Oli sanomattoman kaunis ilma näin varaiseksi keväällä. Aurinko loisti
iltapäivällä akkunoihin ja saattoi tumman hunnun linnanpuistoon, jotta
linna kohosi kultaiseen ilman avaruuteen kaikessa yksinkertaisessa
kauneudessaan. Akershusista hajausi paksuja ruutisavun pilviä
tervehdyslaukauksista, viirit leijuivat juhlallisesti, ja väkeä
kiiruhti kaikilta tahoilta Kaarle Juhanan kadulle, jonka avonaiset
paikat ja katuvieret olivat täynnä tungoksiin saakka.
Akkunoissa oli naisia uusissa kevätpuvuissaan; nuoria herroja seisoi
heidän takanaan ja laski sukkeluuksia. Alhaalla rautatietorilla piti
poliisi suurta aukkoa tyhjänä; porvarikaarti kaikessa loistossaan oli
pysäkin edessä, tukkukauppias Falck-Olsen istui jäykkänä ja
juhlallisena voikkonsa selässä ja katseli väkijoukkoon.
Kuninkaallinen matkue oli tullut; odotettiin vaan, että tavalliset
vastaanottotemput rautatiesillalla olisivat loppuneet. Satamasta ja
kaikilta pieniltä kaduilta oli tullut meriväkeä, lastinpurkajia, naisia
ja työväkeä -- tavallinen joukko alun paneiksi.
Kun siis muuan ääni ponnistellen huusi: "Eläköön kuningas -- hurraa!"
vastattiin raukeasti ja pitkää väliä siellä täällä torilla, jota
vastenmielinen kuolemanhiljaisuus seurasi, kun korkeat herrat nousivat
vaunuihin.
Porvarikaarti läksi nelistämään, sen jälestä kuninkaallisten vaunujen
koko joukko -- yli torin, läpi ahtaan kulkupaikan Dybvadgaardin
kohdalla. Siellä täällä joku kunnon porvari hurrasi kaikesta
voimastaan; vaan yksityisten haitto suuri into näkyi ehkäisevän
rahvasta, ja huutoa kerrottiin laimeasti ja yksitellen, kunnes tultiin
sivu palovartian aseman.
Nyt kävi paremmin, ja ruotsalaiset herrat nyökkäsivät toisilleen
vaunuissa. Vaan vasta Akerskadun kummulla ja Egertorilla kävivät huudot
yleisiksi. Komea tie suurkäräjähuoneustolta linnaan päin loisti
auringonvalossa. Loistavat keltaiset ratsastajat, jotka ajoivat
kiivasta juoksua, vaunut, ylhäiset univormuherrat, lukuisat joukot
hyvinpuetuita henkilöitä, jotka alottivat huudon -- kaikki kohotti
juhlallisuutta, jotta hurraahuuto raikui oikein innosta.
Kun matkue oli mennyt, koko Kaarle Juhanan katu vilisi täynnä ihmisiä,
joilla kaikilla oli kasvot linnaan, jonne ratsastajat ja vaunut
kiemuroivat mäkeä ylös kuin kirjava käärme, kun tomu kuninkaallisista
vaunuista kohosi ilmaan kultapilvenä ja laskeusi väkijoukkoon kuin
siunaus.
Rautatietori tuli pian tyhjäksi, väki riensi takaisin työhönsä. Vaan
suuri joukko naisia ja nuoria miehiä seurasi virrassa kaupungille; oli
päästy juhlallisuuden makuun, ei merkinnyt mitään enään työhön meno.
Ilma oli niin lauhkea ja kaunis; ja sitä paitse puhuttiin tulituksista
y.m.s.
Asia oli niinikäästi, että kuninkaalla oli talven aikana ollut kaulassa
paise pahanen; sentähden ylioppilaat menivät soihtukulussa linnaan,
jossa he lauloivat:
"Kuullos Svea! äitimme yhteinen."
Samasta syystä pidettiin myös "Suuri kiitosjuhla" Tivolissa ynnä
lausunnon ja tulituksen kanssa. Suuri ihmisjoukko oli sentähden kulussa
illalla, erittäinkin Tivoli ja Studenterlundin ympärillä. Siellä haisi
huonot sikaarit ja tuore multa ja ensimmäiset ruohonkorret; silloin
tällöin levesi palsamipoppelin tuoksu, joitten tahmeat lehtitupet
alkoivat halkeilla.
