Siirtolaisasioitsija hieroskeli käsiään siitä onnen tempauksesta mikä
hänellä oli ollut tohtorista, seisoessaan ja katsellessaan höyrylaivaa
lännestä, joka nyt kulki laivasiltaan ja asettui englantilaisen eteen.
Hänen terävä silmänsä, joka vaaniskeli matkustajia kaikkialta, keksi
heti Njaedelin ja luotsivanhimman; ja heti kun he tulivat maihin,
tunkeusi hän heidän luo.
"Siirtolaisia, näemmä?" sanoi hän ja tervehti.
Luotsivanhin vastasi tervehdykseen, vaan kun asioitsia tarttui säkkiin,
jota hän kantoi, ei hän suvainnut että ylhäinen herra näki vaivaa hänen
kapineistaan. Asioitsia puheli lakkaamatta, viedessään heitä
ihmisjoukossa, joka oli kotoutunut tulleen laivan luo; Njaedel seurasi,
vaan tarkasti kaikkea täydellä epäluulolla.
"Nähkääs, tuolla on teidän laivanne _first class, altogether_!
Onko teillä lippuja?" kysyi asioitsija.
"Ei ole", vastasi luotsivanhin.
"Very well! Lippuja kirjoitetaan laivassa; olkaa hyvä ja tulkaa
laivaan!"
"Milloin lähtee laiva?" kysyi nyt Njaedel.
"Huomenna anivarahin", vastasi toinen. Ja semmoista vohkaa, jotta
vilisi vaan Njaedelin silmissä, selitti hän linjansa kaikki edut,
kuinka se oli onnen potkaus, että he kohtasivat juuri hänet, ja kuinka
mukavaa oli, että he suoraan pääsivät laivaan, jotta ei tarvinnut
heidän maksaa maissa olostaan. Tuopa tepsikin ja he menivät laivaan
asiamiehen kanssa, joka neljännestunnissa hankki heille majat keulassa
toisen luokan paikalla, kirjoitti liput, otti vastaan etumaksuja,
kuittasi ja lopetti sitten läiskäyttäen käsiään: "All right! first
class, altogether!"
Kun tämä oli saatu järjestykseensä, menivät he maihin! vaan Njaedel
kuiskasi luotsivanhimmalle: "Mutta jos se ruoja oli konna tuo ylhäinen
herra; se puhui kovin kiivaasti."
Vaan luotsivanhin hymyili mahtavasti ja sanoi, että se oli Amerikan
mallia. Nyt oli vaan asiana saada selkoa jutusta ja sitten tavata
Kristinaa sairashuoneella. Njaedel tahtoi että he menisivät suoraan
kuninkaan luo, vaan luotsivanhin nauroi hänelle vielä kerran ja alkoi
sitä vastoin kysellä kaikilta ketä tapasi tietä kansliaan.
Vaan eipä onnistunut; useimmat nauroivat eli vastasivat sukkeluuksilla,
toiset pysähtyivät katselemaan heitä. Olikin se tavaton pari: pieni,
punaposkinen luotsivanhin, keltainen meripusero yllä ja karvalakki
reuhka päässä, ja pitkä, kumaraselkä jättiläinen, jolla oli pörröinen
parta ja kummalliset vaaleat lapsensilmät.
He itsekin tulivat tuntemaan sitä, kun he tulivat komeammille kaduille:
luotsivanhin ei kysellyt enään niin rohkeasti, ja kun he tulivat
postikonttorin nurkkaan, sanoi hän nolona: "Katso kun on jo
kymmenissä."
He seisoivat ja katselivat Vapahtajamme Kirkon tornia, kun muuan
ylhäinen herra paperitukku kainalossa kääntyi nurkasta.
Luotsivanhin rohkaisi mielensä: "Anteeksi! voitteko sanoa meille, missä
on kanslia?"
"Mikä kanslia?"
"Onko niitä useampikin kuin yksi?" kysyi luotsivanhin alakuloisesti.
