Koko talven oli luotsivanhimmalla kiiru Njaedelin kirjeitten
kirjoittamisesta. Ensiksi Kristinalle, ja sitten Antille tuosta
samasesta "jutusta", joka ei koskaan päässyt päättymään.
Luotsivanhimman päässä alkoi pyöriä vähäinen luulonajatus tuosta Antti
sedästä; ei mahtanut kaikki nuo rahat, joita hän lakkaamatta vaati.
olla oikealla tolalla. Vaan sitä hän vähin hyväksyi, mitä Antti
kirjoitti Kristinasta viime kirjeessään.
Vaan ei ollut hyvä sanoa pahaa sanaa veljestä, sillä Njaedel vain
suuttui. Ja luotsivanhimman piti lähettää Njaedelin säästörahoja ja,
kun ne olivat lopussa, hänen täytyi auttaa häntä lainalla.
Njaedel oli ikäänkuin riivautunut "jutusta"; hän ei ajatellut muuta, ja
joka päivä hän odotti kuninkaalta tulevaksi sanan, että hän oli
oikeassa.
Sitten piti luotsivanhimman antaa Kristinalle neuvoja ja kehoituksia,
joita Antti setä sanoi hänen tarvitsevan; sillä Njaedel tahtoi
kerrassaan, että piti niin kirjoittaa hänelle kuin Antti tahtoi, sillä
Anttihan jos kukaan ymmärsi ja hänhän oli ainoa, joka tiesi neuvon
kaikkiin.
Sentähden Kristinan oli vaikea ymmärtää luotsivanhimman kirjeitä; vaan
hänessä heräsi tietämätön tunne siitä, että kotona ei ollut kaikki
hyvin, vaikka aina kirjeessä sanottiin Njaedelilla olevan sangen hyvin
kaikella lailla. Vaan kummallisimmat olivat kaikki viittaukset ja
neuvot, jotka olivat hänelle itselleen. Niinpä hän muutamana päivänä
helmikuussa istui miettimässä muuatta kohtaa luotsivanhimman kirjeestä:
"Kauan minä olen elänyt ja nähnyt paljon surua ja murhetta
rakkauden ja petoksen tautta, sillä hän oli ylhäistä sukua,
sillä niihin ei tyttöjen pidä luottaa; vaan sinun tulee
rukoilla että sydämesi vetäytyisi rakkauden lyhyestä ilosta
ymmärtäväiseen mieheen, vaikka hän olisiki vanhanpuoleinen,
niin se ei tee mitään, kun se on kärsitty, jota vastaan hyvä
toimeen tulo on minun mielestäni suurin voitto ja etu huomaa
ajan pitkään."
Kristina vielä istui pää kädennojassa, kun hän näki Hilda neidin
menevän akkunan ohi kadulla ja poikkeavan portista sisään. Hildalla oli
jo totuttuna tapana käydä porttikamarissa kun hän tuli kaupungilla, ja
Kristina puoleksi ajatuksissaan nousi avaamaan ovea.
Hilda aikoi mennä ensin ohi, vaan silmäiltyään varovasti ympärilleen
kaikille tahoille, hiipi hän sisään ja sulki oven jälkeensä.
Kristina tarkasteli häntä ihmeissään.
"Et saa sanoa kellekään, että olen käynyt täällä, Kristina; Mamma on
kieltänyt minua käymästä sinun luonasi."
"Miksikä?" kysyi Kristina vakavasti.
"En saata sitä sanoa", vastasi Hilda ja katsoi muualle, "vaan minä olen
varma siitä, että se ei ole totta mitä mamma sanoo."
"Mitä sanoo äitisi?" jatkoi Kristina samalla vakavalla äänellä.
"Elä kysy minulta, Kristina!" pyysi Hilda ja tahtoi mennä.
"Minä tahdon sen tietää", sanoi Kristina ja tarttui häntä käsivarresta
kiinni.
"Hän sanoo, että me käymme liian usein täällä --"
"Kutka?"
"Minä ja -- ja --"
"Ja? Kuka muu?"
"Pojat -- Juhana erittäinkin, sanoo mamma; vaan en minä sitä usko, minä
pelkään vaan niin mammaa."
Kristina laski hänet irti, ja kun Antti setä tuli samassa sisään, hiipi
Hilda pois, hämillään ja onnettomana siitä, mitä hän oli tehnyt.
Vaan Kristina seisoi aivan vaaleana, kädet nyrkissä; nyt hän alkoi
ymmärtää. Siitähän häntä syytettiin, että hän houkutteli talon poikia
luokseen. Se oli suurin häpeä, mitä hän saattoi ajatella itsestään:
houkutella miehiä puoleensa -- "erittäinkin Juhanaa", sanoi neiti;
tohtoria, valtioneuvoksen vanhinta poikaa! Ja sitäkö hän olisi tehnyt!
