Sadelakki sidottuna leuan alle, sillä myrsky pauhaili, hyräillen
mielilauluaan kulkiessaan:
"Kuules Katri kulta! Sinä rakkauden tulta --" tuli luotsivanhin Seehus
marraskuun viime päivinä rinteitä alas.
Kirje oli tullut Antilta, ja luotsivanhin tiesi kuinka levotonna
Njaedel odotti selityksiä "jutustaan."
Tasangolla oli Njaedelin matala talo vasta kynnettyjen peltojen
keskellä, ja hiekassa näki hän puolitekoisen ojan. Pari kaislakuormaa
ajoi kappaleen matkaa siitä.
"Sören Börevig tiesi kyllä mitä hän teki, kun hän sai Njaedelin
menemään kuninkaan oikeuteen", mutisi luotsivanhin.
Myrsky kävi lounaalta matalaa rantaa pitkin. Se oli kova syysmyrsky ja
jo varhain puolenpäivän jälkeen rupesi hämärtämään.
Luotsivanhin seisahtui ja heitti merimiehen katseen merelle ennenkun
meni alas viimeistä mäenrintuusta. Etelässä päättyi hiekkatasanko
paljaisin kallioihin, jotka pistäysivät niemekkeiksi, joihin meri
murtui; kuohuavan vaahdon keskellä korkealla ilmassa voi hiljaa
sekuntisen eli pari juurikuin valkoinen pylväs lyijynharmajaa perää
vastaan ja hajosi sitten vaahtovaipaksi yli kivien.
Pohjoisessa saattoi hän seurata pitkässä mutkikkaassa viivassa kuohuu
vaahtorantaa; se oli niin leveä, että se luotsivanhimman laskun mukaan
murti kymmenkunnan jalkaa vettä. Suoraan pohjoisessa keskelle kuohuja
näki hän silloin tällöin vastasytytetyn Bratvaldin majakan välkkyvän.
Ei yhtään purjetta näkynyt; pilvet yhtyivät toisiinsa muuttamatta
paikkaanko -- mustanharmaissa tukuissa -- kova, jäykkä myrskyilma.
Mereltä kuului lakkaamaton jyminä, syvä, jyryävä ääni, joka nousi ja
laski, silloin tällöin kumiseva paukaus juurikuin kanonan paukaus hyvin
kaukaa. Tuuli pörryili kanervikossa ja vongutti sähkölankoja maantien
vierellä, ja lokit, jotka lentää liitelivät mereltä, siivet tanassa,
iskivät myrskyssä.
Kun luotsivanhin meni Börevigin veräjästä alas Svartmyreen, ei hän enää
hyräillyt; päin vastoin hän kirota nasautteli.
Suuria pyöreitä kiviä oli keskellä tietä; sadevesi mäeltä oli
syövyttänyt ja meni poikki tien, jättäen syvän ojan täynnä pieniä
kiviä.
"Luulen olevan parasta kirjoittaa Antille, joka kuulemma on niin hiiden
viisas ja älykäs", mutisi luotsivanhin; "tämä tienosa mahtaa varmaankin
saattaa hänet vihdoin hengiltä."
Njaedel istui hajareisin suurella kivellä keskellä aituusta. Hän löi
voimakkaasti ja yhtä jonoa hakkuria, jota hän piti vasemmalla kädellä,
joka oli kääritty villiatukolla. Silloin tällöin veti hän ylös hakkurin
ja tipautti vettä reikään märästä rievusta, joka oli vanhassa
läkkiastiassa, jonka kaupunkilaiset olivat unohtaneet muutamalla
huvimatkallaan maalle.
Tuuli niin jotta hänen kihara tukkansa liehui joka taholle juurikuin
suuri korkkikierunippu; ja hän oli niin kiintynyt työhönsä, että
luotsivanhimman piti mennä aivan hänen luokseen, ennenkun Njaedel
huomasi hänet.
"Päivää, luotsivanhin!" sanoi Njaedel, nosti hakkurin ja otti
mittatikun koettaakseen kuinka syvä reikä oli. Vaan kun hän kuuli että
oli Antilta kirje, heitti hän kaikki ja leiskahtihe alas kiveltä.
