Valtioneuvos Bennechenin perhe asui kesän pienessä Sveitsin mallin
mukaan rakennetussa talossa Ladegaardsaaren päässä rannalla. Se oli
rakennettu Falck-Olsenin tiluksille ja tämä suuri huvila oli ainoastaan
pari sataa askelta etempänä mäellä.
Kun välimatka oli niin vähäinen, elivät molemmat perheet melkein
yhdessä; ja kun valtioneuvoksen rakennus oli ahdas, asuksivat molemmat
perheet mieluummin kauniissa, tilavassa päärakennuksessa.
Bennechenin rouva, joka oli taitava taloudenhoitaja, oivalsi hyvin
tämmöisen hoidon etuja. Ja Falck-Olsenin rouva oli puolestaan mieltynyt
siihen elämään, joka aina seurasi valtioneuvoksen perhettä.
Näin olivat molemmat perheet joka kesä oleksineet molemmin puoliseksi
huviksi ja suosiossa. Vaan tänä vuonna ei alkanut se menestyäkseen.
Ja kaikki tuli tuosta ilkeästä osakepankista.
Yleinen kokous oli määrätty kesäkuun 20:neksi päiväksi. Vanha
valtioneuvos Falbe oli, niinkuin sopi arvata, kieltäytynyt rupeamasta
uudestaan ja Falck-Olsen oli kyllä pannut mieleensä, että hän saisi
valtioneuvos Bennechenin äänen johtajan vaalissa, vaikka Bennechen
tavattoman jäykästi pysyi siinä, ettei hän voinut äänestää
tukkukauppiasta muutoin kuin määrätyllä ehdolla.
Koko kesän oli tämä häiritsemässä kaikkien hupaisuutta. Rouvat
väittelivät asiasta pienissä herkkätuntoisissa keskusteluissaan.
Falck-Olsenin rouvan mielestä olisi valtioneuvos hyvin voinut tehdä
hänen Olli Juhaninsa mieltä myöten, ja Bennechenin rouva arveli, että
tukkukauppias hyvin kyllä saattoi taipua semmoisen miehen neuvoon, kuin
hänen Danielinsa oli.
Jälkeen puolisen sinä kohtalon suurena päivänä, jolloin pankin johtaja
valittiin, istuivat molemmat rouvat kukin huoneessaan ja odottivat
pientä höyrylaivaa, joka tavallisesti toi miehet puoliseksi kotia.
Bennechenin rouva oli huonolla tuulella. Kaikki hänen
houkuttelu-puheensa olivat olleet vaikuttamattomia. Valtioneuvos oli
sanonut jäykästi: "Minä en voi, Adelaide! en uskalla!"
Ja kun hän joskus puhui näin jäykästi, tiesi rouva, että hän oli
taipumaton. Nyt istui rouva pienessä, ikävässä salissaan, jossa
oikeastaan ei voinut olla koko päivän; ulkona satoi ja huoneesen
tunkeusi ruuan haju ja räminä keittiöstä hienojen kesäseinäin läpi.
Falck-Olsenin rouva meni sitä vastoin miestänsä vastaan sillalle, kun
höyrylaiva kääntyi niemen päitse. Molemmat herrat nousivat maalle ja
kävelivät yhdessä tietä, ja nyt purkausi tukkukauppiaan viha. He olivat
tulleet suoraan kokouksesta laivaan, jossa oli ollut rahvasta kylläksi
saakka.
"Enpä tosiaan olisi sitä uskonut!" kärisi tukkukauppias. "Se ihmetyttää
minua, niin, totta maar minua ihmetyttää että te uskallatte niin,
Bennechen!"
"Minusta on paha, herra tukkukauppias, vaan sanoinhan teille jo edeltä;
minä en voinut tehdä muutoin -- siihen asian tärkeämpään puoleen
katsoen, joka --"
"Puoleen! Minusta nähden olette velkapää katsomaan joksenkin paljon
minun puoleeni -- joksenkin paljon!"
"No, Olli Juhani! Älä nyt vaan suutu", lepytteli rouva, joka nyt
kohtasi heidät.
"Ah, en tiedä miksi sinä, äiti, sekaut tähän. Tuo tuossa" -- tässä
osotti tukkukauppias pureskellulla sikaarin päällä valtioneuvosta,
"äänesti konsuli Lindiä, vaikka hän tietää, että jos vaan tahdon, niin
-- vaan hän saa vielä katua tätä päivää, siitä olkoon varmana!"
"Kuulkaa vähäsen, herra tukkukauppias Falck-Olsen", alkoi valtioneuvos:
hän oli vaaleana ja hänen suupielensä vapisivat kun hän koetti
hymyillä; "onko koskaan johtunut mieleenne, että tarvitsette -- että
kaipaatte jotakin tuohon" -- valtioneuvos naputteli varovasti
sormellaan vasemmalla puolen hänen takinkaulustaan.
"Ah minä vähät välitän teidän kauniista puheestanne! Minulla ei ole
tosiaankaan mitään vikaa ei sydämmessä eikä järjessä, sen kohta saatte
nähdä" -- sitä tietään hän kiiruhti taloonsa.
Vaan Falck-Olsenin rouva, jonka älykäs silmä oli tarkoin seurannut
molempain herrain keskustelua, vaihtoi pikaisen katseen valtioneuvoksen
kanssa; valtioneuvos nyökäytti päätään.
"Voimmeko luottaa siihen!" kysyi rouva.
"Varmaan, jos hän käyttäypi viisaasti; nimittäin vähän ajan kuluttua."