XII.

Pitkin Niilivirran pituutta oli lintuja, jotka räikyivät auringon

paahtehessa. Ne järjestelivät ja puhdistelivat höyheniään, räpyttelivät

muutaman kerran siipiään koetellakseen niitä ja kaappasivat laiskasti

jonkun käärmeen eli sisiliskon, joita vilisi liejukassa.

Vaan ruokaa oli liian paljon, liian paljon lämmintä ja hiljaisuutta; ne

odottivat kylmää sadetta, pilvistä ilman ja raittiita myrskyjä.

Lukemattomia harmajahanhi- ja joutsenparvia uiskenteli ympäriinsä

avonaisissa paikoin laajojen soitten ruoikossa. Haikaroita ja kurkeja

näkyi siellä täällä; kyyristyneinä seisoskelivat ne yhdellä jalalla,

nokka ripuksissa; ne olivat hirveästi ikävissään.

Kaikenlaiset viklat ja vesilinnut, kirriäiset, suokulaiset,

sepelhanhet, liejukanat, viiriäiset, pääskyset -- aina vähäiseen

mustakottaraiseen saakka -- kaikki ikävöivät, jotta höyhenet

putoilivat.

Ibislintu suuttui tästä vieraasta harmaapukuisesta roskajoukosta ja

alentuipa valittamaankin tyhmälle flamingolle, jota hän muutoin

halveksi niin kovasti. Krokotiilit tirkistelivät valkeanvihreillä

limasilmillään ja tokasivat silloin tällöin lihavan hanhen, josta

syntyi huuto ja rääkkynä, johon vastattiin yläältä ja alaalta joella,

ja haihtui sitten kaukana etäisyydessä; ja erämaan hiljaisuus laskeusi

yli hehkuvan maiseman ja torkuksissa olevien lintuparvien, jotka

istuivat ja odottivat -- eivät ne tienneet mitä odottivat.

Silloin lensi pieni harmaja lintu suoraan ylös ilmaan, pysyi siellä

yläällä hetkisen yhdessä kohden ja räpytteli mahdottoman nopeasti

siivillään, visertäessään pienen liverryksen; sitten tuijasi se alas

taas ja piiloutui ruohistoon.

Koko lintujoukko nosti päätään ja kuunteli. Ja sitten syntyi kaakoitus

ja liverrys ja levoton liike joka sopukassa. Nuoria keikarimaisia

sirriäisiä lensi ylös ja löi kuperkeikkaa ilmassa näyttääkseen hyvää

lentotaitoaan.

Vaan vanhemmat valkoiset joutsenet, joitten matka oli aina Islantiin,

pitivät yleistä kokousta keskustellakseen ja päättääkseen leivon

matka-esityksestä. Sillä kaikki olivat tunteneet leivon äänestään,

vaikka hän ei livertänyt kuin pari kolme säveltä; laulu ei ollut vielä

päässyt oikein kulkkuun. Vaan kun joutsenet keskustelivat, kuului

hirveä jyräkkä, ja ilma aivan pimeni.

Harmajat hanhet lähtivät liikkeelle. Ne jakautuivat suuriin joukkoihin,

liitelivät ympäriinsä ilmassa, järjestyivät sitten pitkiin riveihin ja

katosivat pohjoiseen, huutonsa vaietessa kauas etäisyyteen.

Kottaraiset kohosivat ylös mustina joukkoina ja lähtivät liikkeelle,

sirriäiset seurasivat heitä; kurjet kiertäysivät parittain ilmaan

kunnes melkein katosivat ja ohjasivat sitten kulkunsa pohjoista kohti.

Joutsenien kokous joutui ihan huralle yleisen häiriön ja levottomuuden

sattuessa; kaikki tahtoivat pois, ei ollut mitään ajattelemista enään;

joka silmänräpäys matkasi uusia joukkoja yli pohjoisen Afrikan,

tervehtien hymyilevää sinistä Välimerta allansa, kukin nokkansa mukaan.

Satakielikoirakset hiipivät pois yön aikana pienissä joukkioissa; ne

tahtoivat saada tietoa Provencen tunnetuista ruusupensaista tahi

Sjellandin pyökkimetsistä, jotta heillä olisi kauniit laulunsa

valmiiksi harjoitettuina, kun naaraat tulevat.

Norjan leivot odottivat enin; vaan kun tanskalaiset muuttivat,

seurasivat hekin vanhan ystävyyden takia. Matkakiihko levisi siinä

määrässä ympäriinsä, jotta pääskyset ja käetkin läksivät matkalle;

ainakin Välimeren yli lensivät he, niin siellä saattoivat he sitten

tuumailla.

