"Niin jos voisitte, rouvaseni", huudahti valtioneuvos lämpöisesti. Hän
tahtoi ottaa rouvaa kädestä, vaan se oli niin piilossa sadetakissa,
jotta he tervehtivät vaan silmillä erotessaan. --
Kun rouva tuli sisään, istui tukkukauppias hattu päässä ja kirjoitti
kamarissa, jotta vaan ratina kuului.
"Sinä kirjoitat, Olli Juhana?" sanoi hän välinpitämättömästi.
"Niin, minä lähetän määräyksen konttoriin, että heidän pitää
lakkauttaa Bennechenin rahansaannit jälkiinpuolisten -- heti -- ei
silmänräpäystäkään saa lykätä!"
"Minä ymmärrän sen; niin, sinä et välitä luonnollisesti mitään hänen
tarjouksestaan?"
"Tarjouksestaan! Mistä tarjouksesta?"
"Ainahan olet laskenut leikkiä tuommoisista koristimista", jatkoi rouva
riisuessa sadetakkiaan.
"Mitä sinä seisot siinä lavertelemassa? Mitä tarkoitat?"
"Etkö todellakaan ymmärtänyt?" kysyi rouva ja tekeysi niin hämillänsä.
"Mitä en ymmärtänyt? Elä seiso siinä hemmittelemässä itseäsi kuin vanha
kana!" huusi tukkukauppias ja kääntyi ympäri.
"Mutta sano. Olli Juhana, etkö tosiaankaan ymmärtänyt mitä valtioneuvos
tarkoitti? Etkö huomannut, kun hän naputteli sinua _tuohon_?"
"Rupeatko sinä noita tyhmyyksiä jnarittelemaan? Se kai merkitsee että
minulta puuttuu tahdonvoimaa, että minä olisin samanlainen rohdintutti
kun hän itsekin on, vaan minä" -- tukkukauppias keskeytti ja katsoa
tuijotti vaimoansa, sillä hän valmistausi makeimpaan nauruunsa ja
huudahti:
"Ah, sinä viisas Olli Juhana, miten sinun kävisi, jollei sinulla olisi
minua. Meitä" -- hän kosketti hänen takkinsa kaulustan kulmaan -- "mitä
suuret miehet kantavat _tuossa_? Mitä kaipaat _tuossa_? No?"
Tukkukauppias Olli Juhana Falck-Olsen hoiperteli kolmisen askelta
taakse ja jäi seisomaan kuvastimen eteen; hän tirkisteli väliin
kuvastimeen, väliin vasenta kaulustan kulmaa ja kaiveli napin läveä.
"Luuletko tosiaan, että hän sitä tarkoitti?"
"Luonnollisesti! Vaan silloin pitää sinun ottaa puolueesen osaa, kuten
hän sanoo, ja sitä sinä et tahdo tehdä."
"Noo, elä sinä siitä ole niin varma ja vissi!" huudahti hänen miehensä
ja pyörähti ympäri korkollaan. "Toinen ansio on toisen arvoinen; jos
eivät muuta tahdo, niin --"
"Vaan, kultaseni, silloin olisit saanut johtajan viran, jos olisit
tahtonut mennä toiselle --"
"Ah, se katala johtajanvirka! Luuletko että minä välitin siitä sen
vertaa, että olisin jotain tehnyt sen edestä? Vaan tämä, näes, on
toinen asia: tämähän on jotain! Kunhan sen saisin sukkelaan!"
"Sinä tässä kerran teit pilkkaa porvarikaartista; minä näin selvään,
ettei valtioneuvos pitänyt hyvää siitä."
"Hyvä! Minä käsken valtioneuvoksen laittamaan minut porvarikaartiin.
Ah, pyhä Pirkitta! eikö ole Salomoni oikeassa sanoessaan: 'joka hyvän
vaimon saa' -- tahi jotakin semmoista."
"Minä en ole siitä oikein hyvilläni että sinä vetoat Salomoniin, kun on
puhe avioliitosta", vastasi Falck-Olsenin rouva antautuessaan miehensä
syleilyyn. --
Kun Hilda Bennechen, joka myöskin oli tullut laivassa, astui saliin,
alkoi piika kattaa pöytää; siellä ei ollut mitään ruokahuonetta.
"Vai niin, sinä tulet nyt likomärkänä luonnollisesti; Jumala tiesi mitä
sinulla oli tekemistä kaupungissa tällaisessa ilmassa; vaan semmoinen
sinä aina olet", huokaili Bennechenin rouva.
"Niin mutta, mamma, aamulla näytti se oikein kauniilta --"
"Ah mitä sitä, sinulla on aina onnettomuus kaikissa. Siinä on koko
asia, ja senpätähden et aikaansaakaan muuta kuin tyhmyyksiä ja harmia.
Eikö Alfred ole muassa?"
"Ei, terveisiä häneltä, että hänen piti mennä syömään puolista
ravintolassa muutaman Hiorthin langon luona luulen ma."
"Tuo mitätön Hiorth!" vastasi valtioneuvoksen rouva ja katseli laivaa,
joka jatkoi matkaansa.
