Antti kaikkivaltias oli tullut heikkomieliseksi, joka tunnettiin
yleisesti. Pari päivää kuleksi hän ympäriinsä kansliassa ja saattoi
suuren häväistyksen aikaan puhumalla kaikenlaisia asioita, joista ei
saanut puhua.
Valtioneuvos Bennechenin täytyi silloin voimakkaasti ryhtyä asiaan, ja
toimittaja Mortensenin avulla onnistui hänen saada vanhan uskollisen
palvelian asumaan erään rouva Gluncken luona, joka piti ompelukoulua
nuorille tyttärille.
Täällä viihtyi hän erittäin hyvin. Sillä näkyi että hän erittäinkin
viime vuosina oli ahkerasti, sanomattoman ahkerasti pannut rahalainoja
säästöpankkiin; ja kun hän jonkun aikaa oli oleskellut iloisten
tyttöjen joukossa Malla Bimbamin ompelukoulussa, näkyi hän unhoittaneen
kanslian kaikkineen päivineen.
Sitä vastoin tuli hänestä innokas kirkkomies, ja aina oli hän naisten
puolella. Ja monelle nuorelle naiselle oli siitä uskonnollista iloa,
kun saivat pitää kunniakkaalle vanhukselle virsikirjaa; se oli meikein
mieltä ylentävää katsella noita lempeitä kasvoja ja lumivalkoisia
hivuskiheröitä takin kauluksella. --
Vaan sanomalehdet löivät höyhenpalloa oikein raivokkaasti; erittäinkin
oli vastapuolue kiihkeä.
Ensinnäkin ihmeteltiin mitä amtmani Hiorthilla tehtäisiin
valtioneuvoksena, semmoisellakin miehellä, jota ei kukaan tuntenut.
Sitten viitattiin muutamaan julmaan häpeälliseen tapahtumaan
valtioneuvos Bennechenin kansliassa: asiapapereita olisi muka kadonnut,
salaisia paikkoja löytynyt -- koko sarja arveluttavan laatuisia
paljastamisia.
Suulliset huhut olivat vielä pahempia, ne menivät aina muutamaan
huutoon tulleesen naisihmiseen, rouva Gluncke nimeltään, joka oli
läheisessä yhteydessä valtioneuvos Bennechenin kanssa.
Sitäpaitse tiesi koko kaupunki, että kaksi valtioneuvoksen lasta oli
mennyt Amerikaan yhtäkkiä muutaman hirveän perheriidan vuoksi.
Vaan erittäinkin oli huhuja Mon Antista, kanslian kaikkivaltiaasta
vahtimestarista, joka oli kadonnut.
Valtioneuvos Bennechen kantoi päätään vielä korkeammalla kuin
tavallisesti, ja sama arvokas hymy oli hänen kasvoillaan kuin ainiaan,
kun tervehti häntä kadulla.
Levottomuus yltyi kansliassakin. Joka aamu luettiin "Kansan todellista
ystävää", vaan se pysyi tyynenä; ei yhtään mahtavaa pääkirjoitusta,
joka olisi voinut tukkia kaakottajien suun ja tyynnyttää mieliä.
"Nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!" huusi notario Örseth muutamana
aamuna ja löi pöytään.
"Niin, hänen pitää todellakin!" yhtyi kamarijunkkari Hiorth, joka nyt
kellui päällimäisenä.
Ja koko kanslia oli samaa mieltä: nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!
Mieliala oli siis korkeimmallaan kiihoituksissa ja jännityksissä, kun
toimittaja astui sisään ja viskasi kostean sanomalehden pöydälle.