Nokikolari Lunden puheen jälkeen syntyi pitkä loma, piikain
vaihdellessa lautasia.
Rouva Knoff, joka koko ajan arveli, että hänen miehensä "leperteli tuon
ilkeän Malla Bimbamin kanssa", teki sen onnettomuuden tepposen, että
pudotti lautasen, kun hän teki äkkikäännöksen säpsäyttääkseen
kersanttia.
Säikähtyneenä lautasen heläyksestä, Knudsen hypähti ja poliisipalvelia
Andersen huusi nuhdellen: "Knudsen!"
Vaan rouva Gluncke nauroi ääneensä ja töykki pöytäkumppaniaan. Tämä
nauru oli rattoisuuden ensi väre, joka kävi yli pöydän. Mortensen pani
sherrykarahvin kiertoon, ja sitä maisteltiin ahkerasti.
Sitten nousi Mortensen puhumaan: "Kunnioitettavat naiset ja hyvät
herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa
ehdottomasti ajatus: mikä on joka tekee, niin sanoakseni, yhdyssiteen
meidän kaikkien kesken?"
Hänellä oli leveä, mahtava ääni ja hyvin rakennettuja
sanomalehtilauseita, ja kun hän tunsi olevansa tilaisuuden herra,
pulppusi hänestä tulvaamalla vieraskielisiä sanoja ja latinalaisia
lauselmia, selitellessään, että kaikki läsnäolevat olivat suuren
valtiokoneen osia, julkisia toimimiehiä, sen ketjun osia, joka on
muodostunut miehistä, "joita kansa katselee luottamuksella ja
kunnioituksella."
Tämän jälkeen sai hänen puheensa kiivaamman kulun, kun hän lyhykäisesti
selitteli virkavallan merkitystä maassa ja kohoten aina yhä ylemmä ja
ylemmä saavutti hän "järjestelmän huipun" ja lopetti juhlallisesti:
"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Hänen majesteetinsa kuninkaan
malja!"
Malja juotiin innokkaasti. Neiti Evelina tarkasteli Mortensenia
sivulta, vaan hän ei saanut selville, oliko Mortensen todellakin
juhlallinen vai laskiko hän vaan pilaa koko komeudesta.
Nyt esiytyi vahtimestari Hansen puheellaan valtioneuvokselle
Bennechenille, johon puheesen sulhanen vastasi puheella isänmaalle;
muuan rautatievirkamies puhui naapurivaltakunnalle ja tullivahtimestari
naisille.
Vaan vihdoin huusi kersantti komantoäänellä: "Reilaan! Hiljaa rivissä,
kunnes paisti on syöty! Eihän tuota saa kunnonpäälliseksi pureksia
noitten paljaitten puheitten takia!"
Tämä laski rattoisuuden kerrassaan valloilleen, ja hillitön nauru
remahti pöydässä. Kristinakin nauroi. Kuitenkin katsoi hän levotonna
silmäpuolellaan Gluncken rouvaa joka selkä kenossa nauraa hohotti
täyttä kurkkua, jotta kyyneleet vierivät ohi pienen lihavan nenänsä.
Rouva Grüner, joka tähän saakka oli vaan tonkinut ruokaa, kävi nyt
vakavana paistin kimppuun, nähdessään, ettei kukaan pannut huomiota
hänen mielenosoituksiinsa. Hän oli ja pysyi yhtä tuimana, ja hänen
pöytäkumpanillansa ei ollut muuta ajattelemista kuin pitää vaarilla
Knudsenia. Juodessaan lasin lasilta kuiskasi hän salaperäisesti rouva
Grünerille. "Minun kanssani ei ole niin vaarallista, näettekö, vaan
Knudsen tuossa, hän on otettu vaan koetteelle, näettekö, ja minä se
olen, jonka tulee pitää silmällä häntä -- Knudsen!" huusi hän sitten
yhä voimakkaammasti, sikäli kuin atria kului.
Jälkiruokaa syödessä oli ilo yleinen, ja melu kasvoi joka hetki, kun
ruuan ja viinin synnyttämä sisällinen lämpö irtausi.
Korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, joka oli tunnettu
leikin-laskiaksi, esiytyi yleisestä pyynnöstä kaikenmoisilla
vippakeinoilla; hän osasi esim. kiikata kuin kukko, naputella sormella
poskelleen, jotta se pulputti kuin potelli, josta kaadetaan, liikuttaa
korviaan y.m. semmoista.
Kristinasta ei ollut aivan kuin oikeastaan olisi pitänyt olla.
