Pieni paksu rouva lensi suoraan Kristinan kaulaan ja suuteli häntä
huulille, vakuuttaessaan monella sanalla, että Kristina oli kaunein
morsian mitä hän koskaan oli nähnyt -- leikittä kaikkein kaunein.
Nyt ruvettiin ruualle.
Mortensen lähestyi hattu kädessä ja kumarsi syvään neiti Nielsenille.
"Isäntä on antanut minulle sen erinomaisen kunniakkaan toimituksen,
viedä nimittäin neitiä pöytään"; hän tarjosi hänelle kauniisti
käsivartensa ja seurasi heti morsiusparia.
Sitten tuli kersantti Knoff ja rouva Gluncke, sitten nokikolari Lunde
ja rouva Paulsen, poliisipalvelia Andersen ja rouva Grüner ja
vahtimestari Paulsen ja rouva Lunde -- ja sitten muut vieraat parittain
pienien lippujen mukaan, joita valtioneuvoksen ajaja oli jakanut
etehisessä.
Pöytä oli katettu hevosenkengän muotoon. Keskellä lyhyemmällä puolella
istui morsiuspari, vasemmalla Knoff ja rouva Gluncke, oikealla
Mortensen ja neiti Evelina. Keskellä sisäpuolella istui Lunde ja
Paulsen naisineen, ja muut vieraat järjestyivät alaspäin molemmille
sivuille.
Poliisipalvelia Andersen oli erittäin kiihkeä ja vaihetteli paikkoja,
kunnes hänen vihdoin onnistui saada Knudsen istumaan eteensä.
"Minä sanon teille, rouva Grüner", kuiskasi poliisipalvelia, "hän on
otettu koetteelle ja minä se olen, jonka tulee pitää häntä silmällä."
Rouva Grüner ei viitsinyt kuunnella häntä; hän oli tyytymätön
paikkaansa ja kumppaniinsa. Sillä hän oli ollut siinä hyvässä toivossa,
että hän saisi kersantti Knoffen pöytäkumppanikseen ja paikan
morsiusparin vieressä. Senpätähden hän panikin pois lusikan
maisteltuaan soppaa ja mutisi ylenkatseella: "Liebig."
Ensi aluksi syötiin kaikessa hiljaisuudessa; ei kuulunut muuta kuin
lusikkain kolinaa, joita pidettiin varovasti, ja silloin tällöin
hiljainen sana eli nauru, jonka päästi Mortensen tahi hänen naisensa.
"Pyydän herroja täyttämään lasinsa." sanoi sulhanen äänellä, joka
suuresti muistutti valtioneuvos Bennechenistä, "vaimoni ja minä
toivotamme kunnioitettavia naisia ja hyviä herroja tervetulleiksi
pöytään."
Ensimäinen lasi punaista viiniä juotiin hyvin juhlallisesti, kaikkien
tervehtiessä morsiusparia.
Kristina silmäili molemmille puolille ja hän tunsi tämän loiston
melkein valtaavaksi.
Hilda Bennechen oli äitinsä tietämättä verhonut pöydän kukilla ja
jättänyt esiin kaikki lasit ja hopeat, joita ei otettu mukaan maalle.
Tämä pitopöytä oli Kristinan mielestä liian loistava. Hän toivoi vaan,
että kotona oliat olisivat nähneet hänet kaiken tämän ylellisyyden
keskuutena.
Poliisipalvelia Andersen silmäili tarkasti Knudsenia; ja kun tämä vain
teki jonkun liikkeen ottaakseen pulloa eli lasia, huusi Andersen
hillitsevän muistuttavasti: "Knudsen!"
"Minä, herra konstapuli!" vastasi Knudsen ja oikasihe sotamiehen
tavoin.