"Voi tokikin, hyvät herrat!" vastasi ylhäinen herra, "kuinka voisi
vanha Norja tulla toimeen ainoastaan yhdellä kanslialla. Vaan mitä
tekisitte kansliassa?"
"Me kyselisimme jutusta", sanoi Njaedel.
"Se on", selitti luotsivanhin, "se on muutamasta kaislarannasta ja
viemäriojasta --"
"Niin, suuria viemäriojia on kyllä kaikissa kanslioissa", sanoi siivo
herra, "vaan kaislarantojen laita on pahempi."
"Se on se kanslia, jossa on valtioneuvos", selitti luotsivanhin.
"Voi, kunnioitettavat maanmiehet, missä ei olisi valtioneuvosta? Meillä
on yksitoista semmoista."
Nyt joutui luotsivanhin aivan hämilleen.
"Veljeni on siellä", sanoi Njaedel.
"Vai niin, mikä hänen nimensä?"
"Antti -- Mon Antti."
"Aha -- Mo. Hänet minä kyllä tunnen. Vai niin, hän on veljenne? Tulkaa
mukaani, minä menen samaa tietä."
Niin menivät he, ylhäinen herra edeltä toiset muutaman askeleen
jälestä.
"Hän on sitä oikeata herrain sukua", kuiskasi Njaedel, "hänen käy
häpeäksi kulkea meidän seurassa."
"Enpä usko häntä kovin", vastasi luotsivanhin varovasti.
"Tässä on minulla teille kaksi oikeata näytettä kuolleista
eläinlajista: kansasta", sanoi Yrjö Delphin Mortensenin notariolle,
astuessaan luotsivanhimman ja Njaedelin kera sisään; "ja tässä hyvät
herrat!" hän kääntyi niitten kahden puoleen -- "tässä saan esitellä
teille Kansan todellisen Mortensenin."
Toimittaja nousi juhlallisesti seisomaan ja kumarsi, vaikka hän tunsi
aina epävarmuutta, milloin virkakunnan päällikkö laski leikkiä. Hän
lausui muutamilla ylevillä sanoilla sitä iloaan, minkä hän tunsi kun
sattui niin kasvot vasten kasvoja kansan ytimen, Norjan pätevän
itsenäisen talonpoikaissuvun kanssa j.n.e.
Tämä pieni kohtaus houkutteli Örsethin ja kolme neljä muuta herraa
läheisistä huoneista. Vaan luotsivanhin seisoi ja ihmetteli Mortensenin
kelmeää, pulleaa muotoa, ja jotain, joka kauan oli hänessä kiehunut,
rupesi liikkumaan. Vaan hän pysytteli yhä tyynenä.
"Nämä herrat", sanoi virkakunnan päällikkö, tehdessään liikkeen,
mennäkseen edelleen, "jätän minä teidän erityiseen huoleenne, herra
Mortensen! Minä en epäile että te ilolla käytätte tilaisuutta
näyttäytyäksenne kansan todellisena -- j.n.e."
"Suokaa anteeksi herra virkakunnan päällikkö", vastasi Mortensen vähän
ähmeissään, "vaan minä luulen, että tänään ei meillä ole aikaa
kujeiluun."
"Kujeiluun! Sanoiko Mortensen kujeiluun? Kuuliko joku herroista,
sanoiko notario Mortensen kujeiluun. Minä en voi ajatella", jatkoi
Delphin ilkeästi hymyillen, joka oli hänen vihollisensa kauhistus,
"minä en voi ajatella mahdolliseksi, että notario Mortensen voisi
käsittää määräykseni kujeiluksi. Nämä molemmat herrat kysyvät muuatta
juttua kaislarannasta ja suuresta ojasta, joka pitäisi oleman täältä
meillä. Olisiko notario Mortensen hyvä ja viivyttelemättä hankkisi
tähän kuuluvat asiapaperit ja antaisi näille herroille tiedon."
Toimittaja kävi punaiseksi naamastaan ja kun toiset huomasivat, että
kohtaus teki käännöksen, kömpi kukin paikoilleen ja kumartui syvään
paperikasojensa yli.
