XVIII.

Kristina ei ollut kauan aikaa sairashuoneella, ennenkuin näkyi selvään

että kuolema oli lähellä. Tauti, joka niin vähässä ajassa oli turmellut

hänen voimakkaan ruumiinsa, levisi aivoihin, ja maattuaan vuorokauden

taidotonna, kuoli hän muutamana sunnuntai-iltana.

Juhana oli ollut hänen luonaan viimeiseen hengenvetoon saakka; ja kun

kaikki oli ohi, kuleksi hän pitkin katuja kaulusta pystyssä, kuten

tapansa oli, huomaamatta ketään.

"Hyvää iltaa, tohtori Bennechen!" sanoi kamariherra Delphin, joka juuri

avasi porttiaan, "tulkaa huoneeseni juomaan lasi viiniä ja polttamaan

sikaaria!"

Ihmeellinen olento, tuo tohtori Bennechen, ajatteli kamariherra

Delphin, kun toinen vaan meni menojaan sanomatta sanaakaan.

Hän sytytti lamppunsa tultuaan huoneesensa, riisti päältään

hännystakkinsa -- kamariherra tuli pidoista -- ja puki ylleen yönutun.

Saatuaan sitten sikaarinsa palamaan joi hän lasillisen viiniä ja rupesi

sitten astuskelemaan edestakaisin molemmissa komeoissa huoneissaan,

ajatellen päivän tapahtumia.

Falck-Olsenin syyspidoista alkaen oli hänen ja Hilda Bennechenin

välinen suhde käynyt yhä ystävällisemmäksi. Vaan viime aikoina, koko

talven kuluessa, oli Hilda vetäytynyt pois hänestä. Kyllä hän jonkun

ainoan kerran sai hänet entiseen hyvään suhteesen, vaan hetkiseksi

ainoastaan; sitten työnsi Hilda hänet luotaan kummallisella,

arkamaisella tavalla, jota hän ei ymmärtänyt.

Kamariherra Delphin karisti tuhkan kakluunia vastaan ja ajatteli muita

asioita. Tänä iltana oli Hilda sanonut suoraan ettei hän enempi

tahtonut kävellä hänen kanssaan ja haluavansa päästä tanssimasta hänen

kanssaan.

Taasen heitti hän sen pois, ja se taas tuli, kunnes hän pysähtyi

kuvastimen eteen ja silmäili terävästi itseään silmiin: "Vaan Yrjö,

miten onkaan laitasi?"

Hän avasi kirjoituspöytänsä ja kirjoitti nopeasti:

"Rakas Yrjö! minusta on hyvin paha kuulla että sinäkin, johon minä niin

lujasti luotin, olet sattunut satimeen. Sillä:

"Kenpä ensikerran lempii

-- Vaikk' onnetonna -- on Jumala.

Kenpä toisen kerran lempii

Onnetonna -- hän narri on."

Ja Börresenin matami on puhunut minulle kaikki: sinä olet rakastunut.

"No, siitä en juuri lukua pitäisi. Vaan eitä olet rakastunut nuoreen

marakattiin, jolla on ukulinsilmät ja pottunokka, se merkitsee, että

jaloimmat elimesi ovat turmeltuneet, ja se pahottaa minua kovasti sinun

puolestasi.

"Kunpahan olisit edes kokonainen mies, vaan etpä ole, ja sen tiedät

itsekin: sillä sinä kaipaat minua. Vaan jos sinä olisit me molemmat

yhteensä, niin sanoisin sinulle: Se on oikein, poikaseni! Se on paras

rohto sinulle, ainoa keino, jolla voit pelastaa musertuneen elämäsi

murut. Ota hänet -- kuta rumempi, sitä parempi; mene suoraa päätä

saleihin hänen kanssaan ja sano: 'hyvät naiset ja herrat. Minä ylpeilen

siitä että hän on minut valinnut'. Silloin olisi ehkä vielä toivoakin

sinusta; et olisi enään kurja katala, joka olet ijankaikkisesti --

Amen!"

