Huhtikuussa piti tohtori Bennechenin matkustaman. Hän tuli niin
hyvilleen, kun isänsä ilmoitti hänelle, että hän sai matkustaa, jotta
hän aluksi melkein unohutti ajatellakaan kuinka vaikea on Kristinasta
eroaminen niin pitkäksi aikaa. Vielä vähemmin juohtui sävyisän tohtorin
mieleen keskustella tästä matkaluvasta, joka annettiin hänelle suurena
armopalana.
Kun Juhana tuli kandidaatiksi, oli hänellä ollut suuri halu oleskella
vuosikausi ulkomailla. Vaan isä arveli sen tulevan kalliiksi, ja
valtioneuvoksen rouva sanoi suoraan olevan hassumaista, jos hän menisi
ulkomaille, hän joka sai tutkintonsa niukuin naukuin.
Tämä oli omiaan poistamaan Juhanan mielestä jokaisen ajatuksen ulkomaan
matkoista; ja kun hän nyt "sai luvan", täyttyi hänen mielensä vaan
kiitollisuudesta johtumattakaan mieleensä että hänhän olikin oma
herransa ja itse taisi kustantaa matkansa.
Vaan kuta lähemmäs lähtöpäivä läheni, sitä levottomammaksi hän kävi.
Hänellä oli paljon puhuttavaa Kristinalle ja välttämätöntä oli hänen
saada puhua ennen lähtöänsä. Ensiksi aikoi hän tavalla tai toisella
antaa Kristinan ymmärtää kuinka paljon hän piti hänestä, ja sitten
tahtoi hän pyytää Kristinaa -- niin, sitähän hän juuri tahtoikin -- hän
tahtoi pyytää Kristinaa ajattelemaan häntä, hänen poissa ollessaan.
Tämä oli hyvä aate, arveli hän; niihin sanoihin saattoi paljon
sisällyttää; ja tohtori kuleksi ja harjoitteli taivutellen ja muutellen
lausetta; "olisitteko" -- eli "olisitteko niin hyvä" -- eli: "oi jospa
tietäisin, että olette niin hyvä ja muistelette vähän minuakin" --
pitikö hänen sanoa "vähän" eli uskalsiko hän sanoa "paljon" eli
"usein?"
Ja vielä jotain piti hänen sanoa. Hän tahtoi varottaa häntä Alfredista.
Senpä vuoksi hän oikeastaan oli levoton: kun Alfred jäisi yksinään
hänen kanssaan.
Hän tunsi, niin, hän melkein ihmetteli veljen taitavuutta, ja hän
kuvitteli kuinka helposti kokematon tyttö kuin Kristinakin saattoi
lumoutua hänen vilkkaasta miellyttävästä olennostaan.
Vaan Alfrediin ei ollut luottamista, sen hän hyvin tiesi; oli hänen
velvollisuutensa, suorastaan velvollisuutensa varottaa Kristinaa.
Vaan oli vaikea päästä sopivaan tilaisuuteen. Monta monituista kertaa
kuleksi hän viime päivinä ennen lähtöään akkunan ohi tahi
porttikäytävän läpi, vaan ei uskaltanut astua paria kolmia porraspuuta
alas. Kaksi kertaa kohtasi hän Kristinan, vaan silloin tuli sydän
hänellä kouraan, jotta hän oli iloissaan kun hän pääsi ohi. Eikö
Kristina ollut sen näköinen, että se olisi antanut Alfredille
rohkeutta?
Näin meni menojaan siihen päivään saakka, kun hän lähti matkalle. No
nyt jos koskaan piti sen tapahtua; vaan vielä kerran lykkäsi hän
menoaan portilla; hän tahtoi heittää hyvästit yläkerrassa. Juhana oli
niin sanomattoman hajamielinen, että kaikki nauroivat hänelle. Vaan
Hilda itki ja lupasi kirjoittaa usein hänelle.
