Syksyllä, kun Falck-Olsen muutti maaseudulta, pidettiin suuret kemut.
Tukkukauppias itse antoi suuren arvon tälle juhlallisuudelle, johon hän
kutsui paitsi nuorisoa, "joka auttoi ruuan kulua", -- myöskin muutamia
kaupungin säätyhenkilöitä.
Kun kaikki nuoret kutsuttiin, tukkukauppias arveli, että hän saattoi
kutsuja lähettää laajemmalta, erittäinkin ylemmäksi, kuin pitäessään
pienempiä pyräköitä tahi päivällisiä. Eikähän tilaa puuttunut.
Vaan tukkukauppias Falck-Olsenin nimi oli pääkaupungin uusia nimiä; ja
kun hän alkaen aivan vähästä talonoston ja puukaupan kautta oli
haalinut kokoon ison, sievän omaisuuden, kohdisti hän kaikki voimansa
siihen suuntaan, että pääsisi ylhäisten joukkoon.
Valtioneuvos Bennechen oli hänen toivonsa tässä suhteessa. Tuttavuus
sai alkunsa jo silloin kun valtioneuvos oli vielä asessorina, ja
vuosien kuluessa näkyi se käyvän läheisemmäksi ja läheisemmäksi.
Kaupungin rouvat ihmettelivät tätä hieman, sillä valtioneuvos
muutoin oli hyvin tarkka. Vaan herrat selittivät, että se perustui
raha-asioihin; tukkukauppias Falck-Olsen oli kyllä tiloittanut
valtioneuvoksen rahoja ja muutamat kuihkivat noin niinkuin salaa, että
hän väliin auttoi pienillä raha-annoilla.
Yleensä naurettiin hiukkasen turhamieliselle tukkukauppiaalle; sillä
kun hän oman työnsä kautta oli hankkinut varansa, ei hänen rikkautensa
ollut useainkaan mielestä ylevää, ja tunsipa usea vihan kiukkua sen
loiston vuoksi, jota hän kehitteli. Yrjö Delphin sanoi: "Se on
ikävintä, että paraallaan kun puhelee tukkukauppiaan Falckin kanssa,
äkkää äkkiä että kauppamies Olsen vaan onkin edessä."
Falck-Olsenin rouva ei ollut yhtä kiihkoinen kuin miehensä pitämään
suuria pitoja; tuommoiset pienet teepidot muijille olivat hänen
mieleensä. Ei ollut tietoa kuka tai kusta tämä rouva oli, sillä --
kuten kamariherra lausui -- hänen sukupuunsa oli niitä ensimmäisiä
puita, jotka tukkukauppias kaatoi otettuaan toimimiehen uran.
Niin oli rouva seurannut miestään kärsivällisesti ja oppivaisena, hänen
pyrkiessään korkeammalle, jotta hän nyt teki tehtävänsä loistavassa
talossa näyttämättä kovinkaan eroavaiselta.
Delphinillä kyllä oli tapana kutsua salaa rouvaa matami Olseniksi,
samoin kun hän piti pitkät kaskut "huvituksista Olsenin tanssisalissa",
vaan jotka tunsivat rouvan olivat yhtä mieltä siitä, että hänen hyvä
lämmin sydämensä korvasi pienet hairaukset, joita hän teki hienoa
käytöstapaa vastaan.
Sitäpaitse oli hän hyvännäköinen, ja näyttipä hän oikein aimo rouvalta
kulkiessaan vaaleanharmaassa silkkivaatteuksessaan läpi huoneitten
järjestelemässä siellä ja täällä ennen vierasten tuloa.
Tukkukauppiaskin läähäsi edes takaisin, vaan hän oli levotonna ja
heikkohermoisena, toraili palvelusväelle ja katsoi kelloa.
"Mikä sinua tänään vaivaa, ukko kulta?" rouva kysyi, "laittelethan
juuri kuin odottaisit kuningasta."
"Lorua, pidä huoli itsestäsi, äiti!" vastasi tukkukauppias.
Heti sen jälkeen hän tuli kumminkin rouvansa luo ja sanoi äänellä, joka
olisi osottamaan paremmuutta ja väliäpitämättömyyttä: "Minä kutsuin
konsuli Lindin tänne tässä edeltä puolisen."
"Oletko houkka?" kysäsi rouva.
"Vai niin, enkö ole yhtä hyvä kuin konsuli Lind? Ja muun lisäksi oli se
niin luonnollista, me tapasimme toisiamme osakepankissa." --
"Kutsuitko hänen rouvansa ja tyttärensäkin?"
"En", vastasi tukkukauppias epävarmasti.