He menivät sisään ja sytyttivät kynttilän. Huoneessa oli niin ikävän
näköistä; vuode oli auki, ja lattia oli melkein musta. Njaedel asettui
vastapäätä luotsivanhinta ja katsoi häntä suu kolmantena silmänä.
Njaedel oli laihtunut, ja kädet kävivät levottomasti edestakaisin.
Kyllä mahdollista, että luotsivanhin olisi voinut olla vähän rutompi
liikkeissään. Vaan ei ole mikään pieni asia kirjeen lukeminen.
Silmälasit piti puhdistaa hyvin, kuori oli tarkastettava ja sitten
leikattava varovasti ylälaidasta. Kuori oli suuria kanslian kuoria
harmajasta paperista, varustettu vielä lakallakin.
"Korkeasti kunnioitettava herra luotsivanhin
Lauri Voldeman Seehus."
"Ah, paha henki", mutisi luotsivanhin.
"Täten tunnustamme saaneemme kaksi kirjoitusta kunn. herralta
syyskuun 1 päivältä ja 1 lokakuun 20 päivältä tänä vuonna. Kun
te näytte olevan oikeutettu veljeni valtuutetuksi muutamissa
suhteissa, käännyn teidän puoleenne pyynnöllä, että antaisitte
tiedon veljelleni seuraavan kirjoituksen sisällöstä. Teidän
yllä viitatussa kirjoituksessanne lokakuun 20 päivältä näkyy,
että veljeni on ilman mitään perustuksia otaksunut, että hänen
riita-asiansa koskeva kaislarantaoikeutta talon omistajan Sören
Börevigin kanssa olisi jo otettu esille suoristaan päätettäväksi.
Tämä ei olekaan niin. Järjestyksen tähden emme ole vielä voineet
ryhtyä tähän asiaan --"
Luotsivanhin pysähtyi vähäsen.
"Luepa toinen kerta", sanoi Njaedel.
Luotsivanhin luki.
Njaedel puisti päätään; vaan äkkiä nousi seisomaan ja löi nyrkkiään
pöytään, jotta luotsivanhimman silmälasikotelo hyppäsi korkealle
ilmaan.
"No, no, Njaedel, luetaanhan kirje kokonaan. Ehkä lopussa kiitos
seisoo."
"Ylipäänsä tulisi herra luotsivanhimman selittää usein
mainitulle veljelleni, että senlaatuista asiaa kuin tämä
on ei voida ajaa erinomaisen joutusasti ilman ei vähäistä
lisätyötä ja erityisiä kustannuksia. Sitäpaitse tulee
huomata, että summan suuren 200 kr. lähetettynä ensi postissa,
voi otaksua olevan tarpeellisen arvoisen jouduttamaan mainitun
asian toimittamista. Samalla ilmoitan täten olevani suostuvainen
rupeamaan summan tasailemiseen lisäämättä menoja asianomaisille."
"Ymmärrätkö sitä, Seehus?"
"En", vastasi luotsivanhin ja luki uudelleen; vaan äkkiä lausui hän:
"Nyt sain päähäni; Me saamme luvan voidella."
"Mitä?"
"Niin, näet sen, tämän minä käsitän", sanoi luotsivanhin tyynesti,
"ennenkun kuletin 'Talon Toivoa', joka oli kousuli Garmanin
Sandsgaardista, sanoi aina konsuli, kun lähdin Itämereen sillilastilla
keväällä: 'Kuules nyt, Seehus', sanoi konsuli, 'kun tulet Riikaan, niin
saat luvan voidella tullimiehiä ja runsimiehiä ja koko joukkoa paraan
taitosi mukaan. Ei ole hyväksi koskaan säästää mikä on välttämätöntä',
sanoi konsuli. Ja monta ruplaa meni ja monta Golden Wasser pulloa, sen
taidat uskoa, jotain semmoista tarkoittanee veljesi."
"Luuletko kuninkaan ottavan maksoa siitä?"
