Kello oli kaksi.
Delphin oli järjestänyt valtioneuvoksen salin periaatteen mukaan, jonka
hän sanoi olleen muodinmukaisen Tuileriassa toisen keisarikunnan
aikaan.
Keskilattialla oli aukkoja, jossa saattoi kävellä edes takaisin. Vaan
nurkissa ja akkunan varjostimien alla akkunain luona oli töyrytuoleja
ja nojatuoleja, jossa kaksi korkeintain kolme eli neljä henkilöä
saattoi kokoontua yhteen erityiseen joukkoon.
Väsymättömällä kekseliäisyydellään ja iloisella mielenjohteellaan oli
hänen onnistunut haihduttaa valtioneuvoksen rouvan huonoa tuulta,
ainakin ajaksi, kun kamariherra puolestaan sai tietää selityksiä, joita
hän toivoi molempien huono-onnisten äkkinäisestä matkustuksesta.
Ruokahuoneessa oli pöytä katettuna vähäisine kolmine ruokalajineen, se
oli oivallinen aamiainen viineineen ja sampanjineen.
Aikomuksena oli syödä ilman mitään pakoittamista, sen mukaan kuin
vieraat saapuivat. Sillä tulevasta juhlallisuudesta oli melkein
jokaisella puuhaa sitä tätä, jotta kukin sai tulla ja mennä mielensä
mukaan.
Eipä ollut varma mihin aikaan isäntä itse tulisi, sillä hänellä oli
paljon puuhaa, ja sitä paitse sanoi valtioneuvoksen rouva
luottamuksella Delphinille. "Daniel on huonolla tuulella."
Salissa alkoi käydä elämä vilkkaaksi. Siellä oli
sotilasjuhlaunivormuja, kanslia- ja hoviunivormuja, kaupungin korkeampi
papisto röyhykauluksineen ja koristuksineen, kunnallisvirkamiehiä,
korkeimman tuomioistuimen asessoreja, kolme neljä valtioneuvosta ja
muutamia kunnianhimoisia asianajajia, jotka olivat kehityksensä ensi
askeleella.
Tukkukauppias Falck-Olsen esiintyi uudessa porvarinunivormussaan.
"Minä lähetin sampanjan keittiön kautta", kuiskasi hän valtioneuvoksen
rouvalle puristaessaan hänen kättään.
Sitten kätteli hän innokkaasti ympärilleen salissa, kyseli oikealta ja
vasemmalta, taisiko joku sanoa, milloin valtioneuvos Bennechen tulee.
Lopuksi pysähtyi hän kamariherra Delphinin eteen, joka kiitteli hänen
kaunista vormuansa.
"Aivan kuin ruotsalainen upseeri", vakuutti kamariherra.
Tukkukauppias rumuutteli myötään, ja käännäytelihe kuvastimen edessä.
"Uskokaa, herra kamariherra, että minä olen ollut hiiden pulassa
valitessani hevosta. Minulla on suuri musta tamma, oikeastaan
vaununhevonen, ja sitten minulla on voikkokin sorea eläin! Jospa
näkisitte kun sillä on kauniit häpäät, ja lautasiltaan kun se on pyöreä
ja kiiltokarvanen! Ostin sen muutamalta hevoskauppiaalta tuolta
lännestä. Vaan nyt on laita, nähkää se, että se on haitta pieni --"
"Napoleon ratsasti aina pienellä hevosella", sanoi Delphin.
"Elkääs, ratsastiko hän pienellä!" huudahti tukkukauppias
hyvillään. "Ja everstiluutnantti vannoi että voikko on liian hyvä
porvarikaartiin."
"Te otatte siis voiton?" kysyi Delphin niin sanomattoman vakavana.
"Minä otan voiton", vastasi tukkukauppias päättäväisesti.
Viimeksi tulleitten joukossa oli amtmani Hiorth länsimaasta. Hän oli
äsken tullut kaupunkiin, ja huhu hoki, että hän pääsisi vanhan Falben
siaan, joka oli eronnut saavutettuaan -- hän kun oli vielä norjalainen
valtioneuvos -- kauniin ijän, nimittäin 82 vuoden. Amtmani ilmoitti
iloaan kun tapasi Delphinin, joka ennen nuoruuden päivinään oli ollut
hänen valtuutettunaan; ja kamariherra kuljetti häntä ympäriinsä ja
esitteli hänet monelle mahtavalle henkilölle. Monta vuotta oli kulunut
siitä kun amtmani Hiorth oli ollut pääkaupungissa jotta siellä oli
monta uutta tuttavuutta tehtävissä.