Hilda oli tottunut semmoiseen. Hän riisui yltään ja ripusti
päällysvaatteensa kuivamaan. Kun hän tuli sisään taas, rohkeni hän
sanoa: "Kristina raukka! Hän ei ole terve. Minä luulen olevan parasta
puhua tohtori Rohdelle."
"Kuules, Hilda", sanoi äitinsä ja punastui kasvoiltaan, "se ei ole
ensikerta kun sinä vaivaat minua tuolla naisella. Vaan nyt sanon
sinulle viime kerran, minä en tahdo kuulla mainittavan hänestä enää --
en sanallakaan, kuule! Me olemme tehneet enemmän hänelle kuin useimmat
meidän siallamme olisivat tehneet, ja itse tiedät, miltä näytti häitten
jälkeen. Nyt on kylliksi, etkä enään jalallasi saa astua hänen
huoneesensa, ymmärrätkö! Minne vaan käännyt, niin syntyy vaan
rauhattomuutta ja kiusaa."
Valtioneuvos tuli myös sisään, vaan kun hän näki mistä tuuli puhalsi,
meni hän sänkykamariin, jossa hän pesi lakkaamatta, kunnes kutsuttiin
ruualle.
Kun olivat istuneet pöytään, sanoi valtioneuvos ystävällisesti
Hildalle, sillä hän näki, että hän oli saanut toria:
"Olitko kauankin kävellyt kamariherran kanssa, kun minä tapasin sinut?"
"Kamariherran", virkkoi rouva ja nousi seisolleen. "Oletko taasenkin
vaivannut häntä? Sinä tekeyt hassumaiseksi, Hilda, kun juokset hänen
jälessään; niin, mikä pahinta teet lähes hänetkin naurunalaiseksi --"
"Älähän toki, Adelaide!" vastusti valtioneuvos varovasti.
"Itse käsittänet hyvin kyllä, Daniel, että kauniista ja
kunnioitettavasta herrasta kuin Delphinkin ei ole muuta kuin sopimaton
olla myötään yhdessä semmoisen naisen -- niin vähän merkitsevän,
käyttääkseni lieveämpää puhetta -- kuin meidän Hildamme. Se lie päivän
selvää!"
Hilda nousi äkkiä pöydästä ja lannistui. Hän sulkeusi pieneen
ullakkokamariin ja nyyhki. Se oli pahinta kaikesta että hän oli niin
ruma, jotta tuli naurunalaiseksi mies, joka oli hänen kanssaan!
Tekiköhän Delphin pilkkaa hänestä? Ja hän kun uskoi häntä!
Bennechenin rouva myös itki. "Se on sinun syysi, Daniel! ellet sinä
olisi saattanut riitaan meidät Falck-Olsenin kanssa, niin olisi kaikki
nyt hyvin --"
"Tyynny, rakas Adelaide, tyynny vaan; sovinto on lähellä --"
"Voi elä taas tuo tuota: tyyny Adelaide!" matki rouva, nostaessaan
kantta astiasta. Oli sullottua vasikkaa ruuaksi.
Vaan samassa kuului askeleita pienestä etehisestä; hän tuskin ehti
panemaan kantta paikoilleen, ennen kun tukkukauppias Falck-Olsen seisoi
ovella.
"Ah, mikä onni", huudahti hän iloissaan, "ettei herrasväki vielä ole
alkanut päivällistään! Minä nimittäin tulen tuomaan pyyntöä vaimoltani,
erityisesti teille, kunnioitettava rouva, että teidän välttämättömästi
pitäisi tulla meille maistamaan muutamia kananpoikia, joista hän on
niin ylpeä. Ja te, herra valtioneuvos, saatte luvan tulla pitämään
minulle seuraa valkea-portviinipullosta, eikö niin?" lisäsi hän,
tarjotessaan kättä, "me molemmat tarvitsemme aimo virkistystä tänään."
Valtioneuvos tarttui hänen käteensä ja puristi sitä herttaisesti. Vaan
valtioneuvoksen rouva istui kuin puusta pudonneena, kunnes hänen
miehensä tuli kuiskaamaan hänelle: "Enkö sanonut, että sovinto on
lähellä?"
Rouva tähysti miestään melkein kunnioituksella ja antausi suopuisasti
tukkukauppiaan vietäväksi, valtioneuvoksen huutaessa hälle, että hän
tulisi jälestäpäin niin pian kuin taisi.
Hyvän sovun entiselleen saatua perheitten kesken pidettiin koko sarja
juhlia. Vaan ei pidetty enää "suuria syömingeitä", kuten Delphin sanoi,
vaan pienempiä herrain päivällisiä, jolloin istuttiin pitkään pöydässä
ja pidettiin monta puhetta.
Delphin rupesi heti luulottelemaan, piti lystiä tavallaan. Hän ahdisti
Mortensenia, joka nyt oli alituinen vieras, teeskennellyllä
kohteliaisuudella, jotta toinen joutui aivan hämilleen. Tahi säikäytti
hän siivon "Olsenin matamin" aivan hengen hieveriin vakuuttamalla
hänelle, että joku uusista vieraista oli nihilisti ja kulki revolveri
taskussa.