"Kuninkaan", vastasi luotsivanhin ja hymyili mahtavasti, "en luulekaan,
äijäseni, vaan luulen rahojen sulaavan ennenkun kerkiävätkään niin
kauas. Joku hienon kultakalunaisen herran kai pitää saada ne mennäkseen
kuninkaan luo kysymään kaislarannastasi. Pietarissa näin kerran
semmoisen, joka ajoi kahdella hevosella, joilla silahelat olivat
hohtavasta hopeasta, eikä hänellä ollut yhtään ruplaa, joka ei ollut
juomarahaa, niin sanoi välikauppiaan kirjuri."
"Niin, tokkohan lie niin asia", sanoi Njaedel.
"Sinä kaikitenkin näet että hän tahtoo 50 taalaria -- ehkä
vaivoistaan."
"Ah, ei Antti ota rahaa minulta", vastasi Njaedel loukattuna.
Luotsivanhin luki edelleen:
"Mitä tulee Teidän usein mainitussa kirjoituksessanne puhuttuun
hyväntekiäisiin rakkaan veljentyttären olosta huoneessani, ei
mitään semmoista tule kysymykseen."
"Niin mitä sanoin!" huudahti Njaedel ylpeänä.
"Kunhan vaan olonsa matalassa majassani tulisi hänelle
siunaukseksi! Nuorten mielet helposti viettyvät, ja aivan
helposti tämän mailman turhuuteen, ah, vähän näyttävät he
panevan arvoa vanhempain neuvoihin ja kehoituksiin. Ja nuorta
tyttöä uhkaa turmio suuressa kaupungissa, jotta meidän
kaikesta sydämestämme tulee rukoilla ja toivoa rakkaalle
Kristinallemme, että hän tukkisi korvansa kaikelle mairittelulle
ja kiusaukselle ja sitä vastoin aukaisisi ne kokeneitten
kehoituksille.
"Niin, kallistakaamme kaikki sydämemme totuuden äänen puoleen;
kun nyt vielä on meidän kutsumuksemme aika.
"Suurella kunnioituksella
_Anders Mo_."
"Niin. se Antti, se Antti!" sanoi Njaedel ihmetellen, "sitähän se
äiti aina sanoi: 'Sinä Njaedel', sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pässi,
vaan --'"
"Minä ihmettelen mitä hän tarkoittaa tällä?" mutisi luotsivanhin
ajattelevana, "näyttää siltä, juuri kuin joku kuleksisi vaanimassa
Kristinaa."
"Oletko houkka, luotsivanhin? Mitä teemme siihen?"
"Tiedän, me kirjoitamme, että hänen tulee varoa ja pitää silmänsä
auki --"
"Ja puhua Antin kanssa -- kirjoita silleen, luotsivanhin! -- että hänen
pitää totella Anttia kaikessa."
Luotsivanhin otti heti kynän, mustetta ja paperin, jota nyt oli
hankittu Njaedelin taloon, ja kirjoitti "Rakas Kristina!" Sitten
ajatteli hän kauan.
"No, luotsivanhin, hämmennyitkö?"
"Ei ole koskaan kysymystä siitä!" vastasi luotsivanhin mahtavana ja
kirjoitti:
"Nuorison laita on kuin suuren tanskalaisen mullin, joka oli
Sandsgaardissa; vaan kun oikein ajattelen asiaa, en voi sinulle
kertoa sen mullin historiaa, sillä se on ruma lopusta; vaan
isäsi tahtoo, että aina kääntyisit Antti sedän puoleen kun
jotain tapahtuu sinulle, sillä kiusauksia monenlaisia on
nuorukaisilla, esimerkiksi Amalia, sisareni -- niin, nyt siitä
on kaksikymmentä vuotta kun hän kuoli, ja hän sanoi, että se
oli hauskin päivä hänen elämässään; se oli kuitenkin tammikuun
1 päivä kun hän kuoli, samana vuonna kun ukkonen iski nimismiehen
navettaan, kaikki rakkauden viekoituksella, ja se oli päälle
päätteeksi suuri lurjus, hänen naamansa oli kuin sokeroittu, ja
hän elää vielä tänäkin päivänä kaupungissa, vaan en mainitse nimeä;
vaan hän kääntyy seinään päin, kun kohtaa häntä, eikä ole
tietävinäänkään. Niin on käynyt monen kelpotytön. Sen tähden
tahtoo isäsi, että kaikissa noudatat setäsi mieltä ja luotat
häneen.