Pian hän kuitenkin perehtyi. Sillä virkamiehet siellä olivat suurelta
osalta niitten saksalaisten virkamiesten jälkeisiä, joita oli Norjalla,
aikanaan ollessansa Tanskan kanssa yhtenä valtakuntana, kun näet virat
näkyivät seuranneen sukuja salaisen perintölain mukaan. Eikä ainoastaan
isäinsä nimen ja viran näkyneet nämä herrat perineen, vaan
ulkomuodossakin pysyi merkki, joka muistutti Fredrik seitsemättä:
suorat kauniit kasvojen sivukuvat, pienet, kuivettuneet, harmaantuneet
päät, jäykät niskat ja kasvot, joita ympäröi tiheä poskiparta ikäänkuin
suojelemassa mitä arvollisinta salaperäisyyttä.
Pieniä joukkoja oli Delphinin ohjelman mukaan keräytynyt nurkkiin ja
akkunain luo; keskellä lattiaa käveli muutamia kaksittain puhellen
hiljaa keskenään, sillä aikaa kun suuri osa seisoskeli aamiaispöydän
ympärillä syömässä tahi otti lautasensa mukaansa saleihin.
Muutaman pitkän, laihan, pitkä- ja harmahtavatukkaisen herran ympärille
kokoutui aina sakea ryhmä. Se oli muuan norjalainen kuvanveistäjä,
jolla oli työhuoneensa Tukholmassa. Hän sanoi tulleensa eilispäivänä
virittääkseen kuninkaan siellä olon aikana harrastusta kansalliseen
muistomerkkiin, johonka hän oli tehnyt suunnitelman.
Se oli liittokuntajoukko, joka asetettaisiin muka Gidsvoldille
vastapäätä suur-käräjärakennusta. Taiteilialla oli taskussaan pieni
lyijyalustus, jota hän näytteli.
Kaikki osottivat erinomaisen suurta ja julkista asianharrastusta sekä
ihmettelyä. Sillä kaikki tunsivat asianhaaroja siksi hyvin että
tiesivät komiteeaan pääsön tuottavan rintaan ison ritaritähden.
Piirustus kuvasi Svean istuvan naisen kuvana, joka nojaa toista
kättänsä miekkaan ja toisen käden pitää hän muutaman pienen pojan
kaulassa, joka seisoo hänen vieressään.
Taiteilia selitti itse, että alkujaan oli tarkoituksena panna poika
istumaan naisen kuvan polville. Vaan olipa hänellä ollut tarpeeksi
arkatuntoisuutta -- norjalaisethan ovat niin yrheitä -- että pani hänet
viereen ja nythän kukin näki, että kuvat olivat "vierekkäin." Samasta
syystä oli hän myös asettanut pojalle mahdottoman suuren kypärin, joka
ulottui alle korvien, ja raskas miekka nojautui hänen olkaansa vastaan,
joka puoleksi leikillä merkitsi, että maasta ne pienetki ponnistaa.
Kaikkiin epäsuoriin viittauksiin ja tarjouksiin vastasi taiteilia, joka
oli norja hovimies, että valtioneuvos oli ollut suopuisa ottamaan
toimekseen komitean muodostamisen.
Kamariherra Delphin oli jättänyt amtmani Hiorthin muutaman akkunan luo
erään kaupungin etevimmän papin kanssa puhelemaan. Molemmat herrat kun
eivät tunteneet toisiaan, puhelivat varovasti maaseudun ja kaupungin
eroavaisuuksista noin yleensä.
Muutaman parin yhtäkaikkisen huomautuksen perästä sai amtmani
tilaisuuden sanoakseen: "Minua ihmetyttää usein, mitä vääristeltyä ja
väärin ymmärrettyä käsitystä meidän kansastamme nykyään ilmaistaan.
Semmoisesta miehestä kuin minusta, tuntuu se erittäinkin kummalliselta.