Kun hän laskeusi kahta kolmia porrasta alas Kristinan ovelle, pyöri
mailma hänen silmissään, ja hän tuli rymisten huoneesen aika kolinata.
Onneksi ei ollut ketään siellä, vaan Kristina tuli heti keittiöstä
katsomaan mikä siellä ryskää.
"Minä vaan täällä olen", mutisi tohtori, "minä kompastuin vähän -- minä
-- minä lähden matkalle."
Kristina oli sen jo kuullut.
"Minä pistäysin sanomaan hyvästiä."
Kristina pyyhki oikeaa kättään vyölinäänsä.
"Minä -- minä pyytäisin teitä" -- kaikki ne tärkeän lauseen
erinkaltaiset muodot katosivat kuin tuhka tuuleen, jotta hän ei saanut
mieleensä yhtään.
Kristinan täytyi vasten tahtoaan hymyillä vähän. Tästä hän sai
rohkeutta: "Minä pyytäisin, jotta muistaisitte paljon -- vähän
minuakin, kun olen poissa"; hän punastui kerrassaan; hän olisi halunnut
sanoa uudestaan saadakseen paremmasti, vaan hän arveli senkin olevan
typerää.
Kristina myös punastui: hän loi silmänsä alas, vaan hymyili kuitenkin.
Silloin tohtorista tuli uhkarohkea: "Ja tahtoisimpa sanoa vaan teille,
että teidän tulee varoa Alfredia --"
Vaan tätä ei olisi pitänyt Juhana Bennechenin sanoa. Sillä tuskin
olivat sanat päässeet suusta, kun Kristina oikasihe, astui askeleen
likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Hän puhui omaa murrettaan, ja kun hän katsoi tohtoria kasvoihin,
väistyi tämä ja sammalsi: "Niin, suokaa anteeksi -- minä -- minä vaan
tarkoitin --"
"Minä pidän itse huolen itsestäni", sanoi Kristina jäykästi.
"Niin, niin, en minä sitä tarkoittanut -- hyvästi"; Juhana Bennechen
hoipperoi ylös portaita.
Vaan kun hän oli mennyt, heittäysi Kristina sänkyyn ja itki katkerasti;
kun Juhanikin luuli niin pahaa hänestä!
Tohtori paran päätä vaivasi monet ristiriitaiset ajatukset; ja vihdoin
sai hän sen vakuutuksen, että Kristina rakasti Alfredia. Palvelia,
jonka piti kantaa hänen kamssunsa, ei saanut mitään selkoa. Pari
ystävää tuli jättämään hyvästiä; hän joi viiniä heidän kanssaan, puhui
nurin, katsoi väliin yhtä väliin toista, juuri kuin olisi aikonut kysyä
jotakin, vaan lopuksi ei sanonut mitään, toiset kun nauroivat hänelle
ja selittivät, että hänessä oli kova matkakuume.
Niin oli hänen laitansa.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin heltyi valtioneuvos siitä hiljaisesta nuhteesta,
jonka hän joka päivä näki vaimonsa silmissä; ja kun hän muutamana
edeltäpuolisena oli Mon kanssa kahden kesken konttorissa, sanoi hän:
"Kyllä teidän veljenne tyttären pitää mennä pois."
"Se on minusta paha, herra valtioneuvos, vaan --"
"Sanokaa nyt minulle, Mo, miksi tahdotte häntä niin välttämättömästi
pitää luonanne?"
"Niin, näettekö herra valtioneuvos, minä olen kaiket päiväni ollut niin
yksinäni --"
Valon säde ilmausi valtioneuvoksen mielessä; hän katseli pientä
liehakoitsevaa miestä ja sanoi vastenmielisesti: "Vaan, Mo, mitä
ajattelette? Teidän iällänne? Ja lisäksi --"
"Lisäksi, herra valtioneuvos?" kysyi vahtimestari ja katsoi
syrjäsilmällä.
"Niin, luonnollisesti se on ikävä asia, vaan koska te itse kysytte,
niin -- tehän olette pari kertaa olleet -- hm -- olleet jotenkin kipeä
-- Mo?"