"Nyt on täällä merellä myrsky joka päivä, eikä yhtään purjehtiaa,
joka onkin parasta, sillä täällä on kuunpimennystä ja meripimeää,
vaan höyrylaivat eivät välitä mistään mikä minusta on tunnusmerkki
erittäinkin sen vuoksi että ne ovat typi tykkänään raudasta, vaan
luin muutamasta sanomasta, että nyt on laivoissa kaikki raudasta
aina mastot ja köydetkin, joka minusta näyttää olevan helkutan
suuri vale. Isäsi voipi hyvin, piti sanomani.
"Harras ystäväsi
_Lauri Seehus_."
"Jälkikirjoitus: Voit sanoa sedällesi, että rahat, joista hän
kirjoitti, tulevat, kunhan isäsi saa kootuksi, vaan kysy eikö
voisi tulla vähän helpommaksi näitten huonojen aikojen kautta,
ja käske hänen puhella muuan sana sen kanssa joka on ylempi
herra kuin nimismiehet, ruotimestarit ja kapteenit, että aivan
se on sikamainen koko tie Svartmyreen päin, jonka voit sinäkin
todistaa, vaan nyt se on huonompi kuin ennen."
Kun postimies toi tämän kirjeen, seisoi Kristina hameet käärittynä
pesemässä keittiön ovea, sillä vaikka heillä oli piika teki hän
osaltaan täyden työn talon työssä.
Valtioneuvokselle oli myös sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka yleensä
jätetään porttivahdille.
Alfred Bennechen tuli alas mennäkseen kansliaan, ja kun hän näki postin
olevan pöydällä porttikamarissa -- ovet olivat auki, kun oli huoneitten
siivous -- käytti hän mielellään sopivaa tilaisuutta.
Kristina oli vaan huoneessa kun hän näki kuka se oli. Hän virutti
pesurievun sankkossa ja pisti vahvat valkoiset käsivartensa oikein
syvälle liasta harmajaan veteen. Sitten hän väänsi rievun, pani
kelpolailla santaa siihen ja rupesi taas pesemään ovea, juurikuin olisi
pitänyt maalaus hangata pois.
"Hyvää huomenta, neiti Kristina!" huusi Alfred, iloisesti hypätessään
huoneesen; vaan kun hän näki kuinka vähän vaikutusta hänen odottamaton
tulonsa teki, meni hän noloksi ja jatkoi: "Suvaitsetteko että saisin
silmäillä postia? Ehkä olisi joku kirje pieneltä morsiameltani."
Vaan eipä tämäkään näkynyt vaikuttavan tuon enempää. Tuo hankaamisen
tuskallinen ääni kävi hänen korviinsa; häntä myös suututti nähdessään
Kristinan mielellään olevan siinä puvussa ja tuossa halvassa työssä --
ja että hän ei ollut häpeissään siitä!
Kaksi miestä meni muutaman kadunpuoleisen akkunan ohi. Alfred katsoi
ylös: "Kas tuossa oli setänne ja -- niin, Juhana, tiettävästi! Hän
aikoi juuri kääntyä portista sisään. Veljeni on kai tavallisempi vieras
täällä alhaalla kuin tuolla ylhäällä -- vai?" Vaan kun hän kääntyi,
näkikin että Kristina oli ottanut sankonsa keittiöön ja sulkenut ovet
kiinni.
Vihastuneena viskasi hän sanomalehden ja meni. Portailla kohtasi
hän Mon, joka tervehti niin kunnioittavan tuttavallisesti.
Antti setä tarkasti postin ja valitsi ne kirjeet, jotka hän veisi
valtioneuvokselle kansliaan. Kun hän löysi luotsivanhimman kirjeen
Kristinalle, huusi hän häntä sisään.
