minä ole ollut naimisissa, sanoinhan sen jo", vastasi Clemency.

"Hyvä, olkaa sitten naimaton", virkkoi lakimies. "Mutta mitä on

sormistimessa?"

Ei maksa vaivaa kertoilla, kuinka Clemency, tähän mitään vastaamatta,

levitti heti taskunsa suun auki ja katsoi sen ammottavaan syvyyteen,

hakien sormistinta, jota kuitenkaan ei siellä ollut -- ja kuinka hän

sitten katsoi samoin toiseen taskuunsa ja tyhjensi sen aivan tyhjäksi.

Siellä oli nenäliina, vaksikynttilän pää, omena, appelsiini, vaskiraha,

rautakopli, munalukko, keritsimet koteloinensa, kourallinen värillisiä

lasihelmiä, muutamia rihmakeriä, neulapyssy, hiusten käherryspapereita

ja korppu, jotka kaikki hän uskoi Britainin käsiin, kunnes saisi

taskunsa tarkastetuksi. Ja kuinka hän sitten innossaan otti taskunsa

kaulasta kiinni, pitääkseen sitä suorallaan, sillä se oli erinomaisen

keheä kierteilemään ja kääriytymään kaiken ympäri, mihin tapasi; ja

rupesi sellaiseen asentoon, joka ei ensinkään ollut sopusuunnassa

ihmisen ruumiinrakennuksen eikä painonlakien kanssa. Olkoon siinä

kylliksi, kun mainitsee, että hän vihdoin tapasi sormistimen ja

voitollisena näytti sitä ynnä muskottirautaa, joista kirjoitukset

olivat melkein poiskuluneet ja niinmuodoin sangen epäselvät.

"Oo, siinä onkin sormistin", sanoi herra Snitchey, haluten tehdä

hänestä pilaa. "No, mitä on sormistimella sanomista?"

"Se sanoo", vastasi Clemency, lukien vitkaan sen ympäryskirjoitusta,

ikäänkuin se olisi kiertänyt tornin ympäri, "unhota ja anna anteeksi".

Snitchey ja Craggs nauroivat. "Ja niin uudentapaista", sanoi Snitchey.

"Ja niin helppoa", sanoi Craggs. "Mikä syvä ihmisluonteen tunteminen

esiytyy siinä!" sanoi Snitchey. "Ja kuinka sopiva se on elämän

suhteihin!" huomautti Craggs.

"No, mitä on muskottiraudassa sitten?" kysyi Snitchey sen jälkeen.

"Kohtele muita samoin kuin tahdot muiden kohtelemaan itseäsi", vastasi

Clemency.

"Kohtele muita vihollisinasi, lienee tarkoitus ehkä", sanoi Snitchey.

"En minä ymmärrä", vastasi Clemency, pudistaen arvelevaisesti päätänsä.

"Minä en ole mikään lakimies."

"Minä luulen", virkkoi Snitchey, kääntyen pikaisesti tohtoriin päin,

ikäänkuin hämmentääksensä sitä vaikutusta, jonka Clemencyn vastaus teki

häneen, "että jos hän lakimies olisi, hän huomaisi tuon herttaiseksi

ohjeeksi ainakin useimmille hänen klienteillensä. Ne ovat välistä

hyvinkin röyhkeitä -- niin eriskummainen on maailma -- ja kuitenkin

syyttävät he aina meitä sellaisiksi. Uskotteko, herra Alfred, että me

virassamme voisimme verrata itseämme melkein peileihin, ja kun meidän

tykönämme käy useinkin häijyjä ja riidanhaluisia neuvonkysyjiä, joiden

ulkomuotokin on sangen vastenmielinen, niin on väärin moittia meitä,

jos emme voi silmäillä heitä mieltymyksellä. Sellainen ajatus on

minulla ja luullakseni myöskin Craggsilla."

"Aivan niin", myönsi Craggs.