Sillä virkamies siinä asemassa kuin minä olen, elää aivan enemmän kuin
kukaan muu kansan seassa. Jokapäiväiset toimeni saattavat minut
katkeamattomaan yhteyteen rahvaan kanssa; minä näen talonpojan
surussaan ja ilossaan, näen hänen hyvät puolensa niinkuin hänen
pahat --"
Tässä keskeytti pappi äkkiä:
"Aivan kuin minäkin, herra amtmani! Minähän itse olen yli viiden vuoden
ollut pappina maaseurakunnassa, ja minä voin sanoa, kehumatta itseäni
ollenkaan, minä voin sanoa että harvat papit ovat eläneet, kuten minä,
eläneet suorastaan kansan seassa. Vaan senpätähden juuri näyttää
minusta nykyajan suuret ylistyspuheet talonpojasta --"
"Niin, eikö todellakin!" virkahti amtmani iloissaan "tämä valitettava
kansan ylen suuri kunnioittaminen on paljastaan salaperäisen
kunnianhimon peite --"
"Ja epäuskoa!" lisäsi pappi. Molemmat herrat ymmärsivät toistensa
mielen ja jatkoivat keskusteluaan matalalla, tuttavallisella
kuiskauksella.
Toimittaja Mortensen tuli myöhään. Hän oli muuan niitä herroja, joilla
ei ollut mitään kunniamerkkiä. Vaan siitä tyynestä säntillisestä
tavasta, jota hän käytti tervehtiessään kaikkialle ja taputellessaan
yhtä ja toista olkapäälle, nähtiin, että hän oli mies jolla oli varma
jalansia.
Hän oli itse asiassa muuttunut muuksi ihmiseksi viime vuosina,
otettuaan "Kansan todellisen ystävän" toimituksen. Mikään kellervä
paita ei voinut enään tulla kysymykseen; toimittaja oli komeasti
puettuna ja esiintyi salaisella arvokkuudella, joka sopi niin hyvin
julkiselle äänenkannattajalle.
Delphin tarkasti häntä tuimasti ja arveli että toimittajalla on ollut
salainen tuumailu valtioneuvoksen kanssa.
Niinpä olikin ollut. Valtioneuvos puhui ensin vähän äkäisesti
asiapapereista Kaoksessa. Vaan Mortensen antausi keskeyttämään
lyhyesti: "Tuo samanen Mo alkaa käydä vähän ilkeäksi, herra
valtioneuvos. Hän kuleksii ja kertoo salaisia juttuja eräästä rouva
Glunckesta, joka --"
"Hm" -- vastasi valtioneuvos. "Te olette oikeassa; kauan olen ollut
tyytymätön häneen; hän alkaa tulla lapseksi uudelleen."
Valtioneuvoksen ääni muuttui heti, ja kun Mortensen jätti virkahuoneen,
loisti hänen kelmeä, pöhöinen naamansa.
Hänessä ilmausi vielä riemun vilahduksia, kun hän nyt lähestyi
Delphiniä ja sanoi: "Tahtoisiko herra virkakunnan päällikkö esitellä
minut amtmani Hiorthille?"
"En", vastasi kamariherra kuivasti ja oikaisi Vaasa-kunniamerkkiään
kuvastimen edessä.
Mortensen tukehdutti vihaansa. "Minä sanon sen oikeastaan
valtioneuvoksen panemana velvollisuutena teille."
Delphin kohotti hartioitaan ja vei Mortensenin amtmanin luo.
"Herra amtmani Hiorth! Minulla on määräys esittää notario Mortensen."
Sitten käännähti hän ja meni valtioneuvoksen rouvan kamariin; hän etsi
Hildaa kaikkialta, vaan ei löytänyt.
Mortensen noitui hengessään virkakunnan päällikköä katkeralla
kostolla, vaan kun hän parilla sanalla oli selittänyt kuka hän
oikeastaan oli, selkeni amtmanin muoto. He puhelivat jonkun aikaa ja
Mortensen otti muistikirjansa kirjoittaakseen muutamia elämäkerrallisia
asioita, joita amtmani kertoi hänelle. Keskustelu kääntyi sitten päivän
kysymyksiin ja amtmani lausui mielikarvautensa ja levottomuutensa
tukalien olojen johdosta.
Vaan toimittaja vastasi tyydyttäen: "Niin kauan kun meidän maassamme on
moinen virkasääty kuin meidän --"
"Niin, pappeihin ja tuomareihin voimme ehdottomasti luottaa", sanoi
amtmani koettaessaan viitata kädellään, kuten hän oli nähnyt
Bennechenin tekevän.
