Kun Mortensen rupesi toimittamaan "Kansan ystävää", pantiin
sanomalehdelle nimeksi: "Kansan todellinen ystävä", ja kohtalaisen
asunsa siaan, mikä sillä oli ollut Hansen äijän aikoina, painettiin se
nyt kauniille paperille ja uusilla kirjasimilla.
Kuvat sitä vastoin pysyivät jonkun aikaa samalla kotitekoisella
kannalla: mustina lönttinä, vähän valkoista siellä täällä. Vaan
muutamana päivänä ilmoitti toimittaja tilaajilleen kuvien loppuvan
seuraavasta neljännyksestä alkain.
Tämän kautta kadotti sanomalehti luonnollisesti suuren joukon alhaista
väkeä, vaan Mortensen oli hyvillään kaikessa tapauksessa. "Kansan
todellinen ystävä" sai kohta yleisönsä; mitä aineelliseen puoleen
tulee, näkyi se käyneen paremmin kuin toivottiinkaan.
Ekstra-ordinari Hiorth oli niin lopettanut muutaman pääkirjoituksen
lukemisen, jossa näytettiin mahdottomaksi määrätä kuka tai mitä
nykyaikaan tarkoitetaan sanalla: kansa; lähinnä täytyi sen kai olla
virkasääty, joka oli kansan ydin -- kun tukkukauppias Falck-Olsen astui
sisään ulommaiseen huoneesen ja kysyi valtioneuvosta. Kun yksi neuvoi
tukkukauppiasta valtioneuvoksen huoneesen, hajosi kuuliakunta, joka oli
kokoutunut "Kansan todellisen ystävän" ympärille, ja kukin meni
paikoilleen läheisiin huoneisin, tunkeutuakseen paperikasoihin.
Hansen äijä vaan ei ollut liikkunut. Hän ei ollut muka
kuuntelevinaankaan näitä lukemisia. Tämä ei kyllä auttanut häntä
ensinkään, sillä kun tuli jotain, jonka tiettiin käyvän hänen älälle,
ulvottiin hänen korvaansa sitä. Hansen äijästä oli tullut varottava
esimerkki kanslian nuorisolle, joka osoitti miten käy kun ajaa
vastakkaisia mielipiteitä. Kaikki tiesivät, ettei hän päässyt sen
ylemmäs. Missä hän nyt istui, kasvot seinää kohti, tonkimassa
kaikenlaista törkytyötä, istuu hän siinä kunnes lasketaan arkkuun;
jollei vaan olisi lopusta täytymys ajaa hänet menemään, sillä Hansen
äijä ryypiskeli, niin hoettiin viime aikoina.
Kun valtioneuvos näki tukkukauppias ystävänsä astuvan sisään, hän
ymmärsi rahajutun olevan kysymyksessä, ja täänkaltaiset olivat
ylipäänsä hirveän kiusallisia. Sentähden kysyi hän iloisella äänellä,
tulisiko tukkukauppias käskemään häntä metsästysretkelle; silloin oli
tyven ja selkeä talvipäivä, vähän oli kylmä ja aurinko paistoi.
Vaan Falck-Olsen alkoi tuimalla asiotsiaäänellä puhella huonoista
ajoista, tappioista kaikkialla ja kun voittoa ei saanut mistään.
"Niin, niin", keskeytti valtioneuvos, kulkiessaan edestakaisin, lyöden
käsiä toisiinsa, sormet suorina, jotta sormenpäät tulivat yhteen,
"kotimainen teollisuus ja kauppa ovat rappiolla tätä nykyä, sitä ei voi
kieltää, vaan me toivomme."
"Ah, ei parane kanalle aikaa; minä en tiedä miten laita täällä maassa
on. Vähän aikaa käy laatuun, ja loistavastikin, vaan sitten pysähtyy ja
menee hajalleen, ei mikään ota kukoistaakseen meillä, kaikki, mihin
ryhdymme, käy niin nahjustamalla. Katsokaa, nyt esim. Osakepankkia,
joka perustettiin niin paljolla sampanjalla tässä mennä vuonna, ja nyt
menee se ihan männikköön!"