"Minä tahdon päästä kotia, Antti Mo."
"Silloin näyttäisit, että he ovat oikeassa", vastasi hän tyynesti.
"Tiedätkö sinäkin?" huudahti Kristina? "Vaan mitä sitten olen tehnyt?"
"Et ole Jumalan kiitos tehnyt mitään, rakas Kristina, eläkä ole
peloissasi. Kyllä minä pidän huolen sinusta. Olen sanonut sen
valtioneuvoksellekin."
"Valtioneuvokselle -- tietääkö hänkin? Minä tahdon päästä kotia --
antakaa minun mennä kotia, setä!" pyysi Kristina liikuttavasti.
"Minä pelkään, eitä kotona pitäisivät pahana, jos sinä sen vuoksi
menisit kotia", sanoi Antti setä.
"Sen vuoksi", kertoi Kristina itsekseen, luotsivanhimman viittaukset ja
varoitukset juohtuivat hänen mieleensä; tästä kaikesta syntyi hirveä
sekamelska, hän tunsihe aivan avuttomaksi.
"Vaan mitä minun tulee tehdä?" puhkesi hän kysymään ja pani kätensä
ristiin.
"Ole huoleti Kristina! Kyllä minussa on miestä suojelemaan sinua sekä
valtioneuvosta ja hänen rouvaansa vastaan, ja jos joku lähestyy sinua
tahi suututtaa sinua, niin tule vaan minun luo;" niin sanoessaan
oikaisihe Antti setä ja puristi Kristinan kättä hyvin lämpöisesti. Tämä
tyynnytti Kristinaa. Se oli toki hyvä, että hänellä oli setä, mihin
luottaa; kaikkia muita alkoi hän pelätä, ja hän päätti pysyä erillään
muista.
Kristina otti luotsivanhimman kirjeen ja istui kirjoittamaan vastausta;
hän ei tahtonut, että kotona aavistettaisiin jotakin olevan tekeillä:
"Rakas isä ja luotsivanhin! Ajatukseni ovat aina luonanne; ja
vaikka ikävöin sydämestäni surumielellä monta kertaa, niin
tulee mun kiittää kuitenkin Jumalaa, että voin hyvin ruumiin
ja sielun puolesta. Ensiksi tulee minun kertoa, että setä sanoo
riitajutun loppuvan; hän kirjoittaa itse jonakuna päivänä, vaan
hänellä on niin kiire ja sanoo hänellä olevan paljon vaivaa isän
jutusta, ja rahaa sanoo hän tarvittavan enemmän, jouduttaakseen
asiaa oikein. Vaan kaikki sanovat, että Antti setä on paras mies
kansliassa, ja hän on oikein hyvä minua kohtaan, ja minun oloni
on kaikin puolin hyvä.
"Täällä ei ole mitään merta, vaan ainoastaan samakkoa vettä,
joka haisee pahalta eikä ole niinkuin se meri siellä kotona;
vaan laivoja on kovasti ja suuria kivi- ja puurakennuksia,
jotka ovat niin korkeita, etten vertaa ole koskaan nähnyt.
Vaan nyt lopetan lausuen sydämellisiä tervehdyksiä rakkaalle
isälleni ja luotsivanhimmalle.
"Rakkaalta tyttäreltäsi
_Kristinalta<_."
* * * * *
Hilda Bennechen oli kutsunut muutamia ystäviään luokseen illanviettoon,
vaikka hän oli haluton seuranpitoon. Hän oli sekä vihoissaan ja
pahoillaan siitä, kun hän oli käynyt Kristinan luona; vaan hänen
pelkonsa äitiään kohtaan oli itse asiassa niin suuri, että hän vapisi
hänen edessään kuin pieni tyttö, vaikka hän nyt oli täysikasvuinen.
Pienuudesta pitäen oli hän kuullut "onnistumattomuudestaan." Hän oli
tottunut käsittämään äitin surua ainoan tyttärensä rumuudesta enemmän
soimaukseksi kuin valitukseksi. Ja siihen oli rouva Bennechen itse
isosti syypää.
Sillä hän, joka itse oli niin kaunis ja joka pani suurimman arvon
ulkomuotoon, kävi väliin kärsimättömäksi ja valitti katkerasti, jotta
häntä juuri piti kohtaaman se rangaistus, että piti synnyttämän
tuonlainen tytär mailmaan. Ja monta kertaa Hildan kasvatuksen aikana
tapahtui, että äiti, kun oli koristellut tytärtään parhaiten kuin
taisi, viskasi vihdoin kaikki menemään, purskahti itkuun ja huudahti:
"Mitä se auttaa? Sinä olet ja pysyt onnistumattomana, kerrassaan
onnistumattomana!"