Hän viskasi kynän luotaan ja tyhjensi lasin, joka oli hänen edessään.

* * * * *

Juhana Bennechen oli sattunut kävelemään Vergelandin-tietä, kun hän

oli tehnyt suuren mutkan aina Hamansbyhyn saakka, tullessaan

sairashuoneelta. Vaan nyt kulkeusi hän puoleksi tottumuksesta kohti

isänsä taloa katsomaan -- nyt, kun kaikki oli ohi -- matalia ikkunoita

kivijalkakerroksessa jossa hän oli rakastanut ja kärsinyt niin paljon.

Kun hän lähestyi, näki hän muutaman miehen, joka hoippaili portin

pieluksessa. Tohtori tunsi heti Mon ja aikoi mennä ohitse. Vaan hän

näki että Mo lakkaamatta astui syrjään eikä näkynyt voivan löytää

avaimen reikää.

Juhana Bennechen ymmärsi, että mies oli humalassa, ja huolimatta

inhostaan, jota hän tunsi tätä ihmistä kohtaan, meni hän ja auttoi

häntä.

Mon Antti ei ollut niin humalassa ettei hän olisi tuntenut kuka

auttajansa oli.

"Niin, tohtori on siivo herra", alkoi hän nöyrällä äänellään, "oikein

siivo herra, sen sanoo Kristinakin --"

Vaan kun hän mainitsi tätä nimeä ja samalla kertaa aikoi asettaa

naamalleen autuaalliset juonteet, tuimistui Juhana niin, että tarttui

häntä olkapäistä ja pudisti aika lailla.

"Hän on kuollut!" huudahti hän hampaitten välistä, "ja sinä olet hänet

murhannut."

Mo kiiruhti portin sisäpuolelle ja pani avaimen suulle lukitakseen

porttia jälkeensä; hän pudisti päätään ja mutisi, huumeuksissaan kun

oli: "Vai niin, Kristina parkaa! Onko hän kuollut? Kuka olisi uskonut

-- eipä valtioneuvos eikä rouvakaan."

"Elkää sekoittako isäni nimeä rikokseenne!" huusi Juhana ja pani

jalkansa portin eteen.

Vilahdus kävi yli hänen puolihumalaisen muotonsa. äijä työnsi varovasti

porttia kiinni, jotta ainoastaan oli pieni rako. Kaasuvalo lankesi

kelmeälle naamalle jossa näkyi pitkät kamalat hymyn juonteet suun

ympärillä, ja hopeanvaaleat hapset korvain takaa, ja selvällä,

puolikorkealla äänellä hän sanoi: "Sekä valtioneuvos että rouva

tiesivät siitä; vaan he halusivat että minä hänet ottaisin jotta et

sinä häntä saisi!" -- ja selittämättömällä pirullisella irvistyksellä

työnsi hän kielensä ulos suustaan, ja löi nopeasti portin kiini ja

väänsi avainta pari kertaa ympäri.

Juhana Bennechen hoiperteli taaksepäin lyhdyn patsasta vasten; pitkän

aikaa seisoi hän kuin halvauksissa.

Muuan poika tikapuut olalla juoksi katuviertä pitkin: "Suokaa anteeksi,

herra, olisiko herra hyvä ja siirtyisi vähän syrjään, minä sammuttaisin

lyhdyn."

Tohtori kiiruhti pois, juurikuin maa olisi poltellut hänen jalkojaan.

Idässä sarasti, ensin harmajana, sitten punaisempana ja punaisempana

kunnes aurinko nousi; ystävällinen, säteilevä kevätaurinko -- oli Vapun

päivä -- paistoi rakennusten katoille ja kultasi kirkon tornit.

Hän jatkoi kulkuaan, tuli aina Gambebyhyn saakka, kääntyi takaisin,

tuijottaen alinomaa maahan eteensä, aina samassa epäilyksessä.