"Sitten kyllä voit ymmärtää, ettei hän tule. Sepä oli julman tyhmästi."
"Hä?" mutisi tukkukauppias; sattui joskus, että hänen rouvansa oli
oikeassa täänlaisista asioista kun oli kysymys.
Samassa tuli heidän vanhin tyttärensä sisään.
Tukkukauppias noitui ja rouva huudahti: "Ei, vaan minkä näköinen sinä,
rakas Lovisa, oletkaan?" Molemmat tuijottivat tyttäreensä.
Neiti Lovisa oli mustassa, korkeakaulustaisessa villaläningissä,
katalan kapea röyhelö kaulassa ja hiukset kötöstetty pieneksi
vaaleankeltaiseksi nupukaksi niskaan, suuret ryppyiset puuvillavanttuut
olivat puvun lisänä.
Hän koetti ensin vakavasti katsoa vanhempiansa; vaan äkkiä hän
purskahti itkuun ja nyyhki: "Hannu se -- Hannu se sanoi, sanoi -- Hannu
se sanoi, että minä en -- sanoi että minä en saa olla muulla tavoin
puettuna --"
"Hannu!" huudahti tukkukauppias. "Nyt olen niin äkeissäni tuolle
Hannulle; jollei hän herkeä kiusaamasta sinua, niin totta tosiaan sinun
pitää antaa hänelle rukkaset."
"Hiljaa, hiljaa, Juho, älä herran nimessä suutu. Annapa puhelen Lovisan
kanssa. Kuulen jo jotain eteisestä."
Tukkukauppias meni nopeasti huoneitten läpi vastaan ottaakseen
ensimäisiä vieraita, rouva Lovisan kanssa meni ylös laittamaan hänen
pukuaan.
Muutamia nuoria pitkäsäärisiä herroja tuli ensiksi, ja
neuvottomuudessaan menivät he toinen toisensa jälessä kunnes saapuivat
perimäisen kamarin loukkoon, jossa sitten seisoskelivat ja
naureskelivat kuin puolihullut toisilleen tai tyhjälle.
Sillä välin vaunuja alkoi vieriä kartanolle, ja vieraita kotoutua.
Isäntä otti vastaan heitä ensimäisessä huoneessa, rouva oli ottanut
siansa pieneen saliin, tanssisalin vieressä nuorin tytär Sofia ja
emännöitsiä neiti olivat pitäneet huolta Lovisasta, ja hetkisen perästä
tulivat sisarukset yhdessä sisälle.
Sofia neiti oli kaunis tytär ja isän lemmikki. Isän suuri aikomus oli
naittaa hänet jollekin ylhäiselle, ja hän väsymättä osotteli hänelle
sopivia henkilöitä. Sofia otti tämmöisiä viittauksia vastaan puoleksi
leikillä; vaan kun isä muutamana päivänä esitti hänelle kamariherra
Delphiniä, rupesi hän miettimään ja päätti koettaa. Tänä iltana oli hän
puettuna valkeaan hameesen, silkkiseen kureliiviin ja pieniä
silkkirusetteja oli hänellä yltympäriinsä; ja hän oli lumoava
kuiskatessaan äidilleen mikä vaiva hänellä oli ollut Lovisasta.
Lovisa oli kuin uhrilammas. Hän oli saanut ylleen valkoisen läningin ja
oikeat hansikkaat ja viime nipukassa oli emännöitsiä neiti pistänyt
hänen hiuksiinsa lehmänkielukkatertun. Tuskallisen näköisenä silmäili
hän ympärilleen kaikkiin loukkoihin nähdäkseen Hannua; vaan kun hän ei
huomannut häntä otti hän vastaan tanssiin pyynnön, sitten vielä
toisenkin, joka oli häneltä kiellettyä; ja vihdoin seisoi hän, ennen
kun tiesi niin mitään, keskellä ystäväjoukkoa, puheli ja nauroi, ja kun
hän antoi muutamalle herralle tanssiohjelmansa, valtasi hänet suuri
hämmästys kun herra niin lohdutonna antoi sen hänelle takasin: se oli
täynnä nimiä! Hänen paras ystävänsä Karolina Hjelm vakuutti hänelle
ettei hän koskaan iässään olisi niin kauniina ollut; vaan Lovisa tunsi
sanomattoman pahaa omassatunnossaan.