Vaan nyt tarttui luotsivanhin Seehus puheesen: "Anteeksi, vaan minä
tahtoisin mieluummin puhutella valtioneuvosta itseään, minä en tahdo
olla missään tekemisissä tuon kanssa tuossa."
"Siitä pidän minä huolen", vastasi virkakunnan päällikkö ja vei
molemmat talonpojat salien läpi valtioneuvoksen omaan huoneesen. Täällä
käski hän heidän odottaa; valtioneuvos ei ollut vielä saapunut.
Meni melkein tuntikausi, ennenkuin hän tuli, ja silloin oli hän hirveän
huonolla tuulella. Vaan aikojen kuluessa oli valtioneuvos oppinut
näyttämään sitä lempeämmältä, kuta pahemmin asiat kävivät. Vaan tänään
oli vaikea; sillä pahennukset olivat alkaneet varhain ja kestäneet
pitkään.
Ensin oli hänellä onnettoman kohtauksen jälkeen Juhanan kanssa ollut
pitkä ja vaivaloinen keskustelu Adelaiden kanssa. Vihdoin oli hänen
onnistunut selittää tuolle pontevalle naiselle, että pakko ja este ei
olleet vaikuttavia keinoja häväistystä vastaan. Siis he jäivät siihen
tuumaan: että he olisivat hyvällä tuulella vaan "onnistumattomien"
teosta ja kertoisivat asian niinikäästi, että Juhana pistäytyi
Amerikassa ja että Hilda sai seurata häntä huvinsa vuoksi.
"Ah Jumala, ei ole ristin sielua, joka ottaa uskoakseen sitä!" valitti
valtioneuvoksen rouva.
"Se riippuu siitä, kuinka kerromme sen", sanoi miehensä.
Vaan tuskin oli se sana lopussa, ennenkuin ekstraordinari Alfred astui
sisään onnettoman näköisenä. Hän oli -- pakoitettu -- panemaan vekselin
pankkiin, ja se lankesi maksettavaksi tänään ja -- ja -- ja --
Valtioneuvos vihastui ja alkoi puhetta; vaan rouvansa onnistui tölmätä
Alfred ulos etehiseen ja lupasi hänelle apua talousrahoistaan.
Ja kaiken tämän piti nyt juuri tapahtua sinä tärkeänä päivänä, kun
odotettiin hänen majesteetiansa pitkän poissaolon jälkeen aikana,
jolloin juuri piti saada kuninkaan tulo niin juhlalliseksi ja niin
merkitseväiseksi kuin suinkin! Kun valtioneuvos Bennechen astui
virkahuoneesensa yksityisen oven kautta, niin senpä vuoksi hän töin
tuskin tukehdutti kirousta nähdessään nämä molemmat kummalliset
olennot, jotka istuivat siellä.
Luotsivanhin nousi heti seisomaan ja rupesi heti selittämään asiaa
niinkuin hän oli valmistaunut, jolloin hän Njaedelin iki ihmeeksi
nimesi valtioneuvosta "teidän korkeudekseen."
Valtioneuvos tähysteli häntä hetkisen, avasi sitten oven
toimituskirjurin huoneesen ja kysyi: "Mitä väkeä täällä istuu?"
"Minä en tiedä, en ollenkaan minä tiedä, herra valtioneuvos -- en
tosiaan tiedä", vastasi toimituskirjuri, joka oli pieni, kähmyrä,
harmajatukkainen mies, "se oli virkakunnan päällikkö Delphin, joka toi
heidät, niin hän se oli tosiaan; minä en tiedä mitään siitä, en
ollenkaan!"
"Se on niin teidän tapaistanne", mutisi valtioneuvos. "Käskekää
virkakunnan päällikön tulla tänne."
"Heti, heti, herra valtioneuvos, heti toimitan" -- pieni mies hyppäsi
tuoliltaan, pyörähti pari kertaa ympäri löytääkseen hattuaan, muisti
ettei hänen tarvinnutkaan mennä kadulle, ja juoksi sitten toiselle
ovelle ja huusi Delphiniä.