"Ja kun miehiä on valtion peräsimessä semmoisia kun valtioneuvos
Bennechen -- tuossa hän onkin! Mikä miehiään! Niin ylhäinen ja niin
mahtava! Eikö ole totta, herra amtmani, että hän on Goethen näköinen,
hämmästyttävän yhdennäköinen."
"Hämmästyttävän -- aivan hämmästyttävän yhdennäköinen" -- mutisi
amtmani.
Valtioneuvos Bennechen oli astunut sisään muutamasta pienestä
salaperäisestä ovesta, jonka edessä oli esirippu, ja seisoi äkkiä
heidän keskellään, ennen kun kukaan kerkesi häntä oikein huomata. Hän
oli valtioneuvoksenvormussa kaikkine rahoineen ja ristineen,
kolmikulmainen hattu vasemmassa kainalossa, hansikkaat kädessä.
Oikealla kädellään viittoi hän, tervehtiessään joukkoja molemmin
puolen. Hymyillen, pieni pää vähän takanojassa kulki hän arvokkain
askelin huoneen läpi.
Hän ojensi kätensä muutamalle virkaveljelleen ja kuiskasi muutamia
sanoja, joihin toinen vastasi luultavasti hymyillen. Keskustelu
kaikkialla kävi hiljaisemmaksi, ja kaikki panivat huomionsa
valtioneuvokseen, kun he ainoastaan näön vuoksi jatkoivat keskinäistä
keskusteluaan.
Tukkukauppias Falck-Olsen, joka lähes neljännestunnin sitten olisi
pitänyt istua satulassa, lähestyi nyt äkkiä -- ei huolettomasti,
tuttavallisesti kuin muinoin, vaan arvokas virkainto naamallaan.
Valtioneuvos kallisti hyväntahtoisesti korvansa hänelle, ja
tukkukauppias kuiskasi: "Minä otan voiton."
Korkea herra nyökkäsi myöntyväisesti, ja kuin sanansaattaja, joka
jättää hovin tärkeine käskykirjeineen, kiiti tukkukauppias huoneitten
läpi, jolloin hänen miekkansa helisi ja uusi univormu loisti valoisassa
huoneessa, jonne toukokuun ensi päivä loi hemiää, kirkasta
auringonvaloaan.
Sillä välin jatkoi valtioneuvos Bennechen kiertoaan, lausuen kullekin
ystävällisen sanan eli pienen käskyn.
"Olen keksinyt puheenjohtajan teidän komiteaan", sanoi hän
kuvanveistäjälle. "Amtmani Hiorthin."
"Hm -- herra tuolla akkunan luona?" kysäsi taiteilia, ilmoittaen
pettymystään sillä hienolla tavalla kuin salongissa sopi.
"Vaan eikö se herra ole aivan vieras pääkaupungissa?"
"Ei hän enää tule olemaan vieras", kuiskasi valtioneuvos.
"Aha, ymmärrän!" vastasi toinen ruotsiksi ja kohotti kulmiaan.
Sitten huomattiin että valtioneuvos kätteli amtmani Hiorthia, jota hän
oli vaan tehnyt virkaveljilleen valtioneuvostossa; ja amtmani Hiorthin
nimitys valtioneuvokseksi vanhan Falben jälkeen annettiin nyt varmaksi
asiaksi.
"Me juuri puhelemme, herra toimittaja Mortensen ja minä, kuinka hyvä
kumminkin on että näinä tukalina aikoina voipi kaikissa tapauksissa
ehdottomasti luottaa papistoon ja tuomaristoon --" amtmani kertoi tämän
ylpeydellä.
"Tai toisin sanoen", vastasi valtioneuvos, "että uskonto ja oikeus on
meidän puolellamme."
"Mikä mies!" huokasi amtmani Hiorth, kun valtioneuvos meni edelleen;
hänen täytyi ehdottomasti verrata lausettaan suuren miehen lauseesen,
ja katsoessaan ikkunasta lisäsi: "Niin, paljon tarvitaan todellakin
voidakseen täyttää senlaista paikkaa."
"Suvaitkaa minun herra, valt -- herra amtmani", virkkoi Mortensen,
"suvaitkaa minun muistuttaa teille vanhaa sananlaskua: jolle Jumala
viran antaa, antaa hän myös voiman täyttää se."
"Kiitos siitä, kiitos herra toimittaja!" virkahti amtmani ja tarttui
hänen käteensä lämpöisesti. "Niin, te olette oikeassa; kaikki pitää
tulla ylhäältä!" ja hän loi silmänsä kohti kirkasta sinistä
kevättaivasta, joka kaareutui yli talon.