Näitten sanojen johdosta laski valtioneuvos helpoituksen huokauksen.
Hän pelkäsi että tukkukauppias oli tullut huvittamaan häntä "rahan
hankkimisen vaikealla työllä", "suurilla apurahoilla", ja moisilla
ikävyyksillä, joita hän toi esiin, kun oli huonolla tuulella. Vaan
Osakepankki oli aina viaton puheaine, ja valtioneuvos vastasi sen
tähden leikillisesti: "Pankin hallituksen jäsenenä panen vastalauseen
teidän syytökseenne. Me olemme päinvastoin, kuten vuositilit
näyttävät --"
"Minä viisi vuositileistä", vastasi Falck-Olsen, "mikä on tehdessä
hyviä tilejä, senhän taitaa vaikka mikä tökerö tätä nykyä. Vaan
kelvollista asiain johtajaa kaivataan johtokunnassa. Mitä hiittä niistä
on noista oppineista lakimiehistä, jotka eivät ilmoisna ikänään ole
olleet asioissa -- kaikilla näillä valtioneuvoksilla, asianajajilla ja
asessoreilla -- ne eivät ymmärrä asiaa, ei totta tosiaan! Ei he ymmärrä
niin vähän vähääkään."
Nytpä valtioneuvos ymmärsi minne "asia" veti; hän naputteli sormiaan
varovasti ja sanoi: "Olette todella osaksi oikeassa, ystäväni --
suureksi osaksi; mutta --" hän pysähtyi, hypelöi ystävänsä
takinkaulustan kulmaa vasemmalla puolen, lisäten: "on toki kummallista,
kummallista ja valitettavaa, että mies moinen kuin te ei ole
kunnianhimoinen."
"Hä?" kysyi tukkukauppias ja katsoi epäileväisesti.
"Eikö tule mieleenne koskaan, että te kerrassaan liian vähän käytätte
vaikutusta, joka teillä on -- tahi ainakin voisi olla? Nähkääs nyt
esim. Osakepankissa, jota mainitsitte: jos vanha valtioneuvos Falbe
lähtee pois johtokunnasta, kuten hän varmaankin tekee seuraavassa
yleisessä kokouksessa, niin olisihan se johtajanpaikka jonkin arvoinen
teille."
"Kyllä, sitäpä juuri haluankin!" lausui tukkukauppias.
"Mahdotonta, sen pahempi! Aivan mahdotonta, ystäväni!" vastasi
valtioneuvos, kulkien taas edes takaisin lattialla.
"Vai niin! Saanko kysyä miksi niin?"
"Siksi että konsuli Lind nähtävästi haluaa saada avonaisen johtajan
paikan!"
"Haluaa! Haluaa! Onko mokomaa kuultu!" huudahti tukkukauppias ja nauroi
pakollisesti. "Olisi hauskaa kuulla minkätähden aina kaikki käy kuin
itsestään sille suosiolliselle herralle; eihän hänkään ole isompi
pohatta kuin minäkään."
"Ei, ei suinkaan, vaan hän on luotettava."
"Mitä herra valtioneuvos tarkoittaa sillä? Enkö minä ehkä ole
luotettava mies?"
"Tyyntykää, tyyntykää, hyvä ystävä!" sanoi valtioneuvos Bennechen
hymyillen ja painoi hänet istumaan tuolille. "Pyydän saadakseni
selittää teille tarkoitukseni esimerkillä. Te piditte, kuten muistatte,
pari kuukautta sitten pidot, loistavat kemut, voin sanoa; siellä ei
puuttunut mitään, kaikki oli kaunista, virheetöntä, arvokasta, sanalla
sanoen, kuten piti ollakin. Ja kuitenkin -- antakaa huomautan teille
erityistä kohtausta."
Nyt oli valtioneuvos mieliaineessaan. Pieniä salaisia toimintoja
kahdenkesken lukittujen ovien takana, kas se asema josta hän enin oli
mielissään. Hänen puheensa sai silloin salaisen, tuttavallisen äänen,
juurikuin hän joka hetki sen mielisuosioksi, jonka kanssa hän puheli,
aukaisi sydämensä, puheli siitä jota hän muutoin ei uskonut kellekään,
ja oikeastaan mieluummin olisi salannut; kaikki kävi siten, jotta läksi
hänen luotaan siinä vakuutuksessa, että oli saavuttanut valtioneuvos.