Valtioneuvos käveli pari kertaa edestakaisin odottaessaan; luotsivanhin
oli mykkänä, hän rupesi arvailemaan että kaikki oli jotenkin
ihmeellistä.
Valtioneuvos Bennechen oli itse osaksi vaikuttanut siihen nopeaan
ylenemisen hyppäykseen, minkä Delphin oli tehnyt. Vaan viime aikoina
rupesi hän vähän epäilemään kamariherraa; valtioneuvos päätti sopivassa
tilaisuudessa neuvoa häntä hakemaan virkaa jossain pienessä
kaupungissa. Yrjö Delphin oli kuitenkin peloittavine sanoineen ja
mukavine jutelmineen mies, jonka ystävänä piti pysyskellä -- eniten
silloin kun alkoi häväistys ahdistaa.
"Hyvä kamariherra", alkoi hän sentähden, kun tämä tuli sisään, "minulla
on pyydettävänä suuri palvelus teiltä. Nähkääs, hänen majesteetinsa
tulee, kuten tiedätte, neljän aikana. Ja suuri joukko kaupungin
ylhäisiä kokoontuu minun luo nauttiakseen pienen murkinan à la
fourchette ennen tulojuhlallisuuksia; toivon saavani kunnian nähdä
kamariherrankin --"
Delphin kumarsi.
"Vaan varsinaisesti aion pyytää teitä, hyvä Delphin, menemään kotiani
vaimoni luo auttamaan häntä vähän järjestämisessä -- onhan se muuan
teidän monesta taidostanne. Sillä, sanon ma teille, Adelaide oli vähän
kuumeissaan -- monta yhteensattuvaa tapausta näet -- hm!" Valtioneuvos
koetti vähän hymyillä. "Kuten luultavasti olette monta kertaa kuulleet,
on Juhana kauan aikaa puhunut aikomuksestaan matkustaa Amerikaan?"
Delphin oli kyllä kohtelias vastaamaan myöntämällä.
"Sekin nyt juolahti hänen päähänsä", jatkoi valtioneuvos leikillisesti,
"ja nyt onkin hyvä tilaisuus; hän menee siirtolaislääkärinä ja Hilda
huvinsa vuoksi."
"Neiti Hilda!" huudahti Delphin ja menetti meininkinsä.
"Niinpä niin", myhäili valtioneuvos, "äkkipikainen aatos, eikö niin?
Adelaide ei alussa suostunut ollenkaan, vaan minä sanoin: anna hänen
mennä! Amerikan matka nykyään on oikein huvimatka, ja kun tohtori Rohde
vielä selitti että meri-ilma -- hm --"
Delphin mutisi muutamia kohteliaita lauseita, ja valtioneuvos oli
tyytyväinen itseensä. Vaan ovessa kuiskasi hän tuttavallisesti: "Mitä
nuo ovat, arkadilaisia paimenia, joita te olette laittaneet minun
kimppuuni?"
"Ne ovat talonpoikia länsirannalta, jotka kysyvät muutamaa juttuaan,
joka on lähetetty tänne meille. Minä otin huostaani heidät, Mortensen
kun oli vähän ikävällä tuulella. Minä arvelin ettei sopinut antaa
mitään aihetta -"
"Aivan oikein, hyvä Delphin; minä opastelen heitä oikeaan. Mortensen
on, meidän kesken puhuen, hiukkasen törkeä."
Kun virkakunnan päällikkö meni, kääntyi valtioneuvos niiden kahden
puoleen, jotka odottivat, ja sanoi ystävällisesti: "No, ystäväni! Nyt
olen aivan teidän käytettävänä. Se oli siis asia joka koskee --"
-- "joka koskee kaislarantaa" -- sanoi luotsivanhin.
-- "joka koskee kaislarantaa" -- valtioneuvos soitti -- "olkaa hyvä ja
istukaa, siitä saamme pian selon." Hän taas soitti. "Onko juttunne
vasta tullut meidän käsiimme?"
"Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä", sanoi Njaedel.
Valtioneuvos huoahti tämän äänen johdosta. Hän avasi oven etuhuoneen
erityisen oven vieressä ja huusi: "Mo!"
Vaan Mo ei ollut siellä: valtioneuvos meni toiselle ovelle ja säikytti
toimituskirjurin melkein kuoliaaksi rämistelemällä avaimia ja kysymällä
muuatta juttua joka koskee kaislarantaa.
Toimituskirjuri heittäysi yli papereinsa, repi ja reuhtoi lehtiä,
viskoi edes ja tasaisin löytääksensä sitä kirottua juttua, joka oli
muka lähes pari vuotta sitten heitetty sinne.
Sitten vetäysi valtioneuvos etemmäksi huoneisin ja tuli aina
Mortensenin luo, johon kukaan ei ollut nähnyt hänen ennen koskaan
jalallaan astuneenkaan, levittäen kaikkialla pelkoa ja kauhistusta
avaimillaan ja tällä ihmeen kaislarannalla, josta ei kukaan ihminen
muistanut kuulleensakaan.
Mortensen lausui vähän ilkeästi: "Virkakunnan päällikkö Delphin on jo
mennyt; ehkä olisi tiennyt jotakin."
"Virkakunnan päällikkö Delphin on virkatoimissa, ja sitä paitse on
jutun pitänyt jo kannu sitten mennä hänen käsiensä läpi", vastasi
valtioneuvos ankarasti. "Minä tahdon että se asia on heti
toimitettava."
"Asiapaperien pitää löytyä -- ymmärrättekö, hyvät herrat! -- niitten
pitää löytyä ja heti."
Valtioneuvos kääntyi takaisin virkahuoneesensa, ja koko kansliarakennus
tuli äkkiä aivan tavattomasti muurahaispesän kaltaiseksi. Ovia avattiin
ja sulettiin, huolestuneita kasvoja näyttäytyi ja katosi, hyllyt
tyhjennettiin ja kasat käänneltiin, ekstraordinarit juoksivat pitkissä
käytävissä portaissa ylös ja alas, aina ullakkoon, jossa he synkässä
epäilyksessään tonkivat tomussa ja paperikasoissa. Kauhistus lisäysi
joka minuutti, ja vähän väliä avasi valtioneuvos ovea ja kysyi: "Eikö
vielä?" jotta onneton toimituskirjuri suoraan sanoen pyöri kauhusta
ympäriinsä, kuin piesty hyrrä.
Vaan keskellä kaikkea tätä häläkkää oli syntymässä kysymys, kuin suuri
huokaus, yli koko talon: Missähän Mo oleksii? Eikö Antti kaikkivaltias
tule?
Ja vihdoin hän tuli. Hiljaisena, kelmeänä ja hymyhuulilla hiipi hän
valtioneuvoksen virkahuoneesen, juuri kuu siellä oli koko
kansliaherrain seura koolla, jotka kaikki koettivat todistaa, että se
kaislaranta ei koskaan ole ollut _heidän_ käsissään.
Kaikki hengähtivät helpommasti, kun pieni mies näyttäytyi, ja
valtioneuvos kysyi häneltä kiivaasti, tiesikö hän jotain tästä jutusta.
"Tiedän kyllä", vastasi Mo, "se on Kaoksessa."
"Missä?" kysyi valtioneuvos.
"Mortensenin Kaoksessa", vastasi Mo hieman nauraen.
"Jos tiedätte, missä asiapaperit ovat, niin tuokaa ne", käski
valtioneuvos.
Mon Antti meni; häntä seurasi vimmastunut Mortensen ja muut herrat.
"Oliko hän veljesi?" kysyi luotsivanhin.
"Minä luulin tuntevani hänet äänestä", vastasi Njaedel epävarmana,
"vaan hän on tullut pienemmäksi, minusta nähden, ja vanhaksi käynyt!"