Että äitillänsä olisi ollut tietoa siitä -- kuinka kelvotonta olikin

ajatella äidistään pahaa, niin saattoi hän kuitenkin ajatella sitä

mahdolliseksi. Äitinsähän oli niin äärettömän peloissaan kaikesta, joka

taisi olla häpeän kaltaista.

Vaan isä, tuo suuri, jalo mies -- mahdotonta! sitä hän ei voinut

ajatella. Mohan oli humalassa, ja sitäpaitse oikea paholainen; hän oli

ilkeyksissään vaan sanonut sitä. Vaan mitä auttoi kaikki? Epäilys oli

kuin kytevä kipinä, joka poltti polttamistaan hänessä, jotta hän tunsi,

että hänen oli saaminen selkoa asiasta. Kun hän oli tehnyt päätöksen,

mennäkseen suoraan vanhempiensa luo kysymään heiltä, tyyntyi hän. Vaan

heidän luo ei voinut mennä vielä pariin tuntiin, ja tohtori kuleksi

satamaan päin, jossa päivän työt olivat täydessä menossaan.

Työväkeä ja laivanpurkajia tuli satamaan; oppipoikia juoksi tehtaisiin

pieni kahvipullo ja voitaleipämytty kädessä, tehtaantytöt huutelivat

toisiaan ja kulkivat joukoissa, nauraen ja kertoellen viimeyöllisiä

tapauksia, uneliaat poliisikonstapulit odottivat muuttoa.

Se oli melkein samanlaista väkeä, mikä oli ulkona tällä hetkellä,

köyhää ja tarvitsevaisia olentoja. Joku yksityinen hyviin vaatteisiin

puettu herra, joka oli viettänyt yötään ulkona, hiiviskeli kotiaan

häntä koipien välissä, vaaleana naamaltaan ja häpeilevänä kirkkaassa

aamuauringon valossa.

Tällä aikaa nukuttiin komeimmissa kaupungin osissa, missä

akkunanvarjostimet olivat lasketut ja portit lukitut. Ylevä,

majesteetillinen uni virkisti niitä, jotka valvoivat kaupunkia,

valtioa, kansaa ja sen kalleuksia; ja niin kirkas kuin aamuaurinko

olikin, ei se kuitenkaan voinut valaista sitä salaisuutta, että ne,

jotka nukkuivat, olivat niitä, jotka valvoivat, ja ne, jotka valvoivat,

olivat niitä, joita ne valvoivat, jotka nukkuivat. Vaan kiire leveni

pienillä kaduilla, pitkin laivasiltoja ja satamaa.

Pienet höyryveneet viheltelivät ja kiitivät pois kuin nuolet; palasen

matkan päässä ulapalla oli muuan suuri höyrylaiva lännestä, joka

odotti, että satamaväki olisi valmistanut siaa laivasillassa.

Kalastajia tuli siltaan, ja jotka siellä jo olivat, puhella pärräsivät

ostajien ja lihavien eukkojen kanssa, joilla oli suuret, laajat vakat

kainalossa.

Juhana Bennechen meni linnasillalle päin; siellä oli suuri, viheriä,

englantilainen höyrylaiva.

Höyrykone työskenteli, väkiä juoksi edes takaisin, tynnyreitä ja

laatikoita oli pitkin laivasiltaa, ja oli siellä erityiseksi

pyramidiksi ladottu yksityisiä arkkuja, joihin oli norjalaisia nimiä ja

amerikalaisia osotteita maalattu.

Muutamasta joukosta, jossa oli miehiä ja vaimoja lapsineen, kaikki

uusissa sarkavaatteissa, tuli muuan pitkä, laiha nuori mies kirjavassa

paidassa ja kevätnutussa.

"Hyvää huomenta Juhana! Oletko näin varhain yläällä? Etkö tunne minua?"

Juhana heti tunsi hänet; hän oli vanha koulutoveri, jota hän ei ollut

nähnyt vuosikausiin.