"Jos herra Britain tahtoisi nyt olla hyvä ja tuoda meille vähän

kirjoitusmustetta", sanoi herra Snitchey, kääntyen jälleen papereihinsa

päin; "niin saisimme allekirjoittaa nämät ja panna näihin sinettimme,

jonka tehtyä annamme nämät kaikki pois hallustamme samassa; muuten

tulee postivaunu ja jättää meidät, ennenkuin osaamme aavistaakaan."

Jos saa päättää mitään toisen ulkomuodosta, niin varmaan olisi

postivaunu voinut kulkea ohitse ilman että herra Britain olisi sitä

yhtään tietänyt, sillä hän seisoi kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena,

vertaillen itseksensä tohtoria näihin lakimiehiin ja lakimiehiä

tohtoriin sekä heidän klienttejänsä heihin kumpiinkin ja teki

voimattomia koetuksia saada sormistinta ja muskottirautaa (näitä kahta

hänelle vallan uutta aatetta) yhtäpitäväisyyteen jommankumman

filosofiallisen järjestelmän kanssa. Sanalla sanoen selkkaannutti hän

itseänsä paljoa pahemmin tieteisoppiin ja järjestelmiin, kuin suuri

kaimansa koskaan on tehnyt. Mutta Clemency, joka oli hänen hyvä

enkelinsä, -- vaikk'ei hän sitä yhtään aavistanut, sillä Clemency

harvoin vaivasi itseänsä mielenosotuksia näyttämällä, vaan oli aina

käsillä oikeaan aikaan toimittamassa, mitä oli tehtävää -- toi samassa

kirjoitusmustetta ja teki hänelle taas sen hyvän työn, että

kyynärpäillänsä herätti hänet tietoonsa, jotka herätysvälikappaleet

niin virkistivät hänen muistoansa, että hän heti tuli aivan pirteäksi

ja iloiseksi.

Se veisi liian paljon aikaa, jos rupeaisi kertoilemaan, kuinka mahdoton

Britain'in oli päästä vapaaksi siitä luulosta, joka on tavallista

kaikilla hänen kaltaisillansa, kirjoitusmustetta ja kynää harvoin

tarvitsevilla, että nimen paneminen toisen kirjoittaman asiakirjan alle

saattaa arveluttaviin rettelöihin ja on piammiten samaa kuin suurien

rahasummien poislupaaminen, ja kuinka hän teki epiä sitä vastaan, eikä

ruvennut panemaan nimeänsä, ennenkuin tohtori häntä pyysi ja hänen

annettiin lukea läpi se kirjoitus, jonka alle hänen piti kirjoittaa

nimensä, ja joka oli niin epäselvää käsialaa, sanainsovusta mitään

puhumistakaan, että se oli hänestä kuin kiinan kieltä, ja kuinka hän

sitten käänteli paperia moneen päin, nähdäkseen, ett'ei siinä ole vaan

mitään petollisuutta sekä vihdoin kirjoitti siihen nimensä, mutta tuli

sen johdosta aivan lohduttomaksi, ikäänkuin olisi kadottanut

omaisuutensa tai oikeutensa. Ja kuinka sininen portfölji, jossa oli

hänen nimensä paperiin kirjoitettuna, sitten alkoi niin salaperäisesti

kiinnittää hänen mieltänsä, ett'ei hän mitenkään voinut sitä unhottaa,

ja kuinka Clemency Newcome, ajatellessaan omaa tärkeyttänsä ja

arvoansa, yht'äkkiä ilostui ja heittäytyi laamalleen pöydälle kädet

levällään, ikäänkuin kotka siivet hajallaan, ja laski päänsä vasemmalle

käsivarrellensa. Tämä kaikki oli valmistelua salaperäisten kuvien

tekoon, johon meni koko joukko kirjoitusmustetta. Näistä kuvista otti

hän samassa eräänlaiset ajatukselliset jäljennökset kielellänsä ja

päästyänsä siten kirjoitusmusteen makuun, alkoi janota sitä samoin,

kuin tiikerien sanotaan janoavan toisenlaista veteläainetta, tahtoen

alinomaa allekirjoitella ja pistää nimensä mihin sattui. Lyhyesti

sanoen, pääsi tohtori vapaaksi holhutoimestansa sekä kaikesta

edesvastauksesta, joka siitä oli; ja Alfred, joka nyt itse otti

hoitoonsa omaisuutensa, oli valmiina lähtemään elämän matkalle.