Valtioneuvoksen mieleen juolahti että tämä tapaus saattoi mahdollisesti
tehdä huonon vaikutuksen näihin molempiin talonpoikiin; hän kääntyi sen
takia luotsivanhimman puoleen ja kysyi ystävällisesti: "Nimenne, saanko
kysyä'"
"Lauri Voldeman Seehus."
Valtioneuvos säpsähti kuullessaan tämän sointuvan nimen, ja kun hän
kuuli että Seehus oli luotsivanhin, otti hän tuolin ja asettui lähelle
häntä; löipä hän häntä tuttavallisesti polvellekin, puhellessaan.
"Sanokaa, herra luotsivanhin, eikö ole monta kertaa elämä vaivaloista
ja vaarallista siellä rannikolla?"
"No, teidän korkeutenne, kun ihmiset uskaltavat mennä kauas ulapalle
pahalla ilmalla, niin onpa se hyvinkin tukalaa."
"Niin, niin", sanoi valtioneuvos ja ojensi kättään, "minä ajattelen
usein ylpeydellä niitä mailmanmainioita, pelkäämättömiä luotseja, joita
on vaarallisella rannikollamme, ja iloa oikein tunnen kun saan tulla
tuttavaksi muutaman kanssa --"
"Hä?" sanoi luotsivanhin epävarmalla äänellä. "En minä ole luotsi, eikä
Njaedelkaan."
"Hm", sanoi valtioneuvos ja muutti puheainetta, "se oli kai suuri ja
tärkeä elinkeino tuo suuri sillinpyynti lännessä teidän seuduillanne?"
"No niin, niille jotka saivat jotain", vastasi luotsivanhin, joka
arveli että valtioneuvos oli erittäin leikillinen herra.
"Se on vilkas ja kirjava elämä suurissa kalan pyyntipaikoissa", jatkoi
valtioneuvos. "Semmoiset suuret ihmiskokoukset maan eri osista
vaikuttavat epäilemättä kehoittavasti väestöön."
"Tapahtui tavallisesti tappeluita, teidän ylhäisyytenne", sanoi
luotsivanhin.
"Hm -- tietysti, pieniä rettelöitä; vaan sanokaa", valtioneuvos muutti
ainetta taaskin, "kun niin paljon ihmisiä kokoontuu, mistä saavat he
asuntoja -- yömajoja?"
"No, teidän korkeutenne", vastasi luotsivanhin, "yömajojen laita oli
hyvin hätelöä. Useimmat paneusivat mahalleen päin tuuleen."
"Pum -- pum -- pum --" hyräili valtioneuvos ja käyskenteli edes
takaisin, ramistellen avaimia.
Vaan luotsivanhin, joka ei lainkaan tiennyt sanoneensa mitään
sopimatonta, vaan sitä vastaan arveli, että valtioneuvos oli
sanomattoman alhainen herra, nykäsi Njaedelia takinhiasta. "Ajattelin
kysyä häneltä tiestä?"
Njaedel nyökkäsi päätään ja luotsivanhin nousi seisomaan: "Elkää panko
pahaksenne, teidän korkeutenne, vaan haluaisin mielelläni kysyä teiltä
jotain."
"Olen palvelijanne, herra luotsivanhin!"
"Eikö teidän ylhäisyytenne ole yli kaikkein nimismiesten,
rootimestarein ja insinöörikapteenein?"
"Kyllä olen, kyllä", myönsi valtioneuvos.
Luotsivanhimman silmistä loisti ilo. Vihdoinkin oli hän päässyt käsiksi
oikeaan; nytpä hän "puhuukin suunsa puhtaaksi" tuosta samasesta tiestä.
Ja hänen kauan kokoutunut vihansa puhkesi ilmi kaunopuheliaisuudessa,
josta valtioneuvos ei ymmärtänyt juuri paljoa.
"Mistä tieosasta on kysymys?" kysyi hän viitaten suurta karttaa
seinällä.