Nyt alkoivat ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen antaa sampanjakorkkien
paukkua, joka oli heidän tehtävänsä tämän tärkeän päivän tapahtumissa;
ja seura lähestyi yhä enemmän ruokahuoneita, jossa valtioneuvos
vähitellen kokoili ympärilleen ylhäisimmät pöydän ylipäähän. Syntyi
odotuksen hiljaisuus, kun hän kohotti lasinsa ja alkoi puhua:
"Hyvät herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa
ehdottomasti ajatus: mikä on, joka yhdistää meidät kaikki niin
kiinteästi? Niin, se on yhteinen innostus, yhteinen työ meidän korkean
yksivaltamme eteen."
Mortensenin täytyi nauran akkunanvarjostimien takana, jossa hän seisoi
ja teki muistoonpanoja. Hän ajatteli puhetta, jonka hän oli pitänyt
samassa salissa ja samasta aineesta, vaan toisenlaiselle
kuuliakunnalle.
Valtioneuvoksen puhe sai korkeamman määrän kuin tavallisesti,
erittäinkin lopun kirjoitti Mortensen hyvin tarkasti:
"Niin, hyvät herrat! puhutaan niin paljon siitä, että meidän aikamme on
työaikakausi. Vaan ainoastaan harvat ovat niitä -- minä valitan että
niin on -- ainoastaan harvat ovat niitä, jotka oikein ymmärtävät mitä
todellinen työ merkitsee ja kutka ne ovat todelliset työmiehet maassa.
Silla on" -- puhuja katseli ympärilleen -- "on joukko miehiä, jotka
rakastavat järjestystä enemmän kuin itsevaltaisuutta, jotka uskollisina
ja kuuliaisina muuttumattomille totuuksille, joita esi-isämme ovat
jättäneet meille perinnöksi laeissaan ja hurskaassa uskossaan, pitävät
vahtia valtaistuimen ympärillä, siinä syvässä, vakaassa vakuutuksessa,
että mikä semmoisena aikana, joka on täynnä eripuraisuutta ja
vallankumousta, pitää yhteiskuntaa koossa ja kiertää vahvan siteen
kansan parhaimman ympäri, se lähtee yksivallan pyhästä persoonasta, se
yhtyy hänessä! hyvät herrat! Jumala varjelkoon hänen majesteetiansa
kuningasta!"
"Eläköön kuningas!" mölysi everstiluutnantti Grabs, ja sitten seurasi
hurraahuuto, jotta lusikat kilisivät; vieläpä kanslian kuihtuneimmatkin
miehet huusivat muotonsa siniseksi, vilkutellen molemmin puolin
sivulleen, nähdäkseen täyttikö kukin velvollisuutensa.
Kun melu vaikeni, tuli valtioneuvoksen palvelia sisään kiiruusti ja toi
syvään kumartaen sähkösanoman hopeatarjottimella.
Valtioneuvos avasi ja luki sanoman hiljaa, hengittämättä ihan.
"Hyvät herrat! Puolen tunnin perästä on kuninkaallinen matkue
pysäkillä."
Yleinen liike syntyi, vaan valtioneuvos kohotti kätensä, ja hiljaisuus
taas valtasi.
"Hyvät herrat!" sanoi hän syvällä, juhlallisella äänellä. "Kukin
paikoilleen. Hetki on tärkeä; hänen majesteetinsa toivoo että kukin
täyttää velvollisuutensa."
Näin sanottuaan kääntyi hän äkkiä, jätettyään pikaisen hyvästin, antoi
merkin amtmani Hiorthille, ja molemmat kiiruhtivat huoneitten läpi ja
katosivat pienestä ovesta, jonka esirippu sulkeutui heidän jälkeensä.
Mieliala juhlallisena erosi seura, ja Mortensen kirjoitti
muistikirjaansa:
"Tämä oli niitä suuria unohtumattomia hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee
mailmanhistorian valtimon lyönnin." --
Rouva Bennechen oli jo vetäytynyt takaisin. Päivän mielenliikutusten
valtaamana heittäysi hän sänkyyn katkerasti itkien.
Vaan tyhjissä saleissa kuleksi Yrjö Delphin levähtämättä edestakaisin.
Hänen piti ensiksi olla illallisella linnassa, ja hänen oli mahdotonta
jättää talo tapaamatta Hildaa.