Kaikki äidin kyyneleet tunkihe syvään Hildan hellään mieleen. Ja
kaikki, mitä vuosien vieriessä heräsi hänessä, kutistui
toivottomuuteen, ja hän pelkäsi niin äitiään, jotta hän ei melkein
tohtinut liikkua, kun tämä oli läsnä.
Hilda neiti oli 23 vuotias. Kotona hän ei saanut tehdä mitään hyötyä,
siellä oli emännöitsiäneiti, ja seuraelämässä pysyi hän rumuutensa
vuoksi ainoastaan kärsittynä alttiina vähäisille lukemattomille,
katkerille nöyryytyksille, joita niin runsaasti tuhlataan rumille ja
vähäpätöisille, jotka kotoutuvat loukkoihin.
Hildan ainoa ilo oli Juhana; molemmat onnistumattomat pysyivät yhdessä.
Kerran Hilda oli saanut luvan lukeakseen kotiopettajattaren opinjakson;
valtioneuvoksen rouvan mielestä oli naissivistys "johonkin määrin"
kohotettava -- vaan kun Hilda suuren ahkeruuden tautta, sillä hän ei
ollut niin erinomaisen hyväpäinen, oli saanut arvokkaan tietovaraston,
ei annettu hänen ottaa tutkintoa; se ei sopinut hänelle. Sen pituinen
se.
Hilda Bennechen ei ollut onneton eikä onnellinen. Hänen elämänsä oli
aivan väritön, vieläpä värittömämpi kuin nuoren naisen elämä
olosuhteissaan tavallisesti on; sillä hänen näöstään ei ollut eroavia
ajatuksia, jotta häneltä puuttui kerrassaan pieniä voittoriemuja eli
tappioita, joita muutoin nuorisolla on. Hän oli kerran kärsinyt uhka
tappion: hän syntyi semmoisenaan kuin oli; ja sillä seuralla, johon hän
kuului, ei ollut tarjottavana hänelle mitään erinomaisempaa muutosta.
Senpä tähden Delphinin viime talvinen lähempi seurustelu oli tehnyt
häneen suuren vaikutuksen. Ei hän laiminlyönyt koskaan franseesia ruuan
jälkeen, kun he olivat kemuissa, ja heistä tuli vähitellen hyvät
ystävät.
Toverinsa kiusasivat tavallisesti Hildaa kamariherralla, ja Sofia
Falck-Olsen pani puhetta alkuun nyt, kun naiset olivat tulleet
teepöydän ympärille: "Mitenkä se oikeastaan olikaan kamariherra
Delphinin kihlaus? Sinä Hilda mahtanet sen tietää?"
"Minä? Mistä minä sen tietäisin?" kysyi Hilda ja punastui.
"Niin, sinähän olet ainoa, ainakin meistä monista, jolle on suotu se
erinomaisuus, että saat tanssia kamariherran kanssa."
"Elä usko, että minä pidätän häntä siihen. Minä päinvastoin sanon joka
kerta ettei hänen tarvitse vaivata itseään tuolla franseesilla, jollei
hänellä ole halua", vakuutti Hilda.
"Oh, minä voin hyvin ymmärtää, että hän arvelee olevansa pakotettu
jatkamaan, kun kerran on alkanut. Vaan lisäksi", jatkoi Sofia vähän
ilkeästi, "sehän oli vain selvää pilaa se ensi kerta; se tapahtui
meidän syyskemuissa, jos en väärin muista."
"Minä voin kertoa teille Delphinin kihlauksesta", huudahti Karolina
Hjelm, kuunneltuaan tällä aikaa rippisaarnaa Lovisalta, joka istui
etäällä sohvassa; "hän kihlasi muutaman mammani serkun, vaan kahdeksan
päivää sen jälkeen pakottivat sukulaiset tyttären purkamaan kihlauksen;
nyt on hän naimisessa muutaman maanomistajan kanssa Ruotsissa."
"Niin, kiitos kertomastasi, sen tiesimme jo ennaltaan", vastasi
Karolina mahtavampana; "vaan minkä vuoksi he pakottivat purkamaan=?"
Sofia tunsi heikkotuntoista huvitusta kaikesta, mikä koski Delphiniä.