Luotsivanhin, joka oli tottunut karttoihin ollessaan laivurina, oli
kohta oikealla tiellä. Valtioneuvos asetti nenälleen kultaiset
nenälasit, otti harpin pöydältä ja mittasi kappaleen suurella
tarkkuudella.
Sitten puhui hän näin sujuvalla tyynellä tavallaan: "Nähkää, herra
luotsivanhin, tämä on kartta meidän tieverkostamme. Ajatelkaapa nämä
kaikki punaiset, keltaiset ja siniset viivat asetetuiksi _yhdeksi_
viivaksi, niin tulisipa siitä oikein iso kappale, eikö niin?"
"Niin", myönsi luotsivanhin; hän ei ymmärtänyt minne asiaa johdettiin.
"Ja jos te vertailun vuoksi tahtoisitte tarkastaa matkaa tällä
harpilla" -- valtioneuvos piti sitä esillä -- "te näette että välimatka
ei ole suurempi paperiliuskareen paksuutta."
Luotsivanhin tähysteli harpista valtioneuvokseen ja sitten taas
harppiin.
"Nähkää nyt, hyvä luotsivanhin Seehus, niin pieni on tieosa, josta
teitte valituksen, verrattuna koko maan tienverkkoon; ja ettekö nyt
itsekin myönnä, että se on ehkä -- miten sanoakseni? -- vähän liiaksi
suuri vaatimus, että se, jolla pitää olla koko tämä monimutkainen
kulkuneuvojärjestelmä päässään -- että hänen pitäisi voida ulottaa
yksityistä huolenpitoaan niin pienen pieneen osaan koko tästä
kokonaisuudesta." Valtioneuvos piti harppia aivan luotsivanhimman
silmäin edessä.
Luotsivanhin toljotti suu selällään. Ei hän sitä oikein selvään
käsittänyt, vaan hän tunsi, että hukkaan meni hyvät humalat tälläkin
kertaa, ja sama tunto siitä, että jotain hänessä kiehui, ilmausi taas.
Samassa aukesi ovi ja Mon Antti tuli takaisin, seurassa Mortensen,
toimituskirjuri ja muut, jotka pysähtyivät ovelle ja viereisiin
huoneisin kuullakseen kuinka tämä ihmeellinen tapaus päättyy.
Mo oli huolimatta Mortensenin vastaan väitöksistä kääntänyt
nurin Kaoksen, ja hyllyn pohjalta oli hän löytänyt ruttuisen
keltapaperikääreen, jonka hän tyynenä veti esiin.
Kaikki olivat itsessään sitä mieltä, että Antti itse oli piilottanut
nämä asiapaperit sinne ilkeyksissään. Notario Mortensen mutisi
synkkänaamaisena: "Nyt on hän kypsi."
Valtioneuvos pani nenälleen kultaiset nenälasinsa ja avasi kääreen,
jotta pieni tomupilvi lennähti.
"Tässä on siirtonumero, jonka olette omalla kädellänne kirjoittaneet,
herra toimituskirjuri! Vertailkaa siirtonumeroa!"
Pieni herra juoksi pois, juuri kuin hän itse olisi ollut siirtonumero,
vaan ennenkuin hän ehti papereinsa luo, kutsuttiin hän takaisin
uhkauksen äänellä.
Valtioneuvos oli näet lukenut pari riviä hakemuksesta ja huudahti
äkkiä:
"Vaan miten on tämä asiapaperi tullut meille?"
Kun toimituskirjuri tuli takaisin, pani valtioneuvos suuren valkean
etusormensa muutaman sanan alle papereissa niin painokkaasti, jotta
tuli syvä viiva kynnen jälestä: "Mitä on tuossa? Siinä on
lahjoitusmaa."
"Kristiansandin piispa" -- puuttui puheesen Njaedel, joka seurasi
suurella osanotolla, jotta tuskin uskalsi hengittää.
"Siis kuuluu tämä asia kirkkokansliaan eikä tänne", sanoi valtioneuvos
äkeissään.