Valtioneuvoksia ja hovivirkamiehiä, sotilas- ja muita univormuja ajeli
linnaan, jossa oli valoa monessa ikkunassa, kuninkaan lipun kohotessa
kohti vaaleanviheriää iltataivasta.
Vaan siirtolaislaivan luona tehtiin työtä, hälyttiin ja meluttiin, ja
kaikki näytti niin sekasotkuiselta, jotta yksi ja toinen sydänmaalainen
matkustaja istahti arkulleen ja itki.
Kun Njaedel ja luotsivanhin tulivat satamaan, tapasivat ne asioitsija
ystävänsä; vaan hän huusi: "all right!" mennessään heidän ohitse:
hänestä valui hikeä ja hänen äänensä oli niin käheä jotta tuskin sai
ääntä päästetyksi.
Pari lastinpurkajaa seisoi laivalankuilla; ja kun Njaedel seurasi
luotsivanhinta lankkuja pitkin, sanoi toinen niistä toiselle:
"Häpeäpä on, jotta tuo amerikalainen saa viedä tuonlaisia miehen
kötkäleitä pois maasta."
Njaedel, kuultuaan tämän, ojensi kätensä.
Vaan lastinpurkaja, joka oli oikeita haminarenttuja, aavisti heti
rauhattomuutta ja katseli epäröiden kelpo nyrkkiä. Vaan kun hän näki
Njaedelin vaaleat silmät, löi hän kättä kelpo läimäyksellä ja sanoi,
puoleksi häpeissään: "No niin, itsepähän paraiten tiennet mitä teet.
Siis hyvästi ja onnea matkalle kuomaseni!"
Laivassa oli melakka ja kiire vielä suurempi. Vaan luotsivanhin niin
viisaustieteliän tyyneydellä istui arkulleen kopperonsa eteen; sitten
saivat muut elämöidä niin paljon kuin ikinä tahtoivat.
Njaedel sitä vastoin ei voinut tyynellä mielellä nähdä kuinka kaikkia
raskaita tynnyreitä ja laatikoita tuotiin laivaan. Vähän väliä meni hän
ja kaappasi karhun tavoin siitä ja tästä kiinni, ja kun merimiehet
katsoivat häntä ihmetellen, niin nyökkäsi hän vaan hymyillen. Vihdoin
asettui hän vakavasti lastihuoneen aukolle, ja kun jotain oikein
raskasta tuli, huusi väki: "Antakaa karhun ottaa kiinni!"
Tämä kävi Njaedelin mielelle ja poisti hänen synkät ajatuksensa. Hän
tunsi taas kovan tarpeen käydä käsiksi johonkin oikein raskaasen
työhön.
Vaan illalla, kun melu vaikeni ja väki heitti hyvästiä toisilleen, kävi
hän "niin veteläksi kuin voi", sanoi luotsivanhin. Hänellä ei ollut
ketään ihmistä, kelle sanoa hyvästiä, ja sentähden arveli hän, että
hänen piti kätellä kaikkia, jotka menivät maalle.
Luotsivanhin huomasi heti, että hän ja Njaedel olivat köyhimpiä
matkustajia. Useimmat muut matkustajat olivat hyvästi toimeen tulevia
talonomistajia, jotka vuosikausia olivat työskennelleet se
silmämääränään, että he matkustavat Amerikaan, kun ovat saanet
kerätyksi tarpeeksi rahoja. Toiset olivat saaneet matkarahat ja apua
sukulaisiltaan Amerikassa.
Senpä tähden olivat ne aivan tyyniä mihinkä ryhtyivätkin. Astuskellen
joukoissa välikannella söivät he ja tarjosivat toisilleen
evässäkeistään. He tarkasti ottivat huomioonsa mitä tapahtui heidän
ympärillään, puhelivat puoliääneen keskenään, siirtyivät levollisesti,
kun olivat tiellä, eivätkä näkyneet muuta ajattelevan, kuin että
tulisivat onnellisesti ja hyvästi perille, ja pitivät tarkan huolen
lapsistaan.
Perässä ensi sialla oli mitä vilkkain elämä. Nämä matkustajat olivat
enimmäkseen nuoria miehiä, jotka tulivat laivaan ystäviänsä saattamaan,
jotka lauloivat ja hurrasivat. Hyviin vaatteisin puettua nuorta miestä
kuljetettiin laivaan aivan tunnottomana humalasta ja pantiin sänkyyn.
