Kello oli jo kymmenissä aamusella, vaan Batnemon Njaedel ei ollut vielä
pannut rikkaa ristiin.
Tuvassa, jossa hän istui, oli lattia pikimusta, sänky oli täynnä
harmaita olkia ja oli siinä säkit repaleista peitettäkin; oven salpa
oli pudonnut pois, jotta keittiön ovi oli raollaan ja takassa oli musta
kahvipannu parilla kolmella turvehiilellä.
Njaedel istui ja tirkisteli tylsämielisesti akkunasta. Kevät-työnsä oli
hänellä tekemättä, vaikka oltiin jo Huhtikuun keskipaikoilla. Hänen
vahvat käsivartensa riippuvat hermottomina, hänen takkuinen partansa
oli käynyt harmaaksi suun ympäriltä, selkä oli koukussa enemmän kuin
ennen. Sekava tietämättömyys valtasi tämän jättiläisolennon, joka istui
kyyristyneenä matalassa kamarissa, rankasti sataessa ulkona ja tuulen
tohistessa uunin piipussa.
Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä pienessä renkaassa, jossa ne olivat
liikkuneet lähes kaksi vuotta. Se oli tuo samanen "juttu", josta ei
koskaan tullut loppua.
Kaikki ne rahat, jotka olivat menneet, kaikki veljen makeat sanat ja
lupaukset, kaikki toiveet ja pettymykset -- kaikki tämä, joka oli
pitänyt häntä koko tämän pitkän ajan jännityksessä, rupesi nyt tekemään
hermottomaksi -- kuten himmeä, salainen voima, jota vastaan hän
taisteli pimeydessä ymmärtämättä mistään mitään.
Tuntureilla taisteli hän kalliovieremän kanssa, vaan se oli kumminkin
rehellinen asia ja kun hän joutui tappiolle, niin ei siitä ollut sen
enempää puhumista. Vaan täällä rannikolla vainosi häntä joku muu.
Minnekä hän kääntyikin, tölmäsi häntä vasten jotakin kylmää, pehmeätä,
joka ei murtunut eikä väistynyt. Tätä hän kohtasi tullessaan kirkolle,
jossa väki väistyi hänen tieltänsä; käräjissä, kun kaikissa
tilaisuuksissa haukuttiin häntä siitä että hän oli ollut oikeuden
nuhtelun alaisena; kun hän tahtoi ruveta kaivamaan ojaansa, oli
täälläkin este; hän oli sidottu, ikäänkuin ilmassa oli kielto, ja hän
jatkoi askaroitsemistaan ja kuhnustelemistaan myös vaimoväen työssä
hankkimatta apua.
Istuessaan siinä ja katsoessaan ulos hän töintuskin erotti puoleksi
valmista ojaa enään. Se oli ollut hänen suuri aatteensa tullessaan
Krydsvigiin. Tämä oja olisi muka oleva rajana hietikolle ja suojana
hänen talolleen meren hiekkaa vastaan. Hänen ajatuksissaan oli myöskin
ollut istuttaa halavia ja rautakouraa sinne alemmaksi, josta hän oli
lukenut sanomalehdessä.
Nyt oli oja semmoisenaan ja vieri umpeen, Börevigiläisten vetäessä
ahkerasti kaislaa ja siten porkaten hänen tiluksiaan syviin rattaan
jälkeihin, jotta hiekka sai enemmän voimaa.
Luotsivanhin Seehus tuli sisään keittiöstä. "Hyvää päivää, Njaedel!
Tässä on kirje Kristianiasta."
Njaedel katsahti ylös ja hymyili. Kristinan kirjeet olivat hänen ainoa
ilonsa.
"Tahdotko kahvia, luotsivanhin?"
"En, kiitoksia" vastasi hän; hänellä ei ollut luottamusta Njaedelin
kahviin.
Hän aukasi kirjeen ja hämmästyi kummallisista vinoista riveistä ja
tökeröisestä käsialasta; sitäpaitse oli muste tahrautunut siinä, mihin
Kristinan kyyneleet olivat pudonneet.
Luotsivanhin luki ääneen, vaikeni ja luki taas -- lyhyen kirjeen, joka
sisälsi niin paljon.
Njaedel ei sanonut sanaakaan, vaan kävi lopulta kalman kalpeaksi. Kun
luotsivanhin laski kädestään kirjeen, otti Njaedel sen ja tähysteli
siihen, vaikka hän ei osannutkaan lukea kirjoitusta.
Vaan luotsivanhimman mielessä oli hautunut kauan, hän nousi seisomaan
yht'äkkiä ja huudahti: "Tässä on, Njaedel, jotain petosta! Niin totta
kun nimeni on Lauri Voldeman Seehus, niin nyt on piru merrassa ja
toinen tokeissa. Minä en usko veljeäsi, minä kuten tiedät. Ensiksi
puhui hän meille, että Kristina välttämättömästi halusi hänen
vaimokseen; hän muka vaan pelkäsi, että sinä vastustaisit. Sitten hän
sai meidät neuvoja antamaan ja tyhmyyksiä laskemaan Kristinalle, ja
sitten kuvitteli hän meille, että kaikki oli iloa ja riemua. Vaan kauan
olen huomannut Kristinasta, että --" Pitemmälle hän ei päässyt, sillä
hän ei saanut sanaa sanotuksi, ja hän teki pienen kävelyretken
keittiöön, jossa hän niisti nenäänsä aika rätäkällä.