Ibislintu sai takaisin mielenmalttinsa ja astui arvokkaasti kuin

arkkipiispa pitkin rantaa, ja ruusunpunaiset flamingot väistyivät

kunnioituksella syrjään hänen pyhyytensä edestä, laskeissaan hartaan

näköisinä tyhmät koukkunokkaiset päänsä alas. Yhä suuremmaksi kävi

hiljaisuus ja lämpö Niilin varsilla. Krokotiilien täytyi nyt tyytyä

neekerin lihaan tahi saivat jonkun ainoan kerran sitkeän englantilaisen

huvimatkailian.

Vaan yötä päivää lensivät muuttolinnut pohjoiseen. Ja aina kun tulivat

tutulle paikalle, laskeusi kukin kotiaan, huutaen hyvästi niille, jotka

menivät yhä edelleen, levittäen eloa ja iloa yli kylmettyneen Europan,

metsiin ja maihin, ihmisasuntojen äärille ja kauas suurien, hiljaisten

järvien ruohikkoihin.

Italiassa oli yltympäriinsä punaisia ruusunnuppuja; etelä-Ranskassa

omenapuut olivat kuin lumipeitteiset vaaleanpunaisista kukista, ja

Pariisin puistokäytävissä alkoi kastanjapuun lehdet särkeä loistavia

tahmaisia tuppejaan. Dresdenin kelpo porvarit seisoskelivat Brühl'in

penkerellä ja lekottelivat päivänpaisteessa, katsellessaan jäätelejä,

jotka tulla jollottivat jokea alas ja patoutuivat vahvoihin

silta-arkkuihin.

Vaan pohjoiseenpäin kylmeni ilma; lumipälviä oli siellä täällä ja

kivakka tuuli puhalteli Pohjanmereltä. Leivojoukko pieneni sikäli kuin

se lensi. Koko parvi laskeusi Leipzigin tasangoille ja sitten

Lüneburgin nummelle; ja kun loput tulivat yli Schleswigin, kysyi

Ranskan leivot, eikö norjalaisia haluttaisi odottaa vähän ja

katsastella ilmaa.

Lunta oli ojissa ja aitauksissa Jyllandissa, ja koillinen tohisi

Tanskan vanhoissa pyökkiköissä, joitten ruskeat lehtitupet sulkivat

visusti kääriytyneet lehdet. Linnut kyyristyivät kivien taakse ja

kanervikkoon; jotkut uskalsivat talonpoikain taloihin, jossa hottiset

mellastivat, juurikuin he olisivat kaiken hallitsioita.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että liian aikaseen oli lähdetty

liikkeelle, ja jos olisivat saaneet käsiinsä sen kouhon, joka heidät

houkutteli Egyptin lihapatojen äärestä, niin olisivat varmaankin

nyhtäneet höyhenet häneltä. Vihdoinkin tuli etelätuuli: norjalaiset

linnut kiittivät vierasvaraisuudesta ja lensivät yli meren.

Kotona Norjassa näytti alussa surulliselta. Lunta oli alhaalla

laaksoissa ja kyynärän paksulta tiheissä metsissä. Vaan etelätuuli oli

tuonut sateen, ja niin meni se että hei vaan -- ei asteettain ja

rauhallisesti, vaan ryskyen ja rymisten ja lumiviereminä ja kohisevina

koskina, jotta maa oli kuin pesevä jättiläinen, jääkylmän veden

huuhtoessa jänteviä jäseniä.

Ja hemeät heleänvihreät linnut laskeusivat nuoriin koivuihin kaikilla

ahteilla vuonojen hiljaisissa lahdelmissa, tasangoille lännessä merelle

päin, lakkamaille ja vuorten rinteille, halkeimiin ja luoliin ja

ahtaisin tunturein välisiin laaksoihin. Vaan huipuilla oli lumikinoksia

ja jääröykkiöitä vielä, juurikuin vanhat tunturit eivät saattaisi

nostaa hattuaan semmoiselle haihtuvalle kesä houkkiolle.

Aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti, ja tuuli kantoi yhä enemmän

lämpöä etelästä ja vihdoin tuli käki kuin mikähän seremoniamestari

katsomaan, oliko kaikki järjestyksessään; se lenteli sinne tänne,

laskihe sitten muutamaan nuoreen koivuun tyynen lahden luona ja kukkui:

Kevät on tullut -- Vanha Norja oli vihdoin valmis!

Siinä se on, korkeana ja loistavan soreana sinisessä meressä, niin

köyhänä ja laihana, niin raittiina ja terveenä ja hymyilevänä kuin

pesty lapsi.