"Britain", sanoi tohtori, "mene portille ja pidä silmällä vaunun tuloa.

Aika joutuu, Alfred!"

"Niin tekee", vastasi nuori mies pikaisesti. "Hyvä Grace! sananen!...

Muista Marionia, joka on niin nuori ja kaunis, niin miellyttävä ja

ihastuttava sekä kalliimpi sydämmelleni kuin mikään muu maailmassa --

hänet uskon minä sinun hoitoosi!"

"Hänen hoitamisensa on aina ollut minusta pyhää. Nyt se tulee vieläkin

pyhemmäksi. Tahdon uskollisesti pitää häntä silmällä; luota minuun."

"Minä uskon sinua, Grace. Minä tiedän, että sinä tahdot tehdä sen, ja

kukahan voisi katsoa sinun kasvoihisi, kuulla sinun äänesi ja kuitenkin

epäillä sanojasi? Ah, hyvä Grace, jos minulla olisi sinun sydämmesi,

jolla on niin suuri valta itsensä yli, ja sinun tyven mielesi, kuinka

rohkeana lähtisin silloin tästä paikasta!"

"Todellakin!" vastasi Grace lempeästi hymyillen.

"Ja kuitenkin Grace -- ei, sisareksi tulee minun sinua kutsua."

"Kutsu minua siksi!" sanoi Grace pikaisesti. "Minua ilahuttaa suuresti

kuullessani sinulta sen nimityksen, älä siis kutsu minua enää muuten."

"Ja kuitenkin, siskoseni", jatkoi Alfred, "on Marionilla ja minulla

parempi, kun sinun puhtaat ja vakaat ominaisuutesi ovat meille hyödyksi

tässä asiassa; ne tekevät meitä molempia onnellisemmiksi ja paremmiksi.

Jos vaikka voisin, niin en tahtoisi viedä niitä pois Marionin tuenta

itseäni pitämään pystyssä!"

"Vaunu on jo kunnaan päällä!" huusi Britain.

"Aika joutuu, Alfred", muistutti tohtori.

Marion seisoi vähän matkan päässä heistä, katsoen maahan, mutta hänen

nuori lempijänsä vei hänet, kuultuansa tuon sanoman, hänen sisarensa

luokse, joka sulki hänet syliinsä.

"Koska lähden matkaan, niin pyysin Gracen minun poissaollessani

hoitamaan sinua, rakas Marion, joka olet minun kallein omaisuuteni. Ja

kun takaisin palattuani vaadin omakseni sinut, rakkaani, ja tie

avio-yhdistykseemme silloin on avoinna, pitää meidän hartaimmaksi

huoleksemme tulla se, että koetamme tehdä hänen elämänsä onnelliseksi,

koetamme noudattaa kaikkea mitä tiedämme hänen haluavan, osottaaksemme

hänelle rakkauttamme ja kiitollisuuttamme ja korvataksemme hänelle sitä

ylenpaltista hyvyyttä, jota hän halulla tahtoo meille osottaa."

Marionin toinen käsi oli hänen kädessänsä, toinen Gracen kaulassa. Hän

katsoi sisarensa silmiin niin levollisesti, niin kirkkaasti, niin

rakasmielisesti, että hänen silmäyksessänsä näytti olevan sekaantuneena

mieltymys, ihailu, suru, ihastus ja melkein jumaloitseminen. Sisarensa

kasvot olivat hänestä kuin hyvän enkelin kasvot. Tyynesti ja

rakasmielisesti silmäili tämä myöskin sekä häntä että hänen

lempijäänsä.

"Kun aika tulee ja täytyyhän sen kerran tulla", jatkoi Alfred, "vaikka

minua ihmetyttää, ettei se jo ole tullut; mutta Grace tietää parhaiten,

sillä hän on aina oikeassa -- kun hän tarvitsee ystävää, jolle voi

avata koko sydämmensä ja joka olisi hänelle samallainen, kuin hän on

ollut meille -- niin tahdomme me olla hänelle uskolliset ystävät, ja

silloin tunnemme riemua siitä varmuudesta, että hän, hyvä ja rakas

sisaremme rakastaa meitä ja nauttii meiltä sellaista hellää rakkautta,

kuin me hänen osaksensa suommekin."