Siellä oli pari kolme kauppakirjuria, muuan konkurssin tehnyt, eräs
tyytymätön insinöri, joka käänsi kiittämättömälle isänmaalleen
selkänsä, kuten muuan hänen ystävänsä lausui eromaljan juodessa laivan
salissa, sillä siellä laitettiin heti pieni juhlallisuus matkustajille
ja heidän ystävilleen.
Sitten vielä siellä oli ylioppilas, jonka perhensä lähetti pois
salaisista syistä, ja lisäksi kolme neljä haaksirikkoon joutunutta
henkilöä uusissa vaatteissa, "jotka kiitollinen isänmaa hylkäsi", kuten
ylioppilas lausui.
Kello yhdentoista aikana tuli tohtori Bennechen laivaan sisarineen. He
tulivat yksinään; valtioneuvos oli linnassa, Alfred oli pyytänyt
anteeksi ettei hän voinut tulla ja rouva Bennechen oli sängyssä.
Kun hän lopuksi näki, että matkasta tuli tolkku, tunsi hän jotakin
katumuksen kaltaista. Hän syleili kauan Hildaa ja mumisi jotain että
hän -- Hilda -- antaisi anteeksi hänelle että hän joskus oli tehnyt
vähän väärin.
Silloin siis molemmat huono-onniset jättivät talon sydämmellisellä
surulla, ja Hilda sai päänkivistyksen, että hän heti pani maata naisten
salissa, jonka hän sai yksinään haltuunsa. Melu eteissalista estyi
vähitellen, kun seura pääsi täydelle tunteen kannalle. Tohtori meni
ylös kannalle ja kuleksi edes takaisin.
Yö oli hiljainen ja valosa. Vaan kahtaalta kohosi mustia pilviä; ei
varmaankaan kauan viipynyt, ennenkuin sade saapui. Ei ääntä kuulunut
paitse hiililapioiden mäiske alhaalta konehuoneesta ja tohtorin oma
ontuva astunta, kulkiessaan siinä edestakaisin.
Silloin tällöin toi tuuli jonkun tulituslaukauksen kiitosjuhlasta tahi
muutamia ääniä jostakin fanfarista. Raketteja ja roomalaisia tulia
kohosi yli talojen ja loivat helakan valon ilmaan ennenkuin sammuivat.
Juhana Bennechen kuleksi kauan edestakaisin kannella ja katseli
kaupunkiin, jonka hän niin hyvin tunsi ja jossa hän oli viettänyt
elämänsä. Pieni aukko laivan ja sillan välissä kuvausi hänelle
pohjattomaksi syvyydeksi, jonka taakse hän jätti jälkeensä kaikki surut
ja pettyneet toiveet. Hän ei kuitenkaan ollut rohkealla mielellä.
Tuhannet muistot iskivät pienet kyntensä häneen, joiden irtirepiminen
kävi kipeästi. Hän ei todellakaan odottanut mitään suuria
toisellapuolen merta.
Luotettavimmat ystävykset alhaalla salissa irtausivat vihdoin viimein
ja haalausivat sillalle laulamaan. Vaan näytti siltä, että he olivat
liikutuksissaan, jonka vuoksi he kaikessa hiljaisuudessa vaelsivat
kaupungille. Ja hiljaisuus laivalla ja hiljaisuus kaupungilla, hän
kuuli vaan raskaita koneen puhkauksia, juuri kuin jättiläinen alkaa
herätä.
Juhana Bennechen katsoi kelloaan. Kello oli puoli yksi. Sadepilvet
vetäysivät yhä enemmän kokoon. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen
kootakseen koko menneisyyden kauniisen, vapaasen kevätkuvaan, ennenkun
hän meni levolle.
Silloin kuuli hän vaunujen lähestyvän satamaan, ne vierivät kaasulyhdyn
sivu ja pysähtyivät englantilaisen laivan luo. Laajakauhtanainen herra,
kolmikulmahattu päässä, nousi vaunuista ja sanoi muutaman sanan
ajajalle. Hetkisen sen jälkeen kuuli Juhana äänen, jonka hän oli
tuntevinaan kysyvän perämieheltä alhaalla tohtori Bennecheniä. "Täällä
-- tahtooko joku puhutella minua?" huusi Juhana ylhäältä kannelta.