Satamissa, pitkin rantaa nousi elämää ja liikettä, ja valkeita purjeita

risteili saariston läpi ja katosi kauas merelle. Sukset pantiin

kurkihirren alle, rekivaatteisin ripotettiin kanverttia ja ripustettiin

syrjään, ja kuin karhu, kun se tulee pesästään ja pudistelee pörröistä

turkkiaan, niin pudistelivat ihmisetkin raskaita jäseniään, sylkäisivät

käsiinsä ja ryhtyivät kevättöihin.

Pitkin jokea kuleksi tukkilauttoja ja molskivat kylmässä lumivedessä;

laajoilla viljakentillä leikkaili atra pitkin mustia juovia; kaukana

pohjoisessa oli väkeä kuivaamassa tunturikaloja, joita oli pitkin

paljaitten vuorien rintuusta; lännessä merelle päin tasaisia lakeuksia

myöten kuljetettiin kaislaa, ja vuorenrintuuksella seisoi pieni

tihrusilmä-mies ja tirkisteli näkyisikö voikkotammaansa.

Täällä oli vielä raitista ja elosaa, kun Parisissa ihmiset kaatuivat

kadulle auringon puremasta ja puistokäytävien puitten lehdet olivat

kuivia ja tomuharmaita. Brühlin penkereillä joivat kelpo Dresdenin

porvarit Mainviiniä illan viileässä ilmassa, väitellessään Wagnerin

musiikista, aika kiivaasti. Sillä muusta ei heillä ollut lupa väitellä

taivas-alla, ja väitellä heidän piti.

Ne, joilla oli siihen tilaisuutta, alkoivat hartaasti lukea Baedekerin

"matkaopasta."

Ja pian tuli koko matkue vääräsäärisiä saksalaisia ja pitkähampaisia

englannittareita nauttiakseen raitista tunturi-ilmaa ja viedäkseen

kotiin mukanaan vähän raitista ilmaa ynnä joukon hyvänsuopeita, vaikka

hieman kehnonpuolisia valokuvia vanhasta Norjasta.

Vaan vierasta, kirjavaa matkuetta, sen vetäytyessä yli-maahan, kohtasi

toinen virta, joka juoksi rannalle päin.

"Was sind das für Leute?" (Mitä väkeä nuo ovat?) kysyi raatineuvos

Schultze Berlinistä. Muuan sivistynyt norjalainen vastasi saksaksi

niitten olevan siirtolaisia.

He olivat vakaamielisiä miehiä ja vaimoja sarkavaatteissa. He

taluttivat lapsia käsistä, kantoivat rinnoillaan, käsivarrellaan,

selässään, joukon reippaita, punaposkisia lapsia, jotka tähystelivät

ympärilleen kirkkailla ihmettelevillä silmillään.

Kaikissa rautatien pysäkeissä ja höyrylaivoissa suurilla järvillä oli

arkkuröykkiöitä, joihin oli maalattu selvät osotteet ja nimet

norjalaisia ja englantilaisia sekaisin. Merkkinä mietitystä vitkalleen

vakaantuneesta päätöksestä oli kaikki: vähäiset lujat matkakalut, uudet

vahvat vaatteet, eikä mitään tarpeettomia, pieniä kapineita käsissä --

ainoastaan lapset; vaan niistä pidettiinkin kiinni luotettavasti, jotta

näytti etteivät he niistä irtau, ennenkuin ovat uudessa maailmassa.

Vaan ei mitään iloa, tuskinpa kylliksi toivoakaan, saattanut lukea

näistä kasvoista; ainoastaan luja, synkkä päätös, ja raskas suru

tunkeusi silmistä, jotka itkivät tahi eivät voineet itkeä.

Raatineuvos Schultze Berlinistä ihmetteli tätä kovasti. Saksasta

siirtymisen Amerikaan taisi hän ymmärtää hyvin hyvästikin; Saksassahan

oli sotapalvelukset, sotilashallinnot, sosialismit, Bismarckit, ja

kaikkea muuta kurjuutta. Vaan täällä! tässä kauniissa, rauhallisessa

maassa, jonka vapaa valtiotila oli tunnettu, mikä täällä olisi vikana?

Ja itse maa näkyi kysyvän: "mikä on vikana?" kun aurinko saattoi

heleänviheriät kummut hymyilemään ystävällisesti, joki virtasi tohisten

ohi tyytyväisenä ja vihantain havupuitten houkutteleva tuoksu levisi

metsästä.

Sillalla seisoivat sukulaiset ja tuttavat ja itkivät, senvuoksi että he

matkustivat -- kaikki itkivät -- aina köyhä mäkitupalainenkin, joka

itki kun hänellä ei ollut varoja mennä mukaan.

Ja kun juna mennä rymisti läpi laakson, katsoivat he akkunoista. Ja he

tiesivät ettei kauniimpaa monta ollut mailmassa, ei missään valaise

aurinko silleen, ei missään ole semmoista tuoksua, semmoista ihastusta

ilmassa, eikä missään kukkunut käki kuin kotona.