Vaan tukkukauppias itse oli ottanut uuden alan, jäykän ja epäävän. Hän
ei ryhtynyt mihinkään kysymättä ensin neuvoa valtioneuvokselta, ja
pidoissaan ei ollut enään koskaan henkilöä, jonka kutsumiseen hänellä
ei ollut lupaa tahi määräystä.
"Suuret huvitukset Olsenin tanssisalissa", joita pidettiin joka syksy,
muodostuivat tänä vuonna ylhäisiksi teetanssiaisiksi, ja tukkukauppias
antoi tyttärelleen viittauksen, ettei hän halveksisi herra
ekstraordinari Hiorthia.
Vaan tästä Sofia loukkautui, erittäinkin kun isä ei tiennyt asiaa
juurta jaksain. Ylipäänsä oli hän tyytymätön: kamariherra ei
lähestynyt, ja vaali Hiorthista ja Bennechenistä oli hänestä niin
kohtalainen riemu.
Nämät molemmat ystävät olivat muutoin viettäneet vaivaloista kesää.
Sillä paitse kansliatoimitusta oli heillä ollut toimituksenaan huvittaa
Hiorthin lankoa, tukkukauppias Garmania, joka oleskeli Greffenin
vesiparannuslaitoksessa, ja tämän toimituksensa olivat he tehneet
niin perusteellisesti, jotta heillä ei ollut aikaa hoitaakseen
sydämmenasioitansa.
Kun talvikausi alkoi, ryhtyisivät he sentähden oikein tolkussa.
Erittäinkin oli Alfredin aikomus nostaa kaikki purjeet voittaakseen
nuorta rouvaa porttikamarissa. Vaan valtioneuvoksen rouva otti
muutamana päivänä poikansa Alfredin kahden kesken ja uskoi hänelle
jonku asian siellä sänkykamarissaan, josta oli seuraus, että hän jätti
Kristinan rauhaan.
Oli muutoin kumma kuinka pikaan Kristina muuttui. Kiiltävä punainen
tukka ikäänkuin kuivettui ja koko talven oli hän heikkona, kaulansa oli
usein kipeä, ja kolotus kaikissa jäsenissä.
Hänen miehensä hiipi ympäriinsä yhä enemmän liehakoiden ja
äänettömämpänä kuin koskaan. Kristina oli aina häistä saakka
säilyttänyt suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, vaan heidän
elämänsä kului hiljaisena ja yksitoikkoisena, ja Mo kohteli Kristinaa
ystävällisesti.
Luotsivanhimman kanssa vaihtoi Mon Antti kirjeitä, ja hän sai silloin
tällöin lännestä vakuutetun kirjeen. Vaan muutamana päivänä joulun
aikana sai hän seuraavan kirjeen.
"Herra kanslianvahtimestari Mo! Nyt ei käy laatuun kauemmin,
sillä hänellä ei ole enään mitään, paitse velkoja; minkätähden
kirjoitan omassa nimessäni, eikä Njaedel tiedä mitään tästä,
sillä minä en usko, että nuo rahat ovat oikealla jälellä, joita
on mennyt 950 kruunuun saakka. Jos ne ovat kuninkaan herroja,
jotka syövät kitaansa nämät rahat, niin emme ole parempia kuin
venäläiset Venäjällä ja Pietarissa, ja minä kirjoitan
sanomalehteen, mies kun on tullut köyhäksi ja kurjaksi ja hän
on saanut taudin vereensä harmista tuon kaislarannan tautta,
ja oja on melkoisesti vierinyt umpeen, ja hän on sääliä herättävä
näky, jonka tähden minä kirjoitan teille, joka olette hänen
veljensä, että teidän Jumalan tähden pitää laittaa niin, jotta
jutusta tulee loppu, joka lähes pari vuotta sitten lähetettiin
kuninkaan luo eikä vastausta ole tullut, vaan kustannuksia on
ollut. Samaten odottaa hän kirjettä tyttäreltään Kristinalta,
joka nyt vaimonanne, ja ihmettelee ettei hänellä nyt ole mitään
kirjoittamista, sillä te olette kuitenkin usein kirjoittaneet
meille, että hän ei muuta enempää halunnut kuin päästä teidän
vaimoksenne, vaan häpesi ikää, jonka tähden mekin kirjoitimme
kuten te käskitte houkutteluja ja muuta semmoista; vaan minä en
usko mit' ikinä tästä lähtien.
"Kunnioituksella
_Lauri Voldeman Seehus_."
Antti setä luki tätä kirjettä pienessä eteisessään, joka hänellä oli
ulkopuolella valtioneuvoksen huonetta kansliassa. Hän kääri kirjeen ja
pisti sen uuniin, nyökyttäessään päätään ja hymyillessään itsekseen.
Valtioneuvos aukasi oven: "Ettekö kuule, Mo? Minä olen soittanut kaksi
kertaa."
Mon Antti nousi seisomaan ja katsoi valtioneuvosta hymyillen samoin
ajattelematta mitään.
"Vaan Mo!" huudahti valtioneuvos, "minä luulen, että te rupeatte
vanhentumaan."