Vieras nousi pieniä kiertoportaita ja tohtori tunsi kamariherra Yrjö
Delphinin.
"Hyvää iltaa, tohtori! Te uskotte varmaan, että olen juovuksissa;
niinpä olenkin. Minä olen joutunut epäsuosioon, ja sentähden olen
tukehduttanut tuskaani. Onko sisarenne jo laivassa?"
"On, toivon että hän jo nukkuu."
"Lähdetään sisälle", sanoi kamariherra ja aukaisi oven muutamaan
tupakkapöksään salin yläpuolella. "Nukuttaako teitä tohtori?"
"Ei, ei ollenkaan", vastasi Juhana ja sytytti lampun. "Tahdotteko
polttaa sikaarin."
"Kiitoksia. Vaan tarvitsenpa erittäinkin juotavata!"
Kamariherra avasi kauhtanansa ja nakkausi sohvalle kultakirjaillussa
vormussaan kunniamerkkineen ja miekkoineen.
Juhana Bennechen meni hankkiakseen jotakin juotavaa. Vaan ainoa mitä
perämies sai näin myöhään yöllä oli whiskyä ja vettä.
Kamariherra vakuutti että se oli hänen mielijuomaansa, siltäpä se
melkein näytti. Tyhjennettyään lasin, sanoi hän: "Teidän sisarenne
neiti Hilda on siis laivassa?"
"Niin, hän lie nukkunut jo kauan sitten toivon ma", vastasi Juhana
vähän kummissaan.
"Että te tohtori voitte matkustaa kaupungista nain hupaiseen aikaan!
Kuulkaas nyt mitä täällä on tapahtunut tänä siunauksen ehtoohetkenä.
Ensiksikin: kamariherra Yrjö Delphin on joutunut epäsuosioon; sitten
tukkukauppias Falck-Olsen on saanut rintaansa ristin valkoisen tammansa
tähden; sitten ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen ovat nimitetyt
kamarijunkkareiksi, edellinen vielä kihloissakin --"
"No, no, käy liian ruttoon! Kenen sanoitte olevan kihloissa?"
"Hiorthin; kun hänen isänsä pääsi valtioneuvokseksi, niin otti hän
hänet -- niin, te ymmärrätte, minä tarkoitan häntä -- Falck-Olsenin
voikko tammaa, Sofiaksi ne häntä kuulemma kutsuvat. Toinen se läsipää
on antanut rukkaset.
"Ei, kamariherra!" huudahti Juhana. "Nyt minusta tuntuu somalta."
"Niin minustakin. Muutoin on minulla viisauteni Mortensenilta, joka
huolimatta kaikista tulitikuistaan on esitelty hovilaisille. Voih, minä
kadehdin teitä, tohtori, kuu pääsette pois kaikesta tästä!"
Hänen muotonsa kävi äkkiä niin veltoksi ja vanhaksi, jotta Juhanan kävi
sääliksi häntä.
"Lähtekää meidän mukaamme kamariherra!"
"Minähän olen univormussa!"
Vaan kun Juhana hymyili, lisäsi hän: "Ah, te luulette että se oli
huonoa pilaa -- ei, se oli totta. Nähkääs, univormuiset jäävät tänne
maahan -- univormuiset ja repaleiset! Viimeisestä rotasta, joka jättää
laivan, tulee köyhäinhuoneen esimies. Se on tulevaisuuden virkatoimi.
Kuninkaallinen norjalainen Yli-valtion köyhäinhuoneen esimies,
arvoineen ja univormuineen kuin sotakomisarius. Minä olisin itse
hakenut sen viran, jollen olisi joutunut epäsuosioon.