"Niin, vaan -- vaan --" alkoi toimituskirjuri, "minä en enää muista
enempää, en ollenkaan muista -- vaan ehkä silloin arvelin, että riidan
aihe oli sitä laatua --"
"Riidan aihe!" keskeytti valtioneuvos hyvin ankarasti. "Tässä ei ole
kysymys riidan aiheesta, vaan hyvästä kansliajärjestyksestä, ja sen
mukaan lähetetään kaikki asiat, jotka koskevat entisiä kirkkotiluksia,
kirkkokansliaan. Se on vanha sääntö, jonka herra toimituskirjurin
pitäisi tietää. -- Mo! ottakaa nämä asiapaperit ja viekää
kirkkokansliaan!"
Valtioneuvos oikaisi mahtavan vartalonsa, ojentaessaan Molle
asiapaperit. Kokoutunut joukko hajausi, ja toimituskirjuri asettui
rauenneena tähystelemään siirtonumeroitaan.
Vaan Njaedel seurasi asiapapereita silmillään, ja kun veljensä
äänetönnä katosi niitten kanssa, huudahti hän: "Kuka oli oikeassa?"
"Niin, hyvä ystävä", vastasi valtioneuvos, "sitä ei voi sanoa teille.
Vaan jos te jonkun ajan kuluttua menette kysymään kirkkokansliasta,
niin siellä epäilemättä annetaan teille tyydyttäviä selityksiä.
Hyvästi, hyvät herrat, hyvästi! Ilahuttaa minua kun olen voinut olla
teille palvelukseksi."
Sitten työnsi hän heitä kohteliaasti ulos ja sulki oven.
Njaedel kulki kuin houreissaan; nyt hän ei vähän vähääkään ymmärtänyt.
Vaan luotsivanhimman luonto kiehui yhä kovemmin. Ja kun Mortensen
kohteliaasti kumarsi hänelle, voitti tuima raivo luotsivanhimman
hyväsydämisyyden. Hän sieppasi mustepullon akkunalta, ja viskasi sillä
kaikesta voimastaan Mortensenia.
Toimittaja väistyi taitavasti, jotta pullo mäiskähti rikki seinään
hänen pöytänsä takana. Taasenkin syntyi suuri hälinä viereisissä
huoneissa, ja luotsivanhin ja Njaedel kiiruhtivat alas portaita.
Tämän suunnattoman väkivaltaisuuden kauhu oli suuri, jotta ei kukaan
tullut ajatelleeksi ottaa kiinni väkivallan tekijöitä.
Vaan aina suuremman joukon kokoontuessa suuren mustetäplän ympärille,
josta mustia säteitä virtaili alas, pyöriskeli ekstraordinari Hiorthin
kielellä jotain, jota hän halukkaasti mieli sanoa.
Jospa hän vaan olisi tiennyt, oliko se sukkeluus eli sanomaton tyhmyys!
Sillä välistä teki hän tässä suhteessa surkeita erehdyksiä. Vihdoin
rohkaisi hän mielensä ja sanoi puoliääneen: "Wartburg."
Se oli sukkeluus; ekstran sydän täytyi ylpeydestä. Vaan kun tuli ilmi,
että se oli Hiorth, joka oli sanonut tämän, syntyi siellä suuri ja
sanomaton hämmästys; ja olipa siellä niitäkin, jotka siitä lähtien
rupesivat aprikoimaan, että Hiorth ei mahdakaan olla niinkään tyhmä.
Vaan yksimielisesti päätettiin, että Mortensenin paikkaa kutsutaan
"Wartburgiksi" ja että tätä "muistomerkkiä" ei saa koskaan hinkata pois
eli maalata. Ja niin tarttui se Mortensenin paikkaan, vieläpä se oli
kauan sittenkin kun Mortensen oli vaihtanut paikkansa parempaan, jotta
toivottiin varmasti, että sekä mustetäplä että Hiorthin sukkeluus
pysyisi, niin kauan kun kanslia pysyy -- ja se taas on: aina
tuomiopäivään saakka.