"Niin, luuletko etten tiedä sitäkin?" vastasi Karolina; "sentähden se
tapahtui kun tulisi ilmi muuan häpeällinen huhu Delphinistä ja
muutamasta rouvasihmisestä siellä länsirannalla, jossa hän oli
valtuutettuna. Ja voin sanoa sinulle myös kuka se oli se rouva, jos
haluat tietää, hän oli kandidaatti Hiorthin sisar -- nyt tiedät!"
"Hiorthin sisar! Semmoinen sattuma!" huudahti Sofia ja unohutti
mahtavuutensa, "silloinpa saan kaikki tietää, häntä voin minä
pyöritellä kuin hansikasta."
"Oliko se todellakin häpeällinen se huhu?" kysyi Hilda epävarmasti.
"Se oli kaikkein, kaikkein hävyttömimpiä", vastasi Karolina varmasti.
"Mitä joutavia", arveli Sofia, "se ei varmaankaan ollut pahempi
useimpia senlaatuisia huhuja. Elköön kukaan luulko, että herrat ovat
semmoisia hyvyyden esikuvia, eikähän se olisikaan hyvä jos niin olisi."
"Mitä tuumailet, Sofia?" kysyi Lovisa kauhistuen. "Niin, sinä ja sinun
kunnon Hannusi! --
"Minä tarkoitan sanoillani, että kokemattomat, liian hyvät herrat ovat
ikävämpiä, tympeimpiä, mitä minä tiedän."
Tämä lauselma pantiin väittelyn perusteeksi. Vaan heidän innokkaimmasti
puhellessa, näyttäytyi valtioneuvoksen rouva ovessa ja sanoi: "Hyvää
iltaa, pienet tyttäret! No, täällähän on keskustelu vauhdissaan! Varo
Hilda, sinä panet kupin niin täperälle. Tässä on kaksi nuorta
kavaljeeria, jotka pyytävät parin kupillista teetä, jos naiset
suvaitsevat?"
Ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen näkyivät nyt valtioneuvoksen rouvan
takaa; näitten molempain ystävien kesken oli vannomalla vahvistettu
lupaus, että he koettavat voittaa rakastettunsa suosiota, suhteitten
samallaisina ollen. Alfred otti sentähden Hiorthin mukaansa, kuu Sofia
oli Hildan luona.
Oli jo pimennyt, ja rouva Bennechen antoi sytyttää lamput suuressa
salissa, jotta valo tuli varsinaisesti puoleksi aukinaisen portierin
kautta kamariin, jossa nuoriso istui puhelemassa ja nauramassa.
Alfred johti puhetta suurella taitavuudella, ja Sofia neiti nauroi ja
keimaili hänen kanssaan.
Jonas Hiorth oli valinnut toisen tavan. Hän istui kaukana
puolipimeässä, ääneti ja synkkämielisenä, ja kun Sofia katsoi häneen,
loi hän häneen silmäyksen merkitsevän: kavala käärme; kuitenkin
rakastan sinua!
Keskustelu tuli vilkkaaksi, olematta kumminkaan mistään määrätystä
asiasta: naurettiin, puhuttiin pisteliäästi, kiusattiin toisiaan,
oltiin ilkeitä eli miellyttäviä, kuinka sattui.
Tohtori Bennechen tuli, vaan kun hän kuuli naurua kamarista, ajatteli
hän mennä pois.
"Elä mene, tule juomaan kupillinen kuumaa teetä, Juhana", huusi Hilda
hänelle.
Juhana tuli sisään ja tervehti seuraa, vaan meni takaisin saliin
teekuppineen. Hän oli huonolla tuulella, sillä portilla hän oli
kohdannut Kristinaa, ja hän oli mennyt sivu eikä ollut huomaavinaankaan
tohtoria.
"Oppinut veli herrani on noussut liian monta porrasta ylös tänään!"
huudahti Alfred kamarista.
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Sofia, joka huomasi äänestä, että
jotain se merkitsi.
"No, minä sanon, veljestäni portaat eivät ole mieluisia, hän mielellään
oleksii alakerroksessa, väliin vielä alempanakin."
"Eihän tohtorin sovi pelätä portaita", huomautti muuan neiti, joka ei
ymmärtänyt tarkoitusta.
"Ah, te ette saa tarkkaan tutkistella veljeni myötätuntoisuutta ja
vastenmielisyyttä; kaikissa suhteissa hänellä on eriskummainen
mieliteko. Tiedättekö, kunnioitettavat naiset, esim. minkälainen hänen
naisihanteensa on?"
"Emme, sanokaahan! Voi, sanokaa!" huudettiin.
"Alfred!" huusi tohtori.