"Ja sitäpaitse", jatkoi hän, seottaessaan uuden lasin, "jos voisinkin
olla ilman kaupunkia, niin ei kaupunki voi olla ilman minua. Kuinka
kävisi näitten ihmisparkain, jotka nukkuvat tuossa pääkaupungin
tapaisessa, jos ne heräisivät varhain aamulla ilman kamariherraa? Sillä
nähkää, hyvä herra siirtolainen, mikä meitä täällä vaivaa, on pieni
epäilys, pieni pelko ettei kaikki ole aivan niinkuin olla pitäisi
täällä meillä -- ei täydelleen europalaista -- eikä tosiaan olekaan
Mortensenin todellisten tulitikkujen nimessä! Vaan onpa olemassa
kamariherra Delphin ja pari muuta, jotka ovat nähneet mailmaa eli
ainakin ovat olevinaan nähneitä, jotka osaavat puhella kaikesta,
tuntevat kaikki nimet ja kirjoitukset, ymmärtävät viekuroida kaiken
totisuuden kanssa, jotta se muuttuu leikiksi, muodostaa koko
aikakautensa taskunkokoiseksi, parvittaa päivän polttavat kysymykset
viiden eli kuuden hyvän sanan ympärille, jotka kaikki voi muistaa ja
pitää käsillä, ja vihdoin yhdistää perusteellisen tiedon
naisvaatteuksesta järkähtämättömään vakavuuteen keskellä hurjan
kanslialorun -- ne ovat pääkaupungin välttämättömän tarpeellisia
kansalaisia! -- Ah", huudahti hän äkkiä ja vaipui äkkiä pöydän ääreen
ihan kyyryyn, "minä olen tähän kaikkeen niin väsynyt -- niin väsynyt --
niin väsynyt!"
Silmänräpäyksessä puhkesi semmoinen liikuttava epäillyksen lause tästä
soreasta univormuun puetusta keikarista, siinä kun hän makasi pää
käsivartta vasten, jotta Juhana Bennechen ymmärsi, että se oli enemmän
kuin tavallista juovuksissa oloa. Hän pani kätensä toisen olalle ja
sanoi sydämellisellä osanottavaisuudella: "Vaan kuulkaa Delphin! te
ette ole onnellinen, en minäkään -- täällä laivassa ei kyllä liene
monta onnellista. Vaan tulkaa, seuratkaa meitä! Teidän tarvitsee lähteä
pois täältä."
Kamariherra nosti päätään, ja hänen kasvonsa oli taas ilkkuvassa
hymyssä: "Te muistutatte niin elävästi korkeasta isästänne. Samaa sanoi
hän minulle muutamia tunteja sitten. Teidän tarvitsee lähteä
pois täältä! Ja minä aion seurata hänen neuvoaan, minä haen
poliisimestarinviran Aalesundissa."
Juhana taantui askeleen pettynyt odotus muodossaan; tämä huvitti häntä.
Vaan kamariherra otti kauhtanansa mennäkseen; kumminkin hän viipyi,
juurikuin hän jotain olisi aikonut sanoa, ja tohtori huomasi hänen
olevan yhä enemmän kummallisen.
Lopuksi kääntyi Delphin laivalankuilla ja puristi kovasti hänen
kättään, mutistessaan:
"Tervehtikää siskoanne ja sanokaa hänelle -- sanokaa hänelle
minulta --" loppu haihtui johonkin joka oli nyyhkytyksen kaltaista.
Kamariherra kääntyi nopeasti pois, meni maalle ja nousi vaunuihin,
jotka odottivat.
Ajaja heräsi ja otti raanun hevosen selästä. Taivas oli pilvessä ja
kauvan aikaa oli jo satanut.
Tohtori seisoi ja katseli vaunuja ja hevosen pitkäsääristä varjoa, joka
lankesi vesirapakkoihin kadulla aina kun menivät kaasulyhtyjen ohi. Se
oli viime näky, minkä hän näki kaupungista, ennenkuin meni maata.
Varhain aamulla läksi englantilainen laiva merelle. Vaan kun vihdoin
kaikki oli valmiina ja propelli alkoi työnsä, oli kello jo yli kuuden,
ja juuri kun höyry lähestyi Hovedötä, tuli savupilvi linnanvallista, ja
kanonanlaukaus jymähti hiljaisessa, sateisessa aamuilmassa.
Perässä syntyi huuto ja utelias kysyntä, mitä tämä tervehdys merkitsi.
Vaan Juhana Bennechen oli unissaan, jotta hän tuskin heräsi. Eipä
keulassakaan toisella sialla paljoa välitetty laukauksesta. Oli tunto,
että vanha maa tervehdyksineen ei enään kauan liikuttanut heitä.
Ja kun kaksikymmentä yksi juhlalaukausta jymisi pääkaupungista, kulki
matkustajalaiva vuonon läpi ja paksu keltainen kanonainsavu verhosi
linnan ja painui talojen katoille pilvisenä, sateisena aamuhetkenä.