Ensimäisenä päivänä heinäkuussa vihittiin vahtimestari Mon Antti ja
Batnemon Kristina neiti Kolminaisuudenkirkossa.
Paitse kutsutuita oli sangen paljon muuta väkeä kirkossa, sillä
valtioneuvos Bennechen itse oli hääväessä, ja sitä paitse oli mukava
pariskunta: vanha äijä ja nuori tyttö.
Muutoin se ei näyttänyt niinkään tyhmältä. Jos ei oteta huomioon
valkoista tukkaa, niin oli Antti setä oikein uhkea sulho korkeine
jäykkine kaulahuivineen, mustine hännystakkineen ja kultaketjuineen,
jonka hän oli saanut lahjaksi valtioneuvokselta. Kristina oli suuri ja
talonpoikainen jotta hänen nuoruuttansa ei huomannut niin kovin; ja
sitten oli hän vielä vaaleana ja alakuloisena.
Valtioneuvos Bennechenin perhe oli muuttanut maalle; ja sieltä tehden
oli rouva lähtenyt hyvästä tahdostaan antamaan ruokahuonetta ja sen
läheistä huonetta hääpitoja varten.
Hääsaatto kun tuli kirkosta, juotiin lasi Uinen viiniä porttikamarissa,
jossa valtioneuvos piti pienen onnentoivotuspuheen. Vaan sitten jätti
hän seuran, joka meni ylikertaan, jossa pöytä oli katettu.
Morsiuspari asettui ruokahuoneen viereiseen huoneesen ja otti vastaan
vieraitten onnittelut, aina sen mukaan kuin ne saapuivat; sillä paitse
varsinaista hääsaattoa oli koko joukko muita henkilöitä kutsuttu.
Sanomalehden toimittaja Mortensen, joka oli etevin vieras,
valtioneuvoksen mentyä, liikkui rohkeana salissa, puhui korkealla
äänellä ja laski sukkeluuksia. Vaan muut istuivat hiljaisina ja
juhlallisina ympäri seiniä jalat aivan tuolien alla.
Kristina istui ihmetellen kaikkia tuttavia, joita hänen miehellään oli,
ja mahtavasti vaikutti häneen, kun hän näki monta ylhäistä
kaupunkilaista kokoutuneiksi. Vihdoin olivat kaikki istuimet täynnä
myyssätyjä rouvia, vieläpä pari nuorta naista istui sylikkäinkin.
Herrat kokoutuivat ulos käytävään, oltuaan ensin sisällä tekemässä
syvän kumarruksen morsiusparille. Hiljaisuus vallitsi kuin hautajaiset
olisivat olleet talossa, eikä muuta kuulunut kuin silloin tällöin joku
Mortensenin sana tahi vajavaääninen kolina keittiöstä.
Häissä oli pari kanslianvahtimestaria rouvineen ja tyttärineen,
poliisipalvelia Andersen ja poliisipalvelia Knudsen; jälkimäinen oli
vaan otettu palvelukseen koetteeksi ja oli sentähden Andersenin
tarkastuksen alaisena.
Sitten oli siellä kersantti Knoff univormussaan ja hansikkaisia,
nokikolari Lunde rouvineen, joka oli poliisipalvelia Andersenin sisar;
korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, tunnettu siitä taidostaan,
että hän osasi olla mukava seurassa, ja rouva Grüner, joka keitti
kuninkaalle, kun hän oli kaupungissa.
Muitten vieraitten muassa oli muuan tullivahtimestari, pari kolme
kersanttia ja rautatienvirkamiestä univormuissaan kunnioitettavine
naisineen.
Keittäjävaimo näyttäytyi lakkaamatta porstuassa ja teki viittauksia
sulhaselle, vaan tämä pudisti päätään ja katsoi kelloaan.
Vihdoin syntyi liike herrajoukossa ovensuussa, ja kaksi naista astui
sisään. Ensimäinen oli iso kaunis tyttö, vaalea tukka ja isot,
säihkyvät silmät. Hän oli puettu vaaleaan silkkiläninkiin, korvarenkaat
korvissa ja hopeaketju suurine muistikoteloineen kaulassa.
Toinen oli lihavanläntä rouva noin 40 vuoden iässä, musta,
sileä tukka ja kaksi pientä rengasta korvissa. Toisella puolen
päätä oli hänellä punainen ruusu ja toisella puolen pieni koliibri
rusetissa. Hänen pullea vartalonsa oli pinnistetty mustanpunaiseen
samettisielikkoon, jossa oli leikattu kaarre edestä ja kiinnitetty
hevosenkengänmuotoisella kultaprossilla; muuten oli hänellä musta
silkkiläninki pienine ruusukimppuineen.
Mortensen laski ihmettelyn huudahduksen, kun he menivät yli lattian, ja
vanhempi nainen löi häntä veitikkamaisesti viuhkallaan.
"Rakas Kristinani", sanoi sulhanen arvokkuudella, joka oli hänelle
omituista, "saanko esittää sinulle neiti Evelina Nielsenin, joka tahtoo
osottaa sen kunnian --"
"Ah, herra Mo, sekä kunnia että huvitus tulee minulle", vastasi nuori
nainen ja hymyili ystävällisesti. Hänellä oli kauniit, terveet hampaat,
ja Kristina tunsi heti mieltymystä häneen; jollei hän vaan olisi ollut
niin ylhäinen.