Bennechenin täydellisen ja jakamattoman luottamuksen ja kaikki
hallituksen salaisuudet oli hänen tiedossaan. Ja kuitenkin sanottiin
hänestä, että hänen pääasiallinen omituisuutensa valtiomiehenä oli
erinomainen tunnollisuus, kun asioita oli salassa pitäminen.
Hän siirsi tuolinsa aivan tukkukauppiaan viereen, käänsi kauniit,
avoimet kasvonsa häneen päin ja jatkoi: "Saattaa näyttää kummalliselta,
että vieras arvostelee talonväkeä, vaan mehän tunnemme toisemme, ja
koska olemme juuri siinä puheaineessa, sallittakoon minun lausua
muutamassa suhteessa hämmästystäni teidän kutsuistanne."
"Vai niin --? Sitä en ymmärrä."
"Näetkös, hyvä ystäväni, se tapaus, josta tahdon teille huomauttaa, oli
illallispöydässä, joka -- sivumennen mainiten -- oli oivallinen --
teidän työhuoneessanne. Kuten epäilemättä muistatte, väiteltiin siinä
politiikista --"
"Niin, vaan tietäkää, herra valtioneuvos, samaahan tehdään varmaankin
kaikkialla tänä aikana. Mainitkaa minulle joku seura, jossa ei puhella
politiikista?"
"Niin, siinäpä se juuri on", huudahti valtioneuvos, "puhellaan
politiikista kaikkialla, siinä olette oikeassa, kerrassaan oikeassa.
Vaan huomatkaa tarkalleen se seikka" -- valtioneuvos löi häntä polveen
samassa tahdissa kuin puhuikin -- "kun _väitellään_ politiikista,
niin merkitsee se, että seura on huonosti yhdistynyt -- siinä on
eroavaisuuksia!"
"Vaan siellähän huoneessani oli pelkkiä ylhäisiä henkilöitä. Sinä
päivänä olin juuri käskenyt monta erinomaista miestä, joita ei minulla
ollut huvi ennen nähdä luonani."
"Aivan oikein! ja sehän oli itse onnettomuus. Siellähän oli miehiä
vaikka minkä värisiä" -- valtioneuvos laski ääntään -- "aina asti
punaiseen! Ja mainittiin monta ikävää asiaa, kovin ikävää, se mun
täytyy sanoa. En itse vuokseni, ymmärrättehän -- minä en välittänyt
vähääkään siitä; aivanhan yleisiä lauseita ja enimmäkseen nuoret
henkilöthän niitä lausuivatkin. Vaan teidän puolestanne, hyvä ystävä,
arvelen ma, että --"
"Uh", keskeytti tukkukauppias ja nousi seisomaan, "siitä minä viisi
veisaan, minä olen itsenäinen mies, selvmade mies, minä en kerjää
keltään mitään!"
"Ei, ei, on kuin sanoin: te ette ole lainkaan kunnianhimoinen, ja se
minusta on valitettava asia, hyvin valitettava." Valtioneuvos kulki
edestakaisin, kertoellen: "hyvin valitettava asia."
"Hm -- kunnianhimoinen!" sanoi Falck-Olsen vihdoin äreästi, "kyllä
varmaan olen kunnianhimoinen, ainakin niin paljon että toivon -- toivon
saavuttavani sen vaikutuksen, mikä minulle kuuluu. Vaan politiikin
kanssa en luule minulla olevan mitään tekemistä, sitä olen teille
sanonut tuhannen tuhatta kertaa; minä en kuurra en kaarra mihinkään
puolueesen, minä olen välillä -- eli oikeammin sanottuna: minä olen yli
politikin!"