"Ei ei", vastasi Njaedel ja nyökytti päätään. "Sinä et saa puhua pahaa
Antista; jospa tuntisit hänet."
Veräjä aukaistiin varovasti ja Sören Börevig hiipi keittiöön.
"Mitä tahdot?" Njaedel ärjäsi ja nousi pystyyn.
Sören lähestyi varovasti, pysyen lähellä luotsivanhinta.
"Minun pitää tuoda terveisiä ja hyviä uutisia", sanoi hän vapaasti,
"tuttavilta Amerikasta. Minä myös olen saanut kirjeen tänään."
Njaedel unohti vähäksi aikaa Kristinan kirjeen.
"Ensiksikin on terveisiä luotsivanhimman sisarelta; hänestä on tullut
leski, sen kyllä tiennet?" jatkoi Sören lempeästi.
Ei, luotsivanhin ei tiennyt siitä mitään. Sören Börevig otti esille
kirjeensä, joka oli veljeltään ja luki. "Misstres Johnson, Krydsvigin
luotsivanhimman sisar, käskee minun tervehtiä ja kysyä, eikö
luotsivanhin haluais tulla Amerikaan asumaan hänen talossaan eli ostaa
maata hänen talonsa vieressä."
"Sitä olen monta monituista kertaa mietiskellyt", mutisi luotsivanhin.
"Ja sitten oli myös jotain sinullekin Njaedel", jatkoi Sören ja
silmäili kirjettä.
"Minulla ei ole tuttavia Amerikassa", vastasi Njaedel lyhyesti.
Sören hymyili:
"Niinkö huono muisti sinulla on? Tässä on: Misstres Johnsonin luona on
tyttö Krydsvigistä; hänen nimensä on Anna, ja hän käskee minun
kirjoittaa tervehdys Batnemon Njaedelille, että hän voi hyvin ja että
hänen poikansa vaurastuu ja on punatukkainen kuin isänsäkin."
Njaedel katsahti ylös ja mietiskeli vähän, sanoi sitten hiljaa: "No,
onko hän punatukkainen!"
Sören katseli vuoroon Njaedelia vuoroon luotsivanhinta ja arveli
tilaisuuden olevan sopivan.
"Sinulla on kai kevättyöt kesken Njaedel?" alkoi hän varovasti.
"Mitä se sinua liikuttaa?" ärjäsi Njaedel ja nousi seisomaan.
"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa. Vaan onhan se niin, että naapurit
pitävät huolta toisistansa.
"Kaksi tuhatta ja seitsemän sataa talariahan sinä maksoit tästä
maatilastasi -- hm?"
Njaedel vaan vähän mörisi.
"Minä puhuttelin Tofte asianajajaa, kun hän oli tässä muutamana päivänä
täällä", jatkoi Sören ja katseli välinpitämättömästi akkunasta, "hän
sanoi, että sinä et aivan vähää ole velassa tästä maastasi."
"Anna minun olla rauhassa, Sören!" huusi Njaedel uhkaavasti.
"No, no", arveli luotsivanhin, "anna Sörenin puhua suunsa puhtaaksi,
sillä sinä näet jotain olevan hänellä hampaan kolossa. No Sören, puhu
nyt!"
Börevigin Sören ei pitänyt lainkaan näistä kummastakaan, he eivät
toimittaneet tekojaan hänen mielensä mukaan; vaan ei ollut muuta
keinoa: "Niin, minä arvelin, että koska Njaedelilla on niin paljon
velkaa talostaan, hän sen kernaasti ehkä möisi."
"Paljoako tarjoat?" kysyi Njaedel.
"Hm -- enhän minä ole sanonut, että minä juuri haluaisin --"
"Paljoako tarjoat?" uudisti Njaedel.
"Kaksituhatta viisisataa talaria saat."
"Mitä sitä tyhjää!" huudahti luotsivanhin suuttuneena. "Niukuin naukuin
Njaedel pääsee sillä rahalla veloistaan. Sitäpaitse on muokattu maata
toinen mokoma oston jälkeen. Ei, Sören, enemmän saat hellittää kukkaron
nauhaa?"
"Tuohon käteen, Sören", sanoi Njaedel ja ojensi kätensä, "kauppa on
tehty."
Luotsivanhin koetti tehdä vastaväitöksiä, vaan Njaedel ehkäisi häntä.
Börevigin Sören oli aivan hämillään; se ei ollut hänen tapaistaan,
kaukana siitä. Sitten hän kaivoi esiin muutaman sanomalehteen käärityn
asiapaperin. "Olisi hyvä -- olisi hyvä ehkä jos olisi kirjallinen
sopimus. Tässä on -- hm -- tätä kutsutaan kauppakirjaksi, jos --"
"Sinä olet ajatteleva mies", sanoi Njaedel pilkallisesti. "Anna tänne
kynä, luotsivanhin."