"Yhden ainoan kerran; toisella kertaa oli minulla vain ruusu
kasvoissa."
"Niin, niin, niin, minä en tahdo kaivautua teidän asioihinne, vaan
minusta nähden tulisi teidän laittaa pois tuo nainen, kun minä käsken."
"Valtioneuvos ei saa hetkeäkään epäillä minun nöyryyttäni ja ehdotonta
kuuliaisuuttani", vastasi Antti Mo ja kumarsi syvään, "vaan minä
ajattelen, että herra valtioneuvos itse tietää kuinka voimakas tämä
tunne on ihmisessä ja kuinka --"
Valtioneuvos ehkäisi häntä suvaitsemattomalla kasvojenväänteellä.
Hän käveli edestakaisin, vaan hän ei naputellut sormenpäitä yhteen. Kun
hän oli vihoissaan ja neuvoton, pisti hän kädet taskuihin ja helisteli
avaimiaan.
Valtioneuvos Bennechen ajatteli sitä harmia, jota hän saisi
osakseen kotonaan, jollei Kristina tulisi pois. Eikä hän pelännyt
vastustus-puolueen sanomalehtiä yhteensä niin paljoa kuin vaimoansa,
kun tämä ryhtyi säännölliseen sotaan. Sillä silloin nuuski hän
kaikkialta, vakoili jokaisen miehensä askeleen; ja monta asiaa tuli
silloin selville, joka oli salassa ja hyvin suojeltuna, niin kauan kun
suhteet olivat ystävälliset ja valtioneuvoksen rouva hyvällä tuulella.
Kun valtioneuvos kulki edestakaisin, kohenteli Mo kakluunia ja käytti
aikaa hyväkseen.
Valtioneuvos katsoi silloin tällöin häneen; ja kun hän nyt vielä kerran
harkitsi kaikki tämän ikävän seikan asianhaarat, tuli hän siihen
päätökseen, että naimiskauppa Mon ja hänen veljentyttärensä välillä oli
itse asiassa paras keino.
Se epäilemättä tyynnyttäisi ja suostuttaisi Adelaiden ja se oli
pääasia.
Sitten lisäisi se vielä Mon velvollisuuksia häntä kohtaan. Sitten se
kai ei kuulunut hänen kansliaansa pitää huolta että ne, jotka menivät
avioliittoon, olivat terveitä.
Ja vihdoin -- jos Mo naisi, niin mitä se häneen kuului? Saattoiko ehkä
hän, valtioneuvos, kieltää sitä? Vaan mitä hän nyt tässä käveli ja
suututti itseään?
Valtioneuvos naputteli sormien päitä toisiinsa, kysyessään tavallisella
konttoriäänellään. "Oletteko puhelleet veljentyttärenne kanssa
semmoisesta -- semmoisesta sitomuksesta?"
"Suorastaan en ole käynyt asiaan; en tahtonut tehdä mitään, ennenkuin
saan valtioneuvoksen suostumuksen --"
"Ah -- mitä? Suostumuksen? Se on teidän yksityinen asianne, Mo, johon
minulla ei ole tekemistä mitään."
"En koskaan olisi ottanut senlaista askelta, ennenkuin olisin
saanut --"
"Hyvä -- hyvä!" keskeytti valtioneuvos äreästi, "jos luulette tytön
suostuvan, niin --"
"Suuri kiitos, herra valtioneuvos!" virkkoi Mo ja tahtoi ottaa häntä
kädestä, "minä en epäile, että kun minulla on valtioneuvoksen
suostumus --"
"En tahdo kuulla sanaakaan enempää asiasta, Mo! ymmärrättekö?"
Valtioneuvos oli nyt niin äkeissään, että Mo ainoastaan hymyili
kiitollisesti ja meni tiekkoihinsa.