Hän oli ylpeä tästä hyvin sointuvasta lauseesta, vaan valtioneuvos
käänsihe häneenpäin, kohottaen olkapäitään: "Lause, jota käytätte, on
jossakin tilaisuuksissa hyvä lauselma; minä myönnän, että sitä joskus
voi käyttää hyvällä menestyksellä. Vaan, hyvä ystäväni, ollaan
yksimielisiä -- näin meidän kesken -- että se on puhetapa -- eli,
suoraan sanoen: paljasta mielettömyyttä. Ei, on vanha sananlasku
kumminkin parempi: 'Sano minulle kenen kanssa seurustelet, ja minä
sanon sinulle mikä olet.'"
"Mutta -- mutta ketä en olisi saanut kutsua?" kysyi tukkukauppias vähän
säveämmästi.
"Ah, hyvä ystäväni, kuinka voitte uskoa että ryhtyisin
erityisseikkoihin! Minä tarkoitin vaan noin yleisesti että seura ei
ollut yhtäläinen. Useat olisivat ilman mitään vahinkoa voineet olla
poissa, ja taas toisakseen kaipasin minä yhtä ja toista, joka minun
mielestäni olisi pitänyt olla siellä. Suvaitkaa että näistä mainitsen
esim. sanomalehden toimittaja Mortensenin, miehen, joka epäilemättä --"
"Hän tulitikkuineen! Ei kuulkaas -- tiedättekö että se --"
"Minä voin sanoa teille jotain kahden kesken", kuiskasi valtioneuvos.
"sillä miehellä on tulevaisuus, minkälainen lieneekään menneisyys
ollut. Oletteko ottaneet huomioon hänen sanomalehtensä? Teille uskallan
sanoa: sillä lehdellä tulee olemaan merkityksensä -- hyvin suuri
merkityksensä."
Samassa tuli Mo sisään paperikasan kera.
Tukkukauppias ei suinkaan suvainnut kuulijaa. Sen sijaan että olisi
ottanut häntä miehen tavalla kurittaakseen, antausi hän keskusteluun,
jossa -- kuten tavallista -- veti lyhintä virttä.
Eipä hän kuitenkaan tahtonut lähteä lyömättä valttiansa, ja sentähden
sanoi hän puoliääneen:
"Niin, minä tahdoin vaan sanoa teille toivovani varmaan että, kun
äänestys on ratkaiseva asian, Tekin valitsette minua."
Valtioneuvos tunsi ilkeän piston. Tukkukauppias katsoi häneen
keltaisilla silmillään, jotka seurasivat tavallisesti "suuria
apurahoja" ja muita semmoisia ikävyyksiä. Vaan hän ojensi
ystävällisesti kätensä, jättäessään hyvästiä siinä ovensuussa: "No,
niin, kiitos ystäväni, siitä kerkiämme aina puhella. Muuten ajattelen
kyllä, että olemme yhtä mieltä kaikenmoisissa suhteissa."
Tukkukauppias mutisi jotain, jota ei ollut helppo ymmärtää, ja
valtioneuvos sulki oven hänen jälkeen, mielessään vilkas tunne siitä,
että tulevalla kertaa olisi vielä pahempi.
Sitten hän kääntyi Mon puoleen, otti paperit ja pani ne väliä
pitämättömästi pöydälle. "Onko teillä laskut?"
Mo otti esille seitsemän, kahdeksan laskua.
"Niitä on liian monta, enemmän kuin sovittiinkaan!" huudahti
valtioneuvos suutuksissaan. "Saatte sanoa Gluncken rouvalle, että ei
ole tarkoitus että hän myöntyy kaikkiin hänen oikkuihinsa; ei totta
tosiaan se käy laatuun."
"Niin, herra valtioneuvos", sanoi Mo valittaen, "saman sanon minäkin,
vaan Malla Bimbam väittää --"
"Kuka?" kysyi valtioneuvos äkäisesti.
"Ah, pyydän anteeksi -- tarkoitin Gluncken rouvaa, joka väittää että
heillä tätä nykyä on kaikkia tuonlaisia --"
"Hm --" keskeytti Bennechen ja avasi pienen laatikon pöydässään.
