Kului aikaa, ennenkun Njaedel ja luotsivanhin löysivät vanhan ikävän
sairashuoneen, jossa Kristina oli. Ja jolleivät he olisi sattuneet
kysymään poliisipalvelia Knudsenilta, niin tuskinpa olisivat
löytäneetkään sitä. Sillä kello oli jo kolmatta ja kaikki ihmiset
riensivät Kaarle Juhanan kadulle nähdäkseen matkuetta, jotta ei kellään
ollut aikaa pysähtymään ja neuvomaan.
Vaan poliisipalvelia Knudsen, joka oli kestänyt koetuksensa, opasti
heidät perille kun hän kuuli ketä he etsivät, ja niin tulivat he sinne.
Portilla tapasivat he muutaman hoitajan, joka oli menossa kaupungille.
Luotsivanhin tervehti nostaen karvareuhkaansa: "Me haluaisimme tavata
muuatta vaimoa nimeltään Mon Kristina."
"Hän kuoli viime yönä", vastasi hoitaja kärsimätönnä sattumisestaan
heidän tielleen, "hän makaa toisessa huoneessa vasemmalla, menkää
sisään vaan, he juuri käsittelevät häntä."
Niine hyvineen meni hän ja paiskasi portin kiinni jälkeensä.
"No, no, Njaedel, se oli kai parasta hänen osalleen", sanoi
luotsivanhin tyynyttäen, "menkäämme sisään."
"Minä tahdon nähdä häntä", vastasi Njaedel ja meni edelleen.
He tulivat toiselle ovelle, joka oli raollaan; ääniä kuului sieltä.
Luotsivanhin työnsi oven auki ja meni sisään.
Akkunan luona seisoi muutamia nuoria herroja ja kyyköttivät jonkun
valkean esineen yli, joka oli pöydällä. Muuan pieni harmajatukkainen
mies paitahihasillaan seisoi aivan kumarruksissaan ja kahden herran
välitse pistäysi valkoinen paljas jalka esiin.
"En koskaan ole nähnyt sen näin sukkelaan syövän", sanoi tohtori Rohde
professorille. Vanha "ruokoton vetelys" ei ollut voinut olla laskematta
professoria näin huvittavassa tapauksessa. Juhana Bennechen oli
kerrassaan kieltänyt, ettei ruumista saanut viedä yliopistoon.
"Vaan miehensä, joka tartutti taudin, kuinka on hänen laitansa?" kysyi
professori.
"Tauti syöpyy hänessä; hänen aivonsa mätänevät. Mitä te tahdotte."
kysyi tohtori äkkiä kun huomasi molemmat miehet oven suussa.
"Tämä on hänen isänsä, hän haluaa nähdä häntä", vastasi luotsivanhin.
"Ei, ei, ei, rakas ystävä, ei teidän pidä tulla katsomaan", sanoi
tohtori ehkäisten, "ei totta tosiaan hänessä ole mitään katsomista."
Vanha Njaedel meni suoraan perälle pöydän luo; nuoret herrat
syrjäytyivät, ja professori oikasihe suoraksi sormet siirollaan.
Viskattiin huolettomasti ruumiin päälle lakana ja kun se meni läjään,
näkyi pöngöttävä lonkkaluu, koko tämä suuri, vankka naisruumis niin
surkeana ja kuihtuneena, ettei siinä ollut muuta kuin luu ja nahka.
Paksu punainen tukka oli vanukkeisena tukkuna otsalla. Nahka oli aivan
sisään syöpynyt, ja ihossa oli inhottavia punaisia viheriän keltaisia
täpliä.
"Ei se ole hän", kuiskasi luotsivanhin ja tarttui Njaedelia
kasivarresta.
Vaan silloin meni isä sen luo ja pyyhki hivukset ylös, pani sormensa
suurelle arvelle, joka sillä oli ohimolla.
"Mennään pois Njaedel."
Luotsivanhin oli kalman kalpea. Njaedel silmäili ympärilleen, ja kun
hän sai sen luulon että kaikilla näillä ylhäisillä herroilla oli
osanottoa hänen tyttärensä kohtalosta, rupesi hän heitä kättelemään
järjestään. Vaan kun hän tuli professorin luo, taantui tämä; "Ei, ei,
ystäväni, minä en voi antaa teille kättä."
Silloin vasta huomasi Njaedel kirkkaan veitsen ja sormet, jotka olivat
siirollaan. Hänen ruumiissaan kävi väristys, ja hän meni pois
luotsivanhimman kera.
Kun he taas seisoivat kadulla, tarkasteli luotsivanhin tutkivasti
Njaedelin muotoa, sillä hän oli huomannut, että Njaedel puri hammasta
ja piti käsiään nyrkissä.
"Tästä saa Antti vastata", mutisi Njaedel.
"Ah, ei", väitti luotsivanhin tuskallisesti, "anna Antin olla missä hän
on. Nythän pääsemme kaikista näistä, pidetään mieluummin huoli siitä
eitä saamme jotain poukkoomme, minä olen nälissäni kuin susi"
Vaan Njaedel oli taipumaton, ja kun luotsivanhin ei halunnut auttaa
häntä valtioneuvos Bennechenin talon etsimisessä, kysyi Njaedel itse
ensimmäiseltä poliisilta, jonka he tapasivat ja niin pääsivät he
perille.