Ei auttanut luotsivanhimman puheet. Njaedel otti kynän ja tähräili
muutamia paksuja vuohensorkkia, jotka merkitsivät muka Njaedelia, tilaa
ei ollut enempää, vaan riittävän sen arveltiin.
Sitten otti hän sarkanuttunsa, lakin päähänsä ja läksi tuvasta raskain
askelin.
"Sinun täytyy purkaa kauppa, jos hän katuu sitä, sillä hän ei ole
oikein selväpäinen", sanoi luotsivanhin, ennenkun hän meni.
Sören Börevig kääri kokoon kauppakirjan ja pisti sen taskuunsa vääntäen
muotoaan, jota luotsivanhin kaikeksi onneksi ei nähnyt.
Njaedel kulki edellä, luotsivanhin jälessä mäkeä ylös. Kun he tulivat
ylös, sanoi luotsivanhin:
"Taitaa olla parasta, että seuraat minua Amerikaan."
"Kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", vastasi Njaedel
toivottomana.
"Kun on semmoiset nyrkit kuin sinulla, voit matkustaa kauas", vastasi
luotsivanhin, "minulla taas on suuri halu matkustamiseen. Rahani on
taatun miehen takana ja talon saan myödyksi pian. Lähde, Njaedel,
täällä ei ole meillä mitään tekemistä. Minä maksan edestäsi, kunnes
voit ansaita jotakin. Ja sitäpaitse -- siellähän on sinulla poika -- ja
jonkunmoinen vaimokin, jos tahdot; lähde!"
Njaedel oli pysähtynyt ja tähysteli alas.
Täältä ylhäältä näytti vähältä se, minkä hän oli tehnyt näiden vuosien
vieriessä. Hän silmäili pitkin kiviaitaa peltojensa ympärillä; hän
tunsi joka kiven, joka oli siinä, ja hän muisti työn työnsä perästä,
joita hän oli tehnyt. Sitten hän silmäili maata ja puolitekoista ojaa;
ja mielensä kävi aina karvaammaksi, ajatellessaan kaikkia tuumiaan,
mitä hänellä oli ollut tullessaan taloon. Niin muisteli hän pitkää
Annaa ja onnellista aikaa kun Kristina oli kotona ja kaikki kävi hyvin.
Pitkin hiekkaa, jota seppelöi kuohun kirkas seppele, kulki hänen
silmänsä. Meri oli harmajana ja toivottoman näköisenä hänen edessään,
sulkien vahvalla sumumuurilla ajatuksia, jotka tahtoivat länteen.
Ja mikäli raskas sadeilma kävi tiheämmäksi, myrskyn taltuessa, sikäli
valtasi hänet toivottomuus sen ankaran mielenkiihkon jälkeen, jota hän
tunsi myödessään talonsa ja luopuessaan kaikesta.
Vaan surressaan siinä Kristinaa, itseään ja haihtunutta elämäänsä,
siinä ahdistuksessaan, joka häntä vaivasi, ilmestyipä juuri kuin pieni
halkeama luotsivanhimman viimeisten sanojen johdosta. Keskellä sitä
harmajaa, toivotonta synkkyyttä, jossa hän tähysteli, pilkoitti
ikäänkuin pieni valopiste; valosäteitä kokoutui siihen, kunnes se
loisti, ja hän näki sen olevan lapsen pään -- pieni valkoinen niska ja
punainen käherä tukka.
Hän henkäisi syvään ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei ollut
sitä koskaan ajatellut; vielä oli, mihin toivonsa kiinnittää.
"Tuletko mukaan?" kysyi luotsivanhin vielä kerran.
"Tulen", vastasi Njaedel ja oikaisihe suoraksi, "vaan ensiksi tahdon
päästä Kristianiaan nähdäkseni Kristinaa ja saadakseni selkoa
jutustani!"
"Vielä mitä, eikö tuo jutun pahuus saa jo olla niine hyvineen --"
"Minä vaan tahdon, heidän pitää sanoa, että minä olin oikeassa",
vastasi Njaedel ja hänen silmänsä loistivat.
"No, niinpä niin", vastasi luotsivanhin sävyisästi, "lähteneehän
sieltäkin siirtolaislaiva näin keväällä."
Mielessään tuumaili luotsivanhin, että itse asiassa se ei ole tuhminta
mennä Kristianiaan. Ensinnäkin Kristinan vuoksi, vaan sitä paitse kyti
hänessä salainen toivo, että siellä pääkaupungissa hänen onnistuisi
saada käsiinsä se, joka oli ylempi kaikkia nimismiehiä, ruotimestareita
ja kapteeneita. Olisipa hauska tietää, saako Norjan maassa ja
valtakunnassa tie olla semmoisessakin kunnossa kuin se oli tuo samanen
tieosa.