"Missä olet ollut näin kauan?" kysyi hän.

"Amerikassa, poikaseni!" vastasi toinen iloisesti.

"Siirtolais-asioitsia -- hyvät edut, vaan niin helkutin paljon puuhaa

ja vastusta. Tässä seison nyt aivan pintehissä, kun lipuissa, joita

nämä ihmiset ovat ostaneet, näetsen: norjalainen lääkäri seuraa

laivassa; ja nyt se juonittelee, se arvoisa herra, jonka olen

palkannut. Vaan -- sinähän olet tohtori Juhana! _Come along!_

Hyvät ehdot -- kuulehan!"

Asioitsia lasketteli kaikki edut tulista vauhtia; ja selitellessään

siinä oli hänen oma aatteensa hänestä niin loistava, että hän lopetti:

"Siis se on päätetty asia -- tässä on uusi tohtori, hyvää väkeä!"

Juhanan täytyi nauraa ystävälleen, vaan ei hän vastannut myöntäen eikä

kieltäen. Kun hän harkitsi kaikkia asianhaaroja, oli se viisainta mitä

hän taisi tehdä.

Kello läheni seitsentä. Hän lupasi antaa lähemmin tietoa päivällä ja

läksi sitten kaupungille isänsä taloon.

Nyt alkoi vilkkaus komeimmissakin kaupungin osissa. Kauppapuoteja

laastiin ja akkunoita hinkattiin. Muutamat kunnioitettavat porvarit

Kaarle Juhanan kadulla asettelivat viirikeppejä akkunoista katoille,

sillä kuningasta odotettiin päivällä.

"Kuka siellä?" huusi Bennechenin rouva, kun Juhana koputti sänkykamarin

ovea.

"Minä se olen, Juhana; minun täytyy saada puhutella pappaa."

"Ei, ei, Juhana, et saa tulla sisään!" vaan Juhana työnsi oven auki.

"Vaan Juhana!" huusi rouva vihastuneena ja meni uutimien taakse; hän

oli aamupuvussaan, vaan valtioneuvos makasi vielä sängyssä.

"Niin suokaa anteeksi, vaan minun täytyy saada puhutella teitä" --

hänen sydämensä tykytti, jotta hän tuskin saattoi puhua, "minä tulen

kysyäkseni sinulta, pappa, tiesitkö sinä eli tiesikö mamma jotain Mon

taudista, kun hän nai Kristinan?"

Lyhyen vaitiolon perästä alkoi valtioneuvos: "Minä näen käytöksesi

kerrassaan kelpaamattomaksi."

"Vastaa minulle! Vastaa minulle!" huusi Juhana.

Valtioneuvos Bennechen nousi ylös sängystä ja koetteli katsoa

vaikuttavasti poikaansa. Vaan eipä se ottanut onnistuakseen hänellä

siinä yöpaidassaan ja harva harmaja tukka törröttäen mikä hiuskarva

minnekin. Jos hän olisi ollut täydessä loistossaan, olisi hän ehkä

voinut päästä tilaisuuden herraksi; vaan kun hän istui sängyssä, kuin

aivan tavallinen partainen maaherra, hajosi äkkiä pojan koko rajaton

kunnioitus kuin korttihuone, ja kylmyydellä, joka melkein kammotti

häntä itseäänkin, sanoi hän: "Pappa -- pappa -- minä olen ollut

erehyksessä sinusta!"

Vaan nyt saavutti rouva järkensä: "Olepa hyvä ja osota kohteliaisuutta

isällesi, Juhana! ja kuuntele sitten hetkinen tyynesti minua. Sinä

itse, lääkäri kun olet, tiedät parhaiten, että se tauti, jota

osottelet, on sitä laatua, että siveä ihminen ei puhu siitä."

"Siinäpä se on!" virkkoi poika. "Minä olen monta kertaa ajatellut sitä.

Pahimman taudin antavat kaikki hiipiä ympäriinsä salaa, sen vuoksi että

ei ole soveliasta puhua siitä! Voi, mamma, sinä et tiedä mitä sinä olet

tehnyt!"