"Kristina", sanoi hän vakavasti, kun hän oli ojentanut hänelle kirjeen.
"jotain on, josta minun pitää puhua. Valtioneuvoksen pojat käyvät
täällä usein sinun luonasi --"
"Ovi oli auki, ja niin tuli kandidaati sisään --"
"Niin, minä en tarkoita niinkään Alfredia, vaan tohtori, näetkös --"
"Hän ei ole ollut täällä", kiiruhti Kristina vastaamaan.
"Ei, ei, vaan minä näin hyvin, että hän oli tänne tulossa. Niin,
näetkös, rakas Kristina", jatkoi hän ystävällisesti ja piti kättään
Kristinan olkapäällä -- Kristina oli vähän pitempi kuin hän -- "suuren
kaupungin elämä tuottaa monta kiusausta nuorelle tytölle. Sitä paitse
tulee sinun ajatella kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen
valtioneuvokselle ja kuinka ilkeätä olisi minulle, jos heille sattuisi
joku harmi, johonka minä tahi joku omaisistani olisi syypää. Tätä et
ehkä nyt ymmärrä, vaan pyydän että olet varovainen ja riiput heissä
käsiini, jotka tahtovat sinun parastasi."
Hän taputteli Kristinaa poskelle ja meni kirjeineen.
Ei Kristina ymmärtänyt tätä, ei ainakaan täydelleen. Hänestä oli
nähtävästi haavetta, että setänsä tarkoitti nuorten herrain käyvän
hänen tähtensä. Vaan millä tavoin jotain harmia tapahtuisi
valtioneuvokselle, hän ei käsittänyt. Kristina oli viisas ja
ymmärtäväinen talonpoikaistyttö, joka täydelleen tiesi erotuksen
valtioneuvoksen pojan ja alhaisen maalaistytön välillä.
Vaan kuitenkin tuli hän levottomaksi, kun luotsivanhinkin toi
kirjeessään samoja varotuksia ja viittauksia. Vaan mitä hänellä on
tehtävänä? Kandidaatia katseli hän niin vähän kuin mahdollista, ja
mahdoton oli hänen sanoa vakavalle, kelpo tohtorille suoraan ettei hän
saanut käydä luona, niin harvoin kuin se tapahtuikin. Hän laski
tarkalleen; olipa neljätoista päivää kulunut siitä, kun hän puhutteli
tohtoria.
Antti setä oli niin kummallinen; eipähän saanut hänestä oikein selkoa;
siivo hän kyllä aina oli, vaan Kristina tunsi kuitenkin jonkinlaista
pelkoa hänestä.
Väliin iltasilla -- Antti setä tuli aina myöhään kotia -- kun hän meni
Kristinan huoneen läpi, istahti hän tavallisesti hänen sänkynsä
laidalle ja puheli vähän. Vaan Kristina ei aina ymmärtänyt mitä hän
sanoi, joko sentähden että hän itse oli unissaan tahi setä väsyksissä,
kun hän puhui niin epäselvään. Vaan hän taputteli häntä niin
ystävällisesti, sanoessaan hyvää yötä.
Tohtori Bennechenillä ei ollut onnea mennessään ulos tavatakseen
Kristinaa.
Halu paloi hänessä joka päivä, vaan hän pelkäsi kohtaavansa Alfredia;
eipä hän halunnut tavata Motakaan, ja ylipäänsä oli näillä
koematkoilla hänen omatuntonsa paha juurikuin olisi hänellä ollut aie
tehdä jotain oikein pahaa.
Yleensä hänen matkansa päättyivät niin, että hän meni ohi ja katsoi
alas akkunasta, tahi meni hän yläkertaan tervehtimään äitiänsä siinä
hienossa toivossa, että hän kohtaisi Kristinaa portilla tai käytävässä.
Hän näet sen oli rakastunut Kristinaan ja hän tiesi rakkautensa hyvin.
Eikä hän kuitenkaan ollut iloinen, mikä on tavallista, kun rakkaus
pulppuaa suonissa lämpimänä virtana.