Hänen laskiessaan rahoja, sanoi Mo: "Tietääkö herra valtioneuvos kenen
kanssa virkakunnan päällikkö Delphin seurustelee?"
"No, kenen?"
"Hansen äijän."
"Hansen äijän -- joka on tuolla sisällä?"
"Niin; eilispäivänä istui virkakunnan päällikkö koko illan Hansenin
luona, ja kun hän lähti sieltä, pisti hän 40 kruunua rouvan kouraan. --
Minä tiedän ihan varmaan sen", lisäsi vahtimestari.
"Luottamattomia ihmisiä, kenen puoleen kääntyneekin", mutisi
valtioneuvos, pannessaan rahat Mon eteen.
"Tosiaankin, tässä muistaessani -- teillähän, Mo, on luonanne sisarenne
tytär?"
"Veljeni tytär, herra valtioneuvos."
"No niin, minä toivon, että laitatte hänet luotanne. Kas niin, voitte
odottaa tuolla ulkona kunnes soitan."
Valtioneuvos istahti; vaan vahtimestari Mo jäi seisomaan.
"Onko vielä jotain sanomista, Mo?"
"Minä en mielelläni lähettäisi luotani veljeni tytärtä", alkoi Mo
kaikella kunnioituksella.
"Matkarahaa tarvitsee hän luonnollisesti", sanoi valtioneuvos ja
tarttui avainkimppuun, joka vielä rippui pienen laatikon suulla.
"Minä haluaisin pitää häntä luonani", lausui Mo toistamiseen kuivasti.
Valtioneuvos käänsihe:
"Miksi sitten?"
"Siksi -- siksi, että minä haluan niin", vastasi toinen alamaisella
äänellä.
"Ei hukata aikaa, Mo. Vaimoni sanoo, että hän panee poikain päät
pyörälle; minä olen luvannut, ja pois pitää hänet laittaa."
"Pyydän anteeksi, herra valtioneuvos, vaan minun täytyy saada pitää
hänet luonani", vastasi Antti Mo ja poistui pieneen eteiseensä.
Valtioneuvos istui hetkisen ja mietiskeli sitä. Tapahtui kyllä, että Mo
teki esteitä, vaan niinpian kun avattiin pieni laatikko, kävi kaikki
täydellisesti. Se pahinta, että nyt syntyi hänelle luultavasti pieni
kohtaus rouvansa kanssa.
Pieni pelostunut toimitussihteeri sai kärsiä siitä; itse virkakunnan
päällikkö Delphinkään ei päässyt vapaaksi, ja valtioneuvoksen huonon
tuulen maine levisi yli koko kanslian. Kuiskailtiin ja juostiin ja
neuvoteltiin toisesta pöydästä toiseen; pelottava aavistus
viraltapanosta eli alennuksesta kävi läkkitolposta läkkitolppoon, ja
jokainen teki hiljaisuudessa syntirekisterinsä.
Antti kaikkivaltias hymyillen vaan hiipi ympäriinsä huopasaappaissaan,
ja kaikki nostivat silmänsä "työstään", kun hän kuleksi, niin
salamyhkäisenä, napissa takki, jonka kauluksen yli valkoinen tukka
rippui.
Valtioneuvoksen tuuma kävi tukkoon. Heti kun vaimonsa näki hänet, kysyi
hän: "No, oletko määrännyt?"
Valtioneuvos väänsihe vähän, ennenkuin vastasi. Vaimonsa oli ainoa
ihminen, jota hän oli kohdannut, jota kohtaan hän ei voinut käyttää
mahtavampaa valtiotaitoansa. Sen vuoksi hän valitsi vastauksekseen:
"En, suoraan sanoen, en ole vielä, vaan --"
"Mikä on ollut esteenä?"
"No ei tahdo; hän ei halua mielellään lähettää häntä pois."
"No -- aina se sama Mo", puhkesi valtioneuvoksen rouva puhumaan
ähmeissään. "Kun Mo ei tahdo, niin on sinulla peukalo keskellä
kämmentä. Voisi melkein luulla, että sinä tavalla tai toisella olet
hänen vallassaan, jotta et uskalla hiiskua sanaakaan häntä vastaan."