Vaan valtioneuvos pudisti päätään ja puhkuili tämän vaikean asian
jälkeen, ennenkun ryhtyi päivän työhön.
Illalla sanoi hän vaimolleen: "Rakas Adelaideni, minusta on niin paha
kun täytyy sinulle ilmoittaa, että Mo yhä edelleen pysyy päätöksessään
mitä tulee tuohon --"
"Niin, tiedätkö, Daniel", virkkoi rouva, "minä alan jo todellakin
uskoa, että sinä tavalla tai toisella olet sen ihmisen vallassa."
"Tyynny, Adelaide, tyynny vaan", sanoi valtioneuvos ja kohotti vähän
kaunista kättään ilmaan, "hän -- tarkoitan tuo nainen voidaan saada
aivan vahingoittamattomaksi, lähettämättä häntä pois."
"Noo? Mitenkä, jos saan kysyä?"
"Hän esim. voi mennä naimisiin."
"Tässä talossa!"
"Niin niin, rakas Adelaide, setänsä kanssa."
"Mon kanssa? Tuo nuori tytär vanhan kööpelin kanssa?"
"Niin näes", vastasi valtioneuvos ja irroitti huivinsa kuvastimen
edessä, "eihän se oikeastaan meihin kuulu."
"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa", vastasi rouva hitaasti, "vaan
minusta kumminkin --"
"Hän ei sitten enää ole vahingoksi", sanoi valtioneuvos.
"Niinpä niin", myönsi rouva, "mutta tuo Mo hylkiö! -- puhuithan muuten
kerran minulle, että hän on ollut --"
"Julkisesti ei ole tietoa siitä, ja lisäksi -- -- jos jokaista
avioparia tutkittaisiin tarkkaan --"
"Niin, sinä olet oikeassa Daniel! Te olette oikeita puhtaita olentoja,
te miehet! Ja -- kuten itse sanoit -- eihän se Jumalan nimessä meihin
kuulu?"
"Se on juuri minun ajatukseni, rakas Adelaide, me emme puutu eikä sekau
koko asiaan."
"Sinäkö se keksit sen aatteen, Daniel?" kysyi hän veitikkamaisesti.
"En, sitä en juuri tahdo väittää -- hm --"
"Sinä olet viisas mies!" sanoi rouva. "Tule tänne, Daniel!"
* * * * *
Kristina alkoi ymmärtää mikä oli kysymyksessä. Setä oli varovaisten
johdantojen jälkeen selittänyt hänelle, että valtioneuvos toivoi
vakuutusta kaikkia niitä huhuja vastaan, joita Kristina tiesi olevan
liikkeessä.
Naimiskauppa Antti sedän kanssa oli Kristinan mielestä sangen hyvä etu.
Siinä seurassa, johon Kristina kuului, oli hän tutustunut niin
sanottuihin järkiperäisiin naimiskauppoihin, ja siihen lisäksi kun isä
selvästi sitä toivoi, niin eihän ollut siinä suhteessa mitään estettä.
Hänellä ei ollut mitään velvollisuuksia; ei hän koskaan ollut
kiihottanut ketään miestä. Senpä tähden suututti häntä kahta enemmän,
kun syytettiin häntä siitä.
Silloin erittäinkin nousi hänessä vihanpuuska, kun hän ajatteli
tohtoria; vaan se oli tuskallisempi viha, kuin hän koskaan elämässään
oli kokenut.
Ja vaikka hänellä ei ollut mitään raskautta, jonka vuoksi hän olisi
itkenyt, makasi hän koko yön nyyhkien sen illan jälkeen, kun Antti setä
oli suoraan kysynyt, tahtoiko hän ruveta hänen vaimokseen. Vaan kun hän
oli itkenyt, tuli hän välinpitämättömäksi ja järkeväksi, ja hän
voimistui ajatellessaan, että nyt hän näyttää kaikille, ja tohtorille
etupäässä, kuinka väärin he olivat hänelle tehneet.
Aamulla hän antoi Antti sedälle myöntymyksensä.