Huone alkoi täyttyä, keskellä suuren salin lattiaa seisoskelivat nuoret
neitoset joukoissa ja olivat muka puhelevinaan hyvin innokkaasti
keskenään. Vaan itse asiassa oli koko puhelu huutamista, ponnettomia
kysymyksiä, joihin ei vastattu, jotka hajamielinen nauru katkaisi, ja
jokainen sillä aikaa mietti mielessään yksinomaan mikä sinä hetkenä oli
tärkeintä: että tanssiohjelma tulisi täyteen.
Herrat kokoutuivat oviensuihin ja ottivat vauhtia, suuntasivat sitten
kulkunsa poikki lattian, hämmästyksen juonteet kasvoilla, kumarsivat,
pyysivät tanssiin, juoksivat pahki toisiinsa, kompastuivat pitkiin
hameliepeisin ja pudottivat lyijykynänsä.
Molemmat ystävykset extraordinari Hiorth ja Bennechen, jotka molemmat
halusivat saada tanssia neiti Sofia Falck-Olsenin kanssa, sattuivat
yhteen hänen edessään. Hänellä ei ollut enää kuin yksi tanssi jälellä,
ja siihen antautui hän Bennechenin kanssa. Hiorthin kasvoille ilmestyi
epäillystä osoittava juoni, ja hän pyysi Hilda Bennecheniä, joka seisoi
siinä vieressä.
Hänellä oli monta tanssia, joihin ei ollut vielä pyydetty. Sillä vaikka
hänellä, valtioneuvoksen tytär kun oli, oli takeita siitä ettei hänen
tarvinnut istua kovin kauan, pidettiin häntä kumminkin hätävarana, eikä
kukaan huolinut paljon salatakaan, että velvollisuuden vuoksi häntä
tanssitettiin.
Kamariherra Delphin, jonka Falck-Olsen oli saanut tuttavakseen
valtioneuvoksen perheen kautta, tanssi hyvin harvoin. Hän oli muka
liian vanha, sanoi hän itse; ainoastaan jonkun kerran kierroksen pari
jonkun nuoren rouvan kanssa, joka oli ollut hänen aikanaan
tanssikuningattareita. Kun hän näki virnistelyn, minkä ekstraordinari
Hiorth päästi kun hän kääntyi takaisin, kutsuttuaan neiti Bennechenin,
hän meni äkkiä lattian poikki, kumarsi neiti Bennechenille ja pyysi
tanssiin.
Neiti Bennechen punastui korvia myöten ja katsoi epäileväisenä häntä;
olihan kamariherra julma pilkkaamaan ihmisiä. Sillä välin oli Delphin
ottanut hänen lippunsa ja pyytänyt saada tanssia franseesin jälkeen
syönnin. Hän ei voinut mielellään kieltäytyä, vaikka halunsa paloi.
Tämä herätti huomiota salissa; neitokaiset kallistivat päänsä yhteen ja
nauraa tirskuivat.
Hilda Bennechen tunsihe onnettomaksi, ja hämmästyksissään hän oli
entistä rumempi. Hän turvautui Lovisaan, joka surun ahdistuksissaan
valitti tukaluuttaan Karolina Hjelmille.
Pari herraa, jotka myös olivat huomanneet että kamariherra pyysi neiti
Bennechenin, arveli sitä hiiden hienoksi sukkeluudeksi, jonka vuoksi he
joutuivat tekemään samoin. Vastoin tavallisuutta sai Hilda siten
lippunsa täyteen yhtä mitä ja olipa joukossa muutamia oikein keikari
kavaljeerejakin. Tanssit alettiin poloneesilla, jota johti isäntä ja
valtioneuvos Bennechenin rouva; valtioneuvos ei ollut vielä tullut.
"Danielilla on sanomattomasti työtä tätä nykyä", selitti rouva.
Eipä konsuli Lindiäkään ollut vielä näkynyt, jotta tukkukauppias ei
ollut lainkaan tyytyväisenä. Vaan kyllä tuulensa parani aivan
tuntuvasti kävellessään ympäri salia; sillä näky oli loistava.
Sanoipa kamariherra mitä tahansa Olsenin "tanssisalista", vaan
komeampaa tanssisalia tuskin löytyikään kaupungissa. Ja kun pitkä raita
ylhäisiä naisia ja herroja vaelsi hiljalleen ympäri salia oivan soiton
raikuessa, paistoi ylpeys tukkukauppiaan silmistä.
Siellä oli paljon univormuja ja muuten koreita herroja,
tukkukauppioita, pankkilaisia, rohvessoreja, kamariherroja, ulkomaan
konsuleja -- suunnaton summa suuria, kaikuvia arvonimiä, joitten
mahtavuutta isäntä oikein ahmi, kulkiessaan siinä ja puhellessaan
valtioneuvoksen rouvan kanssa.
"Kuinka kaunis teidän Sofianne on tänä iltana", sanoi rouva ollakseen
miellyttävä.
"Minua ilahuttaa, kun te arvelette niin; minustakin, suoraan
sanoessani, on jotakin merkillistä Sofiassa."
"Juuri sitä ajattelin sanoa", vastasi valtioneuvoksen rouva, ja nauroi
hengessään hänelle.
Vaan nyt tahtoi tukkukauppias kaikeksi onnettomuudeksi korvata kiitosta
ja alkoi puhella ihastuksella Hilda Bennechenistä, joka juuri yhtyi
poloneesiin puoli-iäkkään virka-apulaisen eli jonku semmoisen kanssa.
"Ah ei, elkää nähkö vaivaa", huudahti valtioneuvoksen rouva, "Hildamme,
sitä pahempi, ei ole mikään kaunis, josta häntä saattaisi ylistää."
"Vaan minusta päinvastoin -- on --", onneton tukkukauppias sammalsi.
"Te olette liian kohtelias, herra tukkukauppias." Rouva Bennechen
hymyili pakosta ja tukkukauppias huomasi tehneensä suuren tyhmyyden.
Kun sillä välin Alfred Bennechen aivan heti sen jälestä näyttäytyi,
sai tukkukauppias tilaisuuden parantaa asiansa kiittämällä tätä
äärettömiin saakka; ja oli hänellä tyydytys siitä, kun hän näki että
valtioneuvoksen rouva suurella mielihyvällä kuunteli hänen
kiitoslauseitaan, seuratessaan katseillaan nuorinta poikaansa.
Ensi valssi kävi jäykästi ja hankalasti, vaikka soitto oli erinomaista
ja komea sali kullalta kiilsi hopealta hohti valossa uhkeitten
kruunujen ja lamppujen pylväissä pitkin seiniä. Yhdellä sivuseinällä
oli pieni kamari, himeä, puolihämärä hökkeli, jossa, kuten Bennechenin
rouva sanoi, ruumis saattoi levätä ja sydän puhua.
Alfred tanssi, kasvon juonteet, kuin olla pitääkin -- kuin
kivenhakkaaja, joka työskentelee elääkseen. Samaten herra
ekstraordinari Hiorth. Ylimalkaan oli useimmissa kavaljeereissa jotakin
jörömäistä, kuten sopii hyvän kasvatuksen saaneille nuorille herroille.
Ainoastaan muutamat puoli-iäkkäät naineet herrat, jotka tanssivat
nuorimpain tyttärien kanssa, näyttivät huvittelevan otsansa hiessä.
Jokaisen tanssin lomassa menivät herrat äärimmäisiin huoneisin pihan
puolella, jossa juotiin punssia ja totia. Kun uutta tanssia alettiin
soittaa, panivat he sikaarit hampaistaan harmistuneina ja kuroivat
sisäänsä suuria laseja punssia ja seltteriä eli konjakkia ja vettä,
juurikuin olisi lähtö ollut talvipakkaseen. Sitten vetäysivät he
saliin, kulettaen muassaan tupakin ja viinin köykäsen lemun.
Aika kului ja kemut samoin meneskelivät, vaan hankaluus hyvin haittasi,
mikä on tavallista alussa ensi tuntien kuluessa.
"Ei ole vielä nousussa", mutisi isäntä asiantuntian näyllä ja antoi
viedä lisää punssia huoneisin.
Alfred Bennechen oli levoton ja salaperäisen näköinen. Kun joku kysyi
häneltä kenen kanssa hän tanssii ensi tanssin, vastasi hän kaartaen.
Hänen ystävänsä Hiorth huomasi myös sen, ettei hän ollut pyytänyt
lainkaan enää muihin seuraaviin tansseihin. Bennechen näytti odottavan
jotakin.
Tuo kauhistuttava Hannu oli vihdoin tullut. Lovisa oli nähnyt hänet
pikimältä, tanssiessaan hänen ohitsensa. Lovisa oli lukenut tuomionsa
hänen kalpeassa muodossaan ja hän tunsi itsensä sortuneeksi. Vaan nuori
kandidaati Smith, jonka kanssa hän tanssi, kertoi niin monta
kiihoittavaa näkyä muutamalta jalkamatkaltaan Jotunheimissä, että hän
joka silmänräpäykseksi uuohutti kurjuutensa. Ja kun hän hetkisen
perästä sitten ei nähnyt sulhastaan, paadutti hän omantuntonsa
johonkin, jota Hannun tiesi kutsuvan syntiuneksi.
Vaan kun tanssi oli loppunut, etsi hän Karolina Hjelmin, joka oli
kihlaajansa serkku, ja vaati häntä ystävyyden nimessä menemään Hannun
luokse ja selittämään hänelle, että ne olivat pakottaneet häntä
koristelemaan itseään, ja kysymään olisiko hän hyvinkin vihassa.
Tähän hellään lähetystoimeen ryhtyi Karolina hyväntahtoisesti, sillä
hän ei puolestaan lainkaan tuntenut vähintäkään pelkoa Hannu serkkunsa
edessä. Hän tapasi Hannun muutamassa huoneessa tonkimassa muutamassa
kirjakaapissa.
"Hyvää iltaa, Hannu! Lovisalta terveisiä, hän käski kysyä, etkö tahdo
tanssia hänen kanssaan", sanoi Karolina ja kumarsi vapaasti päätään.
Hannu loi häneen ensin pienten, vaaleansinisten silmäinsä terävän
katseen: vaan kun se ei näyttänyt ollenkaan pystyvän paatuneesen
Karolinaan, kysyi hän: "Käskikö tosiaankin Lovisa sanoa sinun niin?"
"Kyllä, miks'ei? Luuletko tanssimisen olevan syntiä? Kun minä pääsin
ripilleni, sanoi piispa minulle, että hyvin hyvästi voipi tanssia,
kunhan vaan sydän on puhdas -- ja sinulla luulisi olevan, Hannu serkku,
vai mitä."
"Minä en viitsi sinulle puhua Karolina, sillä sinä olet mailman lapsi."
"Hyi sinua Hannu, mitä sinä puhut", puhkesi Karolina loukattuna
puhumaan, "minä en ymmärrä että Lovisa, joka on niin kaunis, tahtoisi
sinua; minä en maar tahtoisi sinua minkään edestä."
"Minä koetan pelastaa Lovisan tästä synnin pesästä --"
"Uh, Hannu, kuinka olet ilkiä!" sanoi parantumaton Karolina ja käänsihe
ja meni saliin taas.
Nyt vihdoin tuli valtioneuvos Bennechen. Hän oli iso, komea mies,
kasvoillansa, jotka olivat sileäksi ajeltu, oli kummastuttava ja
loistava väri. Isäntä otti hänet vastaan ensimäisessä huoneessa ja teki
ison asian hänen tulostaan. Sillä vaikka he olivat hyviä ystäviä, että
tukkukauppias kahden kesken saattoi monta kertaa olla hyvin
tuttavallinen, niin vaikutti valtioneuvos kuitenkin häneen mahtavasti,
esiintyessään siinä loistossaan kunniamerkkineen ja virkamahti
naamallaan.
Sitä paitse oli valtioneuvos tänä iltana arvokkain vieras,
juhlallisuuden varsinainen valopiste, ja pieni hilpeä tukkukauppias
oikein loisti, viedessään korkeaa herraa huoneitten läpi.
Valtioneuvos tervehti sydämellisesti talon rouvaa, kulki sitten vähä
aikaa ympäriinsä vanhempien naisten joukossa ja oli miellyttävä. Sitten
astuskeli tanssin lomassa salin läpi, tervehti talon tyttäriä ja katosi
sitten tukkukauppiaan erityiseen huoneesen, johon valiojoukko
arvokkaimpia vieraita oli kokoontunut.
Valtioneuvos Bennechenin tulo antoi juhlallisuudelle merkkinsä. Muutoin
Falck-Olsenilla tultiin siihen huomioon, että siellä "oltiin kuin ilman
päätä", sanoi Delphin, sillä isäntä ja emäntä tekeysivät niin
vähäpätöisiksi, jotta he ikäänkuin katosivat näkymättömiin siinä
hyörinän touhussa, ja olipa melkein unohuttaa heidät.
Vaan valtioneuvoksen persoona tuli nyt tilaisuuden korkeimmaksi
huipuksi; paraimpana perheen ystävänä hän antoi takauksen ja oikeuden
talon äskensyntyneelle loistolle. Kukin vieras tunsi tyydytystä
tuottavan tunteen siitä, että hän kuitenkin oli hyvässä seurassa ja
huoleti saattoi nauttia hupaisuutta.
Nyt vasta ottivatkin kemut pohtinsa; kivenhakkaajat hymyilivät
työssänsä, ja isäntä, ajattelematta enää Lindin konsulia, hieroskeli
käsiään, höyry oli nousussa; nyt ruokaa niin kaikki oli
järjestyksessään.
Kohta kun Alfred näki isänsä tulevan, hiipi hän etehiseen, sai
päällystakkinsa käsiinsä ja jätti talon.