Ensinnäkin oli hän tietämätön minkä vaikutuksen hän olisi tehnyt
Kristinaan. Hän luuli, että Kristina, joka oli terve ja kaunis,
tuntisi vastahakoisuutta semmoista rampaa vastaan kuin hän itse oli.
Sillä tohtori luuli, että hän nilkutti enemmän kuin nilkuttikaan.
Ja sitten oli hän mustasukkainen Alfredille -- hiljaisesti,
sisällisesti, raivoisasti tunsi hän mustasukkaisuutta veljeänsä
kohtaan, joka kaikkialla oli ollut hänen tiellänsä, kaikilla tavoin
suosittu ja pilattu, ja jonka syntein tähden hän vuosien kuluessa oli
saanut niin monta selkäsaunaa.
Ja vihdoin oli Juhana Bennechenillä salainen, synkkä epäilys itsestään
ja ylimalkaan tulevaisuudestaan.
Senpä tähden rakasti hän lempeään, jonka hän tunsi nousevan, kuni
rakastetaan kipeää lasta. Hän antoi voimakkaan tunteen ympäröidä koko
olentonsa ajattelematta vastuksia; ja hän kantoi rakkauttaan hyvin
säilytettynä rehellisessä rinnassaan hiljaisella surumielisellä ilolla,
sen ohessa kun hänellä ei ollut vahvaa uskoa siitä, että se tuottaisi
hänelle mitään onnea.
Oli kylläksi aihetta levottomuuteen, vieläpä onnellisimmassa
tapauksessakin: Kristina todellakin piti hänestä. Mitä valtioneuvoksen
rouva sanoisi! Ja jos hän vielä saattaisi ajatella mahdolliseksi
asettua äidin kieltoa vastaan, miten ja missä saisi hän rohkeutta astua
isänsä eteen ilmoittamaan hänelle, että hänellä on aikomus naida
talonpoikaistyttö!
Tämä isä, niin kaunis ja mahtava, oli Juhana Bennechenin silmissä
rehellisyyden, ylevyyden ja jalouden esikuva.
Kun vastustuspuolueen lehti asettui hallitusta vastaan, luki tohtori
sitä hiljaisella vastustuksella isänsä puolustukseksi.
Eihän se ollut mahdotonta, että hallituksessa olisi henkilöitä, jotka
tarvitsisivat moitetta, vaan että valtioneuvoksessa Bennechenissä olisi
jotain valituksen siaa, sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan.
Kun äiti pani kauniisen Alfrediin kaiken hellyytensä ja sitä oli vaan
hiukkanen jälellä "molemmille toisille huono-onnisille", kuten hän
sanoi Hildasta ja Juhanasta, oli isä melkein samanlainen kaikkia
lapsiaan kohtaan, niin, tapahtuipa että hän uskalsi vastustaa
vaimoaankin kun tämä turmeli Alfredia aivan tuhmasti.
Tästä oli tarpeeksi Juhanalle, joka tässä suhteessa ei ollut turmeltu;
ja kuta vanhemmaksi hän pääsi, sitä suurempi kunnioituksen tunto kasvoi
hänessä isäänsä kohtaan, jotta se vihdoin tuli melkein hänen
uskonnokseen.
Vaan nythän oli juuri isän etevin omituisuus, hänen elämänsä periaate:
kaikki piti olla arvokasta, ylevää, virheetöntä; sen nyt Juhana tahtoi
rikkoa, ja juosta päin myrskyä, tehdessään semmoisen suunnattoman teon,
että nai pitkän, punatukkaisen talonpoikaistyttöretukan.
Juhana ajatteli mitä isä sanoisi ja tekisi, jos hän saisi vihiä
vanhimman poikansa hullutuksesta. Pitkän tuumailun perästä hän sai
vasta luvan hakiakseen köyhäin lääkärin viran muutamassa kaupungin
ulkosopukassa ja mitä se oli tämän suhteen?
Vaan aina kun tohtori tuli näin pitkälle ajatuksissaan, hän jotenkin
tyydyttävällä tunteella lausui: "Niin mitäpä siitä on miettimistäkään;
Kristina ei kuitenkaan välitä minusta niin vähintäkään."