"Ha, ha, ha, Mo raukka!" nauroi valtioneuvos, vaan ei se tuntunut
tulevan oikein sydämen pohjasta, ja hän tähysteli ahkerasti akkunasta,
vastatessaan: "ymmärräthän sen, jotta jos se on sinusta niin tärkeää,
että tuo tytär laitetaan menemään, niin ei ole mitään estettä; minähän
voin suoraan käskeä Mon --"
"Niin, luuletko ettei ole jo aika käyttää valtaasi, jos sinulla on
sitä? Sinä et tiedä mitä tyhmyyksiä Juhana tekee; Alfred puhuu
tuhansista tapahtumisista --"
"Anteeksi, vaan sen, minkä minä olen huomannut, käy Alfred yhtä usein
porttikamarissa kuin Juhankin."
"No niin, mitä sitten? Alfred on ymmärtäväinen -- joka tietää herrain
tapoja! Jos hän hyväileekin köyhää tyttöä, niin tiedämme mikä on
tarkoitus. Vaan Juhana, näes, sinä et ole koskaan huomannut kuinka
vaarallinen Juhanan luonto on, kuinka sanomattoman tyhmä hän on --
meidän kesken sanoen. Jos hän saa jotain päähänsä, on hän valmis
tekemään suurimpia pöljäntöitä: niin, en kummailisi ollenkaan, jos hän
jonakuna päivänä tulisi kertomaan meille, että hänellä on vakaa aikomus
ottaa aviopuolekseen semmoinen nainen."
"Voi, rakas Adelaide, kuinka saatat ajatella semmoista. Se
luonnollisesti ei saisi tapahtua -- ei millään ehdoilla --
luonnollisesti!"
"Niin, niin, minä olen nähnyt monta semmoista tapausta", vastasi
Bennechenin rouva. "Sanotaan niin kauan: se on mahdotonta, kunnes
vahinko on tapahtunut, ja sitten istutaan häpeässä korvia myöten. Ei,
semmoista pitää estää aikoinaan, se on minun ajatukseni, ja pois pitää
hänet laittaa, tuo inhottava, punatukkainen olento! Ajattelehan,
Daniel, semmoinen hirveä aju."
"Niin, vaan sinä tiedät, että Alfred myös --"
"Taas Alfred! Ethän koskaan ole pitänyt hänestä! Alfredissa on jotain
taiteellista, kuten useilla suvussamme. Punainen tukka ja valkoinen
iho, tahi jotain semmoista, houkuttelee häntä. Ja sitä paitse -- minä
luulen ettet sinäkään ollut hempeä siihen aikaan, ystäväni."
Tämä todistus oli valtioneuvoksen rouvan väkikanona, joka aina lopetti
taistelun; sitäpaitse ilmoitettiin samassa että pöytä oli katettu.
"Missä on Alfred?" kysyi valtioneuvos, kun ainoastaan emännöitsiäneiti
oli ruokahuoneessa.
"Alfred, poika raukkani, ei tule puoliselle", vastasi valtioneuvoksen
rouva; "hän kävi täällä edeltäpuolisen ja sanoi aikovansa mennä suoraan
kansliasta Eriksenin -- sinä tiedät, hänen ystävänsä -- kandidaati
Eriksenin luo, joka on kipeänä."
Valtioneuvos teki mielessään huomautuksen, että kandidaati Eriksenin
tauti oli hyvin pitkällistä.
"Mutta Hilda? Missä on neiti?" kysyi rouva.
"Neiti tulee heti", vastasi emännöitsiäneiti, "hän käski piian sanoa
hänelle milloin ruoka on valmiina. Hän on porttikamarissa."
"Kuules Daniel", kuiskasi rouva. "Tuo viekas olento alkaa luikerrella
siellä sisarensa luona."
Kun Hilda tuli, tahtoi hän kertoa uudesta ystävättärestään Kristinasta,
vaan äiti keskeytti heti. Ja kun häntä ei isäkään puolustanut, oli hän
vaiti.
He söivät siis päivällisensä ääneti -- jokapäiväinen aterialla olo,
muikea ja ikävä.