Yhä vielä olivat nuoremman sisaren silmät kiintyneinä vanhempaan

sisareen. Hän ei kääntänyt niitä kertaakaan Alfrediin päin. Ja vielä yhä

katsoi Grace levollisesti, iloisesti ja rakasmielisesti välisti häneen

välisti hänen lempijäänsä.

"Ja kun kaikki tämä menee ohitse ja tulemme vanhoiksi, jolloin

välttämättömästi tahdomme elää yhdessä, voidaksemme jutella kuluneista

ajoista", sanoi Alfred, "tulevat nämät ajat olemaan meistä sangen

kallisarvoiset ja ennen kaikkea tämä päivä. Silloin juttelemme

toisillemme, mitä eronhetkenä ajattelimme ja tunsimme, mitä toivoimme

ja pelkäsimme, ja ettei kellään meistä ollut voimaa sanoa

jäähyväisiä..."

"Vaunu tulee näkyviin metsästä", huusi Britain.

"Hyvä, minä olen valmis... ja kuinka tapasimme toisemme jälkeen, niin

onnellisina mistään huolimatta... tahdomme pitää tätä päivää

autuaallisimpana koko vuodessa ja viettää tätä kolmikertaisena

syntymäpäivänä. Eikö niin, rakkaani?"

"Aivan niin", vastasi vanhempi sisar vilkkaasti ja säteilevin silmin.

"Mutta älä viivyttele nyt, Alfred... aika on käsissä! Sano jäähyväiset

Marionille ja Jumala olkoon kanssasi!"

Hän painoi nuorempaa sisarta rintaansa vasten... mutta tuskin oli hän

heittänyt hänet sylistänsä, kun tämä jälleen lankesi sisarensa kaulaan,

katsoen hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä levolliset, kirkkaat ja

lempeät kuin ennenkin.

"Hyvästi poikani!" sanoi tohtori. "Todenteolla puhuminen

kirjevaihdosta, vakavista tunteista, yhdistyssiteistä ja muusta

sellaisesta... ha, ha, ha... tiedäthän, mitä tarkoitan... kuin tässä,

olisi todellakin naurettavaa hulluutta. Mainitsenhan ainoastaan sen,

että jos sinulla ja Marionilla olisi edelleenkin sama mieletön

taipumus, niin saat minun puolestani kyllä tulla vävykseni, kun aika

joutuu."

"Nyt kulkee se yli sillasta", huusi Britain.

"Anna sen kulkea", sanoi Alfred, puristaen hartaasti tohtorin kättä.

"Ajatelkaa minua jonkun kerran, niin vakaisesti kuin voitte, vanha

ystäväni ja holhojani. Hyvästi, herra Snitchey! Hyvästi, herra Craggs!"

"Nyt tulee se tietä myöten ylöspäin!" huusi Britain.

"Yksi suudelma, Clemency Newcome, vanhan tuttavuuden vuoksi... ojenna

minulle kätesi, Britain... Marion, sydämmeni lemmitty, hyvästi! Sisar

Grace, muista nyt!"

Vaunu oli portilla... Matkakapineet vietiin kiireesti siihen... Alfred

lähti vaunussa matkaansa, mutta Marion ei niin liikahtanut.

"Hän viittaa sinulle hatullansa, sisar", sanoi Grace. "Sinun tuleva

puolisosi. Katso!"

Marion nosti silmiänsä ja katsoi sinne päin hetkisen. Sitten rupesi hän

jälleen entiseen asentoonsa. Ja katsoessaan nyt ensi kerran vakaisesti

sisarensa kasvoihin, vaipui hän nyyhkien hänen syliinsä.

"Rakas Grace, Jumala siunatkoon sinua! Mutta minä en voi nähdä tätä! Se

murtaa sydämmeni!"