"Ensiksikin pitää hänen olla puoli neljättä kyynärää pitkä --
sukkajalassa --"
Naiset nauroivat ja taputtivat käsiään; vaan Hilda ymmärsi minne asia
johtui.
"Alfred!" pyysi hän puoliääneen, "elä kerro!"
Vaan hän jatkoi: "Sitä paitse pitää olla tulipunainen tukka, ja harja
kankea kuin hevosen häntä; talonpoikaista sukua tulee sen olla ja
haista navetalta --"
"Alfred, Alfred!" huusi äiti salista, puoleksi hymyillen toiseksi
toruen.
"Minä tiedän, minä tiedän!" huudahti Sofia, "se on Kristina, pitkä
Kristina, tuolla porttikamarissa -- eikö niin!"
Tohtori laski kupit, jotta ne kalisivat.
"En minä ilmaise veljeni salaisuuksia;" sanoi Alfred.
"Sanokaa eikö se ole Hildan uusi ystävä, Kristina?" kysyi Sofia ja
nojausi Alfrediin päin.
Punastuneena onnistumisestaan, jatkoi Alfred: "Voi, se on koko romaani,
sen voin vakuuttaa. Korkeasukuinen rakastaja, alhainen, vaan erittäin
kelpo tytär; sisar uskollisena ystävänä --"
"Alfred!" huusi Juhana äänellä, joka säpsäytti jokaista.
"No, mutta Juhana --!" valtioneuvoksen rouva sanoi, "Kuinka käyttäyt?
Minä toki pyydän että --"
"Niin, mamma, minä olen sanonut hänelle siitä jo ennen; tätä minä en
suvaitse enempää", sanoi tohtori ja polki jalkaa.
"Mamma", huusi Alfred kamarista, "polkiko hän pitkällä eli lyhyellä
jalalla?"
Juhana lähti ovea kohti, vaan rouva esti häntä: "Mutta Juhana, oletko
järjelläsi tänään? Häpiä, ettet kärsi vähän leikkiä! Jos vaan haluat
rakentaa riitaa, niin olisi parempi, että pysyt poissa. Heillä oli niin
hauska, ennenkuin tulit."
Juhana meni. Vaan kävi kuten valtioneuvoksen rouva sanoi: hän oli
turmellut rattosuuden heiltä. Naiset kuiskailivat kaksittain, eikä
Alfredkaan saanut iloa alkuun.
Vaan sinä iltana, kun he menivät levolle, kertoi rouva Bennechen
miehelleen veljesten välisestä tapauksesta. Koko syyn viskasi hän
kerrastaan Juhanaan ja kuvasi itse tapauksen vielä vallattomammaksi
kuin se oikeastaan olikaan.
"Eikö sinusta ole jo aika laittaa tuo nainen pois?" sanoi hän lopuksi.
"Myönnän, että tämä näyttää arveluttavalta, vaan jos asia on tosiaan
mennyt niin pitkälle, pelkään mä, ettei se hyvää mitään jos tyttö
tuleekin pois. Sillä semmoista luontoa, kuin Juhanan, kiihoittaa vaan
esteet, pelkään mä: hän etsisi hänet ja löytäisi, ja silloin viimeinen
erehdys tulisi ensimäistä pahemmaksi."
"Niin, enkö ole sitä jo sanonut", vaikeroi rouva, "vaan sinä et koskaan
tahdo seurata neuvoani, aina sinä --."
"Tyynny, tyynny vaan, rakas Adelaide! Näes -- jollemme saa tytärtä
pois, niin niin --" Hän piti pienen valtioviisaan välin.
"Niin?" kertoi rouva.
"No niin -- niin lähetämme pojan pois."
Semmoisia äkkipäisiä lauseita oli valtioneuvos mestari laatimaan;
vaimonsa katsoi häntä: "Niin tiedätkös Daniel, se ei olisi mitä
hulluinta."
"Tyynny vaan, rakas Adelaide, niin keksitään aina joku keino. Tiedät
kuinka kernaasti Juhana halusi mennä vuonna Wieniin. Nyt hän saa
matkustaa."
"Ja olla kauan poissa --."
"Ainakin vuosikauden, jos se voi olla joksikin hyödyksi hänelle
tieteessään."
"Tieteessään -- mokoma velikultani!" sanoi rouva leikillisesti; kivi
oli vierähtänyt hänen hartioiltaan.
Vaan ennenkun rupesivat nukkumaan, täytyi valtioneuvoksen luvata, että
heti kun Juhana oli matkustanut, piti hänen pakottaa Mon lähettämään
Kristinan pois, jotta hän olisi aivan tietämättömissä kun Juhana tulee
takaisin ulkomaalta.