Hääatrialla hänestä nähden ei olisi pitänyt ilmestyä niin paljon
rattoisuutta ja sen laatuista.
Vaan kun isäntä kiitti Paulsenia, kutsui hän häntä leikillään "herra
oikeusneuvokseksi!"
Tästä sai Mortensen pään käsiksi ja huusi lujasti: "Herra kenraali
Knoff, saanko kunnian?"
Seura säpsähti ensin, vaan kohta oli aate tarttunut kaikkiin
herroihin: nokikolari Lundesta tuli ylitarkastaja ja sulhasesta tuli
valtioneuvos.
Vaan Kristina oli hyvillään, kun hänestä ei välitetty. Sitä vastaan hän
ei ymmärtänyt, minkä vuoksi seura oli katketa nauruun, kun Paulsen
kääntyi neiti Nielseniin sanoen: "Kunnioitettava valtioneuvoksen rouva,
saanko pyytää saadakseni kunnian juoda malja teidän kanssanne?"
"Kiitos, herra oikeusneuvos!" vastasi Evelina ja punastui vähän; vaan
heti sitten nauroi hän ja kuiskaili muutaman sanan Mortensenille.
Ylitarkastaja Lunde tahtoi välttämättömästi keksiä jonkun arvonimen
Lunden rouvalle, vaan tämä huusi ja tukki korvansa. Kenraali Knoff
tahtoi juoda poliisimestari Andersenin kanssa, joka istui ja tirkisteli
Knudsenia silmät muljollaan. Ja kun kenraali ei saanut häntä kuulemaan,
otti hän sotilaan päättäväisyydellä appelsiinipalasen ja nakkasi yli
pöydän. Vaan kaikeksi onnettomuudeksi sattui se rouva Grüneriä keskelle
naamaa.
"Tuima tuimaa vastaan!" huusi oikeusneuvos Paulsen.
Rouva Grüner aikoi mennä pois, sehän oli luonnollistakin, ja sekä
poliisimestarin että rautatiejohtajan piti pidättää häntä.
Vaan pian unohtui tämä pieni ikävä tapaus, sillä neiti Evelina keksi
sukkelan aatteen. Hän otti punasen paperin karamällistä ja kiinnitti
sen Mortensenin napinläveen.
Kaikki kiiltävä ja kirjava käytettiin nyt herrain koristamiseksi, ja
lopuksi tuli siitä loistava seura. Päätettiin Mortensenin esityksestä,
että juotaisiin kahvia ja tupakoitaisiin pöydässä, "kuten Pariisissa
tehdään." Melu kävi nyt hurjaksi, jotta tuskin kuuli omaa ääntänsä.
Syntyi suurien arvonimien retkutus, jotka risteilivät yli pöydän;
hoettiin lakkaamatta:
Herra kenraali! -- herra rautatiejohtaja! -- herra kenraali
tullijohtaja! -- herra valtioneuvos! -- herra oikeusneuvos! -- ja
keskellä kaikkea tätä volusi poliisimestari Andersen: "Knudsen."
Kristinasta tuntui yhä tuskallisemmalta. Hän katseli molemmille
puolille pöytää, ja hän häpesi sitä näkyä.
Suuria punaisia viinilätäköitä ja ruskeata kastetta, kukkia ja
kurkkasalaatia, rusinaruotoja, tupakin poroa, appelsiinin kuoria,
ryttyisiä ruokaliinoja, ja tortun palasia -- kaikki sikin sokin lasien
ja pullojen seassa. Naamat olivat punaisia kuin kravunliha, naiset
nauraa kikattivat ja herrat puhua rähisivät, lynkä-päisillään pöydällä,
sikaareista tupruavan savun sekautuessa ruoan höyryyn ja viinin sekä
kahvin hajuun.
Useita kertoja loi Kristina kysyvän katseen mieheensä, vaan hän hymyili
tyynesti ja kuiskasi jotain, jota Kristina ei ymmärtänyt; taas puhui
hän niin epäselvästi.
Kun seura vihdoin nouti pöydästä, kävi ruokahuoneen viereinen huone
ahtaaksi ja Gluncken rouva meni sen vuoksi aivan häpeämättä keittiön ja
etehisen kautta ja aukaisi ovet muihin huoneisin.
Näissä oli sisustus vajavainen. Peitteitä oli kääritty kuvastimiin ja
kyuttiläkruunuihin, ja akkunat olivat liitutut. Vaan juuri tämä viileä
hämärä oli niin hauskaa, ja vieraat hajausivat kaikkiin huoneisin.