"Mitä minä olen tehnyt! Vaan oletko hullu, poika?" huusi rouva

tuimistuneena; hän ei voinut millään kurin sopeutua siihen, että se oli

Juhana, joka seisoi tässä tuomarin ankaruudella.

"Adelaide" -- sanoi valtioneuvos varovasti sängystään.

Vaan Juhana jatkoi aivan tyynesti tultuansa varmuuteen, tunsihe hän

melkein kuin sammuneeksi --:

"Että te tahdoitte estää minua saamasta häntä, sen ymmärrän, ja sen

voin ehkä antaa teille anteeksi; vaan että te annoitte hänen mennä

turmioon -- voi, te ette tiedä minkä arvoinen se nainen oli ja mitä hän

kärsi. Nyt on hän kuollut, ja minä matkustan tänä iltana -- hyvästi!"

"Minne?" kysyi äiti.

"Amerikaan", vastasi Juhana ovelta.

"Amerikaan! Ei millään ehdolla! Daniel", huusi rouva Bennechen.

"Tämä on vakainen asia, pysykäämme tyyneinä", sanoi valtioneuvos.

Saliin tuli Hilda puolipukeissaan juosten veljensä jälkeen; hän oli

huoneestaan kuullut suurimman osan keskustelusta.

"Juhana, Juhana!" virkkoi hän puoliääneen, "mitä se on? matkustatkos

taas?"

"Niin, Hilda, nyt matkustan ijäksi päiväksi -- Amerikaan. Sinulle tulee

ikävä raukalle --" hän otti sisarensa syliinsä.

"Voi niin, niin." nyyhki Hilda. "Etkö voi ottaa minua mukaasi?"

Hän sanoi niin, tarkoittamatta juuri paljoa sillä, vaan veli otti sen

korviinsa heti, ja kun Hilda arveli, ettei hän saa lupaa äidiltään,

vastasi hän kovaan: "Ah, me molemmat onnistumattomathan vaan

matkustamme. Tule, seuraa minua ja auta minua, kunnes voit ryhtyä

johonkin parempaan."

"Vaan -- Juhana! oi -- kuinka se on totta?"

"Miksi ei? Mitä sinusta tulee täällä kotona? Naimisiin tuskin tulet --

anteeksi, sisar rakas -- ja työntekoon olet liian ylhäinen. Amerikaan

olet omias."

Samassa tuli rouva Bennechen sänkykamarista. "Ah -- sinä et ole vielä

mennyt, Juhana! Olipa hyvä, jotta voin puhella kanssasi."

Bennechenin rouva ponnisteli puhuakseen. "No, minua ilahuttaa kuulla,

kaikki oli siis leikintekoa, niin, senpä kyllä uskoinkin."

"Ei, mamma, se on täyttä totta", vastasi Juhana kuivasti. "Hilda! mene

ja laita tavarasi kokoon; me menemme laivaan illalla."

Hilda oli hämeissään, vaan kuitenkin niin tämän valtavan äänen

valtaamana, jota hänen muutoin ujo veljensä nyt käytti, jotta hän heti

totteli ja meni huoneesensa.

"Kuule, Juhana!" sanoi rouva ja asettui hänen eteensä, "oletko hupsu

vai oletko vaan juovuksissa. Luuletko että isäsi ja minä antaumme

senlaiselle häväistykselle alttiiksi?"

"Minä tulen noutamaan Hildan illalla, ja jollei hän ole valmiina, niin

voit valmistautua suurempaan häväistykseen" -- hän meni kohti ovea.

Rouva Bennechen laski huudon ja vaipui muutamaan nojatuoliin.

"Vaan, Juhana!" huusi valtioneuvo joka tuli sisään housut kourassaan,

"autahan äitiäsi! näethän, että hän on tainnuksissa."

"Ei ole tainnuksissa."

Niin meni hän.