Rouva Knoff, jolla oli muuan rautatienvirkamies pöytäkumppanina, istui
silleen, jotta ei voinut nähdä miestään, kersanttia, jollei hän vaan
kääntynyt tykkänään pöydästä päin pois. Tämä oli hyvin hankala seikka
sekä rouvalle että hänen kumppanilleen. Sillä rouva oli hartiakas
nainen, kellervä, paksu iho ja kivuloinen näky, jonka johdosta
Mortensen lausui että "rouva Knoff oli juurikuin hänellä olisi
pernatauti."
Vaan kun vielä ensi herkkua syödessä vallitsi kuolon hiljaisuus yli
ympäri pöytää, kuiskasi Mortensen sulhaselle Kristinan selän takaa:
"Teidän pitää alkaa maljoja esittää, Mo!"
"Minä luulin, että se ei sovi ennen paistia --"
"Kyllä, päinvastoin! Se on aivan uudenaikaista, että puheet alkavat
soppaa syödessä", Mortensen helisti lasiaan kovasti, ja sulhanen nousi
puhumaan:
"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Minä tunnen tällä tärkeällä
hetkellä syvän tarpeen puhua, kuinka kovasti valitan, että, vaikka
minun tässä pöydässä on monta minulle rakasta henkilöä läsnä, täytyy
kaivata häntä, jota erittäinkin tänään toivoisin näkeväni luonani.
Tarkoitan vaimoni isää, talokasta Bandmon Niiloa."
Kristina otti nenäliinansa.
"Sinä tiedät itse rakas Kristina kuinka sydämellisesti olen kiintynyt
ainoaan veljeeni ja kuinka suuren arvon panen siihen kalleuteen, jonka
hän uskoo minulle --"
Tässä sai rouva Gluncke aivan sopimattoman yskä-ahdistuksen.
Puhuja iski häneen äkäisen silmäyksen ja jatkoi: "Sentähden,
kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat, juomme vaimoni isän maljan,
vaikka hän onkin poissa, toivoen, että Jumala häntä lohduttaisi eikä
antaisi hänen kovin syvästi tuntea kaipausta rakastetusta tyttärestään.
Kristina, isäsi malja!"
Kun sulhanen istui, kuiskasi hän muutaman kiivaan sanan rouva
Glunckelle.
"Totta tosiaan siinä ei auttanut mikään", kuiskasi hän takaisin, "sinä
olit niin naurettavan näköinen --"
Heti senjälkeen nousi nokikolari Lunde puhumaan. Hän oli pitkä,
laiha mies, terävänokkainen ja harmajatukkanen. Tointansa hän oli
antanut palkkaväen toimittaa kauan aikaa, kumminkin itse pysyi
nokikolarivirassaan kaupungin komeimmassa osassa. Hänellä oli rahoja,
ja yksi hänen tyttärensä oli naimisissa muutaman telegrafistin kanssa.
"Vanhin kun olen seurassa", alkoi hän, "sallittanee minun esittää
morsiusparin maljan. Tiedämme kaikki kouluajaltamme, että Herra itse
sanoi: 'ei ole ihmisen hyvä yksinään olla'."
Hiljaisuus pöydässä kävi melkein ahdistavaksi. Piikojen, jotka tulivat
vaihtamaan lautasia paistille, täytyi seisoa odottamassa kun puhuja
kehitteli avioliiton historiaa Aatamista ja Eevasta, Aaprahamista ja
Saarasta Iisakkiin ja Rebekkaan. Sitten hyppäsi hän sopivasti yli
Jaakopin ja hänen kahden vaimonsa, eipä maininnut Saarasta eikä
Salomonista, vaan johtui sukkelasti nykyaikaan ja jokapäiväiseen
elämään, lopettaen kutsumalla taivaan siunausta päivän morsiusparille.
Useimmat naiset itkivät, Kristina erittäinkin. Neiti Evelina kumartui
ja kuiskasi hänelle ystävällisesti. Juhlalliset raamatun lauseet, itse
loistava juhla -- kaikki tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän
melkein hetkeksi uskoi elämän onneksi vielä voivan ehkä kääntyä
hänelle.