Njaedelin paksussa päässä oli taistelu, väkivaltainen taistelu. Epäilys
alkoi hänessä herätä, että koko tämä kurjuus alkoi veljestä. Vaan vihan
muotoa se ei vielä saanut; se oli vaan raskas suru ja tarve nähdä
veljeänsä ja kuulla hänen puolustavan itseään; ehkä oli vielä jotain,
jonka johdosta saattoi hänelle antaa anteeksi,
Kun he laskeusivat alas kahta kolmea porrasta, sanoi luotsivanhin:
"Sinun pitää luvata minulle yhden asian Njaedel: ettet satuta kättäsi
häneen; muista toki että hän on veljesi."
"Ole huoleti", vastasi Njaedel.
Antti ajeli partaansa. Hän oli ripustanut kuvastimen akkunan pieleen,
jotta päivän valo lankesi hänen kasvoilleen. Hän oli juuri raappinut
toisen puolen, vaan vasemmalla puolen oli vielä saipuavahtoa.
Kun hän näki kuka se tulija oli, pani hän veitsen kädestään, ja väre
kävi hänen muodollaan. Vaan sitten tuli jälleen puolihullun hymy, joka
hänellä oli ollut viime aikoina ja hän ojensi kätensä veljelleen: "No,
oletko vihdoinkin täällä, Njaedel! Olitpa hyvä kun tulit tänne."
"Antti, Antti!" huusi Njaedel ja ojensi uhkaavana suuret nyrkkinsä
häntä kohti, "mitä olet tehnyt Kristinalle."
Tämän kovan äänen jyrinästä Antti ikäänkuin heräsi. Hän kyyristyi ja
peräytyi aivan huoneensa perimäiseen soppeen; kasvot kävivät melkein
tuhkan harmaaksi katsoa tuijottaessaan suuria nyrkkejä.
Vaan lopuksi näkyi hänen puoleksi kuoleutunut hermostonsa kokoavan
voimansa viimeiseen ponnistukseen. Pitkät, petolliset naurunjuonteet
tulivat taas suun ympärille, sanoessaan valittavalla äänellä:
"Onko sinulla Njaedel sydäntä ollaksesi noin kova, ollaksesi noin kova
veljellesi, joka aina on ollut niin heikko ja kivuloinen. Muistatko,
kun olimme pieniä, kun revimme kanervia äidillemme siellä mäellä?"
Njaedel laski kätensä. Kummallisia muistoja vilkkui hänen mielessään,
kuullessaan heikon rukoilevaisen äänen, jonka hän niin hyvin tunsi,
lapsuuden ajan äänen -- sen veljen, jota hän oli rakastanut niin
paljon.
"Muistatko mitä äiti aina sanoi", jatkoi Antti pitäessään koko ajan
vaarilla veljensä muotoa: "Äiti sanoi aina: Sinä, Alfred, olet tuhma
kuin pukki, sanoi hän, vaan Antti on viekas kuin kärppä."
Njaedel nyökkäsi. Se oli oikein. Ja äiti ja mökki tunturitiellä ja mäki
pitkine kanervineen, joka tuoksusi niin hyvältä auringon valossa --
kaikki oli loistavan kirkkaana hänen silmissään ja keskellä kaikkea
tätä oli veli, kalpeana, heikkona, aina avun tarpeessa, säälittävänä,
koleikon yli kannettavana. Ja kaikki, mitä nyt oli välissä, sulasi ja
virtasi pois kuin keväinen lumi; hänestä tuli poika taas, iso,
rähmyinen, hyväsydäminen poika, joka hän oli aina itseteossa ollut,
eikä vihan kipinätä ollut hänessä enää, kun hän kääntyi mennäkseen pois
ja sanoi: "Antti, Antti! sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä!"
Porttikäytävässä sanoi luotsivanhin: "Sepä oli oivasti, ettet
satuttanut kättäsi häneen, olisithan musertanut hänet kuin pärevakan."
Vaan nyt oli Njaedel luonnoltaan; hän nojausi seinää vasten ja nyyhki
kovasti.
Luotsivanhin antoi hänen itkeä niin kauan kuin hän arveli sen olevan
välttämätöntä. Sitten vei hän hänet muassaan -- Njaedel oli kuin lapsi
myöntyväinen -- löysi muutaman ravintolakellarin, ja sinne he menivät.
Luotsivanhin, joka oli ollut sekä Pietarissa että Köpenhaminassa,
tilasi niin varmasti kaksi annosta häränpaistia ja pullon olutta. Vaan
kun he rupesivat syömään, järisi huone kanonan laukauksesta.
"Kuningas tulee", sanoi palvelia. Hän oli niin happamella tuulella, kun
hänen piti jäädä kellariin palvelemaan näitä molempia talonpoikia, sen
siaan kun olisi saanut juosta ja katsoa loistoa.