Ja silmiin nousi kuumat kyyneleet, ja nyyhkintä oli kova vaunuissa;

he unohuttivat miksi siellä istuivat ja silmästä silmään kävi

auttamattomasti kysymys mikä on vikana? mikä on vikana?

Niin kului kevät soidessa kauniin laulun, tapahtuessa tappeluiden ja

kiimakiistojen -- alkaen pienistä sontiaisista, jotka löivät

lempileikkiä ruohistossa, aina asti karhuihin, jotka tapella ryskivät

metsissä, jotta veri vuosi.

Varmaankin isot söivät pieniä kuin ainiaan, sitä ei voi kieltää, vaan

se tapahtui puolittain hyvyydestä. Ei kukaan tarvinnut paljoa ruokaa;

kun on rakastanut, on muuta ajattelemista. Elämän taistelulla on toinen

suunta kesällä ja syksyllä, kun pitää haalia ruokaa vaimolle ja

nälkäiselle lapsijoukolle.

Kevät saattoi jalouden väreen yli törkeän elatushankkeen, ja koiraat

koettivat osottaa sulouttaan, naaraitten nauttiessa lyhyttä riemuaan ja

tekeytyessään armollisiksi.

Metsässä ja maalla oli ikävä ja kaipuu, toivoton valitus ja riemuitseva

onni; ja moni pieni sydän murtui hiljaiseen epäilykseen, ja moni pieni

epäjärjestys jäi huomaamattomaksi tiheässä lehdikossa ja yksinäisillä

tuntureilla, ja monta pientä riitaa taisteltiin elämästä ja kuolemasta,

sillä aikaa kuin naaras kaunotar istui välinpitämättömänä,

yhtäkaikkisena katselemassa sitä "teerenpeliä."

Kaksi västäräkkiä tuijaili ilmassa, kunnes putosivat myllynsulkuun ja

räpistelevät ylös märkinä ja huumeuksissa. Sillä välin lensi se, jonka

vuoksi he olivat taistelleet, muutaman kolmannen kanssa, joka

sattumalta lentää liehotti sivu. Vesimyllyn sulussa vesi oli tyynenä ja

kirkkaana, jotta molemmat kilpailijat saattoivat katsella muotoaan

siinä, kyniessään ja järjestellessään pörristynyttä pukuaan.

Sammakon pojat sulussa olivat heittäneet yltään "lapsen puseronsa"

hankaline häntineen. Ne jo keikkoilivat kuin komeat keikarit ainakin,

uivat reippaasti ja potkivat voimakkaasti kuni hyvinkin harjaantuneita

"uimataidon maistereita."

Missä talvimyrskyjen aikana vaahto pärskyi ja kiehui, siellä kävi

vihreä pieni aalto edestakaisin; suuri, sinervä, auringon valaisema

meri sulki syliinsä vanhan tuikean maan, juurikuin he eivät koskaan

olisi olleet vihollisia.

Ja pitkin paljaita niemiä ja kivikoita ja sisällä vuonoissa kasvoi

punasta ja keltaista ja vaalean vihreää kaislaa, loistaen kuin uhkein

silkkivaippa. Ja siellä alhaalla ryömi yhtenä vilinänä kynsi- ja

pitkäsarviniekkoja ja imueläimiä ja pehmeäeväisiä eläimiä ja hiipiviä,

petollista "hapsenkakkiaisia", vahvoja kuorieläimiä ja semmoisia,

joilla oli huone selässään -- petollisten aseitten ja vahvojen

varustuksien haaveellinen mailma.

Sileällä kalliolla, joka viestyi sinisenvaaleata hiekkapohjaa kohti,

oli pöyheäin lehtikaisla- ja meriruoho-pensaitten keskellä

merivasikoita, punaraakkuja, ja komeita punaisia meritähtiä.

Pari kolme airokasta pisti päänsä muutamaan kaislan korteen ja purra

nirkitti jotain sieltä sisää. Sitten tuli paksu pullakala ja ajoi pois

heidät, jotta ne menivät syrjään. Hän pisti sisään nokkansa nähdäkseen

mitä siellä oli. Vaan luultavasti ei siellä ollut mitään, josta hän

välitti, sillä hän kääntyi takaisin halveksivalla nytkäyksellä ja

souteli verkalleen edelleen pitkin vuoren kuvetta.

Auringonsäteet lankesivat sinertävinä ja salaperäisinä tähän

ihmeelliseen elämään tuolla alhaalla ja valkeille santapilkuille, jotka

vilahtelivat siellä täällä pohjalla, kunnes ne katosivat ja kaikki

muuttui suureksi, syväksi äärettömäksi sinisyydeksi.