Palveliat ja piiat korjasivat pöytää, joivat sampanjaa ja
naureskelivat, jotta kamariherra pakeni sisimmäiseen huoneesen,
epäilevänä, tyytymätönnä itseensä -- vaan kuitenkin oli hänen mahdoton
mennä.
Vihdoin huusi hän talonpiikaa, jonka hän tunsi, ja kysyi neitiä.
"Neiti on huoneessaan ja laittaa tavaroitaan kokoon. Eikö kamariherra
tiedä, että neiti matkustaa Amerikaan tänä iltana?" kysyi tyttö, jonka
silmät vilkkuivat sampanjan vaikutuksesta.
Delphin tunsihe epämukavan tunteen ja sanoi lyhyesti: "Sanokaa minulta
neiti Bennechenille, olisiko hän hyvä ja tulisi tänne vähäksi aikaa;
minä mielelläni puhuttelisin häntä."
Vaan kun piika meni, pysähtyi Delphin aivan hämmästyksissään kuvastimen
eteen! mitä oli hän tehnyt? eikö hän jo ollut mennyt pois? mitä hän
Hildasta tahtoi? miten hän siitä pääsisi? ja kuitenkin -- eikö hän
juuri eniten sitä toivonut?
Muutaman minutin kuluttua tuli neiti Hilda. Hän oli itkenyt, vaan
omituinen tyyneys oli hänen kasvoillaan, jonka kamariherra heti
huomasi.
"Mamma parka", sanoi hän ja ojensi kamariherralle molemmat kätensä,
"hänen on niin vaikea taipua siihen ajatukseen, että molemmat, sekä
Juhana että minä, matkustamme kauas pois. Niin, enpä tuskin itsekään
voi sitä oikein ymmärtää."
Delphin kerrassaan unehutti vastatakseen, niin muuttuneena näki
hän Hildan. Ei ujouksen jälkiäkään näkynyt enään. Sileässä,
yksinkertaisessa puvussaan näytti Hilda niin päättäväiseltä ja matkalle
valmiilta; hänen äänessään ja koko olennossaan ilmausi jotain
varmuutta, jotta kamariherra ei voinut saada tavallista puoleksi
leikillistä, puoleksi vakavaa ääntään.
"Minulle tulee suuri kaipuu teitä", sanoi hän vihdoin epävarmana.
Ääni enemmän kuin sanat saattoivat Hildan katsomaan ylös. Heidän
silmänsä kohtasivat hetkisen toisiaan, ja hiljaisuus kesti vähän aikaa.
"Eikö mikään pidätä teitä täällä?" kysyi Delphin surullisesti.
"Kyllä, sen ymmärtänette." Hildalle tunki taas kyyneleet silmiin.
Delphin katseli häntä sivulta, kun hän seisoi siinä pää alaalla
hypelöiden nenäliinaa. Oliko hän todellakin ruma?
"Eikö mikään teitä pidätä täällä?" -- hän ei tiennyt, että hän oli sitä
sanonut jo ennen.
"Minkä vuoksi teette minulle olon vielä tukalammaksi kuin se jo on?"
kysyi Hilda hiljaa ja rupesi itkemään.
Yrjö Delphin käveli kerran poikki lattian. Hänellä oli tunto, että
elämä tarjosi hänelle muutoksen, ja että se oli viime kerta. Hän koetti
koota kaikki hyvät puolensa. Vaan kun hän pysähtyi hänen eteensä, nosti
Hilda äkkiä päätänsä ja sanoi:
"Ei, minä en tahdo itkeä! Minä tiedän että on minulla odotettavissa
parempi elämä kuin miksi kotielämä tulisi. Hyvästi, kamariherra ja
kiitos, sulin kiitos ystävyydestä!"
Hän ojensi kätensä ja katsoi vakavasti ja vapaasti häntä uskollisilla
ukulisilmillä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Ja viime silmänräpäyksessä
näki kamariherra, että Hilda oli kaunis. Vaan jo oli hiljaista.
Hilda meni ja jätti oven raolleen jälkeensä.
Melu ruokahuoneesta tunkeusi taas kamariherran korviin. Hän seisoi
hetkisen, otti sitten hattunsa ja meni pois aivan hiljaa.
Portaissa kohtasi häntä ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen, jotka
tulivat tulista vohkaa ullakosta. He olivat "henkensä kaupalla"
